ASTIANKERÄÄJÄ

Joka kodin maljakoita

Riihimäen Lasi Oy tehtaili lukemattomia kukkavaaseja

 On leikkokukkien aika. Koulunsa päättävien ja rippilasten koteihin tulvii pian kukkia.

Näky on kuin mummon syntymäpäivillä 1970-luvulla otetussa valokuvassa: päivänsankari istuu nojatuolissa ja viereen tupakkapöydälle on koottu omia ja naapurista lainattuja kukkamaljakoita täynnä ruusuja ja pioneja. Ja millaisia maljakoita!

Sinisiä, keltaisia, oransseja, vihreitä, punaisia ja kirkkaita vaaseja, joiden muodot ovat mitä mielikuvituksellisempia. Useimpia yhdistää sama tekijä: Riihimäen Lasi Oy.

Riihimäellä puhallettujen ja puristettujen vaasien tarkkaa lukua ei kukaan tiedä, mutta huoletta voidaan puhua sadoista malleista ja sadoistatuhansista ellei miljoonista maljakoista.

Maljakkomalliston kulta-aika oli 1960-70-luvuilla. Esimerkiksi vuoden 1968 myyntiluettelossa on 31 erilaista vaasia, ja kaikki väri- ja kokovaihtoehdot mukaanlukien sinä vuonna oli tarjolla 129 variaatiota.

Hinnat olivat vähintäänkin kohtuullisia. Halvimmillaan uuden designmaljakon sai 1960-luvun puolivälissä 4-5 markalla, nykyrahassa noin 7 eurolla.

Koko mallisto ei vaihtunut vuosittain, mutta uusien mallien rinnalle tuli vanhoista uusia värejä. Suosituimmista maljakoista saattoi vuosien myötä syntyä liki sata muunnosta.

Vaasitehtailu loppui, kun 1990 Riihimäen Lasi lopetti toimintansa.

Miksi Riihimäellä suollettiin maljakoita? Siihen on hyvin selkeä syynsä.

Vuonna 1963 Iittalan lasitehdas ja Riihimäen Lasi Oy tekivät keskinäisen sopimuksen, jossa koko lamppu- ja valasinlasin tuotanto keskitettiin Iittalaan. Osaavia riihimäkeläisiä tekijöitä vapautui uusiin tehtäviin.

"Valaisinlasin tuotannossa käytettiin opaalin ja kirkkaan lasin yhdistelmää, jota kutsutaan verholasiksi", Suomen Lasimuseon johtaja Kaisa Koivisto selittää. "Samaa käytetään myös maljakoissa, joten oli luontevaa ryhtyä valmistamaan niitä."

Koiviston mukaan maljakoita tehtiin runsaasti paitsi kotimaan markkinoille myös vientiin, erityisesti Länsi-Saksaan ja Englantiin. Se näkyy kansainvälisten huutokauppojen valikoimissa tänäänkin: riihimäkeläisiä vaaseja kaupataan esimerkiksi eBay-nettihuutokaupassa joka päivä.

Ahkerimmin maljakoita Riihimäen Lasille muotoilivat Helena Tynell, Tamara Aladin, Nanny Still ja Erkkitapio Siiroinen.

Ja jos mallisto on mielikuvituksellinen, vaivaa on nähty myös niiden nimeämisessä: Aitanlukko, Paukkurauta, Pala, Maaherra, Palkki, Pultti, Hyrrä, Kehrä, Portti, Huvimaja, Päivänkukka, Tatti, Ring-Ring, Musica, Safari, Lucullus, Pompadour, Presto, Largo...

Yhdellä ja samalla nimellä - esimerkiksi Tuulikki, Sirkka ja Pablo - myytiin ainakin neljää hieman erimallista maljakkoa. Paljon on niitäkin, joilla ei ole nimeä vaan pelkkä mallinumero. Varsinkaan vientimalleille ei annettu nimiä.

Ihan omaan arvoonsa nousi jo vuosia sitten Tynellin Aurinkopullo, joka ei kukkamaljakkona ole kovin kelpo: pienisuinen ja vaikea pestä. Mutta enemmän ihailijoita viehättääkin sen koristeellinen muoto.

Kymmenen vuotta (1964-74) valmistetulla Aurinkopullolla on aikojen kuluessa ollut muitakin nimiä. Sen eri versioita ovat ainakin Aurinko ja Kukkapullo. Pulloja on tehty vähintään 19:stä erivärisestä massasta. Kokoja on neljä; pienin on 12,5 senttiä korkea ja suurin 32-senttinen.

Jos siis keräilijä on onnistunut hankkimaan kaikki variaatiot, kokoelmassa voi olla 76 Aurinkopulloa. Lisäksi markkinoilla on vielä muutamia erikoisuuksia, muun muassa erityisen painava kristallinen sekä Finnairille tehty malli.

Aurinkopullojen keräilijät perustivat vuonna 2004 valtakunnallisen kerhon (www.aurinkopullo.com).

Pullojen hinnatkin ovat nousseet pilviin. Punaharmaasta suurimmasta pullosta maksettiin pari vuotta sitten huutokaupassa 1250 euroa.

Nyt ovat Riihimäen Lasin muutkin maljakot nousemassa halutuiksi.

Yleensä kerätään joko yhden suunnittelijan tuotantoa tai yhtä tiettyä väriä tai Aurinkopullon tavoin yhtä mallia kaikkine väreineen.

Juuri nyt etsityimpiä ovat Tynellin hieman humoristiset Kaappikellot, Emmat, Piirongit ja Aitanlukot. Niitä myytiin yhtenäisin pakkauksin ja sarjanimellä Vanha Kartano. Niin kuin retroaikojen kaikki design, nämäkin jakavat väen ihailijoihin ja inhoajiin. Kun Kaappikello näyttää yhden silmissä kolholta ja kömpelöltä, toisesta se on virtaviivaisen kaunis tai ainakin muistorakas.

Riihimäen maljakoilla on kuusi perusväriä: väritön, kirkas keltainen, nurmenvihreä, koboltinsininen, kaarnanruskea ja violetti. Niiden ohessa on lukemattomia vihreän, sinisen, ruskean, lilan, turkoosin ja kirkkaan sävyjä.

Harvinaisiin väreihin kuuluvat kaikki punaiset, koska niiden valmistus on tavallista työläämpää ja kalliimpaa.

Muutamista malleista on tehty myös yönmustia versioita.

Kaikkein harvinaisimpia - ja myös kalleimpia - ovat moniväriset, kuten Aladinin hienot Kajot vuodelta 1965.

Perusvärien lasimassoille tehtaalla oli hyvin tarkat reseptit, mutta muut väritykset saatettiin tehdä hyvinkin sattumanvaraisesti. Ja kun maljakoita puhallettin ja puristettiin kerrallaan aina yhdestä massakattilallisesta, samaa värisävyä ei välttämättä tavoitettu enää koskaan toiste.

Siksi riihimäkeläisten maljakoiden keräilijöille onkin tarjolla lähes loputon etsimisen riemu - tai tuskainen urakka.

Kaikki kuvien maljakot ovat helsinkiläisestä Alexandran Kammarista (Uudenmaankatu 13), p. (09)6121212.

 Keskustele aiheesta  Tulosta juttu  Lähetä linkki

Helsingin Sanomat
hs.asunto@sanoma.fi