Japanin kielen alkeiden esipuheen on kirjoittanut Virpi Serita.
Japanissa on käytössä vain yksi virallinen kieli, jota puhuu yli 125 miljoonaa
japanilaista äidinkielenään. Japania on pidetty vaikeana kielenä oppia, mikä
johtunee sen kaukaisuudesta ja poikkeavuudesta ns. valtakieliin verrattuna.
Japanin kielen sukulaisuussuhteet toisiin kieliin eivät ole vieläkään selvillä.
Tutkimusten lomassa on viitattu sen rakenteelliseen samankaltaisuuteen
altailaisiin kieliin, mutta kielen äänneasusta on löydetty läheisiä yhteyksiä myös
malaijilais-polynesialaisiin kieliin, joten sen oletetaan olevan eri tahoilta
vaikutteita saanut jonkinlainen vanha sekakieli.
Japanin kielen rakenteet ja ääntäminen eivät yleensä tuota niin suuria vaikeuksia
suomalaiselle lukijalle kuin esimerkiksi englantia äidinkielenään puhuvalle.
Hämmästyksekseen tämän oletetusti vaikean ja eksoottisen vieraan kielen alkeita opiskeleva
suomalainen panee merkille äänteellisiä samankaltaisuuksia äidinkieleensä ja tulee
myöhemmin törmäämään muihin yllättäviinkin rakenteellisiin yhtäläisyyksiin. Japanin
kieli muistuttaa suomensukuisia kieliä siinä, että se on agglutinoiva kieli,
jossa kieliopilliset suhteet ilmaistaan sanojen vartaloon liitettävillä
liitteillä tai päätteillä.
Asiakirjoja on säilynyt japanin kielellä peräti 700-luvulta saakka
(esim. Kojiki 'Vanhojen tapahtumien kirja' v. 712), mutta vanhemmistakin on tietoa.
Tiedetään myös että se on kokenut suuria muutoksia aikakausien kuluessa. Tänä päivänäkin
japanilaislapset joutuvat kouluissa opiskelemaan klassisia kirjoituksia ja tekstejä
sekä perehtymään niiden sanastoon ja kielioppiin. Kiinalaisperäisiä lainasanoja
vilahtelee kielessä mielin määrin, koska Kiinan kulttuuriperinne on ollut
vahvasti läsnä myös Japanin myrskyisän ja vivahderikkaan kulttuurikehityksen aikana.
Kiinalaisperäiset lainasanat on mielletty osaksi äidinkieltä (kokugo), ja niitä on
käytetty jatkuvasti rinnakkain japanilaisperäisen sanaston (Yamato kotoba)
kanssa. Yksi ja sama asia voidaan näin ilmaista monilla eri tavoilla, mikä rikastuttaa
kieltä mutta on usein päänvaiva kielen lukijalle. Kiinalaisperäisiä (usein yhdyssanoja,
jukugo) käytetään virallisimmissa teksteissä ja tieteellisessä terminologiassa.
Äidinkielenään japania puhuvat kokevat usein kiinalaisperäiset termit
(kango) abstraktimmiksi, kotoperäiset vastaavat termit taas tunnepitoisemmiksi
tai läheisemmiksi.
Japanissa on useita toisistaan hyvinkin selvästi erottuvia murteita. Tokion alueen
murteesta on kehittynyt ns. kirjakieli tai virallinen kieli (hyoojungo), jota kaikki
japanilaiset pystyvät käyttämään. Japanin kielen tunnusmerkeistä mainittakoon
vielä sen voimakas kulttuurisidonnaisuus eri kohteliaisuusasteineen. Puhetapa
ja käyttösanasto vaihtelevat riippuen tilanteesta ja asemasta, jossa keskustelijat
juuri tapahtumahetkellä ovat. Tässä oppikirjassa keskitytään opiskelemaan
neutraaliksi luonnehdittavaa yleiskieltä, joka sopii useampiin tilanteisiin.
Japanin kielen kirjoitusjärjestelmää pidetään mutkikkaana, sillä se koostuu kolmenlaisista
kirjainmerkeistä: hiraganat, katakanat ja kiinalaiset sanamerkit eli kanjit.
Kirjoitusjärjestelmä on perujaan Kiinasta, jossa kehittyi kuvakirjoitus jo n. 3 000 vuotta
ennen Kristuksen syntymää. Kiinalainen kuvakirjoitus koostuu ideogrammeista eli sanamerkeistä.
Jokainen 'kirjain' onkin merkityssisällöltään 'sana', tai osa jostain yhdyssanasta.
Kuvakirjoitus saapui aluksi buddhalaisuuden myötä Kiinasta Japaniin 500 vuotta jKr.,
mutta sanamerkkejä on virrannut myöhempinä historian ajanjaksoina uusien kulttuuri-,
taide- ja tietovirtojen lomassa yhä uudelleen ja uudelleen.
Hiragana- ja katakana-tavukirjaimistoja voi hyvin kutsua sisarmerkistöiksi.
Molemmat ovat foneettisia äännemerkkejä. Niitä voidaan nimittää myös yhteisesti
kana-kirjaimistoksi, jonka alukuperäiset muodot luotiin vastaavia äänteitä kuvaavista
kiinalaisista sanamerkeistä 800–1000 jKr. ns. Heian aikakauden hoveissa ilmiselvään tarpeeseen.
Mantereelta lainattu kirjaimisto ei nimittäin soveltunutkaan tähän paljon päätteitä ja liitteitä
sisältävään saarivaltion kieleen. Runsaasti homonyymejä, merkitykseltään eriäviä mutta
äänneasultaan yhteneväisiä sanoja, sisältävä japani on näin päätynytkin kompromissiin:
ideogrammaatis-foneettiseen kirjoitusjärjestelmään, jossa siis käytetään kuvakirjoitusta
ja äännekirjoitusta rinnakkain.
Mistä sitten aloittaa? Japanilaiset alkavat kirjoittaa sanoja jo lastentarhaiässä
hiragana-tavukirjaimilla (47 äännemerkkiä). Lapset ovat iloisia kyetessään kirjoittamaan
nimensä näillä taiteellisilla pyörteillä. Katakana-tavukirjaimet (46 äännemerkkiä) ovat
seuraava oppimisvaihe. Niillä kirjoitetaan lähinnä lainasanat ja vierasperäiset nimet.
Molemmat kana-merkistöt toki kuvaavat samoja äänteitä. Myöhemmässä vaiheessa havaitaan,
että näiden kahden foneettisen tavukirjaimiston käyttö on tarkasti määritelty:
hiraganalla kirjoitetaan japanilaiset sanat ja katakanalla lähinnä vierasperäiset sanat
ja nimet sekä jotkut tietynlaiset japanilaisperäiset sanat (esim. jotkin eläin- ja
kasvilajit ja ääntä tai tapaa kuvaavat adverbit). Opiskelun edetessä voimme tutkia
tarkemmin käytön säätelyä.
Kiinalaisia sanamerkkejä, kanjeja, on yleisimmissä julkaisuissa käytössä 1 945 kappaletta,
mutta kaunokirjallisuudessa, sanomalehdessä ja sotavuosia edeltävissä teksteissä niiden
lukumäärä kasvaa muutamaan tuhanteen. Uusimmat tietokoneohjelmistot
sisältävät n. 6 000 sanamerkkiä. Niillä ilmaistaan siis kaikki käsitteelliset asiat.
