|
 |
Njet etusivu Kaikki Palstat Tajunnanvirtaa... |
 |
 |
 |
|
Kiihko 15.06.2001 Pullantuoksuiset naiset, ja... Asfaltti 12.06.2001 Kylmää ja Kovaa; ja kasvoiltasi... Kauneus ja Virheet, ja Valo Kuvassa 15.05.2001 maksusta olet mitä vaan ja... Murha 06.05.2001 Ja sen jälkeen..? Ei minua enää...... Rahahuolet, Kuilu... 27.04.2001 Ja siitä vielä alemmas, kuin... Elämäni 21.03.2001 En ollutkaan... Vakuutus Kattaa 15.03.2001 Pöydän Koreaksi! Rakkaani? 20.02.2001 4/6 -97 joskun kymmenen uutisten... Rakkaani! 19.02.2001 11/9 -94 Aamuyöstä kun unipulloni... Sammuneen hetken ajan... 13.02.2001 melkein kuin..? Ei, ei sittenkään... jatkoa: kissa on kotieläimistä vaarallisin 04.02.2001 Syystä, jota en tiedä -... Entisinä Aikoina 31.01.2001 Sinä koetit löytää omat voimasi! Kaappari, siis Frekattilintu 22.01.2001 Naisen parhaat varaosat: Nikamat... Raha, Rakkaus ja Ruumillisuus 19.01.2001 Loogisia virheitä ja varastettua... Pyhimys ja Peli 19.01.2001 kielletyn lihan erehtymätön haju Laatikko ja Lammikko 14.01.2001 Säästetyjä tunteita; pahojen... Pullo ja Piriste 09.01.2001 Sallituja Stimulantteja Lämmintä 02.01.2001 Sormiharjoittelua Vieläkin Rakas 07.12.2000 Sana on sureva, seuralainen kuin... Rakas 07.12.2000 Kirjoittamatta jäänyt, sanomatta... Arkitodellisuutta 01.12.2000 perjantaisin...!? kaunista, kuolemaani 26.11.2000 sanoja, niitä etsiville... Pornografiaa 24.11.2000 Naisen kauniit ruumiinosat... Faust 24.11.2000 mielikuva jostain mainittavasta,... Kissat kuin Naiset! 14.11.2000 kissuus kuin naisellisuus, niiden... Naistenpäivä 10.11.2000 ettei tosiasiat unohtuis... Lumetodellisuutta...ko? 10.11.2000 Isänpäivänäkö - isän rakkautta..? Apteekkari 09.11.2000 Mutta kuka parantaa rakkauteen... Taustamusiikkia 08.11.2000 hienolle keskustelulle...... Kuin Nainen 08.11.2000 loputonta toistoa kissa on kotieläimistä vaarallisin 06.11.2000 Yritys herättää hengiin 7-vuotta... Villikissat 06.11.2000 Ylpeys ja Kiltteys! Keittiössä on Jääkaappi 05.11.2000 minulla ei... Myrsky-yö 05.11.2000 Seesteisessä mielessä Unelmieni Nainen..! 03.11.2000 Joko hän on syntynyt vai - jo... Kaupunkiunelma! 02.11.2000 Itsensä löytää päänsä sisältä,... Vuodenaika, melkein syksyn yli. 01.11.2000 Ettei syksy yllättäisi..? Ikäväni. Pieniä iloja jostain kovin, kovin kaukaa. 01.11.2000 Onko kenenkään rakkaussuhde... Runoja pöytälaatikon siivoamiseksi. 01.11.2000 Jos joku näitä ymmärtää niin... Miksi Jumala on aina Nainen? 31.10.2000 keskeneräista proosaa,... rakkaudenvaras 31.10.2000 Ennen dinoja jo rakastimme, sen... Joskus vielä sinullekin - kirjoitan 31.10.2000 Jos näistä joka jutusta hävitän... Samanlaiset 25.10.2000 Imperatiivisia käskysanoja..! Punaista 25.10.2000 Pohjoista Sfinskin Arvoitus 25.10.2000 kotimaisen scifin harhapulkujani..? |
kissa on kotieläimistä vaarallisin
Yritys herättää hengiin 7-vuotta vanhaa proosaa...
Kissa on kotieläimistä vaarallisinI
Rakkaus!
Rakkaus! Kuka sinä olet?
Ääni, jonkinlaista raakkumista ja
jäänsininen kylmyys -
vihamiehet rukoilevat kuolemaasi
kuin helmenkalastajat
syvältä, pohjaa myöten
kouristuksenomainen ote
kunnes hiki valuu otsaltasi.
Tänä yönä on sinun hetki -
käytä hiuksiasi, huuliasi.
Sinun talossasi on sairas lapsi,
sielusi
koettaa kestää kohtalon -
kuumeen virta, valuu,
jättää viestin, menneisyytesi
hopeakylkiset haamut
kuin astreroidi - vaarallisesti
menet ohitse ja tervehdit
pää retkottaen
huulet jättää värittömän sylkivanan ja
heroiini virtaa suonissasi
olet peloissasi -
rakkautesi jälki
avaruuden läpi.
Puhdas musta särkyy, sydämesi
kuuletko, kuuletko kuinka se lyö
luomesi, ne väräjävät vielä,
vielä on aikaa:
toivotan sinulle onnea,
kynttilän valoa ja kahviin sokeria -
olet vielä niin heikko.
Yön jälkeen aina olet
kuin lääkärinvastaanotolla
halkaistu.
Nainen ilman nimeä -
myrskyn tyyni hetki
niin täytyt, täytyt ja toivot
ikäänkuin sinua olisi odotettu
haudanhiljaisuudessa, pimeä rako;
kenties pakotie
lopultakin
esirippu pudotetaan
kuin kivi - kukaan, ei… eikö kukaan kuule.
Tuuli etsii nimeäsi.
II
Mies tietää, että rakkaus tulee aina myrsky-yönä. Siksi hän ei nuku, ei saa unta kun tuuli ulvoo kovemmin ja kovemmin. Ja ääni, joka lähtee särkyneestä kajuutan ikkunasta ei ole hänen vaan kaaoksen, korkean nousuveden aallon luonnollinen läheisyys, joka tietää, että sirpaleet tietävät onnea kuin naisen haarojen hellyys, paikka missä kipeimmät muistot syntyvät.
Aurinko katoaan taivaanrannalta, kasvihuoneilmiö jatkuu, otsonikerros ohenee ja napajäätiköt jatkavat sulamistaan, ja nousuvesi tekee sen mikä on sen tehtävä. Uusi aalto on korkeampi ja kovempi kuin yksikään hytin ikkunoista. Se keinuttaa miestä kuin lasta kiikkulauta, omalla tahdollaan kuin Maailmanpoliisia, "Kissalan poikia" karanneet geenimanipuloidut mutaatioihmisjätteet Hänen mieltä.
Mies asuu ajatustensa armoilla kuin korkeiden ja syvien aaltojen armoilla kotinsa: "Kaappari", joka on kastettu sukupuuttoon kuolleen Frekattilinnun muistoksi, joka ylpeästi nimensä mukaan on merilintu, joka ei koskaan laskeutunut mereen, kastellut siipiään, ettei hukkuisi.
Joku miehen mielessä liikahti, ehkä ajatus, ehkä… "Kaappari" olisi sidottava yön, nousuveden yli tiukemmin laituriin. Kissa naukui nimeään. Vaistomaisesti ja ikäänkuin miehellä olisi kiire, sellainen ylellisyys tässä maailmassa, todella vielä jonnekin..? Hän pukeutui hätäisesti ja huolimattomasti ja vähän - sillä rakkautta varten ei tarvita vaatteita, eikä hän huomannut olevansa jo ulkona, eikä tuulen voimaa vartalossaan. Eikä Hongongilaisia venepakolaisia, joita tungeksi hänen paattinsa ympärillä yötä päivää aina valmiina mihin tahansa - hintaan, mihin ei tarvita mitään muuta syytä. Ehkä siksi hänen kotinsa oli jo ihan paska. Hän kulki pois, syvemmälle turvalliselta satama-alueelta, ei kenenkään maalta kuin vahingonlaukaus; kuin koditon ja jokainen, joka elää tässä ihmisen maailmassa ilman inhimillistä rakkautta on koditon. Mies tietää sen tarkalleen ja tarkalleen minne on nyt ja aina menossa ja lyhimmän tien päämääräänsä.
Tähän aikaan maailman yöstä hän kuitenkin vielä ajatteli, ja jo se on sangen outo ilmiö, ja vielä oudosti, että nainen tulee häntä vastaan ennen reservaattia, aluetta, jonne ei ole asiaa ilman rakkautta. Hän kulki kohti kiinalaiskorttelia ja uskoi, että viimeistään Punaisen Lohikäärmeenkielen Casinon edessä odottaa naisen pikkupikku länsiauto ja naisen rinnan lämpö ja äänen pehmeä korostus. Nainen odottaa varmasti vain häntä - rakkautta! Onhan myrsky-yö! Ja kello kolme yöllä. Vielä tähän aikaan. Tietenkin ajatus on järjetön. Mutta mitä helvettiä järjellä on tekemistä kun kyse on rakkaudesta.
Kortteli oli ikäänkuin eloton, eikä mies huomannut tai välittänyt huomata kuinka kauan tai kuinka monta kertaa hän sen kiertsi kun alkoi hoiperrella keskellä, keskelle ikuistakevättä, liukasta katua. Mutta hän, hän ei huomaa katua juuri sitä - sillä hänellä on päämäärä, jonne jokainen ihminen elämässään kulkee suoraan kuin luoti mutta liian usein juuri sen ohi, inhimillisen rakkauden, onnensa ohi! Pimeätaksi kaahaa miehen melkein kumoon ja soittaa torveaan kuin elokuvissa ikäänkuin mies olisi klooni tai kuskille hai-taksi. Ja toisen kerran - turhaan. Lehdenjakaja mummo vaihtaa katua kuin mies olisi työtön sarjamurhaaja. Mies ei välitä, ja jos välittää välikohtauksista - ei hän niihin reagoi. Vain naisen rauhoittava rakkaus ja runon kaoottinen hurmio saavat hänet reagoimaan kuin perhosen - iskemään siipensä, itsensä hentoon lentoon.
Mies ei syö, mies ei nuku, mies rakastaa!
Onko tämä elämää? Vai onko vain tämä elämää? Kysymykset tulvivat miehen mieleen jostakin korkealta ja syvältä ikuisesta valosta, kuin kauan aikaa sitten hylätystä zirkonikaivoksesta; ja viimeiseen hän vastaa myöntävästi. Miksi? Sitä hän ei tiedä. Se saa aikaan oudon reaktion. Mies alkaa liikkua kohti kotiaan, - kaaosta, tunteensa varassa sillä, hän ajattelee ettei ole koditon koska on rakastunut. Kuinka se on mahdollista? Siihen hänellä ei ole oikeaa vastausta (tai sitten se on kaikilla. Ja se on sama asia.)
"Kaappari". Kodin kajuutan ovi parkaisee kauhusta vaikka sillä ei ole ovisilmää, ja on usean yrityksen jälkeen auki. Mies pudottelee vähäisiä vaatekappaleitaan sinne tänne matkalla sänkyyn ja ajattelee vaistomaisesti, sivistyneesti: - Onneksi! Perkele! Onneksi ei ole joku helvetin vanha, vittumainen ja ruma akka huutamassa mihin ja miten mitkäkin vaatteet täytyy laittaa. Hän kaatuu mutta ei tunne kipua ja ryömii lopun matkaa peiton alle kuin tuhatjalkainen, joka on jo menettänyt nimensä merkittävimmän ominaisuuden. Ja rutistaa tyynyn syliinsä kuin uninallen. Ja jättää valot sammuttamatta koska pelkää pimeää ainetta, koska on hukannut kaikki "punaiset pilkut", Ikoni-tabletit, ja juonut kaiken kossun, jotka pitäisivät hänet rakkauden ulottumattomissa, kuin tuuli hytin ikkunat ulkona. Huumehoureinen pakkomielle riivaa häntä, hänen ajatuksiaan kuin isku perhosensiiven: kaaos, ja hän tietää ettei rakkaus paranna yhtään inhimillistä riippuvuutta.
Ja jokin tuntematon piraattikanava soi läpi yön ja unen, jotakin tummaa ja rauhoittavaa kuin hytissä olisi jokutoinen - miehen mielen metsässä se jokutoinen hohtava valkosiipinen suojelusenkeli. Ja niin… uninaisen ohut iho hyväilee hänen värisevää vartaloaan, kevyt käden kosketus pyyhki hikeä miehen otsalta, ja nostaa pelosta pois potkitun peiton ja tyynyn, uninallen miehen turvaksi.
III
Nainen oli odottanut autossa jo seitsemen vuotta. Hän ei ollut koskaan paljastanut itselleen mitä todella odotti. Reservaatin kiinalaiset kyllä tiesivät mitä nainen vain odottaa seitsemän pitkää pitkää vuotta. Uranuksen siirtymän Kauriista Vesimieheen. Ja mies oli vesimies. Ja mies ei voi tietää onko hän, SE OIKEA! Koska nainen odottaa rakkautta, tunnetta, joka on kuolematon. Mies tietää ettei ole kuolematon mutta tietää, että rakastaa tuota, egyptitarta, tuota tavattoman tummatukkaista naista pienen pienessä ranskalaisessa autossa.
IV
Mies heräsi - jos oli nukkunut? - mielettömään mustaan hiljaisuuteen, ja halusi jostain syystä valvoa ja katsoa näkymätöntä näkymää lähemmin. Ja samasta syystä hänelle tuli outo hyvänolontunne, kuin unirakkaansa sylissä. Kummallista, hän mietti, kaiken kaaoksen keskellä turvallinen hyväolo. Kummallista oli, että radio ja lamppu olivat sammuneet syystä jota hän ei ehkä ikinä tulisi tietämään. Oliko egyptitar todella käynyt hänen huoneessaan vai telepatian vai vain internetin kautta lähestynyt hänen rauhattomuuttaan. Ja kumpi niistä oli todellisempi kuin jokutoinen.
Aamuaurinko ja sen valo tietenkin tulevat toisen todellisuuden kanssa, mutta hän ajatteli, että sinne on ikuisuus. Ja ikuisuus ei ole aikaa. Jotenkin mies uskoi taas kaikkeen hyvään ja tarttui kynään niin kiihkeästi kuin ei koskaan eikä halunnut käyttää edes huutomerkkejä ettei hiljaisuus särkyisi.
Rakkaus
Rakkaus. Kuka sinä olet?
Ääni, jonkinlaista raakkumista ja
jäänsininen kylmyys -
vihamiehet rukoilevat kuolemaasi
kuin helmenkalastajat
syvältä, pohjaa myöten
kouristuksenomainen ote
kunnes hiki valuu otsaltasi.
Tänä yönä on sinun hetki -
käytä hiuksiasi, huuliasi.
Sinun talossasi on sairas lapsi,
sielusi
koettaa kestää kohtalon -
kuumeen virta, valuu,
jättää viestin, menneisyytesi
hopeakylkiset haamut
kuin astreroidi - vaarallisesti
menet ohitse ja tervehdit
pää retkottaen
huulet jättää värittömän sylkivanan ja
heroiini virtaa suonissasi
olet peloissasi -
rakkautesi jälki
avaruuden läpi.
Puhdas musta särkyy, sydämesi
kuuletko, kuuletko kuinka se lyö
luomesi, ne väräjävät vielä,
vielä on aikaa:
toivotan sinulle onnea,
kynttilän valoa ja kahviin sokeria -
olet vielä niin heikko.
Yön jälkeen aina olet
kuin lääkärinvastaanotolla
halkaistu.
Nainen ilman nimeä -
myrskyn tyyni hetki
niin täytyt, täytyt ja toivot
ikäänkuin sinua olisi odotettu
haudanhiljaisuudessa, pimeä rako;
kenties pakotie
lopultakin
esirippu pudotetaan
kuin kivi - kukaan, ei… eikö kukaan kuule.
Tuuli etsii nimeäsi.
V
Jo vapisevilla värisevillä sinertävillä sormilla mies taittoi paperinpalana taskuunsa ja toivoi sen riittävän, riittävän tekemään naisen iloiseksi ja anteliaaksi, niin inhimilliseksi. Ja hän lähti ilman aamuaurinkon hirvittävää kipua silmilleen kohti kiinalaiskorttelia, kohti Kojoottien halitsemaa reservaattia, kuin lähtisi minä vuorokauden aikana tahansa minne ikinä koko Galaksin kolkkaan koska hän lähti kohti inhimillistä rakkautta.. Jos kyse olisi Jumalallisesta rakkaudesta kukaan ihminen ei kykenisi kokemaan sitä, ja se oli polaarisessa maailmassa sama asia: kaikki kokee zen!
Auton etuikkuna avautui itsestään ennenkuin Chang ehti avata Punaisen Lohikäärmeenkielen casinon kidan vakioasiakkaalleen. Mies heilautti kättään samuraille ikäänkuin sanoisi: odota!
-Matt hei! Nainen ikäänkuin huudahti turisti-iloisesti ennenkuin mies oli jo autossa sisällä.
-Ooletko sina kirjoittanut minule?
-Matti PERKELE reservaattihuora, ajatteli mies, ja ojensi runon. Nainen tarttui liuskaan kuin viimeiseen oljenkorteen ja lukematta sitä sanoi:
-Yydenkö vain? Matti ei vastastannut vaan nyökkäsi, yökkäsi. -Etkö sina enempää rakasta minua… vai näitä? Ikoni-tabletti ilmestyi naisen siroihin kullattuihin sormiin tunteettomasti, kuolleenkalankaltaisena ja naisen näyttävän välinpitämättömästä tiedosta siitä ja pillerin voimasta, (zen) Jumalaisesta tuntemattomuudesta. Ja ennen niin vinot silmät avautuivat kalliin plastiikkakirurgin jäljiltä paikkakuntalaisiakin länsimaalaisemmiksi, hymyyn, jonka tarkoituksesta voi vain erehtyä. Ja naisen kasvonpiirteet saivat harvinaiset ja harvinaisen kauniit egyptiläisen Faaraon ainoan tyttären syvimmän olemuksen; hymyyn, joka kevyesti pysäyttäisi kasvihuoneilmiön. Matti nyökkäsi taas mutta ei tiennyt kummalleko: tuntemattomalle rakkaudelle vai samalla ominaisuudella varustetulle huumeelle? Mutta inhimillinen riippuvuus hänessä tiesi: Nyt se oli sama asia hänelle. Ja nainen ojensi punaisen samettikukkaron Matille, jonka hinta oli saattanut jo monta miestä hautaan. Mutta Mattia kiinnosti vain kukkaron sisältö, pillereiden lukumäärä - ei niiden julma historia. Matti laittoi "Punaisen Pilkun" kielensä alle ja loput neljä jätti varovasti kukkaron pohjalle, parempia aikoja odottamaan. Ja kuljetti kukkaron vyönsä alle turvaan kuin - VAIN Maailmanhallituksen Presitenttiä, H Ä N T Ä, DNA-tietokonetta vartioidaan. Ja ennenkuin poistui asfalttiviidakkoon pani mies taas merkille naisen vasemman käden sormen, jolla ei ole nimeä. Se ainoastaan ei ollut kullattu mutta salaperäisesti ylimmän nivelen kohdalta siististi poikki.
Matti oli jo kaukana, korkealla ja syvällä, kuuli kuitenkin haihtuvana usvana Zinin sanat: -Oole ahkerampi toorstaiski. Hei hei, ja oli näkevinään käden heilahduksen kun auto jo kehräsi kuin vaselihammastiikerin jälkeläinen. Ja samassa näky oli jo Matin katseen ulottumattomissa. Kuitenkin uusi elämä, tulevaisuus, mahdollisuus siihen - suli jo Matin kielen alla. Pilleri valloitti nopeasti omaa maaperäänsä, Matin aivojen mesolimbishypotalemis aluetta, ja alkoi vapauttaa sen vankia - dopamiinia.
VI
Runot olivat puhdasta kultaa, ainut vielä inhimillinen organismi, jota ei oltu vielä tapettu sukupuuttoon, tuomittu Maailmanpoliisin tietokantaan. Ne oli galaksien välisissä tietokonesotien sapelinkalistelussa säilyttäneet aina inhimillisen arvonsa mittaamattomina, ja olivat juuri syy sotiin. Runoja oli aina vartioitu terävin, luomettomin silmin kuin verkkovartiat virtuaalia ja laserasein Maailmanpoliisin pimeässä aineessa, Jerusalemin pyramidilaboratorioissa.
-Puhdasta kultaa, tiesi Matti, mutta vain rakastuneelle naiselle. Mutta geisha ei ollut koskaan rakastunut, koskaan antautunut miehelle rakkaudesta vaan himosta, miehen himosta.
VII
Nainen oli tietenkin ollut aikoinaan tyttö, ja pienenpienityttö oli rakastanut leikkiä ja leikkiä äitin kanssa.
Nyt äiti piti kiinni Hongongin pilvenpiirtäjän kuudennentoista kerroksen parvekkeen kylmenevästä kaiteesta. Hän piti viimeisillä voimillaan kiinni itseään elämässä mutta vielä enemmän hänen piti pitää rakastetustaan, Huag Mori:sta, Kojootti- keisarista, jolle vanhemmat olivat hänet myyneet ennen hänen syntymäänsä.
Äiti oli syntynyt Hokkaidon saarella pienessä pienessä ja pimeässä puuhökkelissä, kauheassa köyhyydessä ja kylmyydessä, syntymätön tytär oli myyty karkoittamaan sen kurjuuden ylistyksen niin kauniissa kirsikkapuulaaksossa, tulivuoren juurella,jonka huippu oli aina hohtavan valkea kuin jadekivi, ja joka nukkui ikuista valeunta.
Huag. Mori oli Kojoottikeisari ja Kojoottikeisarille kaikki oli kaupan. Nuorikko oli kuin kirsikkapuunkukka, miehen lempihuora kunnes raskas työ teki hänet raskaaksi - hän oli enää vain Zara, nimi nimien joukossa: kauppatavaraa.
Zara piti vanhemmistaan, hänen piti pitää heidän lupauksensa pyhänä omana tahtonaan.
Zara tunsi kuinka hänen sormensa vapisivat, värisivät; hän tunsi elävänsä ja kuin elämä, veri kylmeni, pakeni sormi sormelta tunnottomaksi. Alapuolella odotti valkea viaton asfaltti, neonvalon sokaisema mutta hän näki vain taivaan, Zinin, oman tyttärensä silmät, näki kuinka kevyesti kyyneleet vierivät Zinin poskille kuin tähdet riippuivat taivaan tummassa kohdussaan, ja taivas kuiski hänelle jotakin tavatonta totuutta.
Äkkiä avaruus liikahti ylöspäin, Zinin pienipieni kätönen eteenpäin, tarrautui äidin käteen, vielä kerran kuin unessa katse kohtasi katseen, silmästä silmään, kyyneleet sekoittuivat toisiinsa kuin vuoripurot enteilevät kevättä, uutta elämää.. Hento Hongongin yötuuli kiusoitteli tyttären tummia hiuksia, pyyhki kyyneleitä poskilta niin tavattoman lempeästi - äidin ote lipesi. Ja vain seitsentoistavuotias voi vain tietää: tätä rakkaus on! Kun se oman äidin kohdussa jo ryöstetään, ihmislapsen rakkaus, silmänräpäys ajan katoavassa tyhjyydessä. Ja tärkein on viimeinen - tieto, sokea luottamus: putoan rakastetun lujille, kauniille käsivarsille.
Maksettu nainen, toinen kiinakaunotar tupakoi asiakkaaltaan salaa kolmannentoista kerroksen parvekkeella kun kimeä huuto ja syvät siniset silmät tuijottivat hetken, jota hän ei ikinä unohda sielussaan, ja nuorta, toivoa täynnä olevaa katsetta, joka samassa sekunnissa katosi naisen ulottumattomiin unelmiin kuin tähdenlento. Tietenkin hän ehti toivoa näkevänsä unta ja kuinka tästä on kohta helpompi puhua asiakkaalle kuin avata taas reitensä, ja pian sen jälkeen peräaukkonsa kivuliasta anaaliyhdyntää varten; helpompi puhua tähdenlennosta, toiveista, tulevaisuudesta… ja tupakkalakosta. Kuin kuulla kivuliaan yhdynnän ääniä omilta huulilta.
Lumi oli pehmeää mutta sitä oli aivan liian vähän eikä se koskaan korvaa viattomuudellaan rakastetun käsivarsia, mikään maailmassa ei korvaa rakastetun käsivarsia, hiuksia, huulia, suudelmia, syliä. Ja tähdet hän näki vielä kerran kirkkaammin kuin koskaan ja kynttilät, jotka syttyivät perä perään kuin jostakin yhteisestä sopimuksesta, josta hän ei mitään tiennyt - ikkunalaudoille niin lempeästi ennenkuin hänen silmänsä sammuivat. Oli joulukuun kuudes.
Huorahotelli oli täyttynyt kuin itsestään suomalaisesta ministeri- ja kauppavaltuuskunnasta. Miehistä ja naisista.
Rakastettu oli Huang Mori:n nuorin poika, ja rakkaus nuorten kesken oli varastettu vanhemmilta, kummankin vanhemmilta, eikä seitsentoistavuotiailla ole varaa ostaa inhimillistä rakkautta koska se on ilmaista.
Poika oli nopeampi hissiä ( hän tarvitsi vielä tissiä!), nopeampi sähköä, ja hän unohti hanskansa, unohti Ikonihumalansa mutta rakkauttaan hän ei unohtanut leijailevaksi lumihiutaleeksi. Hänen jalkansa eivät koskettaneet kahta kertaa yhtä kerrosta. Hänen huulensa vuosivat verestä tai suudelmasta tai hän puri jotain vaikeaa ajatusta sielussaan ettei se purkautuisi huudoksi, totuudeksi tietoisuuteen vaan kuiskaukseksi, toiveeksi jostakin selittämättömästä mahdollisuudesta, ihmeestä, joihin hän ei ollut koskaan uskonut. Nyt hän uskoi nuoruuteen, sen nopeuteen ja aivan järjettömiin uusiin asioihin, joita hän ei koskaan ollut välittänyt tutkia kuin rakkaansa ruumiinosia. Nuoren naisen väriseviä vartalon liikkeitä, joita hänet nopeat silmänsä eivät enää lumessa tavoita. Eivät edes sielun aina sinisiä lootuskukan liikeitä silmät tavoita, muista.
Zara oli hänen lujilla käsivarsilla - niinkuin oli se jokin selittämätön tarkoitus - mutta hän oli myöhässä, hänen nuoruutensa oli liian hidas, silmänräpäys. Ja rakkaus on aina sokea. Hän tiesi sen, ja että on tapahtunut jotakin mieletöntä mutta mitä se tieto auttoi? Zara värähti kuin lapsi syntymässä, elämänsä ensi hetken.
-Elää, ajatteli poika, Zara avasi silmänsä ja samassa hetkessä sulki ne.
-Viimeisen kerran, ajatteli poika. Eikä hän tiennyt miten oli taas eksynyt takaisiin; oli kuudennessatoistakerroksessa, Zaran työhuoneessa vaikka j u u r i sitä tietoa kysyisi itse pahamaineinen isä Kojoottikeisari, Mori. Hän painoi sormensa, jolla ei ole nimeä ja joka oli vielä ylimmän nivelen kohdalta osa häntä verisille huulilleen. Ja kosketti kevyesti isänsä lapsen, Zinin huulia, joka ymmärsi niinkuin vain lapsi osaa kaiken sanoilla selittämättömän ymmärtää, olla hiljaa ja melkein väkivalloin itkien nosti vakavailmeisen pikkuihmisen, isänsä tyttären huorahotellin käytävään, veti Verisen Lohikäärmepäätikarin hihastaan, työnsi sen rakastetun tyttären rintaa vasten, sinisen silkkikimonon nyörin alle, ja nosti vasemman käden sormensa, jolla ei ole nimeä ja joka ylimmän nivelen kohdalta oli vielä osa häntä, ylös. Ja kuiskasi kyyneltäsi läpi: -Go -Go -GO!
Lapsi lähti kipuamaan kohti kattoa, siellä nyt odottavaa mustavalkeaa, "Joko-Tai" helikopteria.
Mutta miksi nuori Mori soitti Maailmanpoliisin tietokantaan kuin olisi itse vastuussa Zaran elämästä, ja halusi sovittaa sen mitä hirvittämällä tavalla, ja miksi Maailmanpoliisille, joka oli aina tiedetty olevan täynnä Kojoottikeisarin kätyreitä. Miksi ei reservaatinlääkärille, Chi:lle. Ja miksi hän taas juoksi? Ja miksi hän ei huomannut ilman kylmää? Ja miksi aika kulki ajannopeudella. Miksi sekunti on niin hidas? Ja miksi hän - kuitenkin - ajatteli, että aika on paras lääkäri? Ja aikaa on vain kellossa. Miksi hän ei ottanut sitä sieltä. Ja miksi lumi on niin punaista? Miksi Zaran kasvot niin valkeat? Miksi? Miksi? -MIKSI? Hän huusi, ja miksi hän itki kuin ei koskaan ennen? Miksi nämä kaikki ihmiset hänen ympärillään ja äänet, mielipuoliset äänet ovat niin kovia ja tuntemattomia, täällä, hänen ympärillään, kaaos! Kauhistuneita niin tavattoman kauniita kasvoja, käsiä korvissa, kyyneleitä silmissä, kuiskauksia ja huutoja kuin valtameren aaltoja sinne tänne kaaos, kaikkialla, kaikkialla! Ja kaikki yritti nähdä Zaran ettei kukaan nähnyt häntä, mitään. Hän olisi vielä voinut haihtua savuna ilmaan mutta miksi hän ei halunnut elää enää kuin ilma, jota hengitetään tahdottomilla lihaksilla, näkymättömänä. Miksi lumi on niin punaista?
Kaaos-teoriaan perehtyneet virkakädet nostivat Zaran paareille, ja auto lähti välittömästi, nopeasti ja äänekkäästi, liikennevaloista välittämättä. Lähti kuoleman kanssa kilpasille.
-Tämä on vain työtä, ajatteli ambulanssimies, Who, taas kerran, muuten hän ei itse selviäisi jonain iltana kotiinsa kertomaan aina tärkeää iltasatua omalle lapselleen. Ja myöhemmin suukottelemaan vaimoaan.
Kuolema on luotettava ja laillinen työnantaja. Sellainen ylellisyys on niin tavattoman harvinainen nykyaikana, Honkongissa. Ja tulipunainen auto kiisi neonvaloyössä kuin ohjus, torjuntaohjus.
Teho-osasto on aina valmiina, kuin kuolema - ehtiäkseen juuri ennen viimeistä iskua, hengenvetoa. Se on osaston ainut tehtävä. Ja hoitajat, Steriilit Taistelijat valkeissaan liikkuivat, siivekkäinä kuin enkelit taivaan, luonnonlakia vastaan. Se on luonnotonta mutta juuri siitä maksetaan hyvää palkkaa, ja vaikka kuolemaan ei koskaan totu (koska kaikki sen osaa), eikä he totu palkkaukseenkaan. Tämä mystinen kompromissi tuhoaa heidän huolensa molemmissa evoluutioissa, ja tekee heistä jo vuodessa kaiken kokeneita, orgasmikyvyttömiä museoharvinaisuuksia, basaarihuiveja, joita jokaisen ihmisyksikön on jostakin selittämättömästä syystä pakko käydä kerran elämässään katsomassa. Siksi tämä ammattikunta tietää kaiken salaisuuden kahvitunneillaan, siksi ne venyy aina liian pitkiksi.
Leikkaussalin vaarattoman vihreän näköiset ovet avautuivat automaattisesti, itsestään. Lääkärit olivat valmiiksi pukeutuneet myrkynvihreään muoviin, veitset olivat terävämpiä ja tarkempia kuin koskaan Oulun letkunpuiston nakkikioskilla. Ja tippapullo tyhjeni hennosti sykkivään suoneen. Zara oli valmiina juoneen, ajatteli sairaala-apulainen, joka nuoli käytävää kiiltäväksi - kuoleman tulla kauniisti kotiinsa.
Zaran tajuttomuus oli jotenkin outo - ikäänkuin hän tietoisuutensa ulkopuolelta hamusi vielä rakastettunsa huulia, suudelmaa kuin sinettiä yhä kylmeneville, sinertyville huulilleen.
-Maksa on revennyt! Sanoi joku toinen lääkäri lakonisesti. Leikkausta ei voi aloittaa. Vain vasemman jalan kenkä leikataan naisesta irti. Kanta-p-ä-ä paljastui mutta oli kuin sitä ei paljastuisi, ei olisi enää koskaan naisen jalassa. Mutta se ei ole nuoren naisen elämän pää-ajatuksia varten. Jalalla ei koskaan käveltäisi jos nykykirurkigia ei olisi tuhat vuotta edellä oleva lääketieteenhaara kuin aina niin muotioikkuinen psykiatria, joka on jo unohtanut, että ihmisellä on psyyke. Kirurgian suhde ihmiselementtiin, kuolemaan on realistinen.
Jalka (mitä siitä jäljellä oli) sai valkean käärinliinasukan, eikä kukaan välittänyt 27700 jenin käärmenahkakengistä, ei edes pelastusarmeijan köyhienjakelupiste. Tuo köyhienapu, mafia, joka rahoitti joulupadoillaan oman jumalansa toiminnan eli oman järjestönsä toiminnan, omat Jumalagenttinsa, Klooniensa omistajien ihmisyksiköiden hyvinvoinnin, itsensä valtaa, joka aina kunnioittaa ilmaista rahaa. Ja koska kyseinen järjestö, mafia ei usko, että kaikilla myös Vieläihmisillä on sama Jumala; heillä on varaa Maailmanhallituksen verovaroilla ikiomaan Jumalaan. Ja kuin esikuvansa kiinalaismafia, Kojootit tarjoaa fyysisluonteista suojelua asiakkailleen rahaa vastaan niin pelastusarmeija tarjoaa hengellistä suojelua rahaa vastaan. Kummallakaan järjestöllä, mafialla ei ole koskaan ollut mitään Maailmanpoliisia, pahaa vastaan.
Zaran lantio oli halki. Hän ei koskaan synnyttäisi. En tiedä tietääkö hän sen ja sen, että hänellä itsellään on aina äiti. En tiedä tietääkö hän sen, että hänellä on isä mutta tiedän, että kaikilla nuorilla tytöillä, jotka hyppäävät huorahotellin kuudennentoista kerroksen parvekkeelta on isä.
Morfiini virtaa Zaran suoneen mutta se ei saa unohtamaan hänen huulilta rakastettunsa nimeä: -Kiiim…iiii.
Helikopterin ääni sekoittuu äitin ääneen.
Hautajaiset olivat kauniit mutta eivät - nuoren
Morin.
---
Zini oli maksettu nainen jo ennen syntymäänsä.
Hän kulki Kojoottikeisarikanditaattien huorien jalanjälkiä koska oli heidän perillinen niinkuin oli ollut äitinsä Zara ja äitinäitinsä ja äitinäitinäitinsä. Näin hän oli itse- ja etuoikeutettu huora, ruumiinrakkauden kohde, jossa oli ikuinen hintalappu, hohde, joka himmeni yö yöltä.
Rakkauden kohde jos? Jos siihen kiellettyyn tunteeseen on varaa. Se sulkee inhimillisen, aina epävarman ihmisen tulevaisuuden, mahdollisuuden valita se tuntematon - ennalta määrätyksi kohtaloksi jos? Jos inkarnaatio, uudelleen syntymänhetki tapahtuu länsimaalaisen horoskoopin mukaan sadonkorjuun merkissä, neitsyessä. Ja polaarinen maailma ei olisi polaarinen jos huora ei olisi neitsyt.
Zini syntyi keväällä, kaksosten merkissä ja kuu, nainen hänessä nousi Leijonassa. Ja leinoja uinuu hänessä 25. Vuotta ennenkuin herää. Siihen asti hän tulee elämään vielä kahdennessatoista huoneessaan, ravussa, jossa hänellä on yllätysten palaneeta Uranus aina valmiina muuttamaan ennalta määrätyn koltalon ensisuudelman voimalla ja ydinpomminräjähdysherkkyydellä. Mutta elääkö jo maksettu huora 25. Vuotta. Ja jos? Niin kuka elää sen ajan hänen elämäänsä?
Se oli Zinin enkelimaailma, kolikon kolmas puoli, joka teki hänestä vapaan valintaan kuin benji hyppyyn ilman köyttä, mahdollisuuden aina inhimilliseen rakkauteen mutta samalla aina epävarmaan, tuntemattomaan tulevaisuuteen, ylittää, alittaa, ohittaa lävistää ajan ja tilan ristinpuun, polaarin, sen: Joko-Tai-maailma. Se antoi kokijalleen kyvyn tunteeseen, että ikuisuus ei ole aikaa varten vaan sitä vastaan - on ihmisen pieni elämä. Mutta huoran määränpäänä, kohtalona, elää se - on matkanteko maailmanääriin, miehiin. Avata heille, joilta puuttuu heidän oma enkelimaailma, avata oma fyysinen sisätila, reisien väli, zen, joka miehen omasta tahdosta riippumatta penikseltä puuttuu. Ja jotka kuitenkin kokoajan katoavat huoriensa tummaan taivaaseen, joka ei ole tähtiä täynnä vaan pimeää ainetta avaruudessa, joka ylitetään kuin kastraatioahdistus, kuin heidän halu on takaisin kohtuun, katoavat äitiensä reisien väliin turvaan kuin uninallen syliin itsensä, oman inhimillisyytensä ulottumattomiin.
Se on ollut aina kuin kuoleman takaama laina: ikuinen, zen, totuus, looginen maskuliininen matkanteko, maailmankaikkeus.
Se laajenee niin, että kojoottihuora ei kaipaa poikiansa koska se on ajan ansa, maailmanloppu. Koska merkitsee lapsettomuutta, ja se on se maailman vanhin tieteenhaara, haara naisen reisien välissä, totuus miehen maailmankaikkeuden laajenemispyrkimyksille kuin kaikki Jumalainen, ihmiseltä salattu tieto, joka aina lisää tuskaa.
Kun Ziniä kuljettanut helikopteri, "Dramatic Lady" oli ammuttu alas, ja Zini jätetty hengiin, syystä jota ei ollut. Oli Zini valittu kuin Dalai Lama valitsee seuraajansa, joka on hän itse, oma inkarnaatio, seuraajansa, jonka ruumiin hänen suuruutensa sielu ottaa asunnokseen, välttämättömäksi pahaksi toimiessa fyysis/polaarisessa, ihmissilmälle näkyvässä Joko/Tai-maailmassa. Hän jättää ruumiinsa kuin takin naulaan, ei toisinpäin - aina kuolleen tuomitun lihan, ruumiin jättäessä hänet.
Samoin perustein Zini oli valittu Kojoottiyliopistoon: "memory Girls"-huorakoulutukseen, jonka itsestäänselvää tarkoitusta ei edes yritetty selittää nelivuotiaalle lapsinerolle - ehkä siksi, että polaarinen Joko/tai-maailma tarvitsi aina asioita, jotka eivät tarvinneet selityksiä, että oli asioita, jotka olivat vielä olemassa muuttumattomina unelmina. Oli kuitenkin syyn ja seurauksen laki, joka perhosensiiven iskun höyhensulkavoimalla vei toivon, ihmisen mielen kaaokseen ja kaaoksen keskeltä nousi tietoisuus kuin Feenikslintu tuhkasta: unelma jostakin toisesta.
Mutta polaarinen Joko/tai-maailma luo aina vastakohtansa, lain: "tarkoitus pyhittää keinot" Ja Kojooteilla ei ollut koskaan unelmia, ei tarkoitusta jos se ei sattumalta toteutunut, ei mitään pyhää jos kolehtihaavia kantanut oma mies. J kaikki keinot oli sallittuja - sodassa mutta, mutta kuka enää haluaisi uhrata elämänsä rakkaudessa.?
Zini varttui vanhojen huorien hyvässä hellässä hoidossa, ja kun nämä jo seitsentoistavuotiaina, kun neito on kaunein, olivat saavuttaneet korkeimman kuin tumminkaan taivas, sieluunsa mustaakin mustemman danin oppiarvon ammatissaan, ei ammattia voinut enää harjoittaa (kuin turistien kesken,) syystä, jota kukaan ei tiennyt eikä tietoa koskaan kysytty. Se tiedettiin.
Kojootit käyttivät burn out-huorien viimeiset voimavarat synnyttämään käyttöönsä perillisen; teki heistä kunniallisen naisen, äidin tyttölapselle, mustimman danin tulevaisuuden minkä he naisena enää voivat saavuttaa. Ja vuosien varrella he siirsivät kaiken oppimansa, ruumiinrakkauden tiedon omalle lapselle. Tämä oli kunniatehtävä, ja kun lapsi oli seitsemän vanha hän surmasi äitinsä pyynnöstä äitinsä. Tämä oli kunniatehtävä.
Näin oli aina ollut eikä äidin rakkaus muutu.
Zinin äiti Zara oli ollut Kojoottikeisari, Huang Morin lempihuora. Ja keisari oli nyt maannut jo seitsemän sallittua vuotta
neitsytvuoteessaan yksin. Ja keisarin oli kuoltava tai valittava neitsytnuorikko häävuoteeseensa todistamaan maskuliininen voimansa. Se oli Kojoottikeisariperinteen kulmakivi, kunniatehtävä - tai tehtävä oli: harakiri!
Zinin kimonon väri oli vaalea, sininen, käynti kuin kirsikankukan, jonka tuoksu on punaista ja kuumaa, huumaa. Kimonon kirkkaat nauhat, niiden solmut aukesivat kuin ruusunnuput. Ja vaate valahti kuin varjo lapsen hennoilta harteilta kun hän asettui hajareisin isänsä, 92-vuotiaan Kojoottikeisarin kasvoille ja kyyneleet, jotka vanhan miehen silmille kohosivat kostuttivat Zinin kuin naisen. Ja Zini liimasi lapsen silmämsä kiinni kun ne kuin omasta tahdostaan tietämättä näkivät kaiken kuin unessa tulevaisuuden. Zinin enkelimaailma särkyi. Pienen pieni kätönen avautui, hikoili mutta ei her
jatkuu..ko..?
Markku Karttunen
Haluatko keskustella artikkelista? Kirjaudu sisään | Rekisteröidy