Berliinin Theatertreffen

Kuva: Reinhard Werner

Vasta noin nelikymppinen Joachim Meyerhoff kertoi ensimmäisessä, Amerikka-nimisessä osassa vaihto-oppilasvuodestaan Yhdysvalloissa.

Kuva: Reinhard Werner

Vasta noin nelikymppinen Joachim Meyerhoff kertoi ensimmäisessä, Amerikka-nimisessä osassa vaihto-oppilasvuodestaan Yhdysvalloissa.

Wieniläisen Burgtheaterin der Weibsteufelin naispääroolin esittäjää kehutaan vuolaasti tuoreimmassa Theater heute -lehdessä, jonka kansikuvatyttönä hän poseeraa. 32-vuotias taskukokoinen Birgit Minichmayr on artikkelin mukaan erityisen, erityisen ”super”.

Kuva: Georg Soulek

Berliinin Theatertreffeniin valituissa esityksissä korostui kysymys intiimiydestä. Kaikissa niissä problematisoitiin sitä, mitä näyttelijä oikeastaan näyttelee ja mitä roolit merkitsevät.

Hampurin Thalia Theater hajotti Schillerin Rosvojen henkilöhahmot äänikudokseksi, jossa puhui Saksan lähihistoria ja ihmisten ikiaikaiset tunteet. Wieniläisen Burgtheaterin esityksessä Alle toten fliegen hoch 1-3 yhden ihmisen henkilökohtaisten muistojen kirjoittaminen, esittäminen ja katsominen kysyivät hellittämättä, miten ihminen muistaa ja miksi. Näytteleekö ihminen itseään kertoessaan itsestään? Burgtheaterin toinen esitys der Weibsteufel taas haki vastauksia vieteille. Puhuvatko ihmisessä lopulta vain vietit ja luonto? Voiko niiden yläpuolelle nousta kukaan?

Leimallista esityksille oli myös visuaalisen ilmeen ja näyttelijäntyön rosoinen vuoropuhelu. Näyttelijät joutuivat koko ajan haastamaan ympäristöään, näyttelemään sen antamien vihjeiden ja tulkintojen kanssa ja sitä vastaan. Kokonaisuuksina esityksissä sykähdytti sooloilun välttäminen. Näyttämö oli niissä pienintä yksityiskohtaa myöten kokonaisuus, ei yksilösuoritusten areena.

Pysyvän identiteetin harha

Hampurilaissyntyinen Nicolas Stemann, 41, on aiemmissakin ohjauksissaan keskittynyt klassikoihin ja antiikin tragedioihin, joiden kautta hän on tutkiskellut erityisesti terrorismia. Kaksi vuotta sitten hänen samalle hampurilaiselle Thalia Theaterille tekemäänsä ohjausta Efriede Jelinekin Ulrike Maria Stuartista pidettiin järisyttävänä. Aivan yhtä korkealle ei lehdistö tällä kertaa nostanut Stemannin ohjausta.

Schillerin vuonna 1782 valmistunut esikoisnäytelmä Rosvot kertoo kahdesta pojasta ja isänmurhasta sekä joukkoja ajavista voimista. Se sai Stemannin ohjauksessa, Stefan Mayerin lavastuksessa sekä suurta roolia näyttelevissä Claudia Lehmannin videoissa näytelmää metatasolla kommentoivan ja purkavan esityksen, joka kuitenkin välitti näyttelijöiden hädän ja kiihkon katsomoon. Schillerin Rosvot taipui Saksan lähihistorian taistelutantereeksi. Silti alkuperäisnäytelmän ihmistä suuremmat tunteet oli säilytetty. Rosvot antoi oppitunnin tunteiden kollektiivisuudesta ja identiteettien epämääräisyydestä tämän päivän Saksassa.

Esitys eteni pitkälti neljän miehen kuorolausuntana, eräänlaisena puheorkesterina. Tehokas ratkaisu loi kokonaisuudelle sopivasti epävakaan pohjan. Yleisö ei kohdannut yksiöitä, vaan joutui koko ajan tekemisiin kollektiivin kanssa, joka liikkui omalla logiikallaan. Repliikit leikkautuivat toisiinsa, henkilöt monistuivat ja kommentoivat toisiaan. Kaikesta monisärmäisyydestä huolimatta intiimi näyttelijäntyö, sen irtonaisuus ja herkkyys välittivät kummallisen puhtaita tunteita.

Nuorempi veli Franz vihaa vanhempaa veljeään Karlia, joka esikoisena saa perinnön ja isän rakkauden itselleen. Stemannille Franz ja Karl ovat yhtä; kolikon molemmat puolet, itsekkäitä sankareita, jotka kanavoivat isänmurhansa villitsemällä joukkoja omien aatteidensa taakse. He ovat Itä- ja Länsi-Saksa. Itää ei voi olla ilman länttä. Identiteetin muodostaminen vaatii rajausta ja on aina väistämättä keinotekoista. Identiteetit rakennetaan, tunteisiin pätee toisenlainen logiikka.

Euroopan lähihistoria ja nykypäivä vilisi muutenkin taustan vihjeissä: vihjeinä RAF:iin ja muuhun terrorismiin, Irakin sotaan ja mellakoihin. Osoittelevuus ei haitannut, koska musikaalinen kokonaisuus salli varsin selkeän symboliikan. Visuaalisessa suunnittelussa suuret lähikuvat kysyvistä kasvoista ja hautojen kaivaminen saivat myös hyvin ironisen sävyn. Onko historia koskaan puitu loppuun? Katsoja sai jatkuvasti eteensä tihentyviä ja jälleen hajoavia joukkoja, jotka vimmatusti hakivat identiteettiään. Ja kun vapaus ”Freiheit! Freihet!” lopulta saavutettiin, jäivät silti kysymykset vaille vastausta.

Kuka meissä puhuu?

Millainen historia sitten on kertomisen arvoinen? Siinä missä Schillerin Rosvot ilkkui nykypäivän yhä kiihtyvälle vimmalle kaivella historian hautoja, tuntui wieniläisen Joachim Meyerhoffin Alle Toten Fliegen hoch menevän vielä piirun verran pidemmälle. Näin kolmeen itsenäiseen osaan jaetun viisituntisen esityksen kaksi ensimmäistä osaa. Vasta noin nelikymppinen Meyerhoff kertoi ensimmäisessä, Amerikka-nimisessä osassa vaihto-oppilasvuodestaan Yhdysvalloissa. Toisessa hän fabuloi lapsuudestaan ja nuoruudestaan mielisairaalan potilaiden läheisyydessä. Meyerhoffin isä työskenteli psykiatrina.

Näyttämötilanne oli mitä yksinkertaisin: Meyerhoff luki papereista omaa, itse kirjoittamaansa perhetarinaa. Anekdootein etenevä kerronta antoi keveän pintasilauksen sille, mistä näyttelijä todella kertoi. Hän yritti käsitellä menetyksiään: vaihto-oppilasvuotta varjosti veljen äkillinen kuolema, samoin psykiatrin potilaiden kohtaamisiin tiivistyi hukattua elämänjanoa ja kysymättömiä kysymyksiä.

Berliinin Maksim Gorki -teatterin lavalla Meyerhoff kosketti välittömyydellään ja hilpeyden alta kuultavalla melankoliallaan. Vitriineissä hänen vierellään pyöri joitain tärkeitä esineitä vuosien varrelta. Taakse heijastui välillä muutama valokuva, joihin oli tarttunut merkityksellisiä ja merkityksettömiä muistojen palasia arjesta, kuten muistoja kivipestyistä farkuista ja ensimmäisestä tyttöystävästä. Alle Toten fliegen hoch 1-3 jäsentyi silti tragedioiden, ei löysän perhekronikoinnin, kautta.

Esitys näytti, miten mies nimeltä Meyerhoff muodostuu ympäristöstään ja maailman tapahtumista. Oman elämänsä kirjailijana, ohjaajana ja näyttelijänä ja samalla kaiken tämän katsojana hän haki vastauksia ikuisiin kysymyksiin ja helpotusta menetyksistä edelleen kokemaansa tuskaan.

Ihminen luontonsa armoilla

Wieniläisen Burgtheaterin der Weibsteufelin naispääroolin esittäjää kehutaan vuolaasti tuoreimmassa Theater heute -lehdessä, jonka kansikuvatyttönä hän poseeraa. 32-vuotias taskukokoinen Birgit Minichmayr on artikkelin mukaan erityisen, erityisen ”super”. Suitsutukset eivät jääneet aivan katteettomiksi, sillä paholaisvaimosta kertovassa kolmiodraamassa Minichmayr kietoo kaksi miestä ensin itseensä, sen jälkeen toisiaan vastaan ja lopulta vielä onnistuu kohottamaan tulkinnastaan emansipatorisen. Naisesta kasvaa paholainen elämänpettymysten myötä.

Martin Kušejin ohjaama Der Weibsteufelin puolitoistatuntinen esitys näyteltiin valtavan, hajoavan tukkikasan päällä. Voimakkaat leikkaukset pimeästä valoon loivat puiden päällä taituroivien henkilöiden sisäisen elämän. Olivatko henkilöt vain jyrkkien kontrastien maisemassa tempoilevia viettiensä marionetteja?

Vierailunäytöksissä Haus der Berliner Festspielen suuren näyttämön koko teki tepposia; osa ilmaisusta väistämättä hukkui valtavan salin uumeniin. Teatteri on tilan taidetta, joten pienemmälle kotinäyttämölle suunnittelun esityksen intensiteetti isommassa tilassa väistämättä vuoti. Mutta mittakaavaongelmista huolimatta intiimiys Berliinin Theatertreffenin esityksissä säilyi rentona ja puhuttelevana. Analyyttisyys ei tarkoita tärkeilyä ainakaan Theatertreffenissä.

Lähetä juttulinkki sähköpostilla	Tulosta
Tallenna ja jaa:	Tilaa RSS

Maria Säkö