Toisinaan on niin, että lukee toisten sanomina asioita, joita itsekin haluaisi sanoa.
Markus Lehtipuu: Halla-aho for Dummies
Jari Leino: Enoch Powell oli oikeassa
Octavius: Martti Hetemäki ja Sixten Korkman - miehet tuhon takana
Pauli Vahtera: Kilpailu järkyttymisen määrästä
American Conservative: Breivik's brain
Art of Manliness: Manliness Just Doesn't Happen
The Fourth Checkraise: Author questionity!
Vox Popoli: Mailvox: In search of raciss
Epämääräisyys aseena
Nyt, kun suvaitsevaisiksi itseään nimittävät tahot ovat vaihteeksi keksineet uuden käsitteen, he ovat käyttäneet sitä ahkerasti osoittaakseen, miten paljon erityisesti heidän porukkaansa kuulumattomia ja näiden mielipiteenvapautta he vihaavat suvaitsevatkaan. Uusi sana on siis jo edellisessä kirjoituksessani mainittu vihapuhe, josta kukaan ei luonnollisestikaan tiedä kertoa mitä se varsinaisesti on. Tämä on olennainen osa termin tehoa: jos se olisi määritelty, sitä ei enää voisi heitellä huolimattomasti mihin tahansa suuntaan eikä sillä olisi enää samaa pelotevaikutustakaan.
Tällaisilla epämääräisilmaisuilla pyritään pelottelemaan ihmiset hiljaisiksi ja nöyriksi, mikä ei kaiken kaikkiaan toimi kovinkaan hyvin: sen sijaan, että ihminen, jolta on viety lupa sanoa, ei alistu loputtomiin, vaan ennen pitkää tekee.
Toinen tapa käyttää epämääräisyyttä aseena on väittelytilanteessa. Tällöin kaikki resurssit hyödynnetään vastapuolen kimppuun käymiseen - ja jos vastapuoli ei tarjoa jotain mihin tarttua, sitä keksitään itse ja sullotaan tämän suuhun. Missään vaiheessa ei puolusteta omia näkemyksiä, sillä, mikä tärkeintä, niitä ei tuoda esille ollenkaan. Tällainen puskista ampuminen on netissä väittelyissä erinomaisen yleistä, ja mahdollistaa loputtoman tanssin, jossa yksi kanta toisensa perään hylätään todeten, että en minä väittänytkään olevani tuota mieltä. On melkoinen etulyöntiasema, kun väittelyssä vain toisen osapuolen kanta on tulilinjalla.
Kolmas tapa on keksiä uusi hauska sana, jolla ei ole varsinaista sisältöä, mutta herättää kielteisiä mielleyhtymiä, kuten Cosmo Hunkin aikoinaan lanseeraama ilmaisu puolirikollinen, jolla hän nimitteli säännönmukaisesti kaikkia tahoja, joista ei sattunut pitämään. Tällä tavoin saadaan assosioitua ihmiset, joista ei pidä, rikollisiksi, ilman, että kukaan voi väittää näitä nimitellyn rikollisiksi.
Kieleen pohjautuva epämääräisyys on nimenomaan pelkurin ase. Sitä ei käytä taho, joka voisi puolustaa kantaansa totuudella - tästä syystä totuus on häivytettävä ja piilotettava, ettei kukaan huomaisi valheen jälkiä. Onneksi aikansa näiden sumuttajien kanssa painiskeltuaan kukin oppii näkemään miten asiat todella ovat.
Tällaisilla epämääräisilmaisuilla pyritään pelottelemaan ihmiset hiljaisiksi ja nöyriksi, mikä ei kaiken kaikkiaan toimi kovinkaan hyvin: sen sijaan, että ihminen, jolta on viety lupa sanoa, ei alistu loputtomiin, vaan ennen pitkää tekee.
Toinen tapa käyttää epämääräisyyttä aseena on väittelytilanteessa. Tällöin kaikki resurssit hyödynnetään vastapuolen kimppuun käymiseen - ja jos vastapuoli ei tarjoa jotain mihin tarttua, sitä keksitään itse ja sullotaan tämän suuhun. Missään vaiheessa ei puolusteta omia näkemyksiä, sillä, mikä tärkeintä, niitä ei tuoda esille ollenkaan. Tällainen puskista ampuminen on netissä väittelyissä erinomaisen yleistä, ja mahdollistaa loputtoman tanssin, jossa yksi kanta toisensa perään hylätään todeten, että en minä väittänytkään olevani tuota mieltä. On melkoinen etulyöntiasema, kun väittelyssä vain toisen osapuolen kanta on tulilinjalla.
Kolmas tapa on keksiä uusi hauska sana, jolla ei ole varsinaista sisältöä, mutta herättää kielteisiä mielleyhtymiä, kuten Cosmo Hunkin aikoinaan lanseeraama ilmaisu puolirikollinen, jolla hän nimitteli säännönmukaisesti kaikkia tahoja, joista ei sattunut pitämään. Tällä tavoin saadaan assosioitua ihmiset, joista ei pidä, rikollisiksi, ilman, että kukaan voi väittää näitä nimitellyn rikollisiksi.
Kieleen pohjautuva epämääräisyys on nimenomaan pelkurin ase. Sitä ei käytä taho, joka voisi puolustaa kantaansa totuudella - tästä syystä totuus on häivytettävä ja piilotettava, ettei kukaan huomaisi valheen jälkiä. Onneksi aikansa näiden sumuttajien kanssa painiskeltuaan kukin oppii näkemään miten asiat todella ovat.
Vihapuheista
Media ja suvaitsevaispoliitikot suoltavat tätä nykyä täysin jumalatonta tahtia syytöksiä vihapuheista ja uhoavat tuomitsevansa kaikki niistä irtisanoutumattomat vastuuseen Breivikin terrori-iskusta. Minä loihe ihmettelemään, että missä ihmeessä ne vihapuheet oikein ovat? Olen kuitenkin vuosia ollut osana maahanmuuttokriittistä keskustelua ja lueskelen hommafoorumiakin useamman kerran viikossa, enkä ole onnistunut parhaalla tahdollanikaan yhyttämään mitään, mitä osaisin nimittää vihapuheeksi.
Missä niitä tämän päivän suurimpia perkeleitä oikein lymyää, kun ne niin pelottavat?
Missä niitä tämän päivän suurimpia perkeleitä oikein lymyää, kun ne niin pelottavat?
Kun tribalismi ei kuole
Kuten kaikki tiedotusvälineiden saavutettavissa viime päivinä olleet tietävät, on Norjassa toiminut yhden miehen terroristiorganisaatio ja tuottanut paljon tuskaa ja murhetta. En kertaa tässä tapahtumia, vaan kerron, minkä takia en valitettavasti voi sanoa yllättyneeni kuin ehkä teon uhriluvun takia. En myöskään käsittele irvokasta poliittisten irtopisteiden saalistusta terrorin uhreilla ratsastamisella, saati poliittisten vastustajien demonisointia. Sitten asiaan.
Pääsyy tilanteelle on monikulttuurinen yhteiskunta: kun erilaiset, keskenään yhteensopimattomat kansat ja kulttuurit laitetaan asuttamaan samaa aluetta, syntyy konflikteja näiden välille. Monikulttuurisuus on ilmiö, joka takaa nimenomaan sen väkivallan synnyn, jota sen kannattajat palopuheissaan pyrkivät estämään. Se on ideologia, joka kieltää ihmisluonnon todellisuuden ja uskottelee tämän olevan rationaalinen ja pohjimmiltaan hyvä olento, jossa ei yksinkertaisesti ole itsekkyyttä saati taipumusta mennä koskaan siitä missä aita olisi matalin.
Ihminen kuitenkin on tribalistinen olento, ja tälle veri on vettä sakeampaa. Ihminen pitää pääsääntöisesti kiinni omasta, tutusta ja totutusta, koska se tarjoaa rungon, jonka ympärille rakentaa elämänsä. Uuden opettelu ikään kuin kääntää ihmisen taas lapsen asemaan, jossa ei kykene toimimaan normaalin yhteiskunnan jäsenen tavoin ja on myös tietoinen omasta kyvyttömyydestään. Osa on tähän valmis, mutta kulttuurien kohdatessa molemmista löytyy riittämiin yksilöitä, jotka eivät samaan halua tai pysty, kuka mistäkin syystä.
Tällöin syntyy tilanne, missä on samalla alueella useampia keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Mitään väkivallan ulkoista keinoa selvittää käytännössä se, mikä käsitys kilpailun voittaa, ei ole. Täten jonkun porukan on yksinkertaisesti pakko ottaa haltuun väkivallan monopoli ja alistettava muut noudattamaan sääntöjään. Niin kauan kuin näin ei tehdä, räjähdysherkkä tilanne ja epävakaa tilanne ei lopu. Tuloksena on sota - käytiin sitä sitten yksilö- tai yhteisötasolla.
Konfliktitilanteen jatkaminen sillä, että siihen ei puututa, ei ole kenenkään etu, vaan tuottaa suuremman määrän tuskaa ja murhetta kuin mikään vaihtoehtonsa. Kaikki väkivalta ja tuska, joka ei tähtää suoraan väkivaltamonopolin pysyvään haltuunottoon ja kulttuurisen hegemonian sementointiin, on ylimääräistä ja tarpeetonta.
On uskomatonta, että syy-seuraussuhde ei edes käväise länsimaalaisten päättäjistön ja median mielessä näiden taivastellessa milloin mitäkin monikulttuurisuuden oiretta.
Pääsyy tilanteelle on monikulttuurinen yhteiskunta: kun erilaiset, keskenään yhteensopimattomat kansat ja kulttuurit laitetaan asuttamaan samaa aluetta, syntyy konflikteja näiden välille. Monikulttuurisuus on ilmiö, joka takaa nimenomaan sen väkivallan synnyn, jota sen kannattajat palopuheissaan pyrkivät estämään. Se on ideologia, joka kieltää ihmisluonnon todellisuuden ja uskottelee tämän olevan rationaalinen ja pohjimmiltaan hyvä olento, jossa ei yksinkertaisesti ole itsekkyyttä saati taipumusta mennä koskaan siitä missä aita olisi matalin.
Ihminen kuitenkin on tribalistinen olento, ja tälle veri on vettä sakeampaa. Ihminen pitää pääsääntöisesti kiinni omasta, tutusta ja totutusta, koska se tarjoaa rungon, jonka ympärille rakentaa elämänsä. Uuden opettelu ikään kuin kääntää ihmisen taas lapsen asemaan, jossa ei kykene toimimaan normaalin yhteiskunnan jäsenen tavoin ja on myös tietoinen omasta kyvyttömyydestään. Osa on tähän valmis, mutta kulttuurien kohdatessa molemmista löytyy riittämiin yksilöitä, jotka eivät samaan halua tai pysty, kuka mistäkin syystä.
Tällöin syntyy tilanne, missä on samalla alueella useampia keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Mitään väkivallan ulkoista keinoa selvittää käytännössä se, mikä käsitys kilpailun voittaa, ei ole. Täten jonkun porukan on yksinkertaisesti pakko ottaa haltuun väkivallan monopoli ja alistettava muut noudattamaan sääntöjään. Niin kauan kuin näin ei tehdä, räjähdysherkkä tilanne ja epävakaa tilanne ei lopu. Tuloksena on sota - käytiin sitä sitten yksilö- tai yhteisötasolla.
Konfliktitilanteen jatkaminen sillä, että siihen ei puututa, ei ole kenenkään etu, vaan tuottaa suuremman määrän tuskaa ja murhetta kuin mikään vaihtoehtonsa. Kaikki väkivalta ja tuska, joka ei tähtää suoraan väkivaltamonopolin pysyvään haltuunottoon ja kulttuurisen hegemonian sementointiin, on ylimääräistä ja tarpeetonta.
On uskomatonta, että syy-seuraussuhde ei edes käväise länsimaalaisten päättäjistön ja median mielessä näiden taivastellessa milloin mitäkin monikulttuurisuuden oiretta.
Kuilu, joka katsoo takaisin
Moraali, eli oikean käyttäytymisen normi, on sellainen ilmiö, jota on karkeasti määriteltynä kahta lajia: sellaista, jonka seuraamiselle on annettu järkevä syy, ja sellaista, jonka seuraamiselle ei olla annettu mitään järkevää syytä. Ensinmainitut pohjaavat aina jonkinlaiseen seurausetiikkaan ja maksimoivat moraalin omaksuvan tahon henkilökohtaisen hyödyn vedoten joko fyysisiin rangaistuksiin tai yliluonnollisiin seurauksiin. Ne moraalit, joiden seuraamiselle ei anneta mitään järkevää syytä, eivät pohjaa millekään muulle kuin sanahelinälle, joka edellyttää, että sen kuuleva vastaanottaa kyseisen moraalin lähtöoletukset tuosta vain.
Se, mitä harrastelevat moraalifilosofit eivät ole pääsääntöisesti tajunneet kyhätessään oikein käyttäytymisen koodistojaan, että heidän pitäisi tarjota muille jokin järkevä syy omaksua ne. Riippumatta siitä, millaisen moraalikoodin joku kyhää, ei kukaan ota sitä vastaan, jos ainoa peruste sille on jonkun henkilökohtainen mielipide. Mielipiteissä kun on se paha puoli, että ihmiset tuppaavat pitämään omistaan enemmän kuin toisten ja vaihtavat omaansa vasta saadessaan konkreettisen syyn. Se, että joku on eri mieltä, ei ole konkreettinen syy.
Tämän ymmärrettyämme pääsemme tilanteeseen, jossa kaikki moraalit, joiden takana ei ole väkivaltaa tai yliluonnollisia seurauksia, voi rationaalisesti kuitata olankohautuksella. Jokainen yliluonnollisen hylkäävä moraali, joka ei salli levittämistään väkivalloin, kaatuu tähän, ja jää irrationaalisuutensa takia pysyvästi marginaaliseksi kuriositeetiksi jos edes siksi. Ne taas, joissa tarkoitus pyhittää keinot, lienevät jokaiselle viimeisen sadan vuoden historiaan vähänkään perehtyneille tuttuja, eikä niitä kammoksuta sattumalta.
Mitä ovat väkivaltaan nojaavat moraalikoodit? Niistä jokainen voidaan lyhentää muotoon might is right - ainoa konkreettinen syy seurata niitä on fyysisen väkivallan uhka. Se, mitä väkivaltaa käyttävä taho milloinkin sanelee, kertoo oikean ja väärän sisällön - mutta vain tilanteissa, joista päätyy kyseiselle taholle vastaamaan. Sen sisältö myös on täysin väkivaltaa käyttävän tahon mielivallan varassa (tällöin myös laki on viime kädessä pelkästään tahroja paperilla). Järkiperusteisen, maallisen ja väkivaltaan nojaavan moraalin ongelma on, että se on olemassa ainoastaan silloin, kun kiinni jääminen maalliselle taholle on mahdollista. Kun tällainen moraali sisäistetään, tuloksena on häpeämoraali - paha olo muiden tuomiosta, ei pahanteosta.
Tarkastelkaamme sitten yliluonnollista moraalia. Ensimmäinen kysymys, jonka etenkin ateismia tunnustavat lukijani tahtovat kysyä, on luonnollisesti "miten ihmeessä yliluonnollisen moraalin seuraaminen voisi olla rationaalista?" Olen mielissäni, että kysyt, koska osaan tarjota kysymykseen loogisesti eheän vastauksen: yliluonnollisen moraalin seurauksia ei voi näyttää toteen, mutta ei myöskään kumota. Niin kauan kuin yliluonnollisen moraalin mainitsemia seurauksia ei olla näytetty toteen tai kumottu, ei rationaalista syytä hylätä sitä ole olemassa. Niin kauan kuin ainoa järkevä vastaus kysymykseen yliluonnollisen olemassaolosta on ehkä, ei mahdollisuutta, että se onkin totta, voi sulkea pois. Täten yliluonnolliseen vetoava moraali on rationaalista ottaa vakavasti silloinkin, kun sen totuudellisuudesta ei voida olla varmoja. Yliluonnollisessa moraalissa on myös se hyvä puoli, että koska kiinnijäänti pahasta teosta yliluonnolliselle taholle on varma, moraalin rikkomisesta seuraa syyllisyyden tunne pelkän häpeän sijaan. Tällöin koettu paha asia ei enää ole muiden tuomio vaan pahasta teosta seuraava järkiperusteinen morkkis riippumatta siitä, tietävätkö muut sitä.
Ongelma yliluonnollisissa moraaleissa on se, että niitä on useampia. Nettikeskusteluissa edellisen kappaleen sisällöstä suuttuneet ateistit ovat sen ymmärrettyään säännönmukaisesti ilmoittaneet saaneensa juuri yliluonnollisen ilmoituksen ties miltä höpökeijuspagettihirviöltä, universumin hallitsijalta, joka käskee noudattamaan ateistin kannattamaa moraalia (joka näiden kertomien esimerkkien kohdalla lyhentyy hämmentävän usein muotoon "anna mulle kaikki rahasi") tai muuten yliluonnolliset seuraukset. Ilmeisestä uskottavuuspulasta, joka seuraa vastaamalla kysymykseen cui bono? ja täten selvittämällä motiivit esimerkiksi valehteluun, huolimatta pointti on tärkeä: yliluonnollisia moraaleja on useita, ja jotkut näistä toisensa poissulkevia. Kuinka siis valita niistä oikea?
On hyväksyttävä, että varmaa keinoa tunnistaa oikea yliluonnollinen moraali vääristä ei ole olemassa. Ainoat keinot saada asiaan edes suuntaa, on kysyä, mitä perusteita minkäkin luotettavuuteen on saatavilla. Tämä keino pudottaa höpökeijuspagettihirviöt välittömästi pois, koska niillä on ilmeinen funktio sekä väittelyn voittamisessa että vakavasti otettuna keksijänsä materiaalisen hyödyn tavoittelussa. Tällaisen moraalin puffaajalla on ns. kaikki syyt valehdella - vaikka tämä ei suoraan todistakaan sen valheellisuutta. Sen faktinen valheellisuus voidaan todeta siitä, missä määrin vakavasti henkilö siihen suhtautuu muualla kuin kyseisen väittelyn kontekstissa; jos spagettimonsterin kannattaja oikeasti elää kuin opettaa, on täysi syy uskoa ainakin hänen ottavan sen vakavasti. Voidaan siis kysyä: minkä moraalin edustajilla olisi kaikkein vähiten syytä valehdella: toisin sanoen, ketkä yliluonnollisen moraalin kannattajat ovat joutuneet kärsimään väkivaltaa ja jopa kuolemaan asian puolesta, josta ei ole ollut heille materiaalista hyötyä? Näitä porukoita ei ole kovin monta, ja näistä uskoakseni vain yksi kykenee vastaamaan myös muihin metafyysisiin kysymyksiin. En pidä sitä sattumana, että sen ilmoitus erikseen poissulkee kaikki muut.
Se, mitä harrastelevat moraalifilosofit eivät ole pääsääntöisesti tajunneet kyhätessään oikein käyttäytymisen koodistojaan, että heidän pitäisi tarjota muille jokin järkevä syy omaksua ne. Riippumatta siitä, millaisen moraalikoodin joku kyhää, ei kukaan ota sitä vastaan, jos ainoa peruste sille on jonkun henkilökohtainen mielipide. Mielipiteissä kun on se paha puoli, että ihmiset tuppaavat pitämään omistaan enemmän kuin toisten ja vaihtavat omaansa vasta saadessaan konkreettisen syyn. Se, että joku on eri mieltä, ei ole konkreettinen syy.
Tämän ymmärrettyämme pääsemme tilanteeseen, jossa kaikki moraalit, joiden takana ei ole väkivaltaa tai yliluonnollisia seurauksia, voi rationaalisesti kuitata olankohautuksella. Jokainen yliluonnollisen hylkäävä moraali, joka ei salli levittämistään väkivalloin, kaatuu tähän, ja jää irrationaalisuutensa takia pysyvästi marginaaliseksi kuriositeetiksi jos edes siksi. Ne taas, joissa tarkoitus pyhittää keinot, lienevät jokaiselle viimeisen sadan vuoden historiaan vähänkään perehtyneille tuttuja, eikä niitä kammoksuta sattumalta.
Mitä ovat väkivaltaan nojaavat moraalikoodit? Niistä jokainen voidaan lyhentää muotoon might is right - ainoa konkreettinen syy seurata niitä on fyysisen väkivallan uhka. Se, mitä väkivaltaa käyttävä taho milloinkin sanelee, kertoo oikean ja väärän sisällön - mutta vain tilanteissa, joista päätyy kyseiselle taholle vastaamaan. Sen sisältö myös on täysin väkivaltaa käyttävän tahon mielivallan varassa (tällöin myös laki on viime kädessä pelkästään tahroja paperilla). Järkiperusteisen, maallisen ja väkivaltaan nojaavan moraalin ongelma on, että se on olemassa ainoastaan silloin, kun kiinni jääminen maalliselle taholle on mahdollista. Kun tällainen moraali sisäistetään, tuloksena on häpeämoraali - paha olo muiden tuomiosta, ei pahanteosta.
Tarkastelkaamme sitten yliluonnollista moraalia. Ensimmäinen kysymys, jonka etenkin ateismia tunnustavat lukijani tahtovat kysyä, on luonnollisesti "miten ihmeessä yliluonnollisen moraalin seuraaminen voisi olla rationaalista?" Olen mielissäni, että kysyt, koska osaan tarjota kysymykseen loogisesti eheän vastauksen: yliluonnollisen moraalin seurauksia ei voi näyttää toteen, mutta ei myöskään kumota. Niin kauan kuin yliluonnollisen moraalin mainitsemia seurauksia ei olla näytetty toteen tai kumottu, ei rationaalista syytä hylätä sitä ole olemassa. Niin kauan kuin ainoa järkevä vastaus kysymykseen yliluonnollisen olemassaolosta on ehkä, ei mahdollisuutta, että se onkin totta, voi sulkea pois. Täten yliluonnolliseen vetoava moraali on rationaalista ottaa vakavasti silloinkin, kun sen totuudellisuudesta ei voida olla varmoja. Yliluonnollisessa moraalissa on myös se hyvä puoli, että koska kiinnijäänti pahasta teosta yliluonnolliselle taholle on varma, moraalin rikkomisesta seuraa syyllisyyden tunne pelkän häpeän sijaan. Tällöin koettu paha asia ei enää ole muiden tuomio vaan pahasta teosta seuraava järkiperusteinen morkkis riippumatta siitä, tietävätkö muut sitä.
Ongelma yliluonnollisissa moraaleissa on se, että niitä on useampia. Nettikeskusteluissa edellisen kappaleen sisällöstä suuttuneet ateistit ovat sen ymmärrettyään säännönmukaisesti ilmoittaneet saaneensa juuri yliluonnollisen ilmoituksen ties miltä höpökeijuspagettihirviöltä, universumin hallitsijalta, joka käskee noudattamaan ateistin kannattamaa moraalia (joka näiden kertomien esimerkkien kohdalla lyhentyy hämmentävän usein muotoon "anna mulle kaikki rahasi") tai muuten yliluonnolliset seuraukset. Ilmeisestä uskottavuuspulasta, joka seuraa vastaamalla kysymykseen cui bono? ja täten selvittämällä motiivit esimerkiksi valehteluun, huolimatta pointti on tärkeä: yliluonnollisia moraaleja on useita, ja jotkut näistä toisensa poissulkevia. Kuinka siis valita niistä oikea?
On hyväksyttävä, että varmaa keinoa tunnistaa oikea yliluonnollinen moraali vääristä ei ole olemassa. Ainoat keinot saada asiaan edes suuntaa, on kysyä, mitä perusteita minkäkin luotettavuuteen on saatavilla. Tämä keino pudottaa höpökeijuspagettihirviöt välittömästi pois, koska niillä on ilmeinen funktio sekä väittelyn voittamisessa että vakavasti otettuna keksijänsä materiaalisen hyödyn tavoittelussa. Tällaisen moraalin puffaajalla on ns. kaikki syyt valehdella - vaikka tämä ei suoraan todistakaan sen valheellisuutta. Sen faktinen valheellisuus voidaan todeta siitä, missä määrin vakavasti henkilö siihen suhtautuu muualla kuin kyseisen väittelyn kontekstissa; jos spagettimonsterin kannattaja oikeasti elää kuin opettaa, on täysi syy uskoa ainakin hänen ottavan sen vakavasti. Voidaan siis kysyä: minkä moraalin edustajilla olisi kaikkein vähiten syytä valehdella: toisin sanoen, ketkä yliluonnollisen moraalin kannattajat ovat joutuneet kärsimään väkivaltaa ja jopa kuolemaan asian puolesta, josta ei ole ollut heille materiaalista hyötyä? Näitä porukoita ei ole kovin monta, ja näistä uskoakseni vain yksi kykenee vastaamaan myös muihin metafyysisiin kysymyksiin. En pidä sitä sattumana, että sen ilmoitus erikseen poissulkee kaikki muut.
Sanahirviö
Viime aikoina tapetilla on ollut kamala sanahirviö: positiivinen syrjintä. Termi kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta ja tuottaa käytäntöön sovellettuna oikeita hirviöitä. Ihmisen nostaminen toisten yläpuolelle ilman hyväksyttävää syytä synnyttää ja ruokkii antipatioita tämän ja muiden välillä. Tämän lisäksi erioikeuksilla suosittu ei opi tulemaan toimeen samoilla ehdoilla kuin muut, vaan oppii edellyttämään paapomista vastaisuudessakin. Positiivinen syrjintä luo nimenomaan sitä kaunaa, jonka vaikutuksia sillä pyritään estämään.
Jos haluat jostakusta vihatun, "positiivisesti syrji" sitä.
Jos haluat jostakusta vihatun, "positiivisesti syrji" sitä.
Miehekkyys
Erinäisissä piireissä on keskusteltu kautta aikain kiivaasti siitä, mitä miehekkyys on. Puheenaihe on siitä mielenkiintoinen, että sitä on varsin vaikea määritellä tyhjentävästi ja monella on siitä henkilökohtaisiin ja kulttuurin tunnustamiin käsityksiin pohjautuvia ennakkoluuloja. Kyseisten ennakkoluulojen mielekkyyttä tullaan harvoin ajatelleeksi - ainakaan, jos niissä on edes osa totta - ja ne otetaan sellaisenaan vastaan. Tämä puolestaan synnyttää käsityksiin yhteensovittamattomia ristiriitoja ja käsitys miehekkyydestä on usein ristiriitainen. Koetan vähän selventää käsitettä.
On miehekästä pitää fyysisestä voimastaan huolta. Tämä johtuu siitä, että mitä heikompi keho on, sitä vähemmän siitä saa tarvittaessa irti, ja suojeltaessa konfliktitilanteessa heikompi keho on altavastaaja voimakkaammalle. Miehekästä on hankkia keho, joka pystyy suojaamaan miestä ja tämän vaikutuspiirissä olevia - mieluiten ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös tositoimissa. Tästä syystä kehonsa treenaaminen ja voimakkaalta näyttäminen on miehekästä.
Miehekästä on myös rohkeutensa treenaaminen, koska uskallus toimii hyvin pitkälle samalla tavalla kuin lihaksetkin: rohkeuttaan käyttämättömällä kanttia harvoin löytyy silloinkaan, kun olisi todella tarve. Tämä tapahtuu tekemällä asioita, jotka pelottavat. Rohkeus ilmenee usein riskien ottamisena, mutta on pidettävä mielessä, etteivät kaikki pelottavat asiat ole fyysisesti vaarallisia: rohkeutta kysyy asettua yleistä, kaveripiirin tai naisen mielipidettä vastaan ja puolustaa sitä, minkä oikeaksi uskoo.
Nämä yhdistämällä saadaan aikaan biologinen miehekkyys: fyysinen ja henkinen voima ovat välineet, joiden kautta pystymme vaikuttamaan ympäröivään maailmaan. Monen mielestä tämä on miehisyyden koko kuva. Ne ovat kuitenkin vasta auton kone ja huolto, eivätkä varsinaisesti kerro liikennesäännöistä mitään - yritys vetää tosiasioista moraalia on naturalistinen virhepäätelmä. Hyväkuntoinen ja uskaltava mies saa helposti aikaan paljon enemmän pahaa kuin huonokuntoinen ja arka, jos hän käyttää vaikutusvaltaansa väärin. Se, että biologian kolikolla on kaksi puolta, mahdollistaa sisäisesti ristiriitaiset miehuuskäsitykset.
Maailmassa on jonkin verran demonisia miehiä, joilla on keho ja tahto mutta ei kiinnostusta tehdä oikein. Nämä hyvän ja pahan tuolle puolen asettuneet yli-(tai ihan yhtä hyvin ali-)ihmiset palavat aikansa kovaa, ja sammuvat viimeistään vanhuuttaan, eikä siitä kaikesta voimasta ja tahdosta synny mitään kestävää. Heidän saavutuksensa kuolevat heidän mukanaan, jääden kummitukseksi tarinoihin ja kirjoihin jos edes niihin.
Miehekkyyden koko kuva on niissä ominaisuuksissa, joista saadaan hyvä isä. Hyvän isän prioriteetti numero yksi on toimia perheensä evolutiivisen ja sosiaalisen kelpoisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Parasta, mitä jälkeläiset voivat perinnökseen saada, on esimerkki oikeasta toiminnasta. Tällä tavoin miehisyys voi jatkua isältä pojalle ja kantaa elinvoimaista hedelmää.
Dogmaattis-moraalirelativistinen yhteiskuntamme tekee tässä virheen uskomalla, että miehisyyteen liittyvä virhe on biologinen moraalisen sijaan. On mahdollista tehdä voimasta ja rohkeudesta synonyymejä öykkäröinnille, mutta sillä politiikalla maksimoidaan sekä öykkärien että selkärangattomien määrän sukupuolensa edustajistossa nyt ja tulevaisuudessa. Tämä moraalirelativismin umpikuja todistaa väkevästi: se, joka ei tuomitse tekoja, päätyy tuomitsemaan ihmisiä.
Ps. Oikeastaan jokseenkin kaiken saman voinee sanoa naisellisuudesta, jos voimakkuuden tilalle laittaa kauneuden, rohkeuden tilalle lempeyden ja isän tilalle äidin.
On miehekästä pitää fyysisestä voimastaan huolta. Tämä johtuu siitä, että mitä heikompi keho on, sitä vähemmän siitä saa tarvittaessa irti, ja suojeltaessa konfliktitilanteessa heikompi keho on altavastaaja voimakkaammalle. Miehekästä on hankkia keho, joka pystyy suojaamaan miestä ja tämän vaikutuspiirissä olevia - mieluiten ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös tositoimissa. Tästä syystä kehonsa treenaaminen ja voimakkaalta näyttäminen on miehekästä.
Miehekästä on myös rohkeutensa treenaaminen, koska uskallus toimii hyvin pitkälle samalla tavalla kuin lihaksetkin: rohkeuttaan käyttämättömällä kanttia harvoin löytyy silloinkaan, kun olisi todella tarve. Tämä tapahtuu tekemällä asioita, jotka pelottavat. Rohkeus ilmenee usein riskien ottamisena, mutta on pidettävä mielessä, etteivät kaikki pelottavat asiat ole fyysisesti vaarallisia: rohkeutta kysyy asettua yleistä, kaveripiirin tai naisen mielipidettä vastaan ja puolustaa sitä, minkä oikeaksi uskoo.
Nämä yhdistämällä saadaan aikaan biologinen miehekkyys: fyysinen ja henkinen voima ovat välineet, joiden kautta pystymme vaikuttamaan ympäröivään maailmaan. Monen mielestä tämä on miehisyyden koko kuva. Ne ovat kuitenkin vasta auton kone ja huolto, eivätkä varsinaisesti kerro liikennesäännöistä mitään - yritys vetää tosiasioista moraalia on naturalistinen virhepäätelmä. Hyväkuntoinen ja uskaltava mies saa helposti aikaan paljon enemmän pahaa kuin huonokuntoinen ja arka, jos hän käyttää vaikutusvaltaansa väärin. Se, että biologian kolikolla on kaksi puolta, mahdollistaa sisäisesti ristiriitaiset miehuuskäsitykset.
Maailmassa on jonkin verran demonisia miehiä, joilla on keho ja tahto mutta ei kiinnostusta tehdä oikein. Nämä hyvän ja pahan tuolle puolen asettuneet yli-(tai ihan yhtä hyvin ali-)ihmiset palavat aikansa kovaa, ja sammuvat viimeistään vanhuuttaan, eikä siitä kaikesta voimasta ja tahdosta synny mitään kestävää. Heidän saavutuksensa kuolevat heidän mukanaan, jääden kummitukseksi tarinoihin ja kirjoihin jos edes niihin.
Miehekkyyden koko kuva on niissä ominaisuuksissa, joista saadaan hyvä isä. Hyvän isän prioriteetti numero yksi on toimia perheensä evolutiivisen ja sosiaalisen kelpoisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Parasta, mitä jälkeläiset voivat perinnökseen saada, on esimerkki oikeasta toiminnasta. Tällä tavoin miehisyys voi jatkua isältä pojalle ja kantaa elinvoimaista hedelmää.
Dogmaattis-moraalirelativistinen yhteiskuntamme tekee tässä virheen uskomalla, että miehisyyteen liittyvä virhe on biologinen moraalisen sijaan. On mahdollista tehdä voimasta ja rohkeudesta synonyymejä öykkäröinnille, mutta sillä politiikalla maksimoidaan sekä öykkärien että selkärangattomien määrän sukupuolensa edustajistossa nyt ja tulevaisuudessa. Tämä moraalirelativismin umpikuja todistaa väkevästi: se, joka ei tuomitse tekoja, päätyy tuomitsemaan ihmisiä.
Ps. Oikeastaan jokseenkin kaiken saman voinee sanoa naisellisuudesta, jos voimakkuuden tilalle laittaa kauneuden, rohkeuden tilalle lempeyden ja isän tilalle äidin.