KIEKKORINKI 4/2004 osa 4
Ohi sektorin /
yliastuttu: *
Ehkä ensi vuonna: **
Tyyliä muttei voimaa / voimaa muttei tyyliä: ***
Kisakonekiskaisu: ****
ME / Lippu salkoon: *****
Kesän lapsi mä oon
Villi luonteeni on
ELI JAZZ-KORNER
Nu- ja elektrojazzit by Markus Partanen
Intuit:
Intuit (Compost Records)
Voileipäpöytä.
Tämän tuoreen tuttavuuden taustalta löytyvät
saksalaiset tuottaja-muusikot Till Maragnoli (basso) ja Thomas Braun
(rummut), jotka tekivät Compostille aiemmin musiikkia nimellä Supersempft.
Nuo muutaman vuoden takaiset trackit eivät ehkä jää historiankirjoihin,
mutta Intuitin todella soisi niin tekevän: debyyttialbumi on
eräs viime aikojen maukkaimpia mustan musiikin eri tyylien voileipäpöytiä.
Soulia, afrobeatia, jazzia, brassitunnelmia, funkia jne.
Levyltä löytyy melkoinen vierailijakaarti, jonka kirkkaimpina
tähtinä loistavat Flora Purim ja Airto. Mutta kiinnostavampia
ovat itse asiassa hieman oudommat nimet, esimerkiksi monien jenkkijazzareiden
kanssa töitä tehnyt mutta itse paitsioon jäänyt
vokalisti Andy Bey, Hammond B-3:n tuntemattomampi suuruus Doug Carn,
sekä funkjazz-kitaristi Ray Obiedo. Hyvällä mielikuvituksella
valittuja artisteja, joille on myös pedattu itse kullekin sopivat
biisit.
Osuvien solistivalintojen lisäksi myös kappaleiden rakenteista
löytyy kekseliäisyyttä, mikä yhdessä albumin
musiikkityylien kirjon kanssa takaa kuuntelijalle yllätyksiä tarjoavan
kyydin. Joku saattaa mieltää tuollaisen estetiikan levottomaksi
poukkoiluksi, mutta Intuitilla on taito veistää tuotantoonsa
oma kädenjälki, joka sitoo palaset yhteen.
Lajissaan alkuvuoden parhaita, ehdottomasti.
5 kiekkoa
Goran
Kajfes: Headspin (Headspin Recordings/Amigo Music)
Ambientinsekaista elektrojazzia.
Tukholmassa vaikuttava, kroatialaistaustainen trumpetisti Goran
Kajfes oli yksi linjakkaan Kaza -merkin artisteista. Nyt tuosta
Ruotsin
EMIn alamerkistä ei ole vähään aikaan kuulunut
mitään (lienee lopetettu), mutta Kajfes on säilyttänyt
linjansa: uusi Headspin on samanlaista, hieman ambientinsekaista
elektrojazzia kuin Kazalla vuonna 2000 julkaistu Home.
Komppiosastosta vastaa edelleenkin Kajfesin tuottaja ja säveltäjäaisapari
David Österberg, ja levyn muusikkokunta vilisee nuoria sekä jo
hieman vanhempiakin tekijöitä: mainittakoon vaikkapa puhaltajat,
Per’it ”Texas” ja ”Ruskträsk” Johansson
sekä Jonas Kullhammar, ja vibrafonisti Mattias Ståhl.
Kajfes itse ansioituu trumpetin lisäksi kosketin- ja lyömäsoittajana,
sekä yhdellä raidalla varsin rouheana reggaebasistina.
Headspin on jazzlevy, jossa solistit saavat soittaa ihan tosissaan
eivätkä vain maustaa downtempo -komppeja jazzikkaalla kuorrutuksella.
Kokonaisuutena levy jättää mielen hieman apeaksi,
sen verran melankolisia ovat useimpien biisien teemat. Kajfes lienee
siis sisäistänyt pohjois-eurooppalaisen jazzin perinteen
hyvin, ja vain päätösraidassa kuuluu hieman vaikutteita
Balkanin suunnalta. Headspinin menopaloina tarttuvat punttiin mainio
elektro-afrobeat Futi ja katu-uskottava tulkinta Sun Ran biisistä Nuclear
War.
4 kiekkoa Ylös
Blue
Note Revisited (Blue Note/EMI)
Remiksauksia.
Taas on tarjolla remiksauksia maineikkaan jazzmerkin katalogista,
nyt kierrätyksen kohteena on Blue Noten tuotantoa, pääasiassa
60 - 70 -lukujen vaihteen funkimmasta osastosta. Revisited -kokoelman
kuraattorina ei ole ollut Madlib tai kukaan muukaan yksittäinen
tuottaja-dj, vaan primus motoreina ovat hääränneet
Blue Noten A&R -pomo Eli Wolf ja Ranskan Emillä työskentelevä Nicolas
Pflug.
Sekä remiksaajien että orginaaliartistien lista on nimekäs:
esimerkiksi Kenny Dope kohteenaan Bobby Hutcherson, 4 Heron käsittelyyn
pääsevä Horace Silver sekä DJ Cam’in ja
Erik Truffaz’n tulkitsema Donald Byrd. Oudommista tuottajanimistä mainittakoon
vaikkapa J Dilla, joka on käsitellyt aika tyylikkäästi
Jack McDuffin urkujazzia, sekä DJ Mehdi, jonka rajusta miksauksesta
ei Wayne Shorterin Footprintsiä enää tunnista.
Kuten sanottu, tuottajat ovat iskeneet koneidensa kitaan paljon
Blue Noten funkjazz -paloja. Se lyö leiman varsinkin albumin alkupuoleen,
josta jää kaipaamaan rohkeampia otteita. Vasta viimeisellä kolmanneksella,
J Dillan ja DJ Camin myötä, remiksausten kompit ja yleissoundi
muuttuvat modernimmiksi, ja esimerkiksi Jazzanovan tuotannon tunnistaa
heti. Kattauksen yllättäväksi lopuksi dj-vetoisesta
big bändistään tunnettu Matthew Herbert leikkelee
avant-elektrosaksilla Michel Petruccianin soolopianotulkintaa Caravanista.
31⁄2 kiekkoa Ylös
The
Five Corners Quintet: Different Corners (Ricky-Tick Records)
Viisi kulmaa.
Nuspirit Helsingin tekemisiin aukeaa jälleen uusi sivu: nyt
Ricky-Tick Records julkaisee remiksauksia kollektiivin akustisen
projektin, Five Corners Quintetin kakkossinkun kappaleista. Kolmen
aika erityylisen vedon kimaran avaa Nicola Conten Sahib’s Samba
Version The Devil Kicks -sinkun kääntöpuolesta, Teppo
Mäkysen Three Cornerista. Remiksauksen sijaan voisi puhua paremminkin
uudesta sovituksesta, jossa kuusihenkinen bändi tulkitsee alun
perin tunnelmallisen valssin suoremmalla ja voimakkaammalla kompilla,
ikään kuin Five Cornersin omien tanssijazz-biisien tyyliin.
12-tuumaisen vinyylin kaksi muuta raitaa ovat kotimaisia
remiksauksia The Devil Kicksistä, asialla Sumo-On-Wheels -nimellä operoiva
Nuspiritin päätuottaja Tuomas Kallio sekä Dharmaone
eli Jouni Helminen. Kummassakin tulkinnassa orginaalibiisin tunnelma
on vahvasti mukana, vaikka miksaukset ovat todella erilaisia - tosin
tanssilattiakamaa molemmat. Kallion versio kulkee tyylikkäällä housekompilla
hieman Nuspirit Helsingin hengessä ja antaa solistisen spotin
Severi Pyysalon vibrafonille. Dharmaone Remix taas kiihdyttää heti
drum’n’bass -tunnelmiin ja hyödyntää orginaalin
temaattisia aineksia dub-maustein.
The Five Corners Quintet on ollut jazzahtavan klubimusiikin
rintamalla hyvässä nosteessa ympäri Eurooppaa, ja varmasti nämä miksaukset
- varsinkin Devik Kicksistä - päätyvät myös
ihan uusien, sähköisempää materiaalia pyörittävien
dj’den levylautasille.
41⁄2 kiekkoa
-nujazzit loppuu Ylös
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Triot with John Tchicai: Sudden Happiness (TUM Records)
Äkkillisiä onnensäveliä.
Sukupolvet kohtaavat sujuvasti toisensa, kun veteraanisaksofonisti
John Tchicai on nuorekkaan tanskalais-suomalaisen trion solistina
tällä toukokuun 2002 yhteiskiertueella äänitetyllä levyllä.
Tanskalaissyntyinen, jo lähes seitsemänkymppinen
Tchicai soitti itsensä jazzin maailmanhistoriaan radikaalilla
60-luvulla New Yorkissa. Alle kolmekymppiset Mikko Innanen,
basisti Nicolai-Munch-Hansen
ja rumpali Stefan Pasborg tekevät vastaavaa nyt pohjoismaisella
tasolla. Triot on ollut kasassa jo kohta kuusi vuotta - Innanen
kun on opiskellut ja soittanut paljon Tanskassa. Vapaa ilmaisu
on näitä kahta sukupolvea yhdistävä tekijä.
Levyllä yhdeksi kiinnekohdaksi nousee Ornette Coleman,
hänen
musiikkinsa henki - jossa freen lisäksi on myös
bluesia ja puhdasta pelimannihenkeä - on selkeästi
mukana soitossa, vaikkei hänen sävellyksiään
levyllä olekaan. Live-äänitys on tasokas,
ja TUM jatkaa edelleen musiikillisesti ja tuotannollisesti
korkeatasoisten
julkaisujensa sarjaa.
(4 tähteä) Timo Vähäsilta Ylös
Marilyn
Crispell Trio:Storyteller (ECM)
Heavymetallin vastakohta.
Pianisti Marilyn Crispell voi tarvittaessa olla ceciltaylormainen
konekiväärityyppinen flyygelin takoja (kuten
mm. useilla Anthony Braxtonin levyillä) ja erilaisissa
improvisoidun musiikin yhteyksissä värikäs
ja energinen pianisti. Omilla levyillään hän
on kuitenkin aivan toista maata oleva soittaja. Storyteller
jatkaa hiljaista, hivenen mietiskelevää ja
eteeristä Crispell-levyjen sarjaa. Biisit ovat järjestään
hidastempoisia ja hienovaraisen hillittyjä. Usein
tuntuu siltä kuin
muusikot keskustelisivat keskenään eikä näissä juttutuokioissa
kuule väittelyä tai riitoja. Nuorempaa ikäluokkaa
edustava Mark Helias on korvannut bassonvarressa triossa
pitkään
olleen Gary Peacockin ja rummuissa on edelleenkin Paul
Motian.
Motian on säveltänyt valtaosan levyn kappaleista, Helias
on tuonut sessioon pari sävellystä ja Crispell loput. Tyylillisesti
kappaleet eivät eroa toisistaan, kaikki biisit voisivat olla
yhdestä ja samasta kynästä lähtöisin. Hienoinen
tasapaksuus onkin ehkä tasapainoisen ja tyylikkäästi
toteutetun levyn pieni heikkous.
(3 tähteä) Timo Vähäsilta Ylös
Charles Lloyd / Billy Higgins: Which Way is East (ECM)
Kahdestaan 20 soittimella.
Harvemmin kuulee niin monimuotoista ja sekä tyylillisesti että soitinyhdistelmältään
vaihtelevaa musiikkia kuin tällä levyllä. Koko tupla-CD
on sitä paitsi tehty ”vain” kahden miehen voimin.
Kahden ja puolen tunnin sessio alkaa Afrikasta ja poukkoilee matkalla
vaikka minne ja ison soitinarsenaalin lisäksi kuullaan myös
molempien miesten laulua.
Kokemusta ja näkemystä näillä vanhoilla herroilla
(Charles Lloyd 66, Billy Higgins 67) riittää. Eri soitinyhdistelmien
muodostamien duettojen lisäksi molemmat heittävät
sekaan myös omia soolonumeroitaan. Monta makupalaa tällä tuplalla
löytyy. Yksi niistä on Windy Mountains, duetto tenorisaksofonilla
ja rummuilla, molemmat tuolloin siis perussoittimiensa kimpussa.
Mutta vanhat herrat jaksavat myös yllättää. Lloyd
on aina ollut nimenomaan tenoristi-huilisti, mutta nyt
hänellä on
altto hyppysissään huomattavasti tenoria useammin
(silloin kun hän ei soita erilaisia huiluja, tiibetiläistä oboeta,
pianoa tai lyömäsoittimia). Entäpä suoran
kompin suorastaan legendaarinen svengihirviö Billy
Higgins? - Hän
hätkähdyttää etenkin soolobiiseissään
laulaessaan oman kitaransa säestyksellä. Brasilialaistunnelmissa
oikeaoppisesti vielä portugalinkielisin tekstein ja
kaiken kukkuraksi hän räväyttää aivan
oikeaoppisesti yhden agraarisen bluesin. Tyylillisesti varsinaista
sekametelisoppaa koko levy siis.
Mutta nautittavaa sellaista.
(4 tähteä) Timo Vähäsilta Ylös
Heikki
Sarmanto: The Touch of Your Voice (Long Play Records)
Sarmantomaista Sarmantoa.
Säveltäjä Heikki Sarmannon uusimmalla levyllä esiintyy
Sarmannon pitkäaikainen luottoryhmä, joiden
kanssa hän
on tehnyt yhteistyötä jo vuosia, useimpien
kanssa vuosikymmeniä.
Eturivissä melodioita ovat esittämässä laulaja
Maija Hapuoja ja tenoristi-huilisti Juhani Aaltonen.
Komppipuolta työstävät velipoika Pekka
bassossa, rumpali Matti Koskiala sekä Tapio ”Mongo” Aaltonen
lyömäsoittimissa. Jos ryhmä on tuttu ja
turvallinen, niin sitä on musiikkikin.
Juuri tällaisia kappaleita Sarmanto on säveltänyt
jo ties kuinka pitkään ja kuinka monta. Mitään
uutta häneltä ei ole vuosikausiin kuultu. Mutta
hyvä:
jos tämä on Sarmannon sävelkieli, niin
mikäs
siinä sitten. Maija Hapuojan kaunista ääntä on
aina ilo kuunnella, ja Aaltonen soittaa muutamia kerrassaan
upeita sooloja, joissa on
jälleen kerran sanomaa. Myös hänen huilunsa
soi upeasti monien kappaleitten teemoissa.
(2 tähteä) Timo Vähäsilta Ylös
Cannonball Adderley: Cannonball Plays Zawinul (Capitol)
The Jazz Crusaders: At The Lighthouse ’68 (Pacific)
Klassikoiden paremmat painokset.
Capitolin ja Pacificin levystöstä tihkuu verkkaisesti julki
diggarien kokoelmiin huvenneita albumeja. Julian “Cannonball” Adderleyn
nimiin pantuun Cannonball Plays Zawinul -kokoelmaan on valittu kymmenen
altistin levytystä pianistin sävellyksistä kaudelta
1961-71. Zawinul itse soittaa poiminnoista yhdeksässä -
1971 Los Angelesissa keikalla purkitetussa, Herbie Hancockille omistetussa
Dr. Honorus Causassa pallille istuu George Duke. Läpileikkaus
peilaa samalla jazzin kehitystä muotouskollisesta varhaistyöstä One
Man’s Dream aina fuusion avaruudelliseen, salaperäistä väreilyä huokuvaan
fuusion ääniluotaukseen. Levyllä jatkumo näyttäytyy
hyvin luontevana, sillä sekä Cannonball että Zawinul
aistivat tarkkaan, missä milloinkin mennään ja siirsivät
vaikutelmansa suoraan musiikkiin. Jazz Crusadersin livelevy nauhoitettiin
marraskuussa 1967 Yhdysvaltain länsirannikon kuuluisassa Lighthouse-klubissa.
Nyt julkaistussa laitoksessa on mukana neljä ennen julkaisematonta
soitetta, mm. bändin ainoa levytys tenoristi Wilton Felderin
sävellyksestä Third Principle. Omien luomusten ohella groovaava
kvintetti kävi illan aikana läpi Coltranen Impressionsin
rivakkana vetona sekä Lennon-McCartneyn Eleanor Rigbyn, joka
todisti sekä eri tulkintoihin koskettavasti taipuvan sävelmän
nerokkuutta että Jazz Crusadersin taitoa päästä oleelliseen
myös popin saralla. Beatles-hitti niin ikään teki
kiekosta aikoinaan halutun. Oleellisempaa levyssä on kuitenkin
viisikon pidättyvyys: rumpali Stix Hooper ja basisti Buster
Williams saivat pidettyä pulssin kurissa jopa kiitolaukkaan
kiihottavassa Ooga-Boo-Ga-Loo -piiskauksessa konserttitilanteessa,
mitä voi luonnehtia saavutukseksi.
Cannonball ***/ Crusaders **** Matti Komulainen Ylös
John Abercrombie: Class Trip (ECM)
Höyhenmiehet luokkaretkellä.
John Abercrombie tunnetaan hivelevästä kitarasaundistaan.
Class Tripillä Abercrombie saa seuraa samanmielisistä soittajista
(viulisti Mark Feldman, kontrabasisti Marc Johnson ja patteristi
Joey Baron). Miehistö on tuttua vuosien takaa, mikä mahdollistaa
aineiston intuitiivisen tutkailun. Viululla on kokonaisuudessa huomattava
rooli ja otsikon voi mieltää myös viittaavan klassiseen
musiikkiin. Rakenteissa on loogista selkeyttä, vaikka ainakin
osa levystä on syntynyt improvisoimalla. Abstrakti ilmaisu risteää usein
esittävän taiteen kanssa, onhan mukana parikin omistusta:
ilkikurinen Cat Walk kitaristin lemmikille ja lyyrinen Jack And Betty
miehen edesmenneille vanhemmille.
*** Matti Komulainen Ylös
Miles Davis: Ascenseur pour l’échafaud - Complete Recordings (Fontana)
Soundtrack-klassikko uusin kansin.
Miles Davis oli vuonna 1957 uransa vedenjakajalla. Trumpetisti
oli huumeaddiktiosta
vapauduttuaan levyttänyt sarjan hyvin vastaanotettuja albumeja Prestigelle
ja saanut neuvoteltua itselleen uransa parhaan levytyssopimuksen Columbian kanssa. ‘Round
About Midnight oli kohottanut soittajan profiilia mutta Kind Of Bluen mahdollistanut
askel oli vielä ottamatta. Davis oli kysytty konsertoija ja monen amerikkalaisen
jazzmiehen tavoin hänkin viihtyi Euroopassa, missä alan miehiä arvostettiin
taiteilijoina kotikenttää korkeammalle. Vanhan mantereen katselmuksen
lopulla joulukuussa 1957 Davis loi musiikin Louis Mallen tummasävyiseen
rikosdraamaan. Studioon saapuivat Davisin turneellaan käyttämän
ranskalais-amerikkalaisen bändin Barney Wilen, tenorifoni, René Urtreger,
piano, Pierre Michelot, basso ja Kenny Clarke, rummut. Konserteissa Davis kierrätti
edelleen Prestige-kauden standardeja mutta Mallen innostamana trumpetisti tarttui
uudenlaiseen haasteeseen. Lopullinen score koottiin kahdessa yöllisessä sessiossa
syntyneistä improvisoiduista töistä. Musiikki oli oleellinen osa
rikostrilleriä ja kymmenen raidan soundtrack ilmestyi 1958. Nyt kaikki sessioissa
syntyneet soitteet on niputettu digipak-kansiin. Kyseessä on uusintajulkaisu,
sillä sama kokonaisuus lanseerattiin perinteisessä jewelcase-pakkauksessa
jo 1988. Tuossa editiossa kappaleet oli laitettu alkuperäisten sessionauhojen
mukaiseen soittojärjestykseen ja lopullinen soundtrack oli sijoitettu albumin
loppuun. Nyt marssijärjestys on käänteinen: kymmenen vinyyliraitaa
löytyy alusta ja niiden perään on liitetty teokset työstöjärjestyksessä.
Kansivihkot ovat identtiset layoutia ja yhtä Miles Davisin ja Jeanne Moreaun
yhteisvalokuvaa lukuun ottamatta. Levyt myös soivat yhtä loisteliaasti,
joten on makuasia, kumpaa arvostaa enemmän. Joka tapauksessa musiikki on
muodoltaan 1950-luvun coolia puhtaimmillaan. Davisin ryhmä kutoo vähäisistä aineksista
vereviä tutkielmia, jotka istuivat elokuvaan täydellisesti. Eri otoista
käy ilmi, miten teemoja kehitettiin ja mihin lopulta päädyttiin.
Sävelistö on kestänyt aikaa itse asiassa elokuvaa paremmin: film
noirin kukkanen vaikutti vastikään katsottuna löysältä ja
pitkitetyltä mutta musiikin sävyt olivat säilyneet haalistumattomina.
***** Matti Komulainen Ylös
Marilyn Crispell Trio: Storyteller (ECM)
Täydellisen muodon jäljillä.
Pianisti Marilyn Crispell, basisti Mark Helias ja rumpali Paul Motian
ovat ottaneet vaativan tehtävän etsiessään triosointiin tuoretta lähestymistapaa.
Kolmikko liikkuu varmoin askelin improvisatorisen tradition ja abstraktin modernismin
reuna-alueilla. Sävellysten luonnosmainen lyyrisyys ja äänitteistä huokuva
välittömyys silaavat albumiin haurautta ja herkkyyttä. Storyteller
kannustaa mielikuvitusleikkiin, jossa juonellisten tarinoiden sijaan esiin ylimmäksi
kohoaa haikumaisia, viitteellisiä runoja - jo otsikot kuten The Sunflower,
Alone ja Harmonic Line sytyttävät. Ratkaisu on samalla rasite: kiteytymistään
huolimatta viitteellisyys saattaa jakaa kuulijat jyrkästi - musiikki kun
ei jätä kylmäksi.
*** Matti Komulainen Ylös
Stefon Harris & Blackout: Evolution (Blue Note)
Ajattoman ilmaisun jäljillä.
Stefon Harris tuntuu parantavan otettaan levy levyltä. Evolutionilla vibrafonisti
muotoilee monitahoisesta sävelmateriaalista määritelmiä pakenevaa
ilmaisua, jonka kuitenkin tunnistaa “jazziksi” ensi-iskusta. Harrisin
kvintetti soi akustisvoittoisesti. Lämmin klangi hitsaa yhteen mm. Bobby
Hutchersonin Montaran sekä George Gershwinin Summertimen kaltaiset lainat
Harrisin omiin luomuksiin. Ryhmä operoi intuitiivisella varmuudella ja mikä parasta,
ilman ilmeisiä suuntaviittoja. Spontaani, kuulijan muotopuhtaalla kauneudellaan
lumoava lähestymistapa on kenties koskettavimmillaan levyn yllättävimmässä valinnassa,
Stingin Until-valssissa, joka vaikuttaa toteutukseltaan hätkäyttävän
riisutulta. Harrisin Blackout taas käy osoitukseksi niin tradition sisäistämisestä kuin äärimmäisen
hienovaraisen ilmapiirin varmaotteisesta hallinnasta.
**** Matti Komulainen Ylös
Julia Hülsmann Trio With Anna Lauvergnac: Come Closer (ACT)
Laulunikkari ruuvipenkissä.
Pianisti Julia Hülsmann ja laulaja Anna Lauvergnac tulkitsevat Come Closerilla
Randy Newmania. Lauluntekijäveteraanin patinoituneet työt heräävät
tuoreessa käsittelyssä uuteen elämään. Pienyhtye (naisten
lisäksi basisti Marc Muellbauer ja rumpali Heinrich Köbberling) pääsee
useimmissa tapauksissa kappaleiden ytimeen ja silaa Let’s Burn Down The
Cornfieldin tapaisiin vetoihin intiimiä värinää. Tutuista
yhteyksistä irrotettuina laulut myös saavat uusia merkityksiä,
ei vähiten solistin vuoksi. Jos vertaa Mama Told Me Not To Comea vaikka
Tom Jonesin verekseen coverointiin, komennossa on aivan toinen sävy. Hülsmannin
pianismi on monkmaisen kulmikasta ja jopa huoletonta - lähestymistapa istuu
aineistoon nasevasti. Jos vielä antaa anteeksi Lauvergnacin ilmeisesti kokeneisuutta
tavoittelevat maneerit, Come Closeria voi suositella paitsi Newmanin, myös
eurooppalaisen jazzlaulun ystäville.
**** Matti Komulainen Ylös
Peggy Lee: Things Are Swingin’ (Capitol)
Nancy Wilson: Something Wonderful (Capitol)
Laulajadiivat svengaavat.
Peggy Lee (1920-2002) lauloi mm. Benny Goodmanin orkesterin solistina
ennen siirtymistään
sooloartistiksi 1950-luvulla. Things Are Swingin’ syntyi keväällä 1958,
kun Lee vietti vuoden sapattia keikkailusta. Yleensä viihdetähdeksi
luokiteltu Lee antaa levyllä huutia vähättelevälle stereotyypittämiselle.
Laulaja on kotonaan swing-sävyisen bigbandin keulilla ja suoriutuu moitteetta
hyvin kirjavasta materiaalivalikoimasta: Cole Porterin kevyesti ravaavasta Ridin’ Highsta
on matkaa tiheään balladiin You’re Getting To Be A Habit With
Me. Hienoinen käheys tekee fraseerauksesta seksikkään - viileän
vaalea imago ja äänen siihen tuoma kontrasti olivat tehokas yhdistelmä.
Selkeimmät esimerkit tästä löytyvät bonusraitoina soivista,
samoissa sessioissa taltioiduista kappaleista You Don’t Know ja Fever,
joista jälkimmäinen oli samalla Leen menestynein yksittäinen tulkinta.
Nancy Wilson (s.1937) saavutti laajan kuulijakunnan bluesista johdetulla, hienostuneella
tyylillään. Toukokuussa 1960 Los Angelesissa nauhoitettu Something
Wonderful oli Wilsonin toinen Capitol-albumi. Sinatran ja Fitzgeraldin tasolle
arvostettu solisti sai tuekseen luottokvartetin (mm. tenoristi Ben Webster ja
rumpali Shelly Manne) sekä Billy Mayn johtaman ison orkesterin. Korkea profiili
kuuluu huolitelluissa arreissa sekä loisteliaassa toteutuksessa. Wilson
korjasi potin tulkinnoillaan puhuttelevista teksteistä, joista esimerkiksi
Guess Who I Saw Today kumpusi martineineen tuolloin ihaillun elämäntyylin
idealisaatiosta. Kun taas Wilson kujertaa miehelleen (He’s My Guy), esitys
ei voisi olla juuri vakuuttavampi.
Lee ****/ Wilson *** Matti Komulainen Ylös
Joe Lovano: I’m All For You - Ballad Songbook (Blue Note)
Harry Connick Jr.: Only You (Columbia)
Musiikkia lähikontaktiin. Tenoristi Joe Lovano ja monitoimimies Harry Connick
Jr. versioivat balladeja uusilla levyillään ja päätyvät
teemassa hyvin erilaisiin näkemyksiin. Muhkealla ja patinoituneella saundilla
soittava Lovano on perinnemiehiä: Ballad Songbook keskittyy vankkoihin standardeihin
Monkista Coltraneen. Jälki lämmittää kuin hyvä viini,
uhkeimmin kenties aloitusvedossa I’m All For You, joka on Lovanon käsialaa.
Pianisti Hank Jones on kvartetin sielu soittaessaan vain oleelliset soinnut -
näytönpaikallaan Monk’s Moodissa kaikki palat tuntuvat loksahtavan
kohdalleen. Kokonaisuuden sinetöi äänitteen käsinkosteteltava
läsnäolon tuntu: bändi tuntuu vetävän ihan tuossa edessä.
Connick tulkitsee ikivihreitä tunnelmapaloja erilaisilla kokoonpanoilla.
Trion lisäksi mukana on jousia Hollywoodista sekä bigband. Arsenaalista
riittää moneen mutta ratkaisulla on haittansakin: intiimeimmässäkin
kohtauksessa on paikalla leegio porukkaa, mikä sävyttää tunnelmiin
melodramaattisia painotuksia. Connick laulaa nuoren Sinatran fraseerausta jäljitellen,
mikä vahvistaa vaikutelmaa, että nyt tehdään isoa estradiviihdettä.
Jos isottelua ei pane pahaksi, toteutus on napakymppi.
Lovano ****/ Connick *** Matti Komulainen Ylös
The New Tony Williams Lifetime: Believe It (Columbia)
Legendan rääppiäiset.
Tony Williams Lifetime oli sähköisen fuusion kärkiryhmiä.
Trio levytti maineikkaimmat työnsä 1969 ja 1970 mutta toiminta jatkui
aina 1970-luvun puoliväliin. Matkalla miehistö uusiutui tiheään
ja Believe It valmistui 1975, kun patteristi kutsui studioon brittikitaristi
Alan Holdsworthin, pianisti Alan Pasquan ja Motownin sessiobasisti Tony Newtonin.
Tuossa vaiheessa fuusio tuntui käyttäneen pääosan energiastaan.
Kun vielä vuosikymmenen alussa eri sointimaailmojen luotaus oli uutta ja
virkistävää, Believe It puhutteli lähinnä samanmielisiä.
Musiikki vaikutti muusikoille tehdyltä ja rajankäynti jäi viitteelliseksi.
Ilma oli progen myötä kyllästetty ylipitkillä (kitara)sooloilla
eikä Lifetimekaan onnistunut rikkomaan sisäänlämpiävyyden
kierrettä - esimerkiksi Holdsworthin hauistelu kuulostaa yksinomaan tylsältä.
Uudelleenjulkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä mestarirumpalin elämäntyön
hahmottamisen kannalta on paikallaan tutkia myös harha-askeleet.
*** Matti Komulainen Ylös
Jimmy
Smith: Rockin’ The Boat (Blue Note)
Jimmy Smith With Stanley Turrentine: Prayer Meetin’ (Blue Note)
Stanley Turrentine: Never Let Me Go (Blue Note)
Urut paraatiasemassa.
Hammondin muhkea äänirekisteri on määräävässä roolissa
kolmella tuoreella Blue Noten Rudy Van Gelder -editiolla. Jimmy Smith hallitsi
instrumentin niin suvereenisti, että alan labelit kilpailivat taiturista.
Verve kaappasi Smithin 1962 lupaamalla Blue Notea pulskemmat budjetit levyttää mm.
tuolloin arvostettuja orkestroituja sessioita. Smith palasi kuitenkin New Jerseyn
Englewood Cliffsin studioon tammi-helmikuussa 1963, jotta Blue Note -sopimuksen
edellyttämä teosmäärä täyttyisi. Tuloksena olivat
jo aiemmin ilmestyneet trioteokset I’m Movin’ On ja Bucket! sekä nyt
lanseerattavat albumit Rockin’ The Boat ja Prayer Meetin’. Kvartettilevypari
kihisee samaa väreilevää tunnelmaa kuin Smithin aiemmat työt,
uuvuttavasta työtahdista huolimatta. Sekä urkuri että Hammond
B-3 tuntuivat pääsevät parhaiten esille juuri vastaavissa pienyhtyesessioissa.
Ydinryhmää Smith, kitaristi Quentin Warren ja rumpali Donald Bailey
täydensi Rockin’ The Boatilla altisti Lou Donaldson (sekä muutamalla
raidalla tamburiiniin tarttunut, niin ikään urkurina tunnettu John
Patton). Jälkimmäisellä levyllä pilli vaihtui Stanley Turrentinen
tenoriin. Soitto kumpuaa usein bluesista (esimerkiksi Prayer Meetin’in
uhkea I Almost Lost My My Mind) mutta Smith haki sen rinnalle tietoisesti dynamiikkaa
Matilda, Matildan -kalypson sekä tuon hetken popsävelmien (Rockin’ The
Boat) tyyppisistä irtiotoista. Etenkin jälkimmäinen kiekko murisee
mehukkaasti, sillä Smith komppasi (silkkaa uupumustaan?) tavanomaista tuhdimmin
bassorekisterillä rankan rupeaman päätteeksi. Turrentine poikkesi äänittämössä alkuvuodesta
1963 myös vaimonsa, urkuri Shirley Scottin kanssa. Never Let Me Go oli ensimmäinen
neljästä albumista, jonka pariskunta teki yhdessä Blue Notelle.
Totutusta urkukokoonpanosta poiketen Scott suosi kitaratonta, bassolla täydennettyä miehitystä.
Niin nytkin. Oman iskun klangiin lyö congisti Ray Barretto, joka tosin on
mukana lähinnä komppaamassa. Yhtye soi Smithin comboa kevyemmin mutta
luotaus ulottuu yhtä syvälle sekä sielukkuudessa että tyylillisesti.
Levyllä on poimintoja omista luomuksista (Sara’s Dance, Major’s
Minor) jazzin klassikoihin (verevä tulkinta Billie Holidayn God Bless The
Childista) ja suosikki-iskelmiin (Without A Song). Session tuhdein soite Never
Let Me Go soi hitaana, teeman sisimpään pureutuvana bluesina.
Rockin’ ****/ Prayer *****/ Never *** Matti Komulainen Ylös
Greg Osby: Public (Blue Note)
Tutkimusmatkailija palaa kotiin. Sähköisiä, urbaaneja tyylejä runsas
vuosikymmen sitten kokeillut Greg Osby tuntuu löytäneen läheisimmän
ilmaisumuodon akustisesta klangista. Konserttitallenne Public sijoittuu altistin
lähivuosien tuotannon terävimpään kärkeen. Osby sekä pianisti
Megumi Yonezawa, basisti Robert Hurst, rumpali Rodney Green sekä neljässä kappaleessa
vieraileva trumpetisti Nicholas Payton saavat kiinnostavia sävyjä niin
Summertimen tapaiseen standardiin kuin uudempaan soitteistoon kuten avauspala
Rising Sign. Lähes 14-minuuttinen jänteikäs Visitation on illan
kohokohtia. Sävellysten sisimpään kurkottavista moderneista tulkinnoista
henkii 1960-luvun tyylien kaleidoskooppi. Hauska kuriositeetti on jätetty
levyn loppuun. Billie Holidayn bravuureihin kuuluvan Lover Manin tulkitsee monenlaisiin
lauluihin taipuva Joan Osborne ja vieläpä hyvin.
**** Matti Komulainen Ylös
Olmarin Unioni: Original Finnish Jazz (Alba Records)
Olmarin urhot.
Tamperelainen Olmarin Unioni on debyyttilevyn kautta uusi tuttavuus,
vaikka
bändi on ollut olemassa jo puoli vuosikymmentä. Perustajista ovat jäljellä
saksofonisti Masa Orpana ja basisti Ville Rauhala, joiden lisäksi
nykyisessä kokoonpanossa soittavat pianisti Saku Järvinen ja rumpali
Juppo
Paavola. Musiikillista taustaa herroille löytyy mm. Groove Eyesista,
Jazzgangsterseista ja One O’Clock Humphista.
Tämä kvartetti on kuitenkin puhtaasti jazzbändi ja vieläpä kultakauden
eli
50 - 60 -lukujen hengessä. Mistään historiaan kaihoten katsovasta
neotraditionismista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Olmarin Unionin
muusikoiden sydämet tuntuvat vain sykkivän konstailemattoman perusjatsin
suuntaan. Innoittajiksi listataan esimerkiksi Charles Mingus, Sonny
Rollins
ja Dexter Gordon.
Kahdelta viimeksi mainitulta on myös lainattu biisit levylle, mutta muuten
kiekko tarjoaa Rauhalan, Järvisen ja Orpanan sävellyksiä. Rotevan
alun,
Rauhalan Applicationin jälkeen annostellaan pitkään leppoisan
rekisterin
tunnelmia, kunnes taas otetaan vauhtia Järvisen kappaleessa Kaukokiito.
Kaiken kaikkiaankin levyllä ote on enemmän tunnelmoivalla kuin paahtavalla
puolella, mikä jättää kokonaisuudesta tasapainoisen ja tyylikkään
maun.
Tuntuu siltä, että Olmarin Unioinilla ei ole turhaa näyttämisen
tarvetta,
pikemminkin mukavaa.
4 kiekkoa Ylös
Cheryl Bentyne: Talk of the Town (Telarc)
Teknikkaa muttei tyyliä.
Jo legendaarisen Manhattan Transferin toinen naislaulaja Cheryl Bentynen
tuorein soololevy on äänitetty vuonna 2002. Bentynen lahjoilla
jälki ei voi olla paljon muuta kuin – ainakin teknisesti – erinomaista.
Tyylillisesti levy on kuitenkin melkoinen pettymys. Suuri osa levyn kappaleista
on perin pohjin kaluttua ohjelmistoa, esimerkkeinä You’d
Be So Nice to Come Home to, Love Me or Leave Me ja They Can’t Take
That Away from Me. Sovituksissa ei ole nähty erityisemmin vaivaa
muokata näitä uuteen uskoon, vaan on luotettu Bentynen ja kovien
taustamuusikkojen lahjoihin niiden tulkinnassa.
Kaikin puolin kaunista ja taitavaa musiikkiahan tämä on, vaikea
tästä on mitään negatiivista sanoa -paitsi juuri
tuo yllätyksettömyys.
John Pattituccin basso, Kenny Barronin piano ja Lewis Nashin rummut hivelevät
korvaa, ja kyllähän Bentyne kauniisti laulaa. Jotenkin vain
odotin tuoreempaa näkemystä. ”Peruslaulujazzin” ystäville
varmasti mannaa. Hyvin svengaavalla raidalla Girl Talk Bentynen taustalla
laulavat Unit 6:n Mark Kibble ja Alvin Chea.
****_ (neljä tähteä ja miinus jos mahdollista antaa!) Ylös
John Pizzarelli: bossa nova (Telarc)
Hattarajatsia.
Päätoimittaja pyysi toimittajilta tähän lehteen listaa
kesälevyistä. Yksi sille aivan nappiin sopiva olisi tämä kitaristi-laulaja
John Pizzarellin levy, joka on kevyttä ja makeaa kuin hattara
Linnanmäellä.
Levylleen Pizzarelli on valinnut kolmetoista bossa novan tunnettua ja
vähän vähemmän tunnettua kappaletta. Pizzarelli on
erittäin taitava ja kaunissoundinen kitaristi, mutta hänen
laulunsa on hieman liian yökerhomaisen ohutta ja sävytöntä ainakin
minun makuuni (tosin tämän tyylilajin laulajat edustavat enimmäkseen
tätä linjaa). Pizzarellin kitarointi tosiaankin miellyttää korvaa,
ja monien kappaleiden sovitukset ovat hienosti toteutettuja ja tyylikkäitä.
Yhtye tekee kokonaisuutena oikein hienoa työtä. Mukavaa, hyvin
tehtyä ja miellyttävää musiikkia vaikka kesäiselle
brunssille… Itse asiassa ei hassumpaa kuunneltavaa.
**** (neljä)
Leena Isbom