Johdatus tekijänoikeuden perusteisiin

Ari Koivumaa

Sisällys

1. Johdanto
1.1. Tekijänoikeus ja lähioikeudet
1.2. Tekijänoikeuslainsäädäntö

2. Teos
2.1. Teostyypit
2.1.1. Multimedian teostyyppi
2.2. Teostaso
2.2.1. Omaperäisyys
2.2.2. Laatu
2.2.3. Uutuus
2.3. Suoja-ala

3. Tekijä
3.1. Muunnelman tekijä
3.2. Tietokone apuvälineenä teoksen luomisessa

4. Tekijänoikeuden synty ja voimassaolo
4.1. Oikeuden synty
4.2. Oikeuden voimassaolo

5. Tekijän taloudelliset oikeudet
5.1. Oikeus valmistaa teoskappaleita
5.2. Oikeus saattaa teos yleisön saataviin
5.2.1. Teosten välittäminen verkossa
5.2.2. Linkittäminen
5.3. Muut taloudelliset oikeudet

6. Tekijän moraaliset oikeudet ja klassikkosuoja
6.1. Isyysoikeus
6.2. Respektioikeus
6.3. Muut moraaliset oikeudet
6.4. Klassikkosuoja

7. Tekijänoikeuden rajoitukset
7.1. Yleistä rajoituksista
7.1.1. Rajoitussäännösten tulkinta
7.1.2. Rajoitussäännösten soveltaminen
7.2. Kappaleiden valmistaminen yksityiseen käyttöön
7.2.1. Kopiointitekniikan kehitys
7.3. Oikeuksien raukeaminen
7.3.1. Vuokraaminen ja lainaaminen
7.3.2. Raukeamisen alueellinen laajuus
7.4. Toisintaminen arkisto- ja kirjastotoimintaa varten
7.5. Siteeraaminen
7.6. Kuvasitaatti
7.7. Tietokoneohjelmien ja tietokantojen käyttö- ja varmuuskappaleet
7.8. Tiedonvälitykseen liittyvä toisintaminen
7.9. Muut rajoitukset

8. Tekijänoikeuden siirtyminen
8.1. Oikeuksien luovutus
8.2. Erityismääräykset kustannussopimuksesta
8.3. Sopimuksen ja TekijäL:ssa säädettyjen rajoitusten suhde
8.4. Oikeuksien siirtyminen työsuhteessa
8.5. Multimedian tekijänoikeudet

9. Tekijänoikeudelliset sanktiot
9.1. Tekijänoikeusrikokset
9.2. Korvaus

10. Tekijänoikeuden lähioikeudet
10.1. Esittävän taiteilijan oikeudet
10.2. Äänitetuottajan oikeudet
10.3. Elokuvatuottajan oikeudet
10.4. Yleisradioyhtiön oikeudet
10.5. Valokuvaajan oikeudet
10.6. Tietokanta- ja luettelosuoja

1. Johdanto

1.1. Tekijänoikeus ja lähioikeudet

Se, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, saa tekijänoikeuden teokseensa. Hänelle syntyy yksinomainen oikeus määrätä teoksensa käytöstä.

Tekijänoikeudeksi kutsutaan myös sitä oikeudenalaa, joka tutkii tekijän yksinoikeutta teokseensa. Tekijänoikeus kuuluu immateriaalioikeuksiin. Immateriaalioikeudet on tapana jakaa teollisoikeuksiin ja tekijänoikeuksiin. Tärkeimpiä teollisoikeuksia ovat patentti-, hyödyllisyysmalli-, malli-, tavaramerkki- ja toiminimioikeus. Tekijänoikeuksiin taas kuuluvat varsinainen tekijänoikeus ja ns. tekijänoikeuden lähioikeudet (naapurioikeudet). Lähioikeuksia ovat mm. esittävän taiteilijan, äänitetuottajan, elokuvatuottajan, radio- ja televisiolähettäjäyrityksen, valokuvaajan sekä luettelon ja tietokannan valmistajan oikeudet.

1.2. Tekijänoikeuslainsäädäntö

Keskeisimmät tekijänoikeutta koskevat säännökset ovat tekijänoikeuslaissa (404/1961, TekijäL)⁽¹⁾ ja tekijänoikeusasetuksessa (574/1995, TekijäA). Nykyinen tekijänoikeuslakimme on peräisin 1960-luvulta. Sen jälkeen lakia on muutettu lukuisia kertoja. Muutosten syynä on ollut ennen kaikkea teosten käyttöön liittyvän tekniikan kehitys, mutta varsinkin 1990-luvun puolivälin jälkeen oma vaikutuksensa on ollut myös Suomen ETA- ja EU-jäsenyydellä ja niiden myötä meitä sitovaksi tulleella EY-lainsäädännöllä. Tekijänoikeus on ollut EU:n piirissä suuren mielenkiinnon kohteena erityisesti informaatioteknologiaan liittyvien odotusten vuoksi⁽²⁾. Ensimmäinen tekijänoikeusdirektiivi oli vuonna 1991 hyväksytty direktiivi tietokoneohjelmien suojasta (91/250/ETY). Sen jälkeen ovat tulleet vuokraus- ja lainausdirektiivi (92/100/ETY), suoja-aikadirektiivi (93/98/ETY) ja viimeisimpänä tietokantadirektiivi (96/9/EY). Parhaillaan on tekeillä vielä uusi direktiivi tekijänoikeuksista tietoyhteiskunnassa⁽³⁾. Tällä uudella direktiivillä pyritään harmonisoimaan sekä tekijän yksinoikeudet että niiden rajoitukset aikaisempaa kattavammin. Kaikki tähän mennessä hyväksytyt direktiivit on saatettu meillä voimaan TekijäL:n ja muun lainsäädännön muutoksin. Sen vuoksi direktiivit eivät yleensä tule meillä suoraan sovellettaviksi, mutta ne saattavat vaikuttaa kansallisen lainsäädännön tulkintaan.

Kansallisen lainsäädännön ja EY-säädösten lisäksi tekijänoikeuden sisältöä määrittävät keskeisesti myös kansainväliset tekijänoikeussopimukset. Sopimuksiin liittyneet valtiot ovat sitoutuneet saattamaan lainsäädäntönsä tietylle tasolle ja myöntämään suojan toisista sopimusvaltioista peräisin oleville teoksille. Tärkein tekijänoikeusalan yleissopimus on Bernin sopimus vuodelta 1886⁽⁴⁾. Sillä luotiin aikanaan perusta kansainväliselle tekijänoikeusjärjestelmälle. Vuosien saatossa sopimusta on tarkistettu ja muutettu useita kertoja, viimeksi vuonna 1971 (SopS 79/1986). Samalla sopimukseen liittyneiden valtioiden määrä on kasvanut niin, että sopimus kattaa tätä nykyä valtaosan maailman valtioista. Sopimusta hallinnoi YK:n alainen järjestö WIPO eli World Intellectual Property Organization (www.wipo.org). Suomessa Bernin sopimus on saatettu voimaan harmonisoimalla kansallinen lainsäädäntö sopimusmääräyksiin. Sopimusta ei siis sovelleta sellaisenaan, mutta se tulee ottaa huomioon kansallista lainsäädäntöä tulkittaessa.

Tietotekniikan kehityksen myötä alkoi 1980-luvun lopulta lisääntyä tarve Bernin sopimuksen uuteen tarkistamiseen. Sopimusvaltioiden määrän kasvettua huomattavan suureksi tämä ei kuitenkaan näyttänyt enää mahdolliselta. Sen sijasta alettiinkin valmistella erillistä sopimukseen liitettävää lisäpöytäkirjaa, jossa olisi otettu huomioon tietotekniikan mukanaan tuomat uudet ilmiöt. Työn lopputulos oli joulukuussa 1996 Genevessä hyväksytty uusi tekijänoikeussopimus, ns. WIPOn tekijänoikeussopimus⁽⁵⁾. Sopimus ei muuta tai syrjäytä Bernin sopimusta. Sitä sovelletaan Bernin sopimuksen rinnalla niissä valtioissa, jotka siihen erikseen liittyvät. Sopimus sisältää määräykset mm. tietokoneohjelmien ja tietokantojen tekijänoikeudellisesta suojasta sekä tarkentaa tekijän yksinoikeuksia eräin osin. Käytännössä sopimus ei ainakaan teollisuusmaiden näkökulmasta merkinnyt suurta muutosta, sillä siihen lähinnä kirjattiin se oikeustila, joka oli jo kehittynyt kansallisella ja alueellisella (EU) tasolla sekä kansainvälistä kauppaa koskevien sopimusjärjestelyjen puitteissa (TRIPS-sopimus⁽⁶⁾). Sopimuksen määräykset on otettu huomioon ehdotuksessa tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiiviksi.

2. Teos

2.1. Teostyypit

TekijäL 1 §:n mukaan tekijänoikeuden kohteena ovat kirjalliset ja taiteelliset teokset. Pykälässä on myös lueteltu joukko suojattavia teoksia: kaunokirjallisuus, selittävät kirjalliset ja suulliset esitykset (esim. tieteelliset artikkelit ja esitelmät), sävellysteokset, näyttämöteokset (näytelmät), elokuvateokset, valokuvateokset ja muut kuvataiteen teokset sekä rakennustaiteen, taidekäsityön ja taideteollisuuden tuotteet (käyttötaide). Luettelo on kuitenkin vain esimerkkiluettelo. Teos voi ilmetä myös "muulla tavalla", kuten lakiteksti asian ilmaisee. Lähtökohtana onkin nykyään pidettävä teoskäsitteen laajaa tulkintaa.

Jaottelulla eri teostyyppeihin on merkitystä erityisesti tekijänoikeuslain soveltamisen kannalta: erityyppisiin teoksiin sovelletaan osin eri säännöksiä. Tekijänoikeutta on esimerkiksi rajoitettu TekijäL 2 luvussa eri tavoin eri teostyyppien osalta. Myös tekijänoikeuden siirtymisestä on annettu erilaisia määräyksiä. Osa määräyksistä koskee yleisesti joko kirjallisia teoksia taikka taideteoksia, mutta osa on rajoitettu koskemaan tarkemmin vain tiettyä teostyyppiä, kuten näytelmä- tai elokuvateoksia. TekijäL:n soveltamisen kannalta on huomattava, että kartat ja muut selittävät piirustukset sekä tietokoneohjelmat on määritelty TekijäL 1.2 §:ssä kirjallisiksi teoksiksi.

Tekijänoikeuden ulkopuolelle on kokonaan suljettu integroidun piirin piirimallit (10.2 §). Niiden suojasta säädetään erikseen laissa yksinoikeudesta integroidun piirin piirimalliin (11.1.1991/32). Lisäksi TekijäL 9 §:ssä säädetään, että tekijänoikeutta ei ole lakeihin, asetuksiin, viranomaisten tai muiden julkisten elinten päätöksiin tai lausumiin. Mainitut viranomaisjulkaisut voivat kyllä täyttää tekijänoikeudellisen suojan edellytykset, mutta niiden (julkisen) luonteen vuoksi on katsottu aiheelliseksi sulkea ne suojan ulkopuolelle⁽⁷⁾. Säännös koskee vain siinä nimenomaisesti mainittuja asiakirjoja; tekijänoikeudellisesti suojattuja voivat siis olla mm. lakitekstien käännökset, lakien tai ennakkotapausten kokoelmat, lakikommentaarit, käsikirjat ja viranomaisissa laaditut kartat.

2.1.1. Multimedian teostyyppi

Teosten luokittelu voi aiheuttaa ongelmia silloin, kun yhteen teokseen sisältyy useita erityyppisiä teoksia. Tällöin joudutaan pohtimaan sitä, mitä säännöksiä teokseen sovelletaan eli luokitellaanko koko teos johonkin tiettyyn teosluokkaan vai käsitelläänkö teoksen erilaisia osia erikseen. Kysymys ei ole sinällään uusi, mutta multimediatekniikka on lisännyt sen käytännön merkitystä.

Multimedian tekijänoikeudellisessa sääntelyssä voidaan nähdä kaksi ratkaisuvaihtoehtoa: joko multimedia luokitellaan yhdeksi, tiettyä teoslajia edustavaksi teokseksi tai se luokitellaan erityyppisistä teoksista koostuvaksi teosten kokoelmaksi. Silloin, kun multimediasovellusta hallitsee selvästi yksi lain tuntema teoslaji, sovelluksen teoslaji voidaan ratkaista sen mukaan. Siihen on sovellettava lähtökohtaisesti samoja säännöksiä kuin perinteisessä muodossa olevaan vastaavaan teokseen, ellei jostakin erityisestä seikasta muuta johdu. Esimerkiksi keskeisesti tekstiin perustuva multimediamuotoinen hakuteos on kirjallinen teos, johon sovelletaan kirjallisia teoksia koskevia säännöksiä, kun taas liikkuvan kuvan ja äänen vuorovaikutukseen perustuvaa multimediaa voidaan pitää elokuvateoksena.

Elokuvateoksia koskevia säännöksiä voidaan meillä vakiintuneen tulkinnan mukaan soveltaa vain teoksiin, joissa keskeistä on liikkuvan kuvan vaikutelma. Monet nykyiset multimediasovellukset perustuvat kuitenkin äänen ja valokuvien tai muiden ns. still-kuvien vuorovaikutukseen. Tällaisiin teoksiin ei sen vuoksi voi suoraan soveltaa elokuvateosta koskevia säännöksiä.⁽⁸⁾ Kansainvälisessä katsannossa tällaiset multimediateokset luokitellaan yleensä audiovisuaalisiksi teoksiksi. TekijäL ei tällaista teostyyppiä kuitenkaan tunne, mitä on pidetty ongelmallisena. Jäljelle jää mahdollisuus luokitella sovellus kuvataiteen teokseksi taikka erillisten teosten kokoelmaksi.

Niitä multimediasovelluksia, joita ei voi luokitella mihinkään TekijäL:n tuntemaan yksittäiseen teoslajiin, on lain näkökulmasta pidettävä lähinnä teosten kokoelmana - edellyttäen että osakokonaisuuksia voidaan pitää teoksina. Jos kokoelma kokonaisuutena yltää teostasoon, se muodostaa TekijäL 5 §:ssä tarkoitetun kokoomateoksen. Muussa tapauksessa kyseessä on vain erillisten teosten kokoelma. Silloin on tapana puhua myös yhteenliitetyistä teoksista. Molemmissa tapauksissa yksittäiset teokset säilyttävät itsenäisyytensä ja niihin sovelletaan niiden oman teostyypin mukaisia säännöksiä. Käytännössä tämä johtaa siihen, että silloin kun käytön kohteena on kokoelma kokonaisuudessaan, sovellettaviksi tulevat esimerkiksi vain tiukimmat tekijänoikeuden rajoitukset. Ainoastaan silloin, kun jokin osa on selvästi vähämerkityksinen kokonaisuuden kannalta, voidaan sitä koskevat säännökset ohittaa. Esimerkiksi tietokoneohjelmia koskevia erityissäännöksiä ei pääsääntöisesti sovelleta sellaiseen multimediakokonaisuuteen, jossa ohjelma on tarkoitettu vain avustamaan audiovisuaalisen tai kirjallisen osan käyttöä⁽⁹⁾. Kysymys usean eri teoslajin yhdistämisestä tuli esille mm. tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 1992:3.

Sellaiset multimediateokset, joista eri aineistot ovat erikseen haettavissa, voidaan luokitella myös tietokannoiksi. Niihin on sen vuoksi sovellettava tietokantojen tekijänoikeussuojaa koskevia erityissäännöksiä, kuten kieltoa kopioida tietokoneella luettavassa muodossa olevaa tietokantaa yksityiseen käyttöön (12.4 §). Lisäksi niihin voivat tulla sovellettaviksi tietokantojen erityissuojaa ja luettelosuojaa koskevat säännökset TekijäL 49 §:ssä. Tietokantoja koskevat säännökset ovat tärkeitä myös siltä kannalta, että ne osoittavat, että suojaa voivat saada myös sellaiset sovellukset, jotka muodostuvat sinällään suojaamattomista osista ja joita ei voi luokitella mihinkään lain tuntemaan perinteiseen teoskategoriaan.

2.2. Teostaso

Jotta tekijää saisi luomukselleen tekijänoikeussuojaa, hänen luomuksensa tulee täyttää määrätty omaperäisyyden vaatimus. Vaatimusta ei ole ilmaistu suoraan lain sanamuodossa, mutta sen on katsottu käyvän ilmi lakitekstissä käytetystä ilmaisusta "luonut... teoksen". Mikä tahansa luomus ei siis ole teos.

Teokselta edellytettävä omaperäisyyden taso, teostaso, onkin yksi tekijänoikeusjärjestelmän keskeisimmistä periaatteista. Teostasovaatimuksen tarkoituksena on varmistaa se, että tekijänoikeudellinen suoja ulottuu ainoastaan omaperäiseen luovaan työhön eikä esimerkiksi tunnetun idean itsestään selvään ilmaisuun. Tällä tavalla tekijänoikeus osaltaan takaa sen, että kaikilla on mahdollisuus käyttää vapaasti hyväkseen ideoita oman luovan ilmaisunsa perustana.

Teostasovaatimusta on pyritty kuvaamaan monin erilaisin määrein. Nykyistä tekijänoikeuslakiamme valmistelleen komitean mietinnössä puhuttiin teoksen "itsenäisyydestä ja alkuperäisyydestä" sekä "uutuudesta ja omaperäisyydestä"⁽¹⁰⁾. Uudemmassa lainvalmisteluaineistossa on käytetty ilmaisuja, jotka viittaavat luovuuteen ja omaperäisyyteen: "tekijänsä luovan ilmaisun omaperäinen tulos"⁽¹¹⁾ tai "tekijänsä luovan työn omaperäinen tulos"⁽¹²⁾. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa puhutaan yleensä teostasosta tai teoskynnyksestä.

Se, yltääkö tietty luomus teostasoon, ratkeaa tapauskohtaisesti. Lainsäädäntö ei anna ratkaisun tekoon mitään yksiselitteistä ohjetta, vaan johtoa on haettava oikeudellisen tulkinnan keinoin lain tarkoituksesta, tekijänoikeudellisesta traditiosta, tekijänoikeuden järjestelmästä ja oikeuskäytännöstä.

2.2.1. Omaperäisyys

Tekijänoikeudellista suojaa voi saada vain tekijänsä luovan työn omaperäinen tulos. Teoksessa tulee siten tavalla tai toisella näkyä tekijänsä yksilöllinen, persoonallinen panos. Tämä sulkee teossuojan ulkopuolelle luomukset, jotka ovat syntyneet täysin mekaanisen, ennalta määrätyn tai muutoin täysin rutiininomaisen työskentelyn tuloksena.

Luomusta ei voi pitää omaperäisenä myöskään silloin, jos se on saatu aikaan toisia jo olemassa olevia teoksia suoraan taikka muutoin suuressa määrin jäljittelemällä. Teoksia ei kuitenkaan koskaan luoda täydellisessä kulttuurityhjiössä, joten on luonnollista, että teoksissa ilmenee tietoisia tai tiedostamattomia vaikutteita toisista teoksista. Tämä on nimenomaisesti otettu huomioon TekijäL 4 §:n 2 mom:ssa: se, joka on vapaasti toista teosta muuttaen saanut aikaan uuden ja itsenäisen teoksen, saa teokseensa alkuperäisen teoksen tekijänoikeudesta riippumattoman tekijänoikeuden. Edellytyksenä on siis se, että uutta luomusta on vaikutteista huolimatta pidettävä tekijänsä omaperäisen työn tuloksena.

Eräänlaisena käytännön kriteerinä teoskynnyksen määrittämisessä käytetään usein ns. kaksoisluomisen kriteeriä. Sen mukaan luomus yltää teostasoon vain siinä tapauksessa, ettei ole mahdollista, että joku toinen itsenäisesti aikaansaisi samanlaisen teoksen. Suomessa erityisesti tekijänoikeusneuvosto on käyttänyt kaksoisluomisen riskiä yhtenä teostason määrittäjänä.

2.2.2. Laatu

Omaperäisyyden ohella teoksen ei tarvitse täyttää mitään taiteellisia, esteettisiä tai moraalisia kriteerejä. Myös "huonoja" teoksia suojataan. Teostason määrittelyssä ei voi myöskään ottaa huomioon esimerkiksi teoksen toimivuutta tai käyttökelpoisuutta. Vaikka huonekalu olisi kuinka epämukava ja epäkäytännöllinen tahansa, se voi olla suojattu käyttötaiteen teos. Samoin tietokoneohjelma voi olla suojattu kirjallinen teos, olipa se rakennettu kuinka tehottomasti tai ammattitaidottomasti tahansa. Se, että monet käytännölliset teokset, varsinkin ns. käyttötaiteen teokset, saavuttavat teostason vaikeammin kuin ns. puhdas taide, ei johdu teosten laadulle asetettavista vaatimuksista vaan siitä, että teoksen käytännöllinen luonne, sen käyttötarkoitus rajoittaa monesti tekijän mahdollisuuksia omaperäisten ratkaisujen tekoon.

2.2.3. Uutuus

Yksi kiistellyistä teostasoon liittyvistä kriteereistä on teoksen uutuus. Varsin usein tekijänoikeussuojan kriteeriksi on asetettu se, että teoksen tulee olla paitsi omaperäinen myös uusi. Esimerkiksi tekijänoikeuslain esitöiden mukaan teoksen "ehdottomasti tulee olla uusi ja omaperäinen"⁽¹³⁾. Kiistanalaista on kuitenkin ollut se, mitä teoksen uutuudella tarkoitetaan. Kyse on erityisesti rajanvedosta objektiivisen ja subjektiivisen uutuusvaatimuksen välillä eli siitä, edellytetäänkö teoksen olevan erilainen kuin kaikki aiemmin luodut teokset, myös sellaiset joista tekijällä ei ole ollut ennalta tietoa (objektiivinen uutuus), vai riittääkö, että teos on tekijälleen uusi (subjektiivinen uutuus). Objektiivisen uutuuden vaatimus tarkoittaisi käytännössä sitä, että suojaa saisi vain se tekijä, joka on ehtinyt luoda teoksen ensimmäisenä. Subjektiivisen uutuuden vaatimus merkitsisi puolestaan sitä, että tekijä saisi suojaa ainoastaan teoksensa jäljittelyä vastaan. Se ei estäisi sitä, että joku toinen myöhemmin - aiemmasta teoksesta tietämättä - omalla omaperäisellä ja luovalla työllään loisi samanlaisen teoksen ja saisi tuohon teokseen oman tekijänoikeuden.

TekijäL:n esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, minkälaista uutuutta teokselta vaaditaan. Uutuusvaatimuksesta keskusteltiin kuitenkin varsin laajasti pohjoismaisessa tekijänoikeudellisessa kirjallisuudessa jo ennen 1960-luvun pohjoismaisia tekijänoikeusuudistuksia. Vanhemmasta tekijän persoonallisuutta korostaneesta subjektiivisesta uutuusvaatimuksesta haluttiin siirtyä objektiivisempiin kriteereihin. Tämä suuntaus jatkui itse asiassa aina 1970-luvulle saakka, jonka jälkeen kehitys on kuitenkin jälleen muuttanut suuntaansa. Tällä hetkellä pohjoismaisessa tekijänoikeudessa vallitseva käsitys on lähempänä subjektiivisen kuin objektiivisen uutuuden vaatimusta. Teosarvioinnin lähtökohtana on subjektiivinen uutuusvaatimus, joka käytännössä voi kuitenkin modifioitua objektiivisempaan suuntaan mm. sen mukaan, miten tekijä kykenee riitatilanteessa näyttämään teoksensa uutuuden.

Käytännön kannalta rajanveto objektiivisen ja subjektiivisen uutuusvaatimuksen välillä voi vaikuttaa lähinnä akateemiselta keskustelulta. Todellisessa ratkaisutilanteessa teostaso on yleensä ratkaistava vertaamalla luomusta aikaisempiin luomuksiin ja "käyttämällä hyväksi sitä kokemussääntöä, että tuotetta, joka on hyvin paljon aikaisemman kaltainen myös yksityiskohdiltaan, ei ole voitu luoda esikuvaa tuntematta."⁽¹⁴⁾ Ratkaisunteko voikin riippua varsin pitkälle näyttökysymysten ratkaisusta. Suuri samankaltaisuus voi olla vahva merkki jäljittelystä, ellei myöhemmän teoksen tekijä kykene näyttämään, että hän on luonut oman teoksensa aikaisempaa teosta tuntematta tai että samankaltaisuudelle on jokin laillinen peruste.⁽¹⁵⁾

2.3. Suoja-ala

Teostyyppi ja teostaso ratkaisevat sen, saako luomuksen tekijä tekijänoikeudellista suojaa vaiko ei. Teostason määrittäminen on yksi - yleensä vielä ensimmäinen - esille tuleva näkökulma arvioitaessa, onko henkilön tekijänoikeutta loukattu vaiko ei. Toinen keskeinen näkökulma on se, mitä teoksessa suojataan eli mitkä teoksen elementit kuuluvat tekijänoikeudellisen suojan piiriin ja milloin noiden elementtien kopioiminen toiseen teokseen muodostaa sellaisen toimen, että tekijä voi siihen tekijänoikeutensa nojalla puuttua. Kyse on siis teoksen suoja-alan määrittämisestä.

Tekijän oikeudet eivät rajoitu teokseen pelkästään siinä konkreettisessa muodossa, jossa hänen teoksensa saatetaan julki. Suojattu teos on siis jotakin muuta kuin se konkreettinen teoskappale, jonka tekijä on tehnyt. Tämä on nimenomaisesti todettu myös TekijäL:ssa. TekijäL 2.1 §:n mukaan tekijällä on oikeus määrätä teoksestaan "muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen". Tekijällä on tekijänoikeutensa perusteella siis oikeus puuttua myös sellaisten luomusten käyttöön, joita on pidettävä hänen teoksensa muunnelmina ja jotka ovat siis vain osin samanlaisia kuin hänen teoksensa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että toiseen luomukseen olisi kopioitu tiettyjä täsmällisesti määriteltäviä osia toisesta teoksesta, vaan kyse on ennen kaikkea siitä, että luomukset saavat aikaan tietyn samuusvaikutelman. Oikeuden loukkauksen todentaminen edellyttää siten luomusten samanlaisuuden arviointia. Jos myöhempää luomusta pidetään samanlaisena kuin aiempaa, myöhäisempää luomusta on pidettävä aiemman teoksen kappaleena (kopiona) tai muunnelmana ja siten aiemman teoksen suoja-alaan kuuluvana. Jos myöhempi luomus on tehty luvattomasti ja siten, että sen alkuperä pyritään salaamaan, puhutaan muunnelman sijasta yleensä plagiaatista tai jäljitelmästä.

Muunnelman (jäljitelmän) ja uuden, itsenäisen teoksen raja ei ole koskaan tarkka. Tekijä ei valmista teostaan täydellisessä kulttuurityhjiössä, vaan hän saa vaikutteita sekä aikalaisiltaan että edeltäjiltään. Teosten yksityiskohdat ovat usein peräisin yhteisestä kulttuuri- tai ammattiperinnöstä. Tekijän omaperäisyys näkyy siinä, miten hän käyttää näitä vaikutteita ja yksityiskohtia oman teoksensa luomiseen. Jos käyttö tapahtuu riittävän luovalla tavalla, tuloksena on uusi, omaperäinen teos. Teoksen suoja-alalla on olemassa rajansa, vaikka rajaa ei koskaan voida määritellä täysin yksiselitteisesti.⁽¹⁶⁾ Suoja-alaa voidaan itse asiassa kuvata jatkumona, jonka toisessa päässä on alkuperäisen teoksen kopio (kappale) ja toisessa päässä uusi, itsenäinen teos, jonka toinen tekijä on saanut aikaan alkuperäisteosta "vapaasti muuttaen". Tälle jatkumolle sijoittuvat muunnelma (jäljitelmä) sekä raja muunnelman (jäljitelmän) ja uuden teoksen välillä. Sama asia voidaan ilmaista myös kuvaamalla, mihin tekijän yksinoikeus teoksessa ulottuu. Yksinoikeus ei rajoitu pelkästään teoksen konkreettiseen muotoon, mutta toisaalta se ei ulotu teoksen ideaan, aiheeseen, motiiviin tai siinä esitettyihin ajatuksiin ja tietoihin. Samasta ideasta tai aiheesta voidaan tehdä muitakin teoksia. Samoin toiset voivat käyttää omissa teoksissaan hyväksi toisessa teoksessa esitettyjä ajatuksia tai tietoja. Myös tässä on kyse jatkumosta, jonka toisessa päässä on se konkreettinen muoto, jonka tekijä on teokselle antanut ja toisessa päässä teoksen yleinen idea. Raja suojatun ja suojaamattoman välillä sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välille.

Vaikka teosten samanlaisuutta arvioitaessa päädyttäisiin siihen lopputulokseen, että kyse on suojatun teoksen muunnelmasta, johtopäätös on itse asiassa vain tietynasteinen oletus. Kuten edellä jo kävi ilmi, tekijänoikeudelliseksi lähtökohdaksi omaksuttu subjektiivinen uutuusvaatimus tarkoittaa, että kaksi samanlaista teosta voidaan - ainakin periaatteessa - luoda toisistaan riippumatta niin, että kummankin teoksen tekijä saa oman tekijänoikeuden teokseensa. Jos siis osoitetaan, että myöhemmän teoksen tekijä on luonut teoksensa itsenäisesti, hänen teoksensa ei loukkaa tekijänoikeutta aiempaan teokseen. Mitä enemmän ulkopuoliset seikat määräävät teoksen luomista, sitä suurempi todennäköisyys on olemassa sille, että tällainen kaksoisluominen tapahtuu. Erityisen suuri todennäköisyys on silloin, kun kyse on teoksesta, jolla on käytännöllinen käyttötarkoitus. Perinteisesti tällaisia teoksia ovat olleet ns. käyttötaiteen tuotteet, kuten korut, huonekalut ja tekstiilit, mutta esimerkkejä voidaan löytää myös kirjallisten teosten joukosta, kuten oppikirjat, sanakirjat tai tietokoneohjelmat.

3. Tekijä

TekijäL 1 §:n mukaan sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseensa. Tekijänoikeus syntyy siis sille luonnolliselle henkilölle, jonka luova panos ilmenee teoksessa. Henkilö, joka on toiminut pelkästään teknisenä avustajana toisen ohjeita noudattaen, ei täytä tätä edellytystä.

Tekijänoikeus ei voi syntyä oikeushenkilölle - yhtiölle, yhdistykselle tai muulle yhteisölle⁽¹⁷⁾. Oikeushenkilön tekijänoikeudet ovat aina peräisin luonnolliselta henkilöltä. Myös työsuhteessa tekijänoikeus syntyy luovan työn tekijälle eli työntekijälle. Työntekijän oikeudet siirtyvät kuitenkin usein työnantajalle joko työ- tai työehtosopimuksen nimenomaisen määräyksen, lainsäännöksen taikka yleisempien periaatteiden nojalla.⁽¹⁸⁾

Jos teoksen on luonut kaksi tai useampi henkilö yhdessä niin, ettei kenenkään henkilökohtaista työpanosta voida siitä erottaa, tekijänoikeus syntyy heille kaikille yhteisesti: puhutaan yhteisteoksesta (TekijäL 6 §). Yhteisteos on esimerkiksi kirja, josta eri kirjoittajien osuutta ei voida erottaa. Tekijät voivat silloin määrätä teoksensa käytöstä vain yhdessä. Sen sijaan kullakin on oikeus yksin esittää vaatimuksia oikeuden loukkauksen johdosta. Jokainen voi siis nostaa korvauskanteen, samoin kuin jokainen voi yksin ilmoittaa tekijänoikeusrikoksen tai -rikkomuksen syytteeseen pantavaksi. Jos taas teoksesta voidaan erottaa tekijän henkilökohtainen panos, tekijällä on tekijänoikeus vain omaan osuuteensa. Kyseessä on silloin yhteenliitetty teos. Yhteenliitetyn teoksen tekijöillä on kullakin oikeus yksin määrätä omasta osuudestaan. Lisäksi osasten yhteenliittäjällä voi olla oma tekijänoikeus kokonaisuuteen, kokoomateokseen (TekijäL 5 §), yksittäisten osasten tekijöiden oikeuksien rinnalla.

TekijäL 7 §:n olettamasäännöksen mukaan tekijänä on pidettävä sitä, jonka nimi taikka yleisesti tunnettu salanimi tai nimimerkki mainitaan teoskappaleessa tai ilmoitetaan teosta yleisön saataviin saatettaessa, ellei toisin osoiteta. Jos tekijää ei ole ilmaistu millään tavalla, tekijää voi edustaa julkaisija tai kustantaja.

3.1. Muunnelman tekijä

Sillä, joka alkuperäistä teosta tai teoksia muokaten tekee muunnelman, käännöksen, kokoomateoksen tai muun ns. jälkiperäisteoksen, on tekijänoikeus oman työnsä tulokseen. Hän voi kuitenkin käyttää oikeuksiaan vain alkuperäisen eli muunnelman kohteena olleen teoksen tekijän suostumuksella (TekijäL 4.1 § ja 5 §). Jälkiperäistekijän oikeudet eivät rajoita alkuperäisen tekijän yksinoikeuksia. Sen, joka haluaa käyttää hyväkseen jälkiperäisteosta, esim. romaanin käännöstä, on hankittava sekä jälkiperäistekijän (kääntäjän) että alkuperäistekijän (romaanin kirjoittaja) suostumus.

Jälkiperäisteostenkin tekijänoikeudellisen suojan edellytyksenä on teostasoon yltäminen. Teoksessa tulee siis näkyä tekijänsä (kääntäjän tms.) itsenäinen ja omaperäinen työpanos. Esimerkiksi kokoomateoksen osalta tämä merkitsee, ettei täysin mekaaninen eri kirjoitusten yhdistäminen tuota tekijänoikeudellisesti suojattua kokoomateosta⁽¹⁹⁾. Koonnoksessa täytyy näkyä yhdistelijän omaperäinen kädenjälki vaikkapa teosten ryhmittelyssä. Myös käännöksessä täytyy omaperäisyyden näkyä esimerkiksi sanavalinnoissa ja lausejärjestyksessä. Luonnollisen kielen kääntäminen on kuitenkin yleensä siinä määrin luovaa työtä, että käännös pääsääntöisesti yltää teostasoon, jos alkuperäistäkin tekstiä on pidettävä teoksena.

3.2. Tietokone apuvälineenä teoksen luomisessa

Tekijänoikeutemme perusperiaatteisiin kuuluu, että tekijä on aina ihminen. Tekijä ei esimerkiksi voi olla tietokone tai tietokoneohjelma. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, onko tekijänä pidettävä apuvälineenä käytetyn ohjelman käyttäjää vai ohjelman tekijää.

On varsin selvää, ettei tekstinkäsittelyohjelman tekijällä ole oikeutta ohjelmalla tuotettuihin teksteihin: hänen panoksensa ei näy tuotetun tekstin suojatuissa piirteissä⁽²⁰⁾. Tekijänoikeus on yksin ohjelman käyttäjällä, kirjoittajalla. Toisaalta taas, jos grafiikkaohjelman käyttäjä tulostaa ohjelmasta yhden valmiin kuvan, hänelle ei pelkästään tällä toimella synny tekijänoikeutta kuvaan. Alkuperäinen tekijänoikeus kuvaan on sillä henkilöllä, joka on sen piirrosohjelmaan tehnyt - edellyttäen tietenkin, että kuva on omaperäinen. Käyttäjällä on lähtökohtaisesti kuitenkin oikeus ohjelman laillisena hankkijana levittää ja toisintaa kuvaa osana piirrosohjelmalla laatimaansa dokumenttia. Kuvien käytöstä olla määräyksiä myös ohjelman käyttöoikeussopimuksessa⁽²¹⁾. Jos ohjelman käyttäjä yhdistää useita kuvia ja lisää mukaan omaa tekstiä tai itse piirrettyjä kuvia omaperäisellä tavalla, hän saa oman tekijänoikeutensa työn lopputulokseen. Kyse on silloin joko yhteenliitetystä teoksesta tai yhteisteoksesta, johon sekä piirrosohjelman tekijällä että ohjelman käyttäjällä voi olla tekijänoikeus, ellei sopimuksista muuta seuraa.

4. Tekijänoikeuden synty ja voimassaolo

4.1. Oikeuden synty

Tekijänoikeus syntyy tekijälle hänen luodessaan teoksen. Oikeuden synnylle ei ole asetettu mitään muotovaatimuksia. Oikeutta ei tarvitse rekisteröidä eikä sitä tarvitse osoittaa millään erityisellä merkinnällä. Teoksen ei myöskään tarvitse olla valmis: myös luonnoksia suojataan edellyttäen, että ne yltävät teostasoon.

Muotovaatimusten asettaminen on kielletty Bernin sopimuksessa.⁽²²⁾ Bernin sopimuksen ulkopuolella olevissa valtioissa voidaan suojan saamiseksi edellyttää tiettyjä toimenpiteitä, esim. rekisteröimistä tai copyright-merkinnän (© Ari Koivumaa 2000⁽²³⁾) käyttöä. Tämä on syytä ottaa huomioon, vaikka teos valmistettaisiin sopimukseen liittyneessä valtiossa. Lisäksi on huomattava, että esimerkiksi Yhdysvalloissa liitetään eräisiin muotovaatimuksiin, mm. tekijänoikeuden rekisteröintiin, tiettyjä oikeusvaikutuksia.⁽²⁴⁾

4.2. Oikeuden voimassaolo

Pääsäännön mukaan tekijänoikeus on voimassa tekijän elinajan ja vielä 70 vuotta hänen kuolinvuotensa päättymisestä (TekijäL 43 §). Suoja-ajan pituuteen ja sen laskemistapaan tehtiin viimeksi merkittäviä muutoksia EY:n suoja-aikadirektiivin voimaansaattamisen yhteydessä. Muutokset tulivat voimaan vuoden 1996 alusta (1654/95). Merkittävin muutos oli tekijänoikeuden suoja-ajan pidentäminen 50 vuodesta 70 vuoteen tekijän kuolinvuodesta⁽²⁵⁾. Muutos koskee kuitenkin vain ETA-maista peräisin olevia teoksia. ETA:n ulkopuolelta peräisin olevien teosten suoja-aika on sen sijaan pääsääntöisesti edelleen Bernin sopimuksen mukaisesti 50 vuotta tekijän kuolinvuodesta.

Yhteisteoksen suoja-aika lasketaan viimeksi kuolleen tekijän kuolinvuodesta, kun taas yhteenliitettyjen teosten suoja-aika lasketaan kunkin teoksen osalta erikseen.⁽²⁶⁾ Jos teos on julkistettu tekijää ilmoittamatta, suoja-aika on 70 vuotta teoksen julkistamisvuodesta. Jos tällainen teos julkaistaan osina, suoja-aika lasketaan kullekin osalle erikseen (44.1 §). Jos kuitenkin tekijän henkilöllisyys selviää tuon ajan kuluessa, suoja-aika lasketaan pääsäännön mukaan eli tekijän kuolinvuodesta (44.2 §). Jos teosta, jonka tekijää ei tunneta, ei ole lainkaan julkistettu, suoja-aika päättyy 70 vuoden kuluttua teoksen luomisvuodesta (44.3 §). Ilman tätä säännöstä olisi tällaisen teoksen suoja-aika ikuinen⁽²⁷⁾.

Suoja-ajan päätyttyä teos on vapaa kenen tahansa käytettäväksi - myös kaupallisiin tarkoituksiin. Kuitenkin, jos teosta käytetään julkisesti sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, opetusministeriö voi kieltää käytön. Kyseessä on ns. klassikkosuoja (TekijäL 53 §).

Suoja-aikadirektiivin voimaansaattaminen toi TekijäL:iin uuden säännöksen, joka koskee teoksen käyttöä suoja-ajan jälkeen. Kyse on erityisestä suojamuodosta, josta säädetään TekijäL 44a §:ssä. Säännöksen mukaan se henkilö, joka suoja-ajan päätyttyä ensimmäisen kerran julkaisee tai julkistaa aiemmin julkaisemattoman tai julkistamattoman teoksen, saa teokseen TekijäL 2 §:n mukaisen oikeuden.

5. Tekijän taloudelliset oikeudet

TekijäL 2.1 §:n mukaan tekijällä on yksinoikeus määrätä teoksestaan a) valmistamalla siitä kappaleita sekä b) saattamalla se yleisön saataviin. Näitä yksinoikeuksia sanotaan tekijän taloudellisiksi oikeuksiksi niiden luovuttamiseen yleensä liittyvän taloudellisen korvauksen vuoksi. TekijäL 3 §:ssä säädettyjä oikeuksia nimitetään puolestaan tekijän moraalisiksi oikeuksiksi⁽²⁸⁾, koska ne liittyvät taloudellisia oikeuksia läheisemmin tekijän persoonaan. Tekijä voi esimerkiksi luopua moraalisista oikeuksistaan vain rajoitetusti.

Tekijän yksinoikeuksien lopullinen sisältö ratkeaa vasta, kun otetaan huomioon myös TekijäL 2 luvussa säädetyt tekijänoikeuden rajoitukset. Esimerkiksi tekijän yksinoikeutta valmistaa teoksesta kappaleita on merkittävästi rajoitettu TekijäL 12 §:ssä, jossa sallitaan teosten kopiointi yksityiseen käytön - tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. 2 luvun rajoitukset koskevat pääsääntöisesti vain tekijän taloudellisia oikeuksia. Rajoitussäännösten sisältöön palataan yksityiskohtaisemmin jäljempänä jaksossa 7.

5.1. Oikeus valmistaa teoskappaleita

Yksi keskeisimmistä tekijän yksinoikeuksista on oikeus teoskappaleiden valmistamiseen. Teoskappaleen valmistamisella tarkoitetaan teoksen toisintamista tietyn pysyvyyden omaavaan muotoon. Valmistaminen voi tapahtua millä tahansa käytettävissä olevalla tekniikalla. Valmistamisena pidetään myös teoksen siirtämistä laitteeseen, jolla se voidaan toisintaa (TekijäL 2.2 §), eli esimerkiksi sävellysteoksen äänittämistä ääninauhalle. Tekijällä on myös yksinoikeus valmistaa teoksesta kappaleita muutettuna, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa sekä toista tekotapaa käyttäen. Esimerkiksi taideteoksen valokuvaaminen on teoksen valmistamista toista tekotapaa käyttäen ja kuuluu siten tekijän yksinoikeuksiin.

Tekijänoikeusneuvoston lausunto 1998:18: Kappaleen valmistamista oli patsaan valokuvaaminen ja tämän valokuvan ottaminen kirjaan.⁽²⁹⁾

Kappaleen valmistaminen ymmärretään helposti toimenpiteeksi, jonka tuloksena syntyy fyysinen, kolmiulotteinen kappale⁽³⁰⁾. Terminologian taustalla on alunperin ollut luonnollisesti juuri tällainen tilanne. Tekniikan kehityksen myötä on kuitenkin syntynyt sellaisia uusia teosten hyödyntämistapoja, jotka ovat rinnastettavissa kappaleen valmistamiseen. Esimerkiksi sävellysteoksen nauhoittamisella on käytännössä sama vaikutus kuin nuottien kopioimisella paperilta toiselle: syntynyt kopio on molemmissa tapauksissa reaalisesti mahdollista siirtää paikasta toiseen niin, että teos voi olla yhtä aikaa koettavissa kahdessa eri paikassa täysin toisistaan riippumatta. Toiminta johtaa teoksen käytön pysyvään lisääntymiseen tai ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden. Lopputulos eroaa esimerkiksi sävellysteoksen esittämisestä, joka on ainutkertainen tilaisuus eikä näin johda pysyvään lisääntyneeseen käyttöön.

Tietokoneympäristössä kappaleen valmistamisoikeuteen liittyvänä ongelmana on noussut esiin kysymys erilaisten käyttökopioiden tekijänoikeudellisesta asemasta. Tietokoneille on ominaista se, että niissä käsiteltävänä olevasta materiaalista valmistuu erilaisia väliaikaisia kopioita tietokoneen muisteihin. Kyse on siitä, onko tällaisia teknisiä kopioita pidettävä tekijänoikeudellisesti teoksen kappaleina ja kuuluuko niiden valmistaminen (tai valmistuminen) tekijän yksinoikeuden alaan. Ensimmäisenä kysymys tuli esille tietokoneohjelmien käytön yhteydessä. Ongelma ratkaistiin osittain sillä, että tietokoneohjelman lailliselle käyttäjälle annettiin oikeus valmistaa tarvittavat käyttökopiot suoraan lain perusteella (25j.1 §). Vastaava sääntely on sittemmin ulotettu myös tietokantoihin (25j.4 §). Tosin ilman erillisiä säännöksiäkin voidaan katsoa, että henkilö, joka hankkii laillisesti teoskappaleen, samalla saa oikeuden käyttää tuota teoskappaletta sen tavanomaisen käyttötarkoituksen mukaan.

Käyttäjän omassa tietokoneessa syntyviä kopioita merkittävämpänä ongelmana on pidettävä verkkoympäristössä syntyvien teknisten kopioiden asemaa. Esimerkiksi Internetissä välitettävä tieto kopioituu yleensä useiden eri palvelinkoneiden muistiin. Näiden kopioiden asema on koettu tärkeäksi varsinkin sen vuoksi, että ne voivat saattaa myös verkko-operaattorit ja muut vastaavat välitys- ja tallennuspalvelujen tarjoajat vastuuseen teosten luvattomasta verkkolevityksestä. Tämä tuli voimakkaasti esille mm. WIPOn tekijänoikeussopimusta valmisteltaessa, ja keskustelu on jatkunut edelleen EY:n uuden tekijänoikeusdirektiivin valmistelun myötä. Tekijänoikeussopimuksessa kysymys jäi vaille nimenomaista sääntelyä, mutta direktiiviin on tarkoitus ottaa säännökset väliaikaisista kopioista. Ehdotuksen mukaan käytön kannalta välttämättömien teknisten kopioiden valmistaminen suljettaisiin nimenomaisesti tekijän yksinoikeuksien ulkopuolelle.

Varsinaisen tekijänoikeussääntelyn lisäksi vastuukysymyksistä on tarkoitus säätää myös uudessa sähköisen kaupan direktiivissä. Direktiiviehdotuksen⁽³¹⁾ 4 jakso sisältää säännökset välittäjinä toimivien palvelun tarjoajien vastuusta. Ehdotuksen mukaan palvelun tarjoaja (operaattori) ei pääsääntöisesti vastaa siirretyistä tiedoista eikä siirretyn tiedon väliaikaisesta tallentamisesta siirtoa varten (art. 12). Hän ei olisi pääsääntöisesti vastuussa myöskään ns. caching-toiminnassa syntyvistä väliaikaisista kopioista, joiden tarkoituksena on ainoastaan tiedonsiirron tehostaminen (art. 13).

5.2. Oikeus saattaa teos yleisön saataviin

Tekijällä on TekijäL 2.1 §:n mukaan myös yksinoikeus saattaa teos yleisön saataviin. Pykälän 3 momentissa on edelleen tarkemmin määritelty, mitä yleisön saataviin saattaminen tarkoittaa. Tekijällä on sen mukaan yksinomainen oikeus 1) esittää teos julkisesti, 2) näyttää teoskappale julkisesti ja 3) levittää teoksen kappaleita yleisön keskuuteen.

Oikeus esittää teos julkisesti koskee lähinnä elokuva-, sävellys- ja näyttämöteokset. Kuitenkin myös kirjallisia teoksia, muitakin kuin näytelmiä, voidaan esittää esimerkiksi lukemalla runo ääneen. Esittäminen käsittää paitsi suoran esittämisen läsnäoleville henkilöille myös esittämisen radion tai television välityksellä⁽³²⁾ taikka videonauhurilla, filmiprojektorilla tai muulla vastaavalla laitteella filmiltä, videonauhalta, CD-ROM-levyltä tms. tallennusvälineeltä.

Tekijällä on yksinoikeus vain julkiseen esittämiseen, joten teoksen esittäminen ystävä- tai perhepiirissä on vapaata. Joskus rajanveto julkisen ja yksityisen välillä voi kuitenkin tuottaa ongelmia. Lähtökohtana on se, että tilaisuus on julkinen, jos sen osanottajia ei ole yksilöllisesti ennalta määrätty - riippumatta siitä, ketä tilaisuuteen loppujen lopuksi saapuu. Vaikka paikalla olisi vain yksi katsoja tai kuuntelija, tilaisuus voi siis olla julkinen. Jos toisaalta osallistumisoikeus on rajattu erilaisin kriteerein, mutta kriteeri on sellainen, että sen täyttäneiden määrä voi olla huomattavan suuri, tilaisuutta on myös pidettävä julkisena. Samoin on julkisena pidettävä sellaisten yhdistysten tilaisuuksia, joiden jäseneksi pääsee kuka tahansa esimerkiksi maksamalla tavanomaisen jäsenmaksun.⁽³³⁾ Vaikka tilaisuus ei olisikaan edellä selostettujen kriteerien mukaan julkinen, sitä on TekijäL 2.3 §:n mukaan pidettävä julkisena, jos esittäminen tapahtuu ansiotoiminnassa suurehkolle suljetulle piirille. Tämä tarkoittaa esimerkiksi musiikin esittämistä tehtaissa niiden henkilökunnalle.

Oikeus näyttää teoskappaleita julkisesti voi kohdistua lähinnä vain kuvataiteen tuotteisiin, esimerkkinä maalauksen esille asettaminen julkiseen taidenäyttelyyn. Sen sijaan elokuvaesitys on elokuvan esittämistä, ei näyttämistä. Kuitenkin kuvataiteellinen teos voidaan näyttää myös elokuvan, television, videon, valokuvan tms. välityksellä. Tekijän yksinoikeus koskee vain julkista näyttämistä. Julkinen piiri määritellään samalla tapaa kuin edellä julkisen esittämisen yhteydessä.

Tekijällä on myös yksinoikeus levittää teoskappaleita yleisölle myymällä, vuokraamalla, lainaamalla tai muulla sellaisella tavalla. Yleensä levittämisoikeus kytketään kappaleiden valmistusoikeuteen niin, että valmistaja saa samalla luvan myös kappaleiden levittämiseen. Jos sen sijaan kappaleet on valmistettu luvatta tai esimerkiksi TekijäL 12 §:n nojalla yksityiseen käyttöön, tekijällä on mahdollisuus estää levittämisoikeutensa perusteella tällaisten kappaleiden levittäminen.

Sekä näyttämisoikeuden että levittämisoikeuden osalta on huomattava, että niitä rajoittaa voimakkaasti ns. raukeamisperiaate (konsumoituminen). Tekijän yksinoikeus teoskappaleen näyttämiseen ja levittämiseen nimittäin raukeaa eli lakkaa varsin laajasti siinä vaiheessa, kun teoskappale ensimmäisen kerran myydään tai luovutetaan muulla tavoin pysyvästi. Pysyvästi luovutettu teoskappale saadaan pääsäännön mukaan luovuttaa edelleen ja näyttää julkisesti ilman tekijän suostumusta. Säännökset raukeamisesta ovat TekijäL 2 luvussa, joten niitä käsitellään jäljempänä rajoitussäännösten yhteydessä⁽³⁴⁾.

5.2.1. Teosten välittäminen verkossa

Tekijän yksinoikeudella saattaa teos yleisön saataviin on keskeinen merkitys verkkolevityksessä erityisesti silloin, kun levityksen yhteydessä ei valmisteta uusia teoskappaleita tai kun kappaleiden valmistaminen on sallittua jonkin tekijänoikeuden rajoituksen perusteella. Oikeus voi olla tärkeä myös sen vuoksi, ettei kappaleiden valmistamiseen voida käytännössä puuttua. Tekijänoikeuden tehokkaan toteuttamisen kannalta onkin tärkeää, että tekijä voi puuttua jo siihen, kun yleisölle annetaan mahdollisuus hänen teoksensa käyttöön, eikä vasta mahdollisten käyttäjien toimesta tapahtuvaan kopiointiin. Tämä tekijänoikeuden ulottuvuus on korostunut erityisesti avoimissa tietoverkoissa.

Keskeinen verkkovälitykseen liittyvä tulkintaongelma on se, milloin tietoverkon kautta tapahtuvaa teoksen välittämistä voi pitää sillä tavoin julkisena, että se kuuluu tekijän yksinoikeuden piiriin - tekijällähän ei ole mahdollisuutta tekijänoikeutensa puitteissa puuttua teoksensa levittämiseen, esittämiseen tai näyttämiseen puhtaasti yksityisessä piirissä. Verkkovälityksessä tilanne voi joskus olla sellainen, että teosta käyttää kerrallaan vain yksi käyttäjä. Onkin pohdittu, voiko tällöin olla kyse teoksen saattamisesta yleisön saataviin.

Varsin selkeänä lähtökohtana on pidetty sitä, että kun ennalta määräämättömällä joukolla on mahdollisuus saada teos verkon kautta käyttöönsä, kyseessä on tekijänoikeudellisessa mielessä julkinen toiminta⁽³⁵⁾. Ongelma ei ole sinänsä täysin uusi, sillä osittain vastaavan tyyppinen tulkintaongelma on aiemmin tullut esiin erityisesti televisio- ja radiolähetysten edelleen lähettämisessä. On jouduttu pohtimaan sitä, milloin lähetyksen edelleen lähettämistä esimerkiksi suljetussa kaapeliverkossa on pidettävä julkisena. Tässä suhteessa on syntynyt osin varsin vakiintunut tulkintakäytäntö, mutta rajatapauksia on edelleen olemassa, esimerkiksi taloyhtiöiden yhteisantennit.⁽³⁶⁾

Yhden ratkaisun tietoverkkojen aiheuttamaan tulkintaongelmaan tarjoaa uusi WIPOn tekijänoikeussopimus. Sopimuksen mukaan tekijällä on nimenomaisesti oikeus saattaa teos yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teos saatavilleen "yksilöllisesti valitsemaansa paikkaan ja valitsemanaan aikana". Säännöksen tarkoituksena on korostaa, että oikeus koskee myös tilannetta, jossa henkilöt voivat saada teoksen saatavilleen eri paikoista ja eri aikoihin kuitenkin siten, että heidän on katsottava muodostavan yleisön. Säännös ei siis koske puhtaasti yksityistä viestintää eli esimerkiksi teoksen lähettämistä sähköpostitse yksityiseltä henkilöltä toiselle. Sen sijaan ns. on-demand-palvelut eli palvelut, joissa käyttäjät voivat itse valita, milloin ja minne he teoksen haluavat, kuuluvat sen mukaan selvästi tekijän yksinoikeuden alaan. Vastaavaa sääntelyä esitetään myös ehdotuksessa EY:n uudeksi tekijänoikeusdirektiiviksi.

WIPO-sopimuksessa ja direktiiviehdotuksessa omaksutut yleisön määritelmät eivät välttämättä poikkea Suomessa jo voimassa olevasta kannasta. TekijäL 2 §:ssä säädettyä oikeutta teoksen yleisön saataville saattamiseen on tässä suhteessa tulkittu jo niin, että se kattaa myös on-demand-tyyppisen toiminnan⁽³⁷⁾. Sen sijaan ongelmaksi voi tulla 2.3 §:ssä omaksuttu oikeuden luokittelu teoksen esittämiseen, teoskappaleen näyttämiseen ja teoskappaleiden levittämiseen.

Varsin selkeänä lähtökohtana on pidetty sitä, että henkilö, joka saattaa teoskappaleen avoimeen tietoverkkoon yleisön saataville eli lataa tiedoston palvelinkoneelle (ns. uploading), tulee samalla levittäneeksi tuon kappaleen yleisön saataville. Esimerkiksi korkein oikeus totesi ratkaisussaan 1999:115, että BBS-järjestelmän ylläpitäjä, joka oli sallinut käyttäjien kopioida järjestelmästään tietokoneohjelmia, oli levittänyt tietokoneellaan olleita tietokoneohjelmistojen kappaleita yleisön keskuuteen. Teoskappaleen saattaminen verkkoon yleisön saataville kuuluu siis lähtökohtaisesti tekijän levitysoikeuden alaan.

Varsinaisen verkkoon lataamisen lisäksi joudutaan yleensä pohtimaan sitä, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun tietoverkon käyttäjä lataa teoksen omalle koneelleen. Silloin, kun teoksen vastaanottajalle ei valmisteta uutta kappaletta teoksesta, on selvää, että kyse ei voi olla kappaleiden levityksestä. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun teosta pelkästään katsotaan tietoverkon välityksellä niin, ettei käyttäjän koneelle synny kopiota. Jäljelle jäävät näin ollen oikeus teoskappaleen näyttämiseen ja teoksen esittämiseen. Kun lähtökohdaksi otetaan ne teosten sähköiset välitystavat, jotka olivat tunnettuja TekijäL:a säädettäessä, on johtopäätös perinteisten teoslajien osalta suhteellisen selvä. Elokuvan toisintamista televisiossa on selvästi pidetty esittämisenä, samoin sävellysteoksen toisintamista radiossa. Kuvataiteen teoksen toisintamista elokuvan tai muun televisio-ohjelman välityksellä on taas pidetty teoskappaleen näyttämisenä. Kun siis teoskappaleen ulkomuoto verkon kautta toisinnetaan sellaisenaan vastaanottavassa laitteessa, kyse on näyttämisestä, muussa tapauksessa esittämisestä.⁽³⁸⁾

Siinä tapauksessa taas, että teoksesta valmistetaan kappale vastaanottajan tietokoneeseen myöhempää käyttöä varten, on tietysti selvää, että vastaanottajan päässä tapahtuu kappaleen valmistaminen, joka lähtökohtaisesti on tekijän yksinoikeus⁽³⁹⁾. Tulkinnanvaraista on sen sijaan se, mitä teoksen lähettäjä tekee: levittääkö hän teoksen kappaleita vai saattaako hän teoksen jollakin muulla tavalla - esim. esittämällä tai näyttämällä - yleisön saataville? Toiminnan luokittelulla on merkitystä paitsi siltä kannalta, voiko tekijä siihen puuttua, myös siltä kannalta, mitä tekijänoikeuden rajoituksia tällä tavoin luvallisesti välitettyihin teoskappaleisiin voidaan soveltaa. Esimerkiksi levitysoikeuden raukeaminen seuraa nimenomaan vain teoskappaleen levittämisestä.

Oikeus kappaleiden levittämiseen liittyy taustaltaan varsin kiinteästi nimenomaan fyysisten teoskappaleiden levittämiseen. Verkon kautta tapahtuvaa teosten välittämistä voi siksi olla vaikea luokitella kappaleiden levittämiseksi. Monissa kannanotoissa onkin katsottu, että oikeus kappaleiden levittämiseen tulisi varata yksinomaan fyysisten esineiden levitykseen ja että verkkomaailmassa tulisi käyttää muita käsitteitä tai kehittää kokonaan oma käsitteensä⁽⁴⁰⁾. Usein verkon kautta tapahtuva kappaleiden välittäminen tuottaa kuitenkin saman lopputuloksen kuin perinteinen teoskappaleiden kauppa, joten erottelulle ei nykysääntelyn valossa aina välttämättä ole perusteltua syytä. Miksi CD-levyjä, joille käyttäjä on luvallisesti tallentanut verkon kautta hankkimansa musiikkitiedostot, tulisi kohdella toisin kuin musiikkiliikkeestä ostettuja "valmiita" CD-levyjä?

Nykyisen sääntelyn taustalla on luonnollisesti säätämisajankohtana tunnettu tekniikka. Sen puitteissa oli järkevää tehdä erottelu teoskappaleiden levittämiseen, teoskappaleiden näyttämiseen ja teoksen esittämiseen. Verkon kautta tapahtuva teosten välittäminen voi kuitenkin pitää sisällään ominaisuuksia näistä kaikista, minkä vuoksi erottelu voi olla vaikeaa ja voi johtaa eriskummallisiin johtopäätöksiin esimerkiksi juuri rajoitussäännösten soveltamisen suhteen. Kansainvälisellä tasolla ratkaisua on haettu kokonaan uudesta tekijän yksinoikeudesta. WIPOn uuden tekijänoikeussopimuksen 8 artiklassa on tekijälle säädetty yksinoikeus teostensa välittämiseen yleisölle sekä johtimitse että ilman johdinta. Bernin sopimuksessa suppeasti ja hajanaisesti säädettyjen oikeuksien sijaan on pyritty turvaamaan kaikkien teosten tekijöille kattava oikeus välittää teoksensa yleisölle. Ehdotus uudeksi tekijänoikeusdirektiiviksi jatkaa samaa linjaa EU:n piirissä. Direktiiviehdotuksen 3 artiklassa säädettäisiin tekijöille yksinomainen oikeus teostensa alkuperäiskappaleiden tai kopioiden välittämiseen yleisölle johtimitse tai ilman johdinta. Se, minkälaisiin lainsäädännön muutoksiin WIPO-sopimus ja direktiivi aikanaan esimerkiksi Suomessa johtavat, on vielä avoin kysymys, sillä sinänsä tekijän yksinoikeus on meillä jo 2 §:n 1 mom:ssa säädetty hyvin kattavana. Ongelmana on lähinnä 3 momentin yksityiskohtainen luettelo, joka heijastuu myös rajoitussäännösten sisältöön.

5.2.2. Linkittäminen

Tietoverkoissa tapahtuvan linkittämisen tekijänoikeudellinen asema on herättänyt monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Linkittämisellä on hyvin keskeinen rooli nykymuotoisen Internetin toiminnassa. Koko www-tekniikka perustuu hyperlinkkeihin, joita seuraamalla käyttäjä voi siirtyä www-sivulta toiselle. Siirtymisen mahdollistavien hyperlinkkien lisäksi linkkejä käytetään myös muissa käyttötarkoituksessa. Niiden avulla on esimerkiksi mahdollista ladata tietty materiaali osaksi toista www-sivua. Www-sivun rakentaja voi tehdä sivulleen esimerkiksi linkin, joka noutaa jostakin toiselta sivulta tietyn kuvan tai muun aineiston osaksi hänen omaa sivuaan. Itse asiassa valtaosa www-sivuista on rakennettu siten, että sivu muodostuu useasta eri tiedostosta, jotka vasta käyttäjän selainohjelma sivun lähdekoodiin kirjoitettuja linkkejä tulkiten kokoaa yhteen käyttäjän koneen näytölle. Usein linkittämisestä puhutaan kuitenkin vain silloin, kun linkki osoittaa toisen henkilön tai organisaation ylläpitämään materiaaliin.

Linkittäminen on niin oleellinen osa avointen tietoverkkojen toimintaa, että hyvin selkeänä lähtökohtana voidaan pitää sitä, että jokainen, joka saattaa teoksensa avoimesti saataville verkkoon, antaa samalla suostumuksensa siihen, että joku toinen rakentaa linkin hänen teokseensa. Tämä koskee erityisesti linkkiä, jota seuratessaan käyttäjä selvästi huomaa siirtyvänsä toiselle sivulle. Ongelmallisempina on sen sijaan pidetty linkkejä, joissa käyttäjä ei välttämättä huomaa siirtymistä. Linkki voi olla rakennettu esimerkiksi siten, että se lataa vieraan materiaalin erilliseen kehykseen, joka kuitenkin näyttäytyy käyttäjälle osana toista sivua. Linkitys voi aiheuttaa ongelmia myös siinä tapauksessa, että linkin kohteena oleva materiaali on laitonta tai että kohteena on sellainen aineisto, johon tuon aineiston haltija ei haluaisi linkkien osoittavan. Viimeksi mainittu ongelma liittyy erityisesti siihen, että jotkut www-sivujen haltijat haluaisivat kaikkien käyttäjien tulevan heidän sivuilleen tietyn avaussivun (etusivun) kautta eikä suoraan jollekin "sisäsivulle". Tällä tavalla he voivat varmistua esimerkiksi siitä, että käyttäjät näkevät kaikki ne mainokset, jotka on kerätty etusivulle.

Se, että tiettyjä linkitystilanteita on pidetty ongelmallisina tai ainakin epätoivottavina, on johtanut kysymään, miten linkittämiseen tulisi suhtautua juridisesti. Erityisesti on pohdittu sitä, tapahtuuko linkittäessä jotakin sellaista, jonka vuoksi linkityksen kohteena olevan aineiston tekijä tai muu oikeudenhaltija voisi tekijänoikeutensa perusteella kieltää linkittämisen tai vaatia, että linkittämiseen saadaan hänen suostumuksensa. Linkittämisen juridinen asema onkin osoittautunut tekijänoikeuden kannalta varsin hankalaksi kysymykseksi. Yleispätevää ratkaisua tähän onkin vaikea antaa. Lähtökohtana on kuitenkin pidettävä sitä, ettei linkittäminen sellaisenaan pidä välttämättä sisällään mitään sellaista toimea, joka kuuluisi tekijän yksinoikeuden alaan. Tämä pätee varsinkin linkkeihin, joissa käyttäjä selvästi huomaa siirtyvänsä toiselle sivulle. Siinä tilanteessa, että linkin kohteena oleva aineisto on saatettu verkkoon luvattomasti, on kuitenkin mahdollista joutua arvioimaan linkittäjän vastuuta avunantajana rangaistavaan toimintaan. Jos linkittäjä on tiennyt linkin kohteena olevan aineiston luvattomuudesta, on mahdollista, että häntä on pidettävä avunantajana luvattomaan kappaleiden valmistamiseen tai yleisölle levittämiseen, vaikka hän itse ei olekaan valmistanut kappaleita tai saattanut teosta yleisön saataviin. Linkkien käyttö siten, että materiaali latautuu osaksi linkittäjän sivuja on vielä ongelmallisempi. Tässä tapauksessa on mahdollista pitää linkittäjän toimea jopa teoksen saattamisena yleisön saataville, lähinnä teoksen esittämisenä tai näyttämisenä, johon on saatava tekijän suostumus, vaikka teos muutoin onkin verkossa luvallisesti. Linkittäjän toimien tuloksena syntyy nimittäin tilanne, jossa linkin kohteena oleva materiaali esiintyy kokonaan uudessa käyttöyhteydessä. Linkittäjä käyttää linkin kohteena olevaa teosta aktiivisesti omassa toiminnassaan, oman www-sivunsa osana⁽⁴¹⁾.

Pohjoismaissa ensimmäinen laajempaa huomiota saanut tuomioistuinratkaisu linkittäjän vastuusta annettiin Ruotsissa Götan hovioikeuden toimesta joulukuussa 1999 (27.12.1999, B 1009/99). Jutussa oli kyse siitä, että ruotsalainen nuori henkilö oli kerännyt omalle www-sivulleen linkkejä MP3-muotoon tallennettuihin musiikkitiedostoihin. Tiedostot, jotka sijaitsivat ulkomaisilla palvelimilla, sisälsivät luvattomasti valmistettuja kopioita suojatuista äänitteistä. Ruotsalaista linkittäjää syytettiin levy-yhtiöiden eli äänitetuottajien lähioikeuksien rangaistavasta loukkaamisesta. Kyse oli siis rikosjutusta.

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen. Se totesi ratkaisussaan, ettei linkittäjä ollut pelkästään linkkejä rakentamalla valmistanut äänitteistä kappaleita taikka levittänyt niitä yleisölle. Syytteen muotoilun johdosta käräjäoikeus ei voinut arvioida sitä, oliko linkittäjä syyllistynyt avunantoon. Hovioikeudessa syyttäjä tarkisti syytettään ja otti mukaan myös vaihtoehtoisen syytteen avunannosta. Hovioikeus hylkäsi myös tämän syytteen. Ratkaisussaan se pohti toisaalta linkittäjän vastuuta julkisesta esittämisestä ja yleisölle levittämisestä sekä toisaalta vastuuta avunannosta tekijänoikeuden loukkaukseen. Julkisen esittämisen osalta hovioikeus huomautti, että äänite saatiin esittää ilman äänitetuottajan ja esittävän taiteilijan lupaa, vaikka siitä oli maksettava korvaus. Korvauksen maksamatta jättäminen ei kuitenkaan ollut rangaistava tekijänoikeuden loukkaus. Esittämisestä poiketen äänitteen levittäminen yleisölle sen sijaan vaati oikeudenhaltijoiden suostumuksen. Hovioikeus kuitenkin katsoi, ettei linkkien rakentaja levittänyt kappaleita. Linkin lisääminen sivulle ei pitänyt sisällään kappaleen valmistamista eikä näin ollen myöskään kappaleen levittämistä. Luvattomaan kappaleiden valmistamiseen ja levittämiseen oli syyllistynyt se, joka oli alunperin ladannut tiedostot palvelimille.

Avunannon osalta hovioikeus piti mahdollisena sitä, että linkittäjä saattoi syyllistyä rangaistavaan tekoon joko avunantona kappaleiden levittämiseen tai kappaleiden valmistamiseen. Nämä syytteet raukesivat tässä tapauksessa kuitenkin näytön puuttuessa. Hovioikeuden mukaan syyttäjältä oli jäänyt näyttämättä ensinnäkin se, että tiedostoja olisi ladattu Internet-palvelimelle yleisön saataviin Ruotsissa tai muussa sellaisessa maassa, jossa tämä teko oli rangaistavaa, ja myös se, kenen oikeuksia oli tällä tavalla loukattu. Ruotsin lain mukaan rangaistava levittäminen, jossa linkittäjä olisi voinut avustaa, oli siis jäänyt näyttämättä. Toiseksi oli hovioikeuden mukaan jäänyt näyttämättä se, että linkittäjän kotisivulla käyneet käyttäjät olisivat kopioineet äänitteitä muuhun kuin yksityiseen käyttöönsä. Linkittäjää ei voitu näin ollen tuomita myöskään avunannosta kappaleiden luvattomaan valmistamiseen. Hovioikeus korosti, että yksityiseen käyttöön saa valmistaa kopion myös sellaisesta kappaleesta, joka sinällään on luvattomasti valmistettu.

Götan hovioikeuden ratkaisu ei ole lainvoimainen. Korkein oikeus on myöntänyt asiassa valitusluvan. Ratkaisu on odotettavissa varsin pian, koska kyse on nuorta henkilöä koskevasta rikosjutusta. Samalla saadaan mitä ilmeisemmin mielenkiintoinen ennakkotapaus linkittäjän vastuusta. Tekijänoikeuslainsäädännön pohjoismaisen yhdenmukaisuuden vuoksi ruotsalaisella oikeuskäytännöllä on huomattava merkitys myös Suomen lainsäädäntöä tulkittaessa.

5.3. Muut taloudelliset oikeudet

Perinteisten taloudellisten oikeuksien joukkoon tuli vuonna 1995 (446/95) kuvataiteen tekijän oikeus jälleenmyyntikorvaukseen eli ns. jälkivoitto-oikeus. Oikeudesta säädetään TekijäL 2b luvussa, jonka 26i §:n mukaan tekijällä on oikeus saada korvauksena kuvataiteen teoksen⁽⁴²⁾ ammattimaisesta ja julkisesta jälleenmyynnistä 5 prosenttia teoksen arvonlisäverottomasta myyntihinnasta. Korvauksen ulkopuolelle on nimenomaisesti suljettu (26i.2 §) rakennustaiteen tuotteet, valokuvateokset sekä sellaiset taidekäsityön ja taideteollisuuden tuotteet, joita on valmistettu useita samanlaisia kappaleita. Taidekäsityön ja taideteollisuuden uniikkituotteet kuuluvat sen sijaan korvauksen piiriin.

6. Tekijän moraaliset oikeudet ja klassikkosuoja

6.1. Isyysoikeus

Isyysoikeus tarkoittaa tekijän oikeutta saada nimensä esille, kun teoksesta valmistetaan kappaleita tai kun se saatetaan yleisön saataviin. Isyysoikeudella on paitsi ideaalinen puoli, eli se yhdistää tekijän teokseensa, myös taloudellinen puolensa: isyysoikeus estää sen, ettei kukaan toinen voi nauttia tekijän "työn hedelmistä" tuomatta esiin tämän nimeä.

Nimi on TekijäL 3.1 §:n mukaan tuotava esiin sillä tavalla kuin hyvä tapa vaatii. Tämän on tulkittu koskevan paitsi ilmoitustapaa myös sitä, onko nimeä ollenkaan mainittava. Hyvä tapa voi vaihdella tapauksittain. Monilla aloilla on olemassa hyvinkin vakiintunut käytäntö siitä, milloin ja miten nimi ilmoitetaan (esim. tieteellinen kirjallisuus). Toisaalta on tilaisuuksia, joissa nimeä ei ole tapana esittää tai joissa nimen esittäminen voi olla erityisen hankalaa. Vaikka vakiintunut käytäntö ei ole sama asia kuin hyvä tapa, yleisesti hyväksytyllä tavalla on luonnollisesti keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, onko nimi ilmoitettu sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Hyvän tavan mukaista on toisaalta se, ettei nimeä panna esille silloin, kun tekijä on nimenomaisesti halunnut pysytellä tuntemattomana.

Isyysoikeutta korostetaan myös TekijäL 2 luvun tekijänoikeuden rajoitussäännöksiä koskevassa 11.2 §:ssä. Sen mukaan on teosta 2 luvun nojalla julkisesti toisinnettaessa "lähde mainittava siinä laajuudessa ja sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii".

6.2. Respektioikeus

Respektioikeus tarkoittaa tekijän oikeutta vastustaa teoksen sellaisia muuttamista tai julkistamista, joka loukkaa hänen kirjallista tai taiteellista arvoaan tai omalaatuisuuttaan, ns. tekijänkunniaansa (TekijäL 3.2 §). Loukkauksen ei tarvitse välttämättä olla rikosoikeudellisesti rangaistavaa, esim. kunnianloukkaus. Tarkoituksena on suojata tekijän omaperäisyyttä ja luovuutta ilmaisevia teoksen piirteitä. Jopa sellainen muutos tai julkistaminen, jonka yleisesti ottaen on katsottava nostavan teoksen taiteellista tasoa tai joka lisää tekijän sosiaalista arvostusta, voi olla tekijän respektioikeutta loukkaava. Asiaa on kuitenkin arvosteltava objektiivisen mittapuun mukaan; tekijän subjektiivinen näkemys ei ole ratkaiseva, mutta sille annetaan oma merkityksensä⁽⁴³⁾.

Respektioikeus koskee myös teoskappaleita. Tekijällä on respektioikeutensa nojalla oikeus estää teoksestaan valmistetun kappaleen muuttaminen tavalla, joka loukkaa hänen tekijänkunniaansa. Sen sijaan on katsottu, ettei tekijä voi määrätä teoskappaleen säilyttämisestä tai hävittämisestä.

6.3. Muut moraaliset oikeudet

TekijäL 1 luvussa ei määritellä muita tekijän moraalisina oikeuksina pidettäviä oikeuksia. Moraalisiin oikeuksiin on kuitenkin tapana lukea myös eräät muut tekijän oikeudet. Näistä yksi on luoksepääsyoikeus eli tekijän oikeus päästä katsomaan, esim. valokuvaamaan, luovuttamaansa teostaan. Tällaisesta oikeudesta säädetään myös TekijäL:ssa. Säännös ei kuitenkaan ole lain 1 luvussa, vaan "erinäisiä määräyksiä" sisältävän 6 luvun 52a §:ssä. Se lisättiin lakiin vasta vuonna 1995. Säännös koskee vain kuvataiteen teoksia.

Muita moraalisia oikeuksia on ainakin tekijän katumisoikeus. Se tarkoittaa tekijän oikeutta irtisanoa - yleensä korvausta vastaan - sopimus, jolla hän on luovuttanut teoksensa julkistamisoikeuden tms. oikeuden. Katumisoikeus voidaan tarkemmin jakaa oikeuteen lunastaa valmistetut kappaleet ja oikeuteen vaatia teoksen muutoksia sitä uudelleen julkaistaessa. Katumisoikeus lienee mahdollista toteuttaa Suomessakin yleisen sopimusoikeuden perusteella⁽⁴⁴⁾.

Suomen lainsäädäntö ei tunne erikseen tekijän oikeutta päättää, milloin teos on valmis saatettavaksi julkisuuteen. Sen sijaan esimerkiksi joissakin Euroopan maissa se on yksi keskeisimmistä tekijän moraalisista oikeuksista. Sen perusteella tekijä voi päättää milloin ja missä muodossa teos on valmis julkistettavaksi, vaikka hän on luovuttanut taloudelliset oikeutensa teoksen hyödyntämiseen. Suomessa tekijällä ei ole erikseen tällaista oikeutta, mutta tekijä voi tietenkin päättää teoksensa ensimmäisestä julkistamisesta taloudellisten oikeuksiensa perusteella.

6.4. Klassikkosuoja

TekijäL 53 §:ssä säädetty ns. klassikkosuoja ei ole varsinainen moraalinen oikeus, mutta se täydentää moraalisten oikeuksien antamaa suojaa tekijän kuoleman jälkeen. Jos tekijän kuoltua teoksen suhteen menetellään julkisesti sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, opetusministeriö voi 53 §:n mukaan kieltää sellaisen menettelyn. Tämä mahdollisuus on olemassa jopa tekijänoikeudellisen suojan lakattua. Kiellon edellytykset ovat ankarammat kuin tekijän respektioikeuden osalta, sillä kyse ei ole tekijänkunniasta tai muista moraalisista oikeuksista vaan nimenomaan yleisemmistä sivistyksellisistä eduista. Kielto voi kohdistua jopa tekijän perillisiin tai muihin edunsaajiin.

Opetusministeriö on määrännyt kiellon vain kerran, vuonna 1962. Kyse oli eräiden klassisten lastenkirjojen julkaisemisesta lyhennetyssä muodossa. Suomalainen kustantaja julkaisi kirjojen lyhennelmät ilmoittamatta, että kyse oli lyhennelmistä. Korkein oikeus piti määräyksen voimassa lukuun ottamatta yhtä kirjaa (KKO 1967 II 10). Lisäksi vuonna 1983 Suomen taideakatemia pyysi kieltoa Gallén-Kallelan teosten käytölle taidelautasissa. Kieltoa ei määrätty.

7. Tekijänoikeuden rajoitukset

7.1. Yleistä rajoituksista

TekijäL 2 ja 3 §:n mukaan tekijälle kuuluu joukko yksinoikeuksia. Tekijällä yksin on oikeus valmistaa teoksestaan kappaleita ja oikeus saattaa teos yleisön saataviin. Toisen henkilön suorittamina ne vaativat tekijän suostumuksen. Tekijän yksinoikeuksia on kuitenkin rajoitettu lainsäädännöllisesti. Kyse on TekijäL 2 luvussa säädetyistä tekijänoikeuden rajoituksista. Tunnetuin näistä rajoituksista lienee TekijäL 12 §:ssä säädetty oikeus valmistaa teoksesta kappaleita yksityiseen käyttöön, mutta suuri käytännön merkitys on myös useilla muilla rajoitussäännöksillä.

Perusteena tekijänoikeuden rajoittamiselle ovat olleet toisaalta yleinen etu ja toisaalta käytännölliset ja tekniset syyt. Useimpien rajoitusten taustalla on useita eri perusteita. Esimerkiksi oikeus valmistaa teoskappaleita yksityiseen käyttöön perustuu toisaalta sille periaatteelle, ettei tekijänoikeuden nojalla voida kohtuuttomasti puuttua ihmisten yksityiselämän piiriin, ja toisaalta sille käytännön tosiseikalle, että yksityisessä piirissä tapahtuvaa kappaleiden valmistamista olisi joka tapauksessa lähes mahdoton valvoa.

Yksinoikeuksien rajoitukset on tekijänoikeuslaissamme toteutettu kolmella eri tavalla: 1) vapaa hyväksikäyttö, 2) pakkolisenssi ja 3) sopimuslisenssi. Vapaa hyväksikäyttö tarkoittaa, että teosta saa käyttää hyväksi rajoituksen määräämällä tavalla hankkimatta siihen tekijän suostumusta ja maksamatta siitä minkäänlaista korvausta. Pakkolisenssiä käytettäessä ei myöskään tarvita tekijän lupaa, mutta käytöstä on maksettava tekijälle korvaus⁽⁴⁵⁾. Sopimuslisenssijärjestelmässä käytöstä ja korvauksesta on sovittava tekijöitä edustavan järjestön kanssa, mutta sopimus sitoo myös järjestäytymättömiä tekijöitä. Mikä tahansa järjestö ei tällaiseksi sopimuskumppaniksi kuitenkaan kelpaa, vaan laissa on asetettu sille tietyt, eri tilanteissa jonkin verran vaihtelevat edellytykset: järjestön on edustettava lukuisia suomalaisia tekijöitä (joko yleensä tai tietyllä alalla), ja joissakin tapauksissa sen on vielä oltava opetusministeriön tähän tarkoitukseen hyväksymä. Käytännössä tunnetuin sopimuslisenssisäännös lienee TekijäL 13 §, jonka perusteella lukuisia tietyn alan tekijöitä edustavan järjestön (meillä tällä hetkellä Kopiosto ry:n) myöntämä lupa antaa oikeuden ottaa valokopioita myös sellaisten tekijöiden teoksista, joita kyseinen yhdistys ei edusta.

7.1.1. Rajoitussäännösten tulkinta

Suomessa on yleensä katsottu, että tekijänoikeuden rajoituksia on poikkeussäännöksinä tulkittava ahtaasti. Tekijän yksinoikeutta on pidetty pääsääntönä, josta on tietyissä rajoitetuissa tapauksissa tehty poikkeuksia tiettyjen erityisten tahojen taikka ns. suuren yleisön eduksi. Tätä rajoitussäännösten poikkeuksellista luonnetta on korostettu mm. suomalaisessa lainvalmistelussa⁽⁴⁶⁾, ja se ilmenee selkeästi rajoitusten lakiteknisestä toteutustavasta: TekijäL 1 luvussa säädetään pääsääntö eli tekijän yksinoikeudet ja TekijäL 2 luvussa poikkeukset eli tekijänoikeuden rajoitukset.

Tekijänoikeuden rajoitusten poikkeuksellista luonnetta korostaa myös Bernin sopimus. Sopimus keskittyy lähes yksinomaisesti tekijöiden oikeuksiin ja sääntelee tekijänoikeuden rajoitukset vain lyhyesti. Rajoituksia koskeva yleissäännös on 9.2 artiklassa. Sen mukaan liittomailla on mahdollisuus sallia teosten toisintaminen ilman tekijän suostumustakin "tietyissä erityistapauksissa". Toisintaminen ei kuitenkaan saa olla ristiriidassa teoksen normaalin käytön kanssa, eikä se saa kohtuuttomasti loukata tekijän laillisia etuja. Tämän lisäksi on sopimuksen 10 ja 10bis artikloissa säännökset eräistä erityisistä rajoitustapauksista.

Lainsäädäntötekniikan ei kuitenkaan pidä antaa peittää sitä, että rajoitukset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Kaikkia eri rajoituksia koskevan yhtenäisen tulkintasuosituksen antaminen on siksi turhaa yksinkertaistamista. Hyvin yksityiskohtaisesti säädeltyä rajoitusta on esimerkiksi tulkittava yleensä suppeammin kuin aivan yleisin sanankääntein esitettyä rajoitusta. Tulkinnassa on otettava huomioon myös se, että rajoitukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä selkeästi osaksi tekijänoikeudellista järjestelmää. Rajoitukset ovat keino tasapainottaa toisaalta tekijöiden ja toisaalta muun yhteiskunnan intressejä suojattujen teosten käyttöön. Ilman minkäänlaisia rajoituksia ei tekijänoikeuden kaltaista vahvaa suojaa olisi voitu käytännössä toteuttaa. Ilman rajoituksia tekijänoikeussuoja voisi myös muodostua kohtuuttomaksi rajoitukseksi muille yhteiskunnassa tärkeiksi koetuille toiminnoille ja myös yleiselle kilpailunvapaudelle. Tulkinnassa on siis yhtä lailla otettava huomioon sekä tekijöiden että teosten käyttäjien intressit. Rajoitussäännökset eivät ole pelkästään tiukkarajaisia poikkeuksia tekijän yksinoikeuksiin, vaan niillä on keskeinen merkitys koko tekijänoikeusjärjestelmän toiminnalle. Rajoitukset eivät kuitenkaan saa olla keino käyttää teosta tavalla, joka johtaisi suoraan taloudelliseen kilpailuun tekijän kanssa.

Siltä osin kuin kyse on nimenomaan EY:n lainsäädännön alaan kuuluvista tekijänoikeuden rajoituksista, huomioon on otettava myös EY-oikeuden tulkintaperiaatteet. Tämä koskee erityisesti tekijänoikeusdirektiivien myötä säädettyjä rajoituksia. Niiden tulkinnassa on lähtökohtana EY:n perustamissopimuksessa säädetty tehokkuusperiaate ja EY-tuomioistuimen käytännössä kehittynyt velvollisuus tulkita kansallista oikeutta direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen valossa direktiivin päämäärän toteuttamiseksi ottaen kuitenkin huomioon sellaiset yleiset oikeusperiaatteet kuin oikeusvarmuus ja takautumattomuus. Lähtökohtana tällöinkin on tietysti suomalainen lakiteksti, jota tulkittaessa on kuitenkin otettava huomioon direktiivin sanamuoto ja se tarkoitus ja päämäärä, johon direktiivillä on pyritty. Ääritapauksessa direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukainen tulkinta voi johtaa jopa kansallisen lainsäädännön sanamuodon vastaiseen tulkintaan.

7.1.2. Rajoitussäännösten soveltaminen

TekijäL 2 luvussa säädettyjen rajoitusten soveltaminen riippuu sekä siitä, minkä tyyppisestä teoksesta on kyse, että siitä, onko teos julkistettu tai julkaistu. Julkistamisen ja julkaisemisen määritelmät ovat TekijäL 8 §:ssä. Ne koskevat yhtä lailla kaikkia teoksia. TekijäL 8.1 §:n mukaan teos on julkistettu, kun se on luvallisesti saatettu yleisön saataviin, ja julkaistu, kun sen kappaleita on tekijän suostumuksella saatettu kauppaan tai muuten levitetty yleisön keskuuteen.

Teoksen saattamisella yleisön saataviin tarkoitetaan TekijäL 2.3 §:n mukaan teoksen esittämistä, teoskappaleen näyttämistä sekä teoskappaleiden levittämistä myymällä tms. tavalla yleisön keskuuteen. Teos julkistuu esimerkiksi silloin, kun se pannaan julkisesti nähtäville. Toiminnan tulee kuitenkin olla luvallista, eli sen tulee perustua lakiin taikka tekijän suostumukseen. Luvattomasti levitetty teos ei julkistu.

Julkaistuksi teos tulee, kun sen kappaleita on tekijän suostumuksella saatettu kauppaan tai muuten levitetty yleisön keskuuteen. Julkaiseminen on itse asiassa yksi erityinen tapa julkistaa teos. Julkaistu teos on aina myös julkistettu, mutta julkistettu teos ei ole välttämättä julkaistu. Julkaiseminen merkitsee teoksen tulemista kaupan piiriin. Se merkitsee näin myös teoksen tulemista julkisemmaksi kuin, mitä pelkkä julkistaminen merkitsisi, ja oikeuttaa sen vuoksi myös puuttumaan tekijänoikeuteen laajemmin. Teoksen tuleminen julkaistuksi edellyttää aina tekijän suostumusta. Rajoitussäännösten nojalla luvallisesti mutta ilman tekijän suostumusta valmistetut kappaleet eivät saa aikaan julkaistumista.

Julkaistuksi tuleminen edellyttää siis, että teoksesta on valmistettu useita kappaleita. Sitä, kuinka monta kappaleita täytyy olla, ei ole laissa määritelty. Tulkinta-apua on kuitenkin löydettävissä Bernin sopimuksesta, jonka 3.3 artiklan mukaan julkaiseminen edellyttää, että teoksen "millä tavoin tahansa valmistettuja kappaleita on saatavissa siten, että yleisön kohtuulliset tarpeet ovat teoksen luonteen huomioon ottaen tulleet täytetyiksi". Ratkaisevina seikkoina voidaan Bernin sopimuksen valossa pitää siis teoksen ja sen markkinoiden luonnetta.

7.2. Kappaleiden valmistaminen yksityiseen käyttöön

TekijäL 12.1 §:n pääsäännön mukaan jokaisella on oikeus valmistaa julkistetusta teoksesta muutama kappale yksityistä käyttöään varten ilman tekijän suostumusta ja maksamatta siitä eri korvausta. Kyseessä on siis vapaa hyväksikäyttö.

Kappaleiden valmistus 12 §:n nojalla on sallittua vain ja ainoastaan yksityiseen käyttöön. Tällä tarkoitetaan kopiointia puhtaasti henkilökohtaisiin⁽⁴⁷⁾ tarpeisiin, kuten "opiskeluun, yksityiseen tutkimustoimintaan ja ilman kaupallisia tavoitteita tapahtuviin harrastuksiin"⁽⁴⁸⁾. Kappaleita ei siis saa 12 §:n nojalla valmistaa esimerkiksi opetus-, liike- tai ammattitoimintaa varten, eikä yksityiseen käyttöön valmistettuja kappaleita myöhemminkään saa käyttää muuhun tarkoitukseen. Oikeus on rajattu vain luonnollisiin henkilöihin: oikeushenkilöillä ei ole oikeutta valmistaa kappaleita omaan käyttöönsä 12 §:n nojalla⁽⁴⁹⁾. Kopioinnin kohteena olevan teoksen on oltava julkistettu, eikä teoskappaleita saa valmistaa enempää kuin "muutaman kappaleen".⁽⁵⁰⁾

Kappaleen valmistamiseen voidaan käyttää mitä tahansa valmistusmenetelmää. Valmistamisen saa antaa myös ulkopuolisen tehtäväksi, lukuun ottamatta 3 momentissa mainittua sävellysteoksen, käyttöesineen ja kuvanveistoksen jäljentämistä sekä muun taideteoksen jäljentämistä taiteellisin menetelmin. Näitäkin saa jokainen jäljentää itse omaan käyttöönsä.

Kokonaan 12 §:ssä tarkoitetun kappaleen valmistamisen ulkopuolelle on suljettu ainoastaan rakennusteokset ja tietokoneella luettavassa muodossa olevat tietokoneohjelmat ja tietokannat (12.4 §). Niiden kopiointi yksityiseenkin käyttöön on siis kiellettyä ilman tekijänoikeuden haltijan suostumusta.

7.2.1. Kopiointitekniikan kehitys

Yksityiskäyttöinen kopiointi on ollut oleellinen osa pohjoismaista tekijänoikeuden järjestelmää. Muutaman teoskappaleen valmistamisen yksityiseen käyttöön on katsottu kuuluvan kansalaisten henkilökohtaiseen elinpiiriin, johon ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista puuttua lainsäädännöllä. Kuvan ja äänen tallennus- ja kopiointimenetelmien kehitys erityisesti 1970-luvulla pani kuitenkin alulle keskustelun kotikopioinnin laajuudesta ja sen tekijöille aiheuttamista menetyksistä⁽⁵¹⁾. Ensimmäisenä vaiheena kiellettiin sävellys- ja elokuvateosten jäljennyttäminen ulkopuolisilla vuonna 1980. Jatkossa ei tehty enää lisää rajoituksia vaan käyttöön otettiin sen sijaan vuonna 1984 ns. kasettimaksu. Kuvan ja äänen tallentamiseen tarkoitettujen välineiden valmistajien ja maahantuojien on maksettava laitteen esitysajan perusteella vahvistettu maksu, josta kertyneet varat käytetään tekijöille maksettaviin korvauksiin sekä tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin⁽⁵²⁾.

Tietokoneohjelmat oli ensimmäinen teoslaji, jonka kopiointi yksityiseen käyttöön kiellettiin tekniikan kehityksen myötä kokonaan. Tätä ennen oli kokonaan ollut kiellettyä vain rakennusteosten jäljentäminen, mille oli omat erityiset syynsä, mutta tietokoneohjelmien kopiointikielto oli ensimmäinen "suurta yleisöä" koskenut kielto. Ensimmäisessä vaiheessa vuonna 1991 kiellettiin julkaisemattomien eli lähinnä räätälöityjen ohjelmien kopiointi, mutta vuoden 1994 alusta EY:n ohjelmadirektiivin myötä kielto ulotettiin koskemaan kaikkia tietokoneella luettavassa muodossa olevia tietokoneohjelmia. Sallittua on siis vain paperille painetun ohjelman, käytännössä lähdekoodin, kopioiminen toiselle paperille.

Tietokoneohjelmia koskevan kopiointikiellon perusteena oli ennen kaikkea ohjelmien helppo kopioitavuus ja siitä ohjelmistovalmistajille aiheutuneet suuret menetykset. Vaarana oli se, että yksityinen kopiointi olisi voinut käytännössä korvata kaupalliset markkinat. Kirjojen paperikopioihin tai äänilevyjen kasettikopioihin ei nähty liittyvän samanlaista vaaraa. Tekniikan kehityksen myötä paineet kotikopioinnin entistä suurempaan rajoittamiseen ovat kuitenkin edelleen kasvaneet. Tietokantadirektiivin myötä kiellettiinkin tietokoneella luettavassa muodossa olevan kopion valmistaminen samassa muodossa olevasta tietokannasta⁽⁵³⁾. Sen sijaan digitaalisesta tietokannasta saa valmistaa paperikopion ja paperille painetusta tietokannasta (luettelosta tai hakuteoksesta) digitaalisen kopion tai paperikopion. Ehdotuksessa EY:n uudeksi tekijänoikeusdirektiiviksi yksityistä kopiointia suunnitellaan edelleen rajoitettavaksi. Lisäksi kasettimaksun tyyppinen järjestelmä on ehkä tulossa sen myötä laajempaan käyttöön, sillä direktiivi edellyttäisi ehdotuksen mukaan sitä, että sallitusta yksityisestä kopioinnista taattaisiin tekijöille kohtuullinen korvaus.

Vaikka tietokoneohjelmien ja tietokantojen yksityiskäyttöinen kopiointi on meillä kiellettyä, sitä ei kuitenkaan ole kokonaan kriminalisoitu. Ohjelmien ja tietokantojen yksityiseen käyttöön tapahtuva kopiointi - tietyin poikkeuksin - ei ole rangaistava teko (TekijäL 56a.2 §). Kopiointi on silti tekijänoikeuden loukkaus, ja loukkaajaa kohtaan ovat käytettävissä rangaistusta lukuun ottamatta muut sanktionluontoiset keinot. Tekijällä on oikeus saada TekijäL 57 §:n mukaisesti hyvitystä ja vahingonkorvausta. Hänellä on myös TekijäL 58 §:n mukaan oikeus vaatia laittomat teoskappaleet hävitettäviksi, muutettaviksi taikka valmistuskustannuksia vastaan itselleen luovutettaviksi.

7.3. Oikeuksien raukeaminen

Tekijällä on yksinoikeus saattaa teoksensa yleisön saataviin levittämällä sen kappaleita. Myöskään tämä yksinoikeus ei ole ehdoton, vaan sitä on rajoitettu siten, että tietyissä tilanteissa levitysoikeus raukeaa eli konsumoituu. Tästä raukeamisesta säädetään TekijäL 19 §:ssä.

TekijäL 19.1 §:n pääsäännön mukaan teoksen kappale, joka on tekijän suostumuksella myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu, saadaan luovuttaa edelleen⁽⁵⁴⁾. Siinä vaiheessa, kun tekijä myy tai muutoin pysyvästi luovuttaa teoksensa kappaleen, hän siis menettää mahdollisuutensa määrätä tuon kappaleen levittämisestä. Käytännössä säännös mahdollistaa myytyjen teoskappaleiden edelleen myymisen. Säännös koskee kaikkia teoslajeja. Myös tietokoneohjelma tai tietokanta, joka on pysyvästi luovutettu, saadaan luovuttaa edelleen. Käytännössä ongelmaksi voi tulla ohjelmien ja tietokantojen käyttöoikeussopimusten sisältö. Niissä luovutuksen sisältö on yleensä pyritty määrittelemään niin, ettei myyjä luovutakaan teoskappaletta vaan ainoastaan rajoitetun käyttöoikeuden. Jos tällaista sopimusehtoa pidetään ostajaa sitovana, hän ei saa luovuttaa kyseistä ohjelmaa tai tietokantaa edelleen ilman oikeudenhaltijan suostumusta. Lainvalmisteluaineistossa on kuitenkin katsottu, että ns. valmisohjelmia myydään usein levykkeillä sillä tavoin, että luovutusta on pidettävä 19 §:ssä tarkoitetulla tavalla pysyvänä⁽⁵⁵⁾. Levitysoikeuden raukeaminen riippuukin luovutussopimuksen sisällöstä.

7.3.1. Vuokraaminen ja lainaaminen

Poikkeuksen luovutettujen kappaleiden vapaaseen levitykseen muodostavat kappaleiden vuokraaminen ja lainaaminen. Teoskappaleen vuokraaminen on 19.2 §:n mukaan aina tekijän yksinoikeus. Oikeus teoksen levittämiseen vuokraamalla ei siis lainkaan raukea. Ainoan poikkeuksen muodostavat rakennustaiteen, taidekäsityön sekä taideteollisuuden tuotteet. Näitä käytännöllisluonteisia tuotteita saa vuokrata tekijän suostumuksetta.

Teoskappaleiden lainaamista on puolestaan rajoitettu niin, että oikeus elokuvateoksen ja tietokoneella luettavassa muodossa olevan tietokoneohjelman kappaleen lainaamiseen ei raukea ollenkaan (19.3 §) ja että muiden teosten tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa kappaleiden lainaamisesta (19.4 §). Poikkeuksen näistäkin määräyksistä muodostavat ensinnäkin rakennustaiteen, taidekäsityön ja taideteollisuuden tuotteet, joiden tekijöillä ei ole oikeutta korvaukseen. Toisen poikkeuksen muodostaa yleisestä kirjastosta taikka tutkimusta tai opetustoimintaa palvelevasta kirjastosta tapahtuva lainaaminen, joka ei oikeuta minkään teoslajin osalta korvaukseen edellyttäen, että lainaaminen muutoin on sallittua. Tietokoneohjelman missä muodossa tahansa olevan kappaleen vuokraamiseen sekä tietokoneella luettavassa muodossa olevan kappaleen lainaamiseen vaaditaan siis 19 §:n mukaan aina tekijän suostumus - myös silloin kun ohjelma on tekijän suostumuksella myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu.⁽⁵⁶⁾

Yleiset kirjastot saavat siis ilman tekijän lupaa ja ilman korvausta lainata yleisölle muita teoskappaleita paitsi elokuvia ja tietokoneohjelmia. Niiden lainaamiseen tarvitaan aina tekijänoikeuden haltijan lupa. Lainaamisesta aiheutuvia menetyksiä tekijöille pyritään kuitenkin kompensoimaan ns. kirjastokorvausjärjestelmällä. Kirjailijoilla ja kääntäjillä on mahdollisuus saada valtion varoista erityisiä apurahoja ja avustuksia eräänlaisena korvauksena siitä, että kirjoja lainataan yleisölle kirjastoista⁽⁵⁷⁾. Kirjastokorvauksista säädetään laissa eräistä kirjailijoille ja kääntäjille suoritettavista apurahoista ja avustuksista (236/1961). Kyse ei siis ole varsinaisesti tekijänoikeudellisesta korvauksesta, sillä apurahoja ei jaeta sillä perusteella, kenen kirjoja kirjastoista lainataan. Kirjastokorvausjärjestelmä oli kuitenkin se peruste, jonka nojalla yleiset kirjastot voitiin vapauttaa maksamasta tekijöille erillistä korvausta lainaamisesta vielä EY:n vuokraus- ja lainausdirektiivin implementoinnin jälkeenkin. Direktiivi nimittäin edellytti, että tekijöillä oli joko yksinoikeus lainaamiseen tai oikeus saada korvaus lainaamisesta.

7.3.2. Raukeamisen alueellinen laajuus

Suomessa on yleensä katsottu, että raukeaminen tapahtuu kansainvälisesti eli missä tahansa ulkomaillakin tapahtunut luvallinen julkaiseminen sammuttaa levitysoikeudet myös Suomessa. Tämä on mahdollistanut ns. rinnakkaistuonnin eli muualla laillisesti liikkeelle laskettujen tuotteiden tuonnin Suomeen muidenkin kuin tekijänoikeuden haltijan tai hänen valtuuttamansa (virallisen) maahantuojan toimesta. Siitä, onko tulkinta EY-lainsäädännön mukainen, on ollut epäselvyyttä. Suomessa tähän mennessä annettuja EY:n tekijänoikeudellisia säännöksiä on kuitenkin tulkittu niin, että ne edellyttävät vähintään EU-laajuista raukeamista eli sulkevat pois kansallisen raukeamisen mutta eivät estä kansainvälisen raukeamisen soveltamista.

Ratkaisu raukeamisen alueelliseen laajuuteen on todennäköisesti tulossa uuden tekijänoikeusdirektiivin myötä. Ehdotuksen mukaan uusi direktiivi rajaisi konsumoitumisen selvästi vain EU:n (ja ETA:n) alueelle. Tämä tarkoittaisi sitä, että tekijä ei voi estää teoskappaleiden tuontia toisesta EU- tai ETA-valtiosta mutta voisi estää tuonnin alueen ulkopuolelta. Tällainen alueellinen raukeaminen on omaksuttu jo tavaramerkkioikeudessa, joka raukeaa vain ETA-laajuisesti. Myös EY-tuomioistuin on vahvistanut tämän tulkinnan ja todennut sen EY-oikeuden mukaiseksi⁽⁵⁸⁾. Tällä on merkitystä myös teoskappaleiden maahantuonnille, sillä teoskappaleet (esim. tietokoneohjelmat) on pääsääntöisesti varustettu tavaramerkein.

7.4. Toisintaminen arkisto- ja kirjastotoimintaa varten

TekijäL 16 §:n mukaan voidaan asetuksella antaa arkistoille, kirjastoille ja museoille oikeus valmistaa teoskappaleita toimintaansa varten asetuksessa määrätyin ehdoin. Määräykset on annettu tekijänoikeusasetuksen (TekijäA) 1-7 §:ssä. Lain ilmauksen on katsottu pitävän sisällään valokopioinnin ja mikrofilmauksen sekä muut samankaltaiset menetelmät. Sen sijaan poikkeukset eivät koske digitaalisia kopioita.

Määräykset siitä, mitä laitoksia rajoitussäännös koskee, on annettu asetuksen 1 §:ssä. Kirjastoista se koskee Eduskunnan kirjastoa, korkeakoulujen kirjastoja ja muita valtion ylläpitämiä tieteellisiä kirjastoja, Varastokirjastoa, yleisten kirjastojen keskuskirjastoa sekä maakuntakirjastoja. Lisäksi opetusministeriö voi 2 §:n mukaan antaa oikeuden muullekin laitokselle.

Tarkemmat määräykset kopiointioikeuden laajuudesta on asetuksen TekijäA 3-6 §:ssä. 3 §:ssä annetaan laitoksille oikeus valmistaa varmuuskopioita kokoelmissaan olevasta julkistetusta aineistosta. Sen mukaan asetuksessa tarkoitettu laitos saa valmistaa "turvanäkökohtien edellyttämässä laajuudessa" jäljennöksiä mikrofilmauksella tai muulla sen kaltaisella menetelmällä (1 mom.) ja lisäksi lainaamista varten jäljennöksiä valokopioimalla sellaisesta aineistosta, jota ei voi antaa lainaan alkuperäisenä, koska se on vahingoittumiselle altis tai vaikeasti korvattavissa (2 mom.). Lainattavia kopioita ei kuitenkaan saa valmistaa ilman erityistä syytä enempää kuin kaksi.

TekijäA 4 §:ssä säädetään puolestaan lainaajille valmistettavista valokopioista. Sen mukaan kokoomateosten, sanomalehtien ja aikakauskirjojen yksittäisistä kirjoituksista (artikkeleista) ja muiden julkaistujen teosten lyhyistä osista saadaan valmistaa valokopioita lainaajille tutkimus- tai opiskelukäyttöön. Kopio voidaan antaa lainaajalle, sitä ei siis tarvitse lainata, mutta kullekin lainaajalle saadaan valmistaa ainoastaan yksi kopio kustakin kirjoituksesta tai teoksen osasta.

Arkistojen, kirjastojen ja museoiden oikeudesta täydentää kokoelmissaan olevia puutteellisia teoskappaleita säädetään asetuksen 5 §:ssä. Sen mukaan puuttuva osa, esimerkiksi aikakauskirjan puuttuva nide, saadaan valmistaa valokopioimalla edellyttäen, että puuttuva osa muodostaa vähäisen osan koko teoksesta ja että sitä ei ole enää saatavana kirjakaupasta, julkaisijalta tai kustantajalta.

Vapaakappalekirjastojen erityisestä oikeudesta valmistaa valokopio koko teoksesta säädetään asetuksen 6 §:ssä. Sen mukaan tällaisella kirjastolla on oikeus erityisestä syystä valmistaa valokopioimalla jäljennös sellaisesta julkaistusta teoksesta, jonka hankkiminen kirjaston kokoelmiin katsotaan tarpeelliseksi mutta jota ei ole saatavana kirjakaupasta, julkaisijalta tai kustantajalta. Jäljennöksiä saadaan valmistaa kustakin teoksesta enintään yksi.

7.5. Siteeraaminen

Siteeraamisesta eli lainaamisesta säädetään TekijäL 22 §:ssä. Säännöksen nojalla voidaan julkistetusta teoksesta ottaa hyvän tavan mukaisesti lainauksia, sitaatteja, siinä laajuudessa kuin lainauksen tarkoitus edellyttää. Sitaatteja käytetään erityisesti tieteellisissä kirjoituksissa, mutta niitä voidaan käyttää myös esimerkiksi sävellyksissä ja näytelmissä⁽⁵⁹⁾. Sitaatti on yksityiseen käyttöön tapahtuvan kopioinnin ohella yksi perinteisimmistä ja lähimmin tekijänoikeuden perusteisiin liittyvistä tekijänoikeuden rajoituksista. Sitaattisäännös mahdollistaa erityisesti sanan- ja tiedonvapauden intressien huomioon ottamisen suojattujen teosten käytössä. Tätä funktiota korostaa edelleen säännöksen suhteellisen väljä, erityisesti hyvään tapaan viittaava sanamuoto. Siteeraamista ei siis ole rajattu mihinkään tiettyyn käyttöympäristöön, joten sitä voidaan soveltaa myös digitaalisessa ympäristössä.

Tekijänoikeusneuvosto on katsonut lausunnossaan 1996:13, että sävellysteoksia käsitteleviin Internet-julkaisuihin oli mahdollista ottaa lainauksia sävellysteoksista TekijäL 22 §:n perusteella - edellyttäen tietenkin, että muutkin sallitun siteeraamisen edellytykset täyttyvät.

Laissa ei ole erityistä sitaatin määritelmää. Käsitteellisesti kyse on lainattavan teoksen toisintamisesta. Siteeraus on siis erotettava referoinnista eli teoksen sisällön selostamisesta omin sanoin⁽⁶⁰⁾. Siteerauksessa on olennaista se, että teoksen osa tai osia toisinnetaan sellaisenaan tai lähes sellaisenaan eli tavalla, joka lähtökohtaisesti kuuluisi tekijän yksinoikeuden piiriin. Rajanveto siteerauksen ja kappaleen valmistamisen välillä ei luonnollisestikaan ole tarkka. Molemmissa on kyse teoksen toisintamisesta. Ero on sekä määrällinen että laadullinen: sitaatilla on oma rajattu käyttötarkoituksensa⁽⁶¹⁾, joka määrää toisaalta sen, voidaanko sitaattia ollenkaan käyttää, ja toisaalta sen, kuinka laaja sitaatti voi olla.

Sitaatin tehtävänä on kytkeä teos tavalla tai toisella aiempiin teoksiin. Tämä kytkentä voi liittyä esimerkiksi taiteen tai tieteen traditioon mutta myös esimerkiksi toisen teoksen esittelyyn taikka arvosteluun. Asiallinen yhteys on katsottu yleensä olevan mm. silloin, kun lainausta käytetään omien ajatusten ja näkemysten perustelemiseen, esitettävän asian havainnollistamiseen tai selkeyttämiseen ja lainattavan teoksen arvostelemiseen. Poikkeustapauksissa sitaatti voi olla lain mukainen, vaikka teoksilla ei olekaan mitään asiallista yhteyttä. Sallittuina on pidetty mm. päivälehtien mietelauselmia ja kirjojen otsikkolauseita eli mottoja⁽⁶²⁾. Sen sijaan pelkästään sitaateista koostuvien sitaattikokoelmien ei ole katsottu täyttävän siteerauksen edellytyksiä, joten ne vaativat aina tekijöiden suostumuksen. Sallittuna käyttötarkoituksena ei ole pidetty myöskään vain omien lukijoiden huvittamista tai oman tuotteen mainostamista.

Sitaatin laajuutta rajoittaa puolestaan se, että lainaus tulee tehdä "tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa". Mitään tarkkaa rajaa ei voi asettaa, vaan ratkaisu on tehtävä tapauskohtaisesti. Käytännössä on tärkeää se, ettei sitaatti ole liian laaja, mutta se ei saa olla liian suppeakaan, sillä suppea sitaatti voi antaa väärän kuvan lainattavasta teoksesta. Poikkeustapauksessa sitaatti voi kattaa koko teoksenkin.

Sitaattia koskee muiden tekijänoikeuden rajoitusten tapaan TekijäL 11 §. Sitaatin lähde on mainittava siinä laajuudessa ja sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Esimerkiksi tieteellisissä kirjoituksissa mainitaan yleensä aina lainattavan teoksen tekijä ja nimi sekä muitakin tietoja, kun taas polemisoivissa, ajankohtaisissa kirjoituksissa lähde saattaa olla muutoinkin selvä.

Lainattavaa teosta ei saa lähtökohtaisesti muokata, mutta muokkaaminen voi olla sallittua, jos muutoin lainmukainen käyttö sitä edellyttää. Muuttaminen ei kuitenkaan saa tapahtua tekijän respektioikeuden vastaisesti.

7.6. Kuvasitaatti

Siteeraamiseen liittyvät myös TekijäL 25 ja 25a §:n määräykset taideteosten ja rakennusten toisintamisesta. TekijäL 25 ja 25a §:n voidaan sanoa sääntelevän ns. kuvasitaattia. Valokuvan taikka muun kuvataiteellisen teoksen siteeraaminen on periaatteessa mahdollista yleisen siteeraussäännöksen eli TekijäL 22 §:n puitteissa. Koska "kuvasitaateissa" on kyse useimmiten taideteoksen toisintamisesta kokonaisuudessaan, 22 §:n edellytys teoksen siteeraamisesta tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa ei kuitenkaan sovellu hyvin kuvasitaatteihin. Sen vuoksi kuvien yleisimmistä toisintamistapauksista on annettu erilliset säännökset. Käytännössä yleisen siteeraussäännöksen alaan jäävätkin vain ne tapaukset, joissa taideteosten osia siteerataan laissa tarkoitetuissa rajoissa, esim. kollaasitekniikalla toteutetuissa taideteoksissa.⁽⁶³⁾

Käytännössä tärkein kuvasitaattisäännös on TekijäL 25 § 1 mom:ssa. Sen mukaan julkistetusta taideteoksesta saa ottaa tekstiin liittyviä kuvia 1) arvostelevaan tai tieteelliseen esitykseen tai 2) sanomalehteen tai aikakauskirjaan, kun selostetaan jotakin päiväntapahtumaa, ellei kyseistä taideteosta ole erityisesti valmistettu lehdessä toisinnettavaksi. Tämän säännöksen ansiosta on sallittua ottaa toisten valmistamia kuvia tai valokuvia esim. kirjalliseen opinnäytetyöhön tai muuhun tieteelliseen kirjoitukseen oman tekstin havainnollistamiseksi tai selventämiseksi ilman lupaa ja ilman, että käytöstä tarvitsee maksaa korvausta. Samoin saadaan lehteen ottaa kuva esim. taideteoksesta, joka on esillä ajankohtaisessa taidenäyttelyssä tai joka muutoin liittyy johonkin ajankohtaiseen uutiseen. Edellytyksenä on molemmissa tapauksessa se, että kuva liittyy kirjoittajan omaan tekstiin. Säännöksen perusteella ei saa ottaa kuvia pelkästään oman teoksen "kaunistamiseksi" (esim. kirjan kanteen).

TekijäL 25 §:n 2 mom:ssa on erityissäännös taideteoksen toisintamisesta "toisarvoisessa merkityksessä". Pysyvästi luovutettu taideteoksen kappale saadaan sisällyttää valokuvaan, elokuvaan tai televisioesitykseen, jossa tuolla taideteoksella on vain toisarvoinen merkitys. Säännöksen ansiosta ei esimerkiksi tarvita erikseen taiteilijan lupaa siihen, että julkaistaan esim. yksityiskodissa otettu kuva, jonka taustalla sattuu olemaan jokin taideteos. Säännöstä voidaan pitää osin myös vain selventävänä, sillä usein tällaista "toisarvoista" toisintamista ei voi pitää TekijäL 2 §:ssä tarkoitettuna kappaleen valmistamisena.

Samaan tapaan kuvaamiseen liittyy myös 25a §:n 2 mom:ssa säädetty rajoitus. Sen mukaan julkiselle paikalle tai sen läheisyyteen pysyvästi sijoitettu teos saadaan kuvata vapaasti. Säännöksen ansiosta on mahdollista ottaa kuvia julkisella paikalla niin, että kuvassa näkyy tällaiselle paikalle pysyvästi sijoitettu taideteos, esim. veistos tai maalaus. Jos taideteos on kuitenkin kuvan pääaihe, kuvaa ei saa käyttää ansiotarkoituksessa, lukuun ottamatta tekstiin liittyvää kuvaa lehdessä. Näin ollen säännöksen perusteella ei esimerkiksi ole sallittua valmistaa myytäväksi postikorttia, jonka pääaiheena on julkiselle paikalle sijoitettu veistos⁽⁶⁴⁾. Sen sijaan rakennusteos eli tekijänoikeudellisesti suojattu rakennus saadaan kuvata myös kaupalliseen tarkoitukseen ilman tekijän lupaa (25a §:n 3 mom.).

Erityissäännös näyttelyluetteloista ja -tiedotteista sisältyy TekijäL 25a §:n 1 mom:iin. Sen mukaan kokoelmaan tai näyttelyyn kuuluva teos saadaan kuvata tuota kokoelmaa tai näyttelyä koskevaan luetteloon tai teosten myyntiä koskevaan tiedotukseen. Sama koskee myös muuten myytäväksi tarjottua taideteosta. Useimmiten säännös tulee sovellettaviksi gallerioiden ja museoiden julkaisuihin, mutta se voi soveltua myös tavanomaisiin mainoksiin, joissa esitellään jotakin kaupan olevaa tuotetta, johon sisältyy taideteos, esim. taidejulistetta tai taidelautasta.

7.7. Tietokoneohjelmien ja tietokantojen käyttö- ja varmuuskappaleet

Tietokoneohjelmat poikkeavat perinteisten teosten kappaleista siinä, että niiden käyttö tavanomaiseen käyttötarkoitukseensa voi teknisesti edellyttää myös uusien teoskappaleiden valmistamista. Esimerkiksi mikrotietokoneisiin tarkoitetut ohjelmat on perinteisesti asennettava tietokoneeseen. Tyyppitilanteessa niistä on valmistettava kokonaan tai osittain uusi kappale tietokoneen kiintolevylle. On myös katsottu, että ohjelman käytön yhteydessä tietokoneen käyttömuistiin syntyvät käytön aikaiset kopiot ovat teoskappaleita. Erityisesti sen jälkeen, kun tietokoneohjelmien kopiointi yksityiseen käyttöön on kielletty, käytön aikaisten kopioiden valmistaminen onkin saanut aivan uuden merkityksen: pelkkä ohjelman käyttö voi kuulua tekijän yksinoikeuden alaan ja voi vaatia tekijän suostumuksen.

Jo yleisten varallisuusoikeudellisten periaatteiden nojalla voidaan katsoa, että tietokoneohjelman tekijä tai muu tekijänoikeuden haltija, joka on laskenut ohjelmansa kappaleita yleisölle levitettäväksi ja heidän käytettäväkseen, on samalla hiljaisesti antanut ohjelman hankkijoille luvan ohjelman käytön kannalta välttämättömien uusien kappaleiden valmistamiseen. Epäselvyyksien välttämiseksi tekijänoikeuslakiin on kuitenkin lisätty nimenomainen säännös ohjelman laillisen hankkijan oikeudesta valmistaa tarvittavat käyttökappaleet. Tästä säädetään TekijäL 25j.1 §:ssä. Kyseessä on siis ohjelman laillisen hankkijan hyväksi säädetty tekijänoikeuden rajoitus. Samalla tietokoneohjelma on myös lakitekstin tasolla lähestynyt tekijänoikeudellisessa mielessä käyttöesinettä. Tietokoneohjelman laillinen hankkija saa suoraan lain nojalla valmistaa ohjelmasta tarvittavat käyttökopiot: mitään erillistä lupaa ohjelman tekijältä ei tarvita. Voidaankin sanoa, että laillisella hankkijalla on ohjelman aiotun käyttötarkoituksen mukainen käyttöoikeus suoraan lain perusteella. Ohjelman laillisella hankkijalla on myös suoraan lain perusteella oikeus muuttaa ohjelmaa ja korjata siinä olevat virheet.

TekijäL 25j §:n 2 mom:n mukaan ohjelman laillisella käyttäjällä on myös oikeus valmistaa ohjelmasta varmuuskappale eli varmuuskopio. Varmuuskappaleen valmistaminen on käyttäjän ehdoton oikeus: siitä ei voi sopia toisin (5 mom.). Valmistaminen edellyttää kuitenkin, että varmuuskappale on tarpeen ohjelman käytön kannalta. Jos esimerkiksi myyjä antaa ohjelman mukana valmiin varmuuskopion, toisen varmuuskopion ottaminen käyttäjän toimesta ei ole välttämättä tarpeen. Säännöksessä puhutaan yksikössä "varmuuskappaleen" valmistamisesta. Ottaen huomioon säännöksen tarkoituksen ei sitä kuitenkaan tule tulkita niin, että varmuuskappaleita saisi valmistaa vain yhden. Joissakin tilanteissa voi olla "tarpeen" ottaa useampia varmuuskappaleita, jos siihen on perusteltu syy⁽⁶⁵⁾.

Varmuuskappaleita ei luonnollisestikaan saa käyttää muuhun tarkoitukseen kuin nimenomaan ohjelman säilyttämiseen. Sen sijaan säännöksessä ei ole säädetty mitään velvollisuutta tuhota kappaleita sen jälkeen, kun käyttöoikeus on lakannut. Kappaleiden käyttötarkoituksesta kuitenkin seuraa, että niitä saa käyttää vain se, jolla on oikeus ohjelman käyttämiseen.

TekijäL 25j §:n 3 momentissa säädetään vielä ohjelman laillisen käyttäjän ehdottomasta oikeudesta tarkastella, tutkia tai kokeilla tietokoneohjelman toimintaa ohjelman osan perustana olevien ideoitten ja periaatteiden selvittämiseksi. Ohjelman laillinen käyttäjä voi tarkastella, tutkia tai kokeilla ohjelman toimintaa. Hän voi esimerkiksi tutkia, minkälaisia viestejä liikkuu ohjelmaa käytettäessä ohjelman ja muiden ohjelmien tai laitteiden välillä. Hän voi myös kokeilla, miten ohjelma toimii erilaisissa tilanteissa. Vielä laajemman oikeuden ohjelmien analysointiin antaa TekijäL 25k §, jossa säädetään ns. dekompilaatiosta eli ohjelman koodin kopioimisesta ja sen muodon kääntämisestä sellaisten tietojen hankkimiseksi, jotka ovat tarpeen ohjelmien yhteentoimivuuden takaamiseksi. Säännöksessä on tarkemmat määräykset siitä, millä edellytyksillä toiminta on sallittua ja mihin tarkoitukseen toimenpiteillä hankittuja tietoja saadaan käyttää.

Tietokantadirektiivin voimaan saattamisen myötä TekijäL 25j §:n 4 mom:iin lisättiin vielä säännös tietokannan laillisen käyttäjän oikeuksista. Käyttäjällä on sen mukaan oikeus valmistaa tietokannasta tarvittavat käyttö- ja varmuuskopiot. Tämä oikeus on ehdoton (5 mom.). Sääntely on näin ollen hyvin pitkälle samansisältöinen kuin tietokoneohjelmia koskeva sääntely 1 ja 2 mom:ssa. Sillä, joka on hankkinut laillisen tietokannan, on oikeus valmistaa tietokannasta tarvittavat käyttökopiot.

7.8. Tiedonvälitykseen liittyvä toisintaminen

Jotta julkisista lausumista voidaan vapaasti välittää tietoa ja vaihtaa mielipiteitä, TekijäL 25c §:ssä on annettu lupa toisintaa ilman tekijän suostumusta se, mitä suullisesti tai kirjallisesti on esitetty julkisessa edustajistossa, viranomaisessa tai yleisestä asiasta neuvottelemista varten pidetyssä julkisessa tilaisuudessa. Jutussa tai asiassa annetun (asiantuntija)lausunnon tai todisteena esitetyn kirjoituksen saa kuitenkin toisintaa vain po. juttua selostettaessa ja vain selostuksen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Oikeudenhoidon ja asiakirjajulkisuuden etusijaa tekijänoikeuteen verrattuna korostaa vielä 25d §, jonka mukaan tekijänoikeus ei rajoita laissa säädettyä oikeutta saada tieto yleisestä asiakirjasta ja jonka mukaan teosta saadaan käyttää tekijänoikeuden estämättä oikeudenhoidon tai yleisen turvallisuuden vaatiessa.

7.9. Muut rajoitukset

TekijäL 2 luku sisältää yllä mainittujen rajoitusten lisäksi vielä koko joukon muita tekijänoikeuden rajoitussäännöksi. Ne koskevat mm. valokopioinnin sopimuslisenssijärjestelmää (13 §), opetukseen liittyvää nauhoittamista ja muuta kappaleen valmistamista (14 §), laitoksissa tapahtuvaa radio- ja televisiolähetysten nauhoittamista myöhempää katselua varten (15 §), erityiskappaleiden valmistamista näkövammaisille (17 §), julkisten lausumien toisintamista (25c §) ja suurta joukkoa muita toimintoja. Näiden ja muiden rajoitusten tarkempi sisältö on syytä selvittää suoraan laista.

8. Tekijänoikeuden siirtyminen

Tekijänoikeus syntyy tekijänoikeuslainsäädäntömme mukaan aina tekijälle eli sille luonnolliselle henkilölle, joka on teoksen luonut. Tekijänoikeus ei siis voi koskaan syntyä esimerkiksi työnantajayritykselle. Tekijä voi sen sijaan luovuttaa oikeutensa edelleen - myös oikeushenkilölle. Oikeudet voivat siirtyä myös suoraan lain nojalla.

8.1. Oikeuksien luovutus

Tekijänoikeus on muiden varallisuusoikeuksien tavoin luovutettavissa oleva oikeus. Tekijä voi siis vapaasti luovuttaa joko koko tekijänoikeutensa taikka osia siitä (TekijäL 27.1 §). Tekijänoikeus myös siirtyy perillisille tekijän kuoltua. Ainoa tekijänoikeuden luovuttamista nimenomaisesti koskeva rajoitus on se, ettei tekijä voi sitovasti luopua kaikista moraalisista oikeuksistaan (TekijäL 3.3 §). Tekijä voi luopua moraalisista oikeuksistaan vain siltä osin kuin kyseessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttö⁽⁶⁶⁾. Taloudelliset oikeutensa tekijä sen sijaan voi luovuttaa kokonaisuudessaan.

TekijäL 3 luvussa on annettu joitakin yleissäännöksiä kaikista luovutussopimuksista sekä tarkempia säännöksiä kahdesta erityisestä sopimustyypistä, kustannus- ja elokuvaamissopimuksesta. Ainoat kaikkia luovutussopimuksia koskevat TekijäL:n säännökset ovat edellä jo käsitellyn 27 §:n lisäksi 28 ja 29 §. TekijäL 28 §:n mukaan luovutuksensaaja ei saa muuttaa teosta eikä luovuttaa oikeuttaan edelleen, ellei toisin ole sovittu. 29 § puolestaan pitää sisällään viittauksen oikeustoimilakiin luovutussopimuksen kohtuuttoman ehdon sovittelun osalta. Muilta osin tekijänoikeuden luovutussopimus on yleisen sopimusoikeudellisen sääntelyn varassa. Pääsääntönä on sen mukaisesti sopimusvapaus, joka koskee niin sopimuksen sisältöä kuin sen muotoakin. Tekijänoikeudessa on kuitenkin kehittynyt periaate, jonka mukaan tekijänoikeuden luovutussopimuksia tulisi tulkita suppeasti⁽⁶⁷⁾ eli epäselvissä tapauksissa oikeuksien olisi katsottava jääneen tekijälle eikä siirtyneen luovutuksensaajalle.

Yleisen sopimusvapauden mukaisesti tekijä ja luovutuksensaaja voivat vapaasti sopia, mitä oikeuksia ja millä ehdoilla luovutetaan. Sopimuksessa voi olla kyse tekijänoikeuden kokonaisluovutuksesta, osittaisluovutuksesta tai pelkästään käyttöluvan myöntämisestä. Luovutus voi yksinomainen (eksklusiivinen) tai rinnakkainen (ei-eksklusiivinen). Yksinomainen luovutus tarkoittaa sitä, ettei tekijä voi luovuttaa samaa oikeutta kenellekään toiselle eikä hän myöskään itse voi sitä käyttää. Luovutus voi koskea sekä jo tehtyjä että myös tulevia teoksia, ja se voi olla rajoitettu niin käyttötarkoituksen suhteen kuin ajallisesti ja alueellisestikin. Se, miten sopimuksen sisältö muotoillaan, on osapuolten vapaasti päätettävissä. Usein sopimuksissa käytetään kuitenkin tiettyjä fraaseja, joille ainakin tietyillä erityisalueilla on vakiintunut tietty sisältö. Tällaisia ehtoja ovat esim. seuraavat:

"kaikki oikeudet" ("all rights"): yksinomainen kokonaisluovutus, moraaliset oikeudet jäävät kuitenkin tekijällä
"kaikki julkaisuoikeudet": oikeus julkaista teos, ei oikeutta muunteluun tai oikeuden edelleen luovuttamiseen
"yksinoikeudella": oikeus luovutetaan yksinomaisena, ei oikeutta muunteluun tai oikeuden edelleen luovuttamiseen
"ensijulkaisuoikeus": oikeus ensimmäiseen julkaisuun, tekijä saa itse käyttää teostaan vapaasti sen jälkeen, kun julkaisu on tapahtunut
"kertajulkaisuoikeus": oikeus julkaista teos kerran
"jatkuva käyttöoikeus": käyttöoikeuden luovutus, ei oikeutta muunteluun tai oikeuden edelleen luovuttamiseen

Sopimusvapaus tarkoittaa myös muotovapautta. Sopimus voidaan tehdä missä muodossa tahansa: se voi olla esimerkiksi suullinen, kirjallinen tai sähköinen. Käytännössä kirjallinen sopimus on usein helpoin näyttää toteen, mutta suullinen ja sähköinen sopimus ovat aivan yhtä sitovia. Sopimus voi olla myös niin sanotusti hiljainen eli se voidaan johtaa myös kustannus-, työ- tai toimeksiantosopimuksen sisällöstä, vaikka tekijänoikeuksia ei niissä olisi nimenomaisesti mainittu.

Tekijänoikeuden luovutus on erotettava teoskappaleen hallinta- tai omistusoikeuden luovuttamisesta. Kappaleen luovutukseen ei sinänsä sisälly tekijänoikeuden luovutusta eikä tekijänoikeuden luovutukseen välttämättä kappaleen omistusoikeuden luovutusta. Omistusoikeuden luovuttaminen tiettyyn teoskappaleeseen ei tarkoita, että luovutuksensaajalla olisi oikeus esimerkiksi valmistaa teoksesta lisää kappaleita julkista levittämistä varten. Tämä periaate on kirjattu myös TekijäL 27.2 §:ään. Kappaleen luovutuksella on kuitenkin joitakin vaikutuksia tekijän yksinoikeuksiin: tekijän yksinoikeudet raukeavat eli konsumoituvat osittain luovutettujen teoskappaleiden osalta. Kyse ei kuitenkaan ole tekijänoikeuden luovutuksesta, eikä sopimus ole siten tekijänoikeuden luovutussopimus vaan esimerkiksi kauppa- tai vuokrasopimus.

8.2. Erityismääräykset kustannussopimuksesta

Tekijänoikeuslain 3 luvun 31-38 §:iin sisältyy erityissäännöksiä kustannussopimuksesta. Säännöksiä sovelletaan 31 §:n mukaan sopimukseen, jolla tekijä luovuttaa kustantajalle oikeuden painamalla tai muuta sen kaltaista menetelmää käyttäen monistaa ja julkaista kirjallinen tai taiteellinen teos⁽⁶⁸⁾. Säännökset ovat olleet TekijäL:ssa sen antamisesta (v. 1961) alkaen eikä niitä ole sen jälkeen muutettu. Ne eivät näin ollen vastaa kaikin osin tämän päivän käytäntöjä.⁽⁶⁹⁾ Säännökset ovat dispositiivisia eli niitä sovelletaan vain siinä tapauksessa, että asianosaiset eivät ole muuta sopineet. Sopimuksen ei tarvitse ole nimenomainen, vaan hiljainenkin yhteisymmärrys (konkludenttinen sopimus) on riittävä.

TekijäL 38 §:n mukaan kustannussopimuksia koskevia säännöksiä ei sovelleta "sanomalehti- tai aikakauskirja-avustuksiin". Avustuksilla tarkoitetaan tässä kirjoituksia, artikkeleita. TekijäL 31-37 §:n määräyksiä ei siis sovelleta sopimukseen, jolla tekijä luovuttaa oikeuden kirjoituksensa julkaisemiseen sanomalehdessä tai aikakauskirjassa, vaikka tällainen sopimus onkin luonteeltaan nimenomaan kustannussopimus. Tämän lisäksi säädetään 38 §:ssä, ettei säännöksiä kustantajan velvollisuudesta julkaista teos säädetyssä ajassa (33-34 §) sovelleta sopimukseen, jolla luovutetaan oikeus julkaista kirjoitus ("avustus") muussa kokoomateoksessa. Tällaisia sopimuksia on pidetty siinä määrin tavanomaisista kustannussopimuksista poikkeavina, ettei niihin voida soveltaa samoja säännöksiä.

Säännökset kustannussopimuksesta sisältävät seuraavat määräykset:

1) Omistusoikeus käsikirjoitukseen (31.2 §). Käsikirjoitus tai muu teoksen kappale, jonka mukaan teos monistetaan, jää lain mukaan tekijän omaisuudeksi. Kyseessä on lähinnä selventävä säännös, sillä tekijänoikeuden luovutus ja teoskappaleen omistusoikeuden luovutus on aina erotettava toisistaan.

2) Painoksen suuruus (32 §). Painoksen suuruus eli yhdellä kertaa valmistettavien kappaleiden määrä saa olla kirjallisen teoksen osalta enintään 2000, sävellysteoksen osalta 1000 ja taideteoksen osalta 200 kappaletta. Kustantaja saa valmistaa teoksesta vain yhden painoksen, ellei toisin ole sovittu⁽⁷⁰⁾.

3) Kustantajan velvollisuus julkaista teos (33 § ja 34 §). Kustantajan on lain mukaan julkaistava teos kohtuullisessa ajassa ja huolehdittava sen tavanmukaisesta levittämisestä. Jos kustantaja laiminlyö tämän, tekijä saa purkaa sopimuksen ja pitää saamansa palkkion. Lisäksi kustantajan on maksettava korvaus mahdollisesta muusta vahingosta. Kustantajan laiminlyönnistä (tuottamuksesta) riippumatta tekijällä on oikeus purkaa kustannussopimus ja pitää saamansa palkkio, jos sävellysteosta ei ole julkaistu neljän vuoden kuluessa ja muuta teosta kahden vuoden kuluessa siitä, kun tekijä on luovuttanut täydellisen käsikirjoituksen tai muun monistettavan kappaleen kustantajalle. Oikeus sopimuksen purkamiseen ja palkkion pitämiseen on tekijällä myös siinä tapauksessa, että kustantaja ei ota vuoden kuluessa uusintapainosta loppuun myydystä teoksesta, jonka uudelleen julkaisemiseen kustantajalla olisi oikeus. Vuoden määräaika lasketaan siitä, kun tekijä pyytää uudelleenjulkaisua.

4) Kustantajan velvollisuus antaa tekijällä tietoja (35 §). Kustantajalla on velvollisuus toimittaa tekijälle kirjapainon tai muun monistajan todistus valmistettujen kappaleiden määrästä (ns. kirjapainotodistus). Tämän lisäksi kustantajan on toimitettava vuosittain tekijälle tilitys tilivuoden myynnistä tai vuokraamisesta sekä painoksen jäljellä olevasta määrästä, jos vuoden aikana on tapahtunut sellaista myyntiä tai vuokrausta, josta tekijällä on oikeus saada palkkio. Tilitys on toimitettava tekijälle yhdeksän kuukauden kuluessa tilivuoden päättymisestä. Tekijällä on myös aina muulloinkin oikeus saada tieto vuoden vaihteessa jäljellä olevien teoskappaleiden lukumäärästä. Tämän tiedon perusteella tekijä voi seurata mm. sitä, milloin hänen teoksensa on loppuun myyty.

5) Tekijän oikeus korjata teosta uusintapainosta varten (36 §). Tekijälle on varattava aina ennen uusintapainoksen ottamista tilaisuus tehdä teokseen sellaisia muutoksia, jotka eivät tuota kustantajalle kohtuuttomia kustannuksia eivätkä muuta teoksen luonnetta. Kustantajalla ei kuitenkaan ole tätä velvollisuutta siinä tapauksessa, että uuden painoksen valmistaminen aloitetaan vuoden kuluessa edellisen painoksen julkaisemisesta. Säännös turvaa osaltaan tekijän respektioikeutta.

6) Tekijän oikeus julkaista teos uudelleen (37 §). Tekijä ei saa julkaista teosta uudelleen siinä muodossa ja sillä tavoin kuin kustannussopimuksessa on tarkoitettu, ennen kuin kaikki ne painokset, jotka kustantajalla on oikeus julkaista, on myyty loppuun. Kirjallisen teoksen tekijä saa kuitenkin ottaa teoksensa koottujen tai valittujen teostensa kokoelmaan viidentoista (15) vuoden kuluttua siitä vuodesta, jolloin teoksen julkaiseminen kustantajan toimesta aloitettiin. Kustantajan yksinomainen julkaisuoikeus koskee luonnollisesti vain sitä julkaisumuotoa ja -tapaa, josta on sovittu. Tekijällä on oikeus julkaista teoksensa muussa muodossa, esim. toisella kielellä. Sen sijaan vähäiset muutokset eivät riitä, joten tekijä voi syyllistyä kustantajalle siirtyneen oikeuden loukkaukseen, jos hän julkaisee teoksensa uudelleen vain vähäisin muutoksin.

8.3. Sopimuksen ja TekijäL:ssa säädettyjen rajoitusten suhde

Erityisesti tietotekniikkaan liittyvien teoskappaleiden, tuotteiden, kaupassa on yleistynyt käytäntö, jossa myytävään teoskappaleeseen on tekijänoikeuden haltijan toimesta liitetty ehtoja siitä, millä tavoin ostaja saa käyttää hankkimansa teoskappaletta. Erityisesti tämä koskee tietokoneohjelmien ja tietokantojen kauppaa, mutta käyttöä rajoittavia määräyksiä löytyy yhtä hyvin myös äänilevyistä, videokaseteista ja painotuotteista. Monesti näissä ehdoissa on määräyksiä, jotka rajoittavat käyttäjän oikeuksia siitä, mihin TekijäL 2 luvun säännökset antaisivat mahdollisuuden. Ehdoissa voidaan rajoittaa esimerkiksi jäljentämistä yksityiseen käyttöön tai kappaleen edelleen luovuttamista.

Tekijänoikeus on vahvasti sopimuksenvaraista oikeutta. Tämä koskee myös tekijänoikeuden rajoituksia. Tekijä ja teoskappaleen ostaja voivat tämän mukaan vapaasti sopia siitä, että ostaja sitoutuu olemaan käyttämättä teosta tai teoskappaletta sellaiseen käyttötarkoitukseen, jonka TekijäL 2 luvun säännökset sallisivat. Ainoat pakottavat säännökset ovat TekijäL 25j §:n 2-4 momentissa ja 25k §:ssä. Ne koskevat tietokoneohjelman ja tietokannan laillisen käyttäjän oikeuksia. Ohjelman laillisella hankkijalla on oikeus valmistaa ohjelmasta varmuuskopiot, oikeus tutkia ohjelman toimintaa ja oikeus ohjelman dekompilaatioon. Tietokannan laillisella käyttäjällä on vastaavasti oikeus valmistaa tietokannasta tavanmukaisen käytön kannalta tarpeelliset kappaleet ja tehdä muut tarvittavat toimet. Muut rajoitussäännökset ovat - ainakin periaatteessa - dispositiivisia. Niitä voidaan sopimuksin rajoittaa. On kuitenkin huomattava, että silloin on kyse nimenomaan sopimusoikeudellisesta, ei tekijänoikeudellisesta järjestelystä, jonka oikeusvaikutukset ratkeavat sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan. Myös sopimuksen synty ja vakioehtojen sitovuus ratkeaa yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan.

8.4. Oikeuksien siirtyminen työsuhteessa

Tekijänoikeuksien siirtyminen työsuhteessa on kautta aikojen aiheuttanut ongelmallisia tilanteita. Vastakkain ovat tekijänoikeudellinen periaate oikeuksin kuulumisesta teoksen tekijälle ja työoikeudellinen periaate työn tulosten kuulumisesta työnantajalle. Useimmiten aloilla, joilla työn luonteeseen kuuluu läheisesti juuri tekijänoikeudellisesti suojattujen teosten luominen, on joko työ- tai työehtosopimuksin sovittu tekijänoikeuden siirtymisestä. Ongelmia voivat näilläkin aloilla aiheuttaa mm. teosten uudet käyttötavat.

Ainoat TekijäL:n erityissäännökset työsuhteessa luoduista teoksista koskevat tietokoneohjelmia ja tietokantoja. TekijäL 40b §:n 1 mom:n pääsäännön mukaan oikeudet sellaiseen tietokoneohjelmaan ja siihen välittömästi liittyvään teokseen (esim. käyttöohje), joka on luotu työ- tai virkasuhteesta johtuvia tehtäviä täytettäessä, siirtyvät automaattisesti työnantajalle⁽⁷¹⁾. 40b §:n 3 mom:n mukaan samaa sääntöä sovelletaan myös työ- tai virkasuhteessa luotuun tietokantaan. Sääntöä oikeuksien siirtymisestä ei kuitenkaan 2 mom:n mukaan sovelleta - sotilasoppilaitoksia lukuun ottamatta - korkeakoulun opetus- tai tutkimustyössä itsenäisesti toimivan tekijän luomaan tietokoneohjelmaan tai tietokantaan⁽⁷²⁾.

Tietokannalla tarkoitetaan laissa niin elektronista tietokantaa kuin painettua tietojen kokoelmaakin, kuten luetteloa tai hakuteosta. Olettamasäännös koskee kuitenkin vain sitä henkilöä, joka valmistaa itse tietokannan; se ei koske niitä tekijöitä, jotka valmistavat tietokantaan koottavat erilliset teokset. Tietokannan tekijänä pidetään henkilöä, joka on luonut tietokannan omaperäisen rakenteen. Säännöksen ansiosta tekijänoikeudet kuuluvat yleensä samalle taholle, joka saa hyväkseen myös TekijäL 49 §:ssä säädetyn erityisen tietokantasuojan.

Muiden teosten osalta oikeuksien siirtyminen työntekijöiltä työnantajalle ratkeaa sopimuksen perusteella. Siirtymisestä voi olla nimenomaisia määräyksiä työ- tai työehtosopimuksessa. Siinäkin tapauksessa, ettei sopimuksessa ole mitään nimenomaisia määräyksiä tekijänoikeuksista, katsotaan yleensä, että työnantajalle siirtyy oikeus käyttää tavanomaisessa toiminnassaan sellaista teosta, joka on luotu työtehtäviä täytettäessä. Pääsääntöisesti siirtymistä on tältä osin pidettävä yksinomaisena. Siinäkään tapauksessa, että työntekijälle jää rinnakkainen käyttöoikeus, hän ei saa työoikeudellisen lojaliteettisäännön mukaan kilpailla teoksellaan työnantajan kanssa.

8.5. Multimedian tekijänoikeudet

Multimedia on tyypillisesti teos, jonka tekemiseen voi osallistua suuri joukko tekijöitä. Se on tässä suhteessa hyvin pitkälle verrattavissa elokuvaan, jolle on myös ominaista suuri tekijöiden ja avustajien lukumäärä. Tekijänoikeudet multimediaan syntyvät yleisten tekijänoikeudellisten periaatteiden mukaan tekijöille. Multimedian kaupallinen hyödyntäminen edellyttää yleensä, että oikeudet ovat selkeästi yhden tahon hallinnoitavissa. Tämä voi olla esimerkiksi multimedian tuottaja, kustantaja tai julkaisija. Oikeudet eivät kuitenkaan siirry näille automaattisesti vaan siirtymisestä on sovittava tekijöiden kanssa. Sopimuksen ei tarvitse tietenkään olla kirjallinen tai muutoin nimenomainen, mutta käytännössä on ainakin keskeisimmistä oikeuksista syytä sopia kirjallisesti. Näin ollen tekijänoikeuksia koskevien sopimusten hallinto on yleensä keskeinen osa multimediatuotannon hallintoa.

Tilanteen selventämiseksi on esitetty sitä, että lakiin lisättäisiin olettamasäännös esim. oikeuksien siirtymisestä automaattisesti multimedian tuottajalle. Tuottaja voisi sitten keskitetysti neuvotella kustantajan tai julkaisijan kanssa. Tätä nykyä TekijäL:ssa on ainoastaan muutama erityistapauksia koskeva olettamasäännös. Edellä mainittu työsuhteessa luotuja tietokoneohjelmia ja tietokantoja koskeva 40 b § voi tulla sovellettavaksi myös multimedian tuotantoon, mutta vain siltä osin kuin kyse on nimenomaan oikeudesta ohjelmaan tai tietokantaan. Olettama ei esimerkiksi koske tietokantaan koottavia teoksia. Toinen olettama on 39 §:ssä. Sen mukaan teoksen elokuvaamisoikeuden luovutus, sävellysteoksia lukuun ottamatta, käsittää tietyt elokuvan normaalin käytön kannalta keskeiset oikeudet. Säännös soveltuu myös multimedian muodossa toteutettuun elokuvaan, mutta ei esimerkiksi audiovisuaaliseen multimediaan laajemmin. Käytännössä olettamasäännösten merkitys on siis vähäinen multimediaa varten tuotetun materiaalin kannalta.

Multimediasovelluksissa käytetään usein myös sellaista materiaalia, joka on alunperin valmistettu toiseen käyttötarkoitukseen. Jos materiaali on tekijänoikeudella tai lähioikeudella suojattua, sen käyttöön tarvitaan oikeudenhaltijan suostumus, ellei käyttö ole sallittua rajoitussäännösten, kuten esimerkiksi sitaattisäännöksen perusteella. Kun teosten lukumäärä on suuri, käyttölupien tai laajempien oikeuksien hankkiminen voi käytännössä osoittautua hyvin vaikeaksi. Oikeuksien hallinnoinnin kehittämistä on sen vuoksi pidetty tärkeänä multimediateollisuuden näkökulmasta.

Yhden ratkaisun multimedian oikeuksin hallinnointiin tarjoaa oikeuksien kollektiivinen hallinnointi. Perinteisesti tekijänoikeusjärjestöjen toimesta tapahtuvalla kollektiivisella hallinnoinnilla on ollut suurin merkitys musiikkisektorilla. Multimedian myötä kiinnostus siihen on kuitenkin lisääntynyt myös muilla aloilla. Kollektiivisen hallinnoinnin ansiosta multimedian tekijöillä olisi helpompi hankkia luvat teosten käyttöön. Tekijät taas voisivat hyötyä sekä oikeuksiensa tehokkaammasta valvonnasta että teostensa laajemmasta levityksestä. Kollektiivinen hallinnointi voisi perustua joko vapaaehtoisuuteen tai lainsäädäntöön, kuten sopimuslisenssisäännöksiin.

Suomessa tärkeimmät tekijänoikeusjärjestöt ovat musiikin tekijöitä edustava Teosto ry. (www.teosto.fi), musiikin esittäjiä ja tuottajia edustava Gramex ry. (www.gramex.fi), kuvataiteilijoita edustava Kuvasto ry. (www.kuvastory.fi) sekä eräitä sopimuslisenssejä hallinnoiva Kopiosto ry. (www.kopiosto.fi), joka jäsenjärjestöjensä kautta edustaa myös monia audiovisuaalisen alan tekijöitä. Järjestöt edustavat jäseniksi liittyneitä tekijöitä ja yhteistyösopimusten kautta myös ulkomaisten sisarjärjestöjen jäseniä. Jäsenet ovat voineet luovuttaa järjestöille yksinomaisen oikeuden, mikä tarkoittaa sitä, ettei tekijä itse voi lainkaan myöntää lupia teoksensa käyttöön. Luovutus voi koskea myös kaikkia tulevia teoksia.

Toisen ratkaisun voivat tarjota tekniset järjestelmät. Esimerkiksi EU:n piirissä on tuotu esille tarve luoda laajoja järjestelmiä, joista multimedian rakentajat voisivat keskitetysti hankkia lupia eri teosten käyttöön (ns. one-stop-shopping). Tämä voi sinänsä perustua niin järjestöjen hoitamaan kollektiiviseen hallinnointiin kuin oikeuksien yksilölliseenkin hallinnointiin, jolloin käyttöehdot voisivat olla tekijöiden henkilökohtaisesti määräämiä.

9. Tekijänoikeudelliset sanktiot

9.1. Tekijänoikeusrikokset

Tekijänoikeusrikoksista säädetään rikoslain 49 luvun 1 §:ssä ja TekijäL 56a-56d §:issä. RL 49:1 sisältää säännökset ankarammin rangaistavasta tekijänoikeusrikoksesta ja TekijäL 56a § lievemmästä tekijänoikeusrikkomuksesta. Lisäksi 56b §:ssä säädetään TekijäL:ssa säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomisesta, 56c §:ssä suojauksen poistovälineiden luvattomasta levittämisestä ja 56d §:ssä TekijäL:ssa säädetyn selvitysvelvollisuuden rikkomisesta. Näistä 56c ja 56d §:t ovat itsenäisiä rangaistussäännöksiä, kun taas 56b § sisältää vain viittaukset RL:n säännöksiin.

RL 49:1.1 :n mukaan tekijänoikeusrikokseen syyllistyy se, joka ansiotarkoituksessa tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti ja siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa loukatun oikeuden haltijalle, loukkaa toisen tekijänoikeutta taikka tekijänoikeuden lähioikeutta. Lisäksi edellytetään, että rikos on ollut tahallinen⁽⁷³⁾. Pykälän 2 momenttiin sisältyy erityissäännös maahantuontitilanteista. Rangaistus tekijänoikeusrikoksesta on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Enimmäisrangaistus on siten sama kuin muissa immateriaalioikeuksien vakavissa loukkauksissa eli teollisoikeusrikoksissa, joihin tekijänoikeusrikos onkin tarkoitettu rinnastettavaksi. Tekijänoikeusrikos on pääsääntöisesti asianomistajarikos, mutta yleinen syyttäjä voi tärkeän yleisen edun vaatiessa nostaa syytteen myös oikeudenhaltijan syyteilmoituksesta riippumatta (RL 49:3).

Tekijänoikeusrikkomukseen syyllistyy TekijäL 56a §:n mukaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo TekijäL:ssa tekijänoikeuden suojaksi annettua säännöstä taikka eräitä muita TekijäL:n määräyksiä, jollei teko ole rangaistava tekijänoikeusrikoksena. Lisäksi 1 mom:n 2 kohta sisältää erityissäännöksen maahantuonnin rangaistavuudesta eräissä tapauksissa. Rangaistus tekijänoikeusrikkomuksesta on sakkoa. Pykälän 2 momenttiin sisältyy poikkeussäännös tietokoneohjelmien ja tietokantojen luvattoman kopioinnin rangaistavuudesta. Säännöksen mukaan tekijänoikeusrikkomuksena ei pidetä muutaman kappaleen valmistamista yksityiseen käyttöön sellaisesta tietokoneohjelmasta tai tietokannasta, jonka kappaleita on myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu. Säännös lisättiin alunperin lakiin sen vuoksi, että tietokoneohjelmien yksityisen kopioinnin valvomista pidettiin käytännössä vaikeana, jopa mahdottomana. Säännökseen lisättiin tietokannat vuonna 1998, kun tietokantojen kopiointia yksityiseen käyttöön rajoitettiin tietokantadirektiivin myötä.

Tekijänoikeusrikoksina on siis tarkoitettu rangaistavaksi tahalliset vakavat tekijänoikeuden loukkaukset, kun taas vähäisemmät loukkaukset ovat yleensä rangaistavia tekijänoikeusrikkomuksina. Keskeisimpiä tekijänoikeusrikoksen tunnusmerkistötekijöitä rikkomukseen verrattuna ovat toiminnan ansiotarkoituksellisuus ja oikeudenhaltijalle aiheutuva huomattava haitta. Hallituksen esityksessä korostettiinkin tekijänoikeusrikoksen vankeusrangaistusuhkan olevan tarpeen erityisesti sellaisen piratismin luonteisen toiminnan ehkäisemiseksi, joka on haitallista ja vahingollista kopioiden suuren määrän tai toiminnan laajuuden aiheuttamien merkittävien vahinkojen vuoksi. Rikos ja rikkomus erotetaan siten ensisijaisesti tekojen vahingollisuuden asteen perusteella.⁽⁷⁴⁾

Säännös suojauksen poistovälineen luvattomasta levittämisestä lisättiin TekijäL 56c §:ään ohjelmadirektiivin myötä. Säännöksen mukaan on kiellettyä ansiotarkoituksessa levittää yleisölle tai tätä tarkoitusta varten pitää hallussaan välinettä, jonka yksinomaisena käyttötarkoituksena on luvattomasti poistaa tai kiertää tietokoneohjelmaa suojaava tekninen apuväline. Säännöksellä suojataan näin välillisesti tietokoneohjelmien teknisiä suojausmenetelmiä. Samalla on periaatteellisella tasolla tunnustettu se, että tekijä saa käyttää tarpeellisia välineitä teostensa suojaamiseen luvattomalta käytöltä.

Informaatioteknologian kehittyminen on monin tavoin lisännyt tekijänoikeusloukkausten riskiä. Tämä on korostanut myös tekijänoikeuksien valvonnan merkitystä. Käytännössä valvonta ei onnistu enää pelkästään ihmisvoimin (esim. järjestöjen tarkastajat), vaan varsinkin verkkoympäristössä on korostunut teknisten suoja- ja valvontakeinojen merkitys. Tämä on otettava huomioon myös lainsäädännössä. Säännöksiä teknisten suojakeinojen turvaksi on tulossa ainakin WIPOn uuden tekijänoikeussopimuksen voimaanpanon myötä, ja myös ehdotus uudeksi tekijänoikeusdirektiiviksi sisältää vastaavia säännöksiä.

9.2. Korvaus

Säännökset tekijänoikeudellisesta korvausvastuusta sisältyvät TekijäL 57 §:ään. Korvausjärjestelmässä erotetaan toisistaan kohtuullinen hyvitys teoksen käyttämisestä ja korvaus muusta menetyksestä, kärsimyksestä ja haitasta.

TekijäL 57.1 §:n mukaan se, joka on käyttänyt teosta vastoin tekijänoikeuslakia, on velvollinen suorittamaan käyttämisestä tekijälle kohtuullisen hyvityksen. Teoksen lain vastaisella käyttämisellä tarkoitetaan tässä tekijälle laissa säädettyjen oikeuksien loukkaamista eli joko kappaleiden valmistamista tai teoksen saattamista yleisön saataviin lain vastaisesti. Sen sijaan tekijän moraalisten oikeuksien loukkaamista ei lueta tässä teoksen käyttämiseksi. Hyvitystä on velvollinen suorittamaan myös se, joka toimii hyvässä uskossa. Vastuu on siis objektiivista eli ankaraa korvausvastuuta.

Korvaus muusta vahingosta, mukaan lukien korvaus kärsimyksestä ja muusta haitasta, on 2 mom:n mukaan suoritettava vain, jos käyttäminen on tapahtunut tahallisesti tai tuottamuksesta. Muita korvattavia vahinkoja voivat olla esim. saamatta jäänyt voitto sekä selvittely- ja valvontakustannukset⁽⁷⁵⁾. Jos tekijänoikeutta loukataan muutoin kuin teosta käyttämällä, tulee puolestaan sovellettavaksi säännöksen 3 mom. Sen, joka muutoin kuin teosta käyttämällä syyllistyy tekijänoikeusrikokseen tai -rikkomukseen, on 3 mom:n mukaan maksettava tekijälle korvaus aiheutuneesta menetyksestä, kärsimyksestä ja muusta haitasta. Erityisesti säännöksen soveltamisalaan kuuluvat tekijän moraalisten oikeuksien loukkaukset. Vahingonkorvauslain (412/1974) säännöksiä sovelletaan TekijäL 57.4 §:n mukaan 2 ja 3 mom:ssa säädettyyn korvaukseen, mutta ei sen sijaan 1 mom:ssa säädettyyn hyvitykseen. Tämä voi periaatteessa aiheuttaa ongelmia esim. sen suhteen, voidaanko hyvitykseen soveltaa VahL:n kanavointisääntöjä. Selvää kuitenkin lienee, että hyvitystä on velvollinen maksamaan se, jonka hyväksi teosta on luvatta käytetty, vaikka velvollisuutta ei voidakaan perusteella VahL 4 luvun säännöksillä. Myös oikeuskäytännössä hyvitysvelvolliseksi on tuomittu yleensä yritys, mutta joskus myös työntekijät yhdessä työnantajan kanssa.

Kysymys varsinkin kohtuullisen hyvityksen oikeasta määrästä on muodostunut käytännössä vaikeaksi. Merkittävimpänä rajapyykkinä perinteisten teosten saralta voidaan pitää KKO:n ratkaisua 1989:87. Ratkaisussaan KKO vahvisti, että kohtuullinen hyvitys teoksen käyttämisestä määräytyi normaalien käyttökorvausten eli lisenssimaksujen mukaan. Tapauksessa oli kyse ulkomailta ostettujen videokasettien luvattomasta myynnistä ja vuokraamisesta Suomessa⁽⁷⁶⁾. Kohtuullisena hyvityksenä luvattomasta toiminnasta vastaajan oli suoritettava kantajalle lisenssimaksujen määrät vähennettynä liikevaihtoveron osuudella ja kasetin hinnalla.

Myös tietokoneohjelmien laitonta kopiointia ja levitystä koskeneissa jutuissa hyvityksen määrä on aiheuttanut ongelmia. KKO katsoi ratkaisussaan 1998:91, että hyvityksenä oli tuossa tapauksessa maksettava ohjelmien vähittäismyyntihinnan mukainen korvaus. Tapauksessa oli kyse siitä, että suunnitteluyritys oli käyttänyt toiminnassaan laittomasti kopioituja ohjelmia. Yrityksen toiminta oli suurelta osin perustunut näiden ohjelmien käyttöön. Ratkaisussa 1999:115 kohtuullisena hyvityksenä pidettiin puolestaan tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen puolta (50 %) vähittäismyyntihinnasta. Tässä tapauksessa syytetty oli levittänyt ohjelmakopioita BBS-järjestelmän eli ns. purkin kautta. KKO korosti, että suuri osa ohjelmista oli päätynyt muuhun kuin tavanomaiseen hyötykäyttöön, joten täyttä vähittäismyyntihintaa ei voitu pitää kohtuullisena hyvityksenä. Kyse oli ollut pitkälti harrastuksenomaisesta ohjelmakopioiden levittämisestä ja keräilemisestä.

10. Tekijänoikeuden lähioikeudet

Tekijänoikeuden lähioikeuksilla tarkoitetaan TekijäL 5 luvussa säädettyjä oikeuksia. Niillä suojataan tiettyjä sellaisia luomuksia, jotka ovat luonteeltaan hyvin lähellä tekijänoikeudellisesti suojattuja teoksia mutta eivät pääsääntöisesti kuitenkaan ole tekijänoikeudella suojattuja. Lähioikeuksien tuottamat oikeudet ovat hyvin pitkälle samansisältöisiä kuin tekijöiden taloudelliset oikeudet. Erona on erityisesti se, että lähioikeudet eivät pääsääntöisesti anna suojaa plagiointia vastaan vaan ne rajoittuvat luomuksen konkreettiseen muotoon. Osa lähioikeuksien haltijoista nauttii myös moraalisista oikeuksista. Tekijänoikeuden tapaan lähioikeuksia on rajoitettu usein eri tavoin. Rajoitukset on toteutettu viittauksin TekijäL 2 lukuun.

Lähioikeudet ja niiden sisältö esitellään tässä pääpiirteissään. Oikeuksien rajoituksia ei käsitellä erikseen. Tarkempi esittely on vain tietokanta- ja luettelosuojasta.

10.1. Esittävän taiteilijan oikeudet

Esittävä taiteilijalla on oikeus teoksen esitykseen (45 §). Oikeus pitää sisällään oikeuden tallentaa teos laitteelle, jolla se voidaan toisintaa, ja oikeuden saattaa esitys yleisön saataviin radion tai television välityksellä taikka suoraan siirtämällä (esim. tietoverkkovälitys). Nämä oikeudet koskevat siis esitystä sellaisenaan ("livenä"). Sen lisäksi esittävällä taiteilijalla on oikeus esityksestä tehdyn tallenteen kopioimiseen ja yleisölle levittämiseen. Sen sijaan hänellä ei ole yksinoikeutta tallenteen julkiseen esittämiseen (esim. tallenteen esittämiseen televisio- tai radiolähetyksessä). Kuitenkin taiteilijalla, jonka esitys on tallennettu äänitteelle, on yhdessä äänitteen tuottajan kanssa oikeus saada korvaus äänitteen käytöstä julkisessa esityksessä. Tallenteen esittämiseen ei siis tarvitse hankkia lupaa, mutta siitä on maksettava korvaus. Tämän oikeuden toteuttamisesta on erityissäännöksiä 47 §:ssä⁽⁷⁷⁾. Lisäksi esiintyvällä taiteilijalla on oikeus saada korvaus äänitteeltä tapahtuvan radio- tai televisiolähetyksen samanaikaisesta ja muuttamattomasta edelleen lähettämisestä, kuten televisiolähetyksen kaapelilevityksestä (47a §).

Esittävällä taiteilijalla on myös moraaliset oikeudet esitykseensä. Oikeus tallenteeseen on voimassa 50 vuotta tallentamisvuodesta tai, jos tallenne julkistetaan mainitun ajan kuluessa, 50 vuotta julkistamisvuodesta.

Esittävän taitelijan oikeus koskee vain teoksen esitystä; se ei siis yleensä koske esimerkiksi akrobaatin, taikurin, klovnin tai uutisten lukijan esitystä, koska nämä eivät (yleensä) esitä teosta. Esittävän taiteilijan oikeus kohdistuu vain esitykseen sellaisenaan. Hänellä ei ole oikeutta puuttua esim. esityksensä jäljittelemiseen. Toisaalta esitykselle ei ole asetettu mitään omaperäisyyden vaatimusta: kaikki teosten esitykset ovat suojattuja.

10.2. Äänitetuottajan oikeudet

Äänilevyn tai muun äänitallenteen (äänitteen) tuottajalla on yksinomainen oikeus kopioida äänitettä ja levittää kopioita yleisön keskuuteen (46 §). Oikeus tallenteeseen on voimassa 50 vuotta tallentamisvuodesta tai, jos tallenne julkistetaan mainitun ajan kuluessa, 50 vuotta julkistamisvuodesta. Lisäksi tuottajalla on yhdessä esiintyvän taiteilijan kanssa oikeus saada korvaus äänitteen käytöstä radio- tai televisiolähetyksessä tai muussa julkisessa esityksessä (47 §, ks. edellä) sekä sellaisen radio- tai televisiolähetyksen samanaikaisesta ja muuttamattomasta edelleen lähettämisestä, jossa äänitettä on käytetty (47a §, ks. edellä).

10.3. Elokuvatuottajan oikeudet

Filmin tai muun laitteen, jolle on tallennettu liikkuvaa kuvaa, tuottajalla on yksinomainen oikeus kopioida tallennetta ja levittää kopioita yleisön keskuuteen (46a §). Oikeus tallenteeseen on voimassa 50 vuotta tallentamisvuodesta tai, jos tallenne julkistetaan mainitun ajan kuluessa, 50 vuotta julkistamisvuodesta. Elokuvatuottajan oikeudet koskevat sanamuotonsa mukaisesti vain liikkuvaa kuvaa sisältävän tallenteen tuottajaa. Ne soveltuvat esimerkiksi multimedian tuottajaan vain siltä osin kuin multimedia pitää sisällään liikkuvaa kuvaa. Tuottajalla tarkoitetaan sitä tahoa, joka kantaa taloudellisen vastuun elokuvan toteuttamisesta.

10.4. Yleisradioyhtiön oikeudet

Lähettäjäyrityksellä on yksinomainen oikeus lähettää edelleen tai tallentaa radio- tai televisiolähetys sekä yksinomainen oikeus toisintaa lähetys tiloissa, joihin yleisöllä on pääsy maksua vastaan (48 §). Lisäksi lähettäjäyrityksen lupa tarvitaan tallennetun lähetyksen kopioimiseen, uudelleen lähettämiseen ja yleisölle levittämiseen. Oikeus on voimassa 50 vuotta siitä vuodesta, jolloin ensimmäinen lähettäminen tapahtui.

10.5. Valokuvaajan oikeudet

Valokuvaajalla on yksinomainen oikeus valmistaa valokuvasta kappaleita ja näyttää valokuvaa julkisesti (49a §). Lisäksi valokuvaajalla on samat moraaliset oikeudet kuin tekijällä⁽⁷⁸⁾. Oikeus koskee valokuvaa muuttamattomana ja muutettuna. Myös muunnelman valmistaminen valokuvasta, esimerkiksi piirtämällä tai kuvaa käsittelemällä, on siis kiellettyä. Sen sijaan valokuvasuoja ei suojaa kuvan aihetta tai ideaa: kuka tahansa saa ottaa kuvan samasta aiheesta.

Aiemmin valokuvien suojasta säädettiin erillisessä laissa. Tämä laki kumottiin vuonna 1995 ja säännökset valokuvien suojasta siirrettiin TekijäL:iin. Erillisen valokuvalain aikana valokuvat eivät voineet missään tapauksessa olla tekijänoikeudellisesti suojattuja. Kaikkia valokuvia suojattiin erillisellä valokuvasuojalla, joka oli käytännössä jonkin verran suppeampi kuin tekijänoikeussuoja. Lain kumoamisen jälkeen valokuvat voivat olla tekijänoikeudellisesti suojattuja valokuvateoksia, jos ne yltävät teostasoon. Sen lisäksi kaikki valokuvat omaperäisyydestä riippumatta ovat suojattuja 49a §:ssä säädetyllä lähioikeussuojalla.

Valokuvalla tarkoitetaan valon vaikutuksesta valolle herkkään materiaaliin syntyvää kuvaa. Valo voi olla myös näkymätöntä, kuten infrapuna- tai röntgensäteitä. Kuvan kiinnitysalustana voi olla mikä tahansa väline tai aine. Valokuvina pidetään siten myös magneettiselle kuvanauhalle tai tietokoneen muistiin tallennettuja kuvia edellyttäen, että ne ovat syntyneet valon vaikutuksesta edellä mainitulla tavalla.

Valokuvasuoja on voimassa 50 vuotta kuvan valmistamisvuoden päättymisestä eli siitä vuodesta, jolloin kuva "otettiin". Siirtymäsäännöksistä johtuu kuitenkin, että ennen vuotta 1966 julkistettuja valokuvia ei suojata lainkaan 49a §:n perusteella. Sen sijaan ETA:lta peräisin olevat valokuvateokset ovat suojattuja normaalin tekijänoikeussääntelyn mukaisesti (70 v. p.m.a.).

10.6. Tietokanta- ja luettelosuoja

Tietotekniikan kannalta yksi keskeisimmistä tekijänoikeuden lähioikeuksista on TekijäL 49 §:ssä säädetty tietokantasuoja, jota täydentää samassa pykälässä säädetty luettelosuoja. Säännökset tietokantojen erityissuojasta lisättiin lakiin EY:n tietokantadirektiivin voimaansaattamisen myötä vuonna 1998 (250/1998). Direktiivi sisälsi säännökset sekä tietokantojen tekijänoikeudellisesta suojasta että tietokantojen ns. sui generis -suojasta. Tietokantojen tekijänoikeussuojan järjestäminen ei edellyttänyt suuria muutoksia TekijäL:iin. Tekijänoikeus syntyy omaperäisen tietokannan⁽⁷⁹⁾ tekijälle TekijäL 1 luvun perussäännösten mukaan. Niitä ei tarvinnut direktiivin takia muuttaa. Keskeisimmät muutokset koskivat eräitä 2 luvun rajoitussäännöksiä, joita on jo käsitelty edellä. Suurempi muutos oli erityisen tietokantasuojan säätäminen. Suojan kohteena ovat tietokannat, joiden sisällön kerääminen, varmistaminen tai esittäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta. Se siis suojaa myös sellaisia tietokantoja, jotka eivät täytä tekijänoikeudellisen omaperäisyyden vaatimusta mutta joiden valmistaminen on vaatinut suuren investoinnin. Kyseessä on siis puhdas investointien suoja.

Uusi tietokantasuoja muistuttaa hyvin paljon tekijänoikeuden lähioikeuksiin kuuluvaa luettelosuojaa. Luettelosuoja, joka on pohjoismainen erikoisuus, suojaa luetteloita ja muita sellaisia töitä, joihin on kerätty suuri määrä tietoja. Tietokantasuoja toteutettiinkin Suomessa nimenomaan TekijäL 49 §:n luettelosuojasäännösten yhteyteen lisätyillä säännöksillä. Samalla perinteinen luettelosuoja kuitenkin jäi jäljelle. Se siis tarjoaa edelleen suojaa sellaisille Suomessa ensin julkaistuille luetteloille, jotka eivät täytä uuden tietokantasuojan edellytyksiä.

Oikeus tietokantaan syntyy 49.1 §:n mukaan tietokannan valmistajalle. Suojan edellytyksenä on se, että tietokannan sisällön kerääminen, varmistaminen tai esittäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta. Panostus voi muodostua rahoituksesta tai ajan, vaivannäön ja energian käytöstä. Suoja koskee niin elektronisia kuin painettujakin tietojen kokoelmia eli esimerkiksi luetteloita ja hakuteoksia. Suojan kohteena on tietokanta kokonaisuutena ja sen laadullisesti tai määrällisesti olennainen osa. Epäolennaiset osat, kuten yksittäiset tiedot ovat suojasta vapaita⁽⁸⁰⁾. Valmistajana pidetään yleensä sitä yritystä tai yhteisöä, jonka piirissä tietokanta on tuotettu. Jos tällaista yhteisöä ei ole, valmistaja on se luonnollinen henkilö, jonka panostuksesta tietokanta on syntynyt.

Tietokannan valmistajalla on yksinomainen oikeus määrätä tietokannasta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla ne yleisön saataviin. Oikeus koskee vain suoraa kopiointia, ei jäljittelyä. Oikeudenhaltija ei siis voi estää sitä, että joku toinen valmistaa samanlaisen tietokannan kokoamalla samat tiedot jostakin toisesta lähteestä. Tietokantasuojan kohteena oleviin tietokantoihin sovelletaan samoja rajoituksia kuin tekijänoikeudella suojattuihin tietokantoihin. Ainoa erityissäännös koskee sellaisen sopimusehdon tehottomuutta, jolla tietokantaoikeuden haltija estää laillista käyttäjää käyttämästä tietokannan epäolennaista osaa mihin tahansa tarkoitukseen tai rajoittaa tällaista käyttöä (49.4 §). Tämän säännöksen ansiosta tietokantaoikeuden haltija ei voi sopimuskäytännöllään tai teknisin keinoin laajentaa suojaansa kattamaan yksittäisiä tietoja.

Tietokantasuoja on voimassa 15 vuotta tietokannan valmistumisvuodesta⁽⁸¹⁾. Kuitenkin jos tietokanta saatetaan yleisön saataviin eli julkistetaan ennen tämän ajanjakson päättymistä, suoja-aika on 15 vuotta julkistamisvuodesta. Tietokantasuojaa sovelletaan pääsääntöisesti sellaisiin tietokantoihin, joiden valmistajan asuin- tai kotipaikka on Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa. Se poikkeaa näin ollen luettelosuojasta, jota sovelletaan vain sellaisiin luetteloihin, jotka on ensin julkaistu Suomessa.

1. Säännökset lähioikeuksista sisältyvät TekijäL 5 lukuun.

2. Ks. Vihreä kirja "Tekijänoikeus ja lähioikeudet tietoyhteiskunnassa", KOM(95) 382 lopull.

3. KOM(1999) 427 lopull.

4. Toinen tärkeä sopimus on ollut UNESCOn hallinnoima yleismaailmallinen tekijänoikeussopimus. Sen merkitys on kuitenkin vähentynyt Bernin sopimuksen jäsenmäärän kasvun myötä. Lähioikeuksia säätelevistä sopimuksista keskeisimpiä ovat olleet puolestaan Rooman sopimus ja Geneven äänitesopimus.

5. Samalla hyväksyttiin myös eräitä lähioikeuksia koskeva uusi sopimus, WIPOn esitys- ja äänitesopimus.

6. TRIPS-sopimus on maailman kauppajärjestön WTO:n (www.wto.org) perustamissopimuksen liitesopimus (SopS 5/1995), jossa on määräyksiä eräistä immateriaalioikeudellisista kysymyksistä.

7. KM 1953:5, s. 52.

8. HE 287/1994, s. 80.

9. HE 161/1990 vp. s. 20 ja HE 287/1994 vp.

10. KM 1953:5, s. 44.

11. KM 1992:4, s. 13.

12. Tekijänoikeustoimikunnan mietintö 1994, s. 122.

13. KM 1953:5, s. 44.

14. Haarmann, Tekijänoikeus & lähioikeudet 1999, s. 51.

15. Esim. Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisussa NJA 1994 s 74 tuli esille kysymys siitä, voitiinko näyttää, että myöhempi kangasmalli oli luotu itsenäisesti, aiemmin luodusta kangasmallista riippumatta.

16. Lähimpänä raja on ehkä parodiassa, joka voi mekaanisesti katsottuna muistuttaa hyvinkin paljon kohteenaan olevaa teosta mutta jota yleensä kuitenkin pidetään (toteutustavasta riippuen) omaperäisenä teoksena.

17. Tämä on tilanne Suomessa ja laajasti manner-Euroopassa. Sen sijaan esim. Englannissa ja Yhdysvalloissa tekijänoikeus voi syntyä alkuperäisesti myös oikeushenkilölle.

18. Ks. tekijänoikeuden siirtymisestä myöhemmin jaksossa 8.

19. Tällainen yhdistelmä voi kuitenkin nauttia ns. luettelosuojaa TekijäL 49 §:n nojalla.

20. Panos voi näkyä esim. tavutuksessa, oikeinkirjoituksessa, tekstin asettelussa taikka kirjainten ulkoasussa. Nämä eivät pääsääntöisesti kuitenkaan ole suojattuja piirteitä. Tekijänoikeusneuvosto on lausunnossaan 1990:5 ottanut kantaa kirjainten tekijänoikeussuojaan ja on todennut, etteivät kirjaimet yleensä saa suojaa, olivatpa ne graafisesti kuinka korkeatasoisia tahansa.

21. Vaikka käytöstä ei ole sopimuksessa mitään nimenomaista mainintaa, kuvia on luonnollisesti voitava käyttää ainakin siihen tarkoitukseen, johon ohjelmaa on tarkoitettu käytettäväksi.

22. Ainoa Bernin sopimuksen sallima vaatimus on se, että teoksen tulee olla kiinnitetty (fikseerattu) johonkin alustaan. Suomen TekijäL ei aseta tätäkään edellytystä. Meillä suojataan myös esimerkiksi improvisoituja puheita.

23. Merkinnässä on mainittava tekijänoikeuden haltijan nimi ja teoksen ensimmäinen julkaisuvuosi.

24. Oikeusvaikutukset liittyvät lähinnä tekijänoikeuskanteen nostamiseen. Tekijänoikeuden rekisteröinti tekijänoikeusvirastossa (Copyright Office) toimii mm. prima facie todisteena tekijänoikeuden olemassaolosta, 17 U.S.C. § 410(c).

25. Suoja-aikaa ei siis lasketa kuolinpäivästä, vaan kuolinvuoden viimeisestä päivästä.

26. TekijäL 43.1 §:ssä on erityissäännös elokuvateoksen suoja-ajan laskemisesta. Säännöksen mukaan elokuvateoksen suoja-aika lasketaan "viimeksi kuolleen pääohjaajan, käsikirjoittajan, vuoropuhelun kirjoittajan tai nimenomaisesti kyseistä elokuvaa varten luodun musiikin säveltäjän kuolinvuodesta". Elokuvalla voi olla muitakin tekijöitä, mutta suoja-aika lasketaan laissa nimenomaisesti mainittujen tekijöiden kuolinvuoden mukaan. Lainmuutos (1654/95) koskee myös ennen muutoksen voimaantuloa luotuja elokuvateoksia.

27. Säännös tuli suoja-aikadirektiivin myötä. Koska muutettuja säännöksiä sovelletaan myös teoksiin, jotka on luotu ennen muutosten voimaantuloa, lakkaa myös vanhojen julkistamattomien teosten suoja-aika uuden säännön mukaan. Huomioon on kuitenkin otettava 44a § (ks. jäljempänä).

28. Tekijän moraalisia oikeuksia ovat a) tekijän oikeus saada nimensä näkyviin, kun teoksesta valmistetaan kappaleita tai kun teos saatetaan yleisön saataviin (ns. isyysoikeus) sekä b) tekijän oikeus vastustaa teoksen sellaista muuttamista, joka loukkaa hänen tekijän kunniaansa (ns. respektioikeus). Ks. moraalisista oikeuksista myöhemmin jakso 6.

29. Lausunto koskee tilannetta, jossa teos oli kuvan pääasiallinen aihe. Jos teos sen sijaan on vain kuvan taustalla ja kuvan pääaiheena on jokin muu objekti, ei kuvaa ole pidettävä teoksen kappaleena. Käytännössä taideteosten sallitusta kuvaamisesta on syntynyt usein epäselvyyksiä. Epäselvyyksien vähentämiseksi TekijäL 2 luvun 25 ja 25a §:ään otettiin vuonna 1995 (446/95) uusia tarkentavia säännöksiä taideteosten kuvaamisesta.

30. Tätä mielikuvaa vahvistaa vielä suomenkielinen ilmaus "kappaleen" valmistamisesta. Esimerkiksi Bernin sopimuksessa (9 art.) puhutaan suomeksi teoksen toisintamisesta, englanniksi käytetään termiä reproduction. Näillä ei ole välttämättä samanlaista fyysiseen viittaavaa merkitystä. Myös suomalaiseen tekijänoikeusterminologiaan onkin otettu termi reprodusointioikeus.

31. Muutettu ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi sähköistä kaupankäyntiä sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista, KOM(1999) 427 lopull.

32. Myös julkisen esityksen edelleen esittäminen, esimerkiksi radiolähetyksessä tapahtuvan musiikkiesityksen "uudelleen esittäminen" yleisölle ravintolassa tai julkisessa kulkuvälineessä on luvanvaraista julkista esittämistä, vaikka esittäminen tapahtuisi samanaikaisestikin alkuperäisen lähetyksen kanssa (eli esim. linja-autossa olevan radiovastaanottimen välityksellä). Tällaisessa julkisen esityksen uudelleen tapahtuvassa julkisessa esittämisessä molemmat esitykset tarvitsevat erikseen tekijän suostumuksen.

33. Haarmann, Tekijänoikeus & lähioikeudet 1999, s. 95.

34. Ks. myöhemmin jakso 7.3.

35. Esim. KM 1987:8, s. 86.

36. Korkein oikeus vahvisti ratkaisussaan 1998:155, että laajassa yhteisantenniverkossa tapahtuva edelleen lähettäminen oli julkista esittämistä. Verkkoon oli ollut liittyneenä oli 1500 taloutta.

37. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 1999:115 tuomittiin BBS-järjestelmän ylläpitäjä tietokoneohjelmien levittämisestä yleisön keskuuteen. Järjestelmään oli voinut olla kerrallaan yhteydessä kuutta eri puhelinlinjaa pitkin. Järjestelmällä oli ollut ainakin 101 rekisteröitynyttä käyttäjää.

38. KM 1987:8, s. 83-86.

39. Tietenkin myös se henkilö, joka on saattanut teoksen tällä tavoin verkon kautta yleisön saataville, on voinut valmistaa teoksesta kappaleen omalle koneelleen.

40. Toisaalta on kuitenkin otettava huomioon se, että säännökset tekijän levitysoikeudesta on tarkoitettu sääntelemään tilanteita, joissa teosten käyttäjät saavat haltuunsa tekijän suostumuksella valmistettuja ja levitettyjä teoskappaleita, ja että käytännössä verkkolevitys tuottaa saman lopputuloksen kuin perinteinen kappaleiden levitys.

41. On huomattava, että julkisena esittämisenä pidetään myös sitä, kun henkilö pitää radiota auki julkisella paikalla, jotta paikalla oleva yleisö voi kuulla radiolähetyksen ja siinä esitettävät teokset. Tämä on (uusi) julkinen esitys, johon tarvitaan tekijöiden lupa siitä huolimatta, että lähettäjäyritys on jo saanut luvan esittää teokset omassa lähetyksessään ja että kuka tahansa voi kuunnella tuota lähetystä omalla vastaanottimellaan.

42. HE:n 287/1994, s. 60, mukaan kuvataiteen teoksiksi luetaan "maalaus-, kuvanveisto-, piirros- ja tekstiilitaiteen sekä grafiikan teokset, installaatiot, videoteokset ja muut vastaavat teokset."

43. KM 1953:5, s. 49.

44. Haarmann, Tekijänoikeus & lähioikeudet 1999, s. 112.

45. Korvausten määrää ei ole laissa määrätty, mutta mahdollisia erimielisyyksiä varten on TekijäL 54 §:ssä ja TekijäA 14-17 §:issä määräykset välimiesmenettelystä.

46. KM 1953:5, s. 53 ja myöhemmin KM 1980:12, s. 83.

47. Perhe ja ystäväpiiri luetaan myös mukaan, ks. KM 1980:12, s. 86.

48. KM 1980:12, s. 86. Käytön motiivina voi olla myös "virkistystarve tai esteettinen tarve".

49. KM:n 1980:12, s. 86-87, mukaan yksityisestä käytöstä voi olla kysymys myös tapauksessa, jossa yrityksen tai viranomaisen työntekijä kopioi teoksen omaa käyttöä varten mutta jossa hyöty tulee "epäsuorasti" yrityksen hyväksi. Esimerkkinä tällaisesta tapauksesta esitetään tilanne, jossa "asianajaja tai muu vapaan ammatin harjoittaja valmistaa kopioita ammattikirjallisuudesta saadakseen tietoja ja virikkeitä."

50. KKO katsoi ratkaisussaan 1987:16 ottaen huomioon muun ohella kopioiden lukumäärän (20), ettei kyseessä ollut sallittu jäljentäminen yksityiseen käyttöön.

51. Mm. Yhdysvalloissa joutui korkein oikeus ratkaisemaan tapauksen, jossa elokuvatuottajat olivat haastaneet videonauhureiden maahantuojan vastaamaan tekijänoikeuden loukkauksesta, Sony Corp. of America v. Universal City Studios, Inc., 464 U.S. 417 (1984). Loukkausta ei todettu tapahtuneen. Kotona tapahtuva kopiointi katsottiin luvalliseksi käytöksi, fair use -yleissäännöksen nojalla (Copyright Act 107 §, 17 U.S.C. (1976)). Kyseessä on tekijänoikeuden rajoitussäännös, joka sallii teosten "kohtuullisen käytön" ilman tekijän suostumustakin.

52. Tarkentavia määräyksiä on annettu myös TekijäA:ssa. Kasettimaksun suuruus on ääninauhoilta 3 penniä minuutilta ja kuvanauhoilta 4,5 penniä minuutilta. Maksua on peritty 1998 alkaen myös tallennettavista CD-levyistä ja 1.2.2000 alkaen myös MP3-tallentimista.

53. Lainmuutos tuli voimaan 15.4.1998.

54. Raukeaminen koskee siis vain sellaisia teoskappaleita, jotka on luovutettu tekijän suostumuksella. Sellaista teoskappaletta, joka on valmistettu esimerkiksi tekijänoikeuden rajoituksen (esim. TekijäL 12 §) nojalla, ei saa vapaasti levittää.

55. HE 211/1992 vp. s. 11.

56. Puhtaasti yksityisessä piirissä tapahtuva teoskappaleiden lainaaminen tai vuokraaminen ei kuulu tekijän yksinoikeuden piiriin.

57. Apurahoja ja avustuksia voivat saada kirjailijat ja kääntäjät, jotka kirjoittavat suomen, ruotsin tai saamen kielellä ja jotka asuvat tai ovat asuneet pysyvästi Suomessa.

58. Silhouette International Schmied GmbH & Co. KG v. Hartlauer Handelsgesellschaft mbH, 16.7.1998, asia C-355/96.

59. Tapauksessa KKO 1971 II 44 katsottiin sallituksi lainausten ottaminen kirjasta laulunäytelmään - tosin ilman nimenomaista viittausta TekijäL:n sitaattisäännöksiin. Tapauksessa oli kyse siitä, olivatko lainaukset liian laajoja, sekä siitä, olisiko lähdeteos tullut mainita.

60. Teoksen idean tai sisällön selostaminen omin sanoin on tekijänoikeudellisesti vapaata, sillä tekijänoikeus ei koske teoksen ideaa tai asiasisältöä. Jos selostus kuitenkin tukeutuu liian pitkälle selostettavaan teokseen, voi kyse olla tekijän yksinoikeuden piiriin kuuluvasta teoksen toisintamisesta.

61. Voidaan puhua sitaatin tunnusomaisesta funktiosta tai sitaattifunktiosta.

62. KM 1953:5, s. 56.

63. KM 1991:33, s. 79.

64. Säännöstä muutettiin vuonna 1995. Sitä ennen oli ulos julkiselle paikalle sijoitetun taideteoksin kuvaaminen vapaata, myös kaupalliseen tarkoitukseen.

65. HE 211/1992, s. 10.

66. Tekijä ei itse asiassa voi luovuttaa moraalisia oikeuksiaan, vaan hän voi ainoastaan luopua niistä eli hän voi sitoutua siihen, ettei hän tietyissä tapauksissa vetoa moraalisten oikeuksiensa vastaiseen toimintaan.

67. KM 1953:5, s. 63.

68. Säännöksiä ei siis sovelleta esim. sävellysteosten julkaisemiseen.

69. Ne perustuvat pääosin Pohjoismaiden kirjailija- ja kustantajayhdistyksen v. 1947 hyväksymään normaalikustannussopimukseen.

70. KM 1953:5, s. 69.

71. Säännös on dispositiivinen, eli työntekijä ja työnantaja voivat sopia toisinkin.

72. Säännös liittyy selkeästi yliopistoissa vallitsevaan opetuksen ja tutkimuksen vapauteen. Tähän periaatteeseen ei soveltuisi käytäntö, jossa oikeudet työn tuloksiin automaattisesti siirtyisivät työnantajalle.

73. HE:n mukaan tahallisuuden edellytyksen täyttää suhtautuminen, jossa henkilö pitää varmana tai varsin todennäköisenä, että loukkausajankohtana teos tai lähioikeuden suojaama suoritus kuuluu lainsäädännön suojapiiriin, että siihen kohdistuu toiselle kuuluva suoja ja että hän toimii ilman oikeudenhaltijan lupaa, HE 94/1993 vp. kappale 1.18.1.4.1.

74. HE 94/1993 vp. kappale 1.18.1.4.

75. Ks. korvattavista vahinkotyypeistä Lehtonen, Juhlajulkaisu Leena Kartio 1998, s. 199.

76. Tuolloin voimassa olleen lain mukaan elokuvateoksen tekijän yksinoikeus teoskappaleiden levittämiseen ei rauennut minkään levitysmuodon osalta.

77. Säännöksen sanamuoto aiheutti tulkintaongelmia sen suhteen, tuliko korvaus maksaa myös siitä, että televisio- tai radiolähetys, johon tallenne sisältyi, oli yleisön kuultavissa esim. ravintolassa tai muussa vastaavassa tilassa. Asian selkeyttämiseksi säännöstä muutettiin vuonna 1997 (365/1997) siten, että korvaukseen oikeuttavaksi toiminnaksi säädettiin sekä tallenteen välitön että sen välillinen käyttö lähetyksessä ja muussa julkisessa esityksessä. Tällä perusteella esimerkiksi ravintolan, jossa yleisön on mahdollisuus kuunnella radiota, on maksettava korvaus käytöstä esittäville taiteilijoille ja äänitteen tuottajille tai heitä edustavalle järjestölle.

78. Erona on se, että valokuvaaja voi luopua moraalisista oikeuksistaan kokonaan.

79. Direktiivin mukaan omaperäisyys voi ilmetä tietokannan aineiston valinnassa tai järjestelyssä. Tämä säännös ei aiheuttanut lakiin mitään muutoksia, sillä se seuraa jo tekijänoikeuden yleisistä periaatteista.

80. Direktiivin mukaan epäolennaisten osien jatkuva ja järjestelmällinen käyttö ei kuitenkaan ole sallittua, jos se johtaa tietokannan tavanmukaisen käytön vastaisiin toimiin tai voi aiheuttaa kohtuutonta vahinkoa oikeudenhaltijalle.

81. Jos tietokantaan tehtyjen olennaisten muutosten tuloksena on uusi olennainen investointi, muutetulle tietokannalle voidaan direktiivin mukaan antaa oma suoja-aika.

Takaisin tekijänoikeussivulle
Sivun alkuun

© 2000 Ari Koivumaa