Kielivalinta

Valitse kieli: suomeksi på svenska in english
 

Haku

 
Palvelut  Kaikki
Tarkennettu haku   Yhteystietohaku

på svenska | in English

 Tekstin koko: a a a a    

Sisältö

« Takaisin edelliselle sivulle

22.5.2007

Kansainvälisiä tuulia 1923–1929

Kirkkoja ja futurismia Italiassa

Aaltonen lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Saksan kautta Italiaan vaimonsa kanssa keväällä 1923. He tutustuivat Berliinissä Der Sturm -galleriaan, Roomassa kirkkoihin, palatseihin ja taidekokoelmiin. Aaltonen sai työskentelytilan Italiassa ministeri Gummeruksen asunnon autotallissa, jossa valmistui haaveellisten naisaiheiden merkkipylväs, taiturillinen ja elävästi art deco –tyylin keinoja hyödyntävä Jättikahlaaja. Italian matka oli tuottelias. Sen aikana punkteerattiin marmoriin viisi veistosta.

Hän tutustui matkallaan modernistisiin taidevirtauksiin ja italialaisiin futuristeihin, joiden hengenheimolaiseksi tunsi itsensä. Kirjeessään Pontus ja Eeva Artille Aaltonen kertoo uusista pyrkimyksistään: "Meidän futuristien on luotava se tuleva!!! niin kauniiksi että se on kaikille vastaanotettavissa, uusilla keinoilla uusi kauneus". Aaltosen futurismi jäi kuitenkin sisällöltään ja tyyliltään kauas radikaaleimmista italialaispyrkimyksistä.

Aaltonen imi innostusta myös Italian varhaisrenessanssin ja renessanssin kirkkotaiteesta. Italian ja Saksan modernistisen taiteen uudet keinot välittyivät syvällisemmin vasta parin vuoden viiveellä, jolloin Aaltonen uudisti yhdellä sysäyksellä ja voimakkaasti ilmaisutapojaan. Aaltonen hankki matkaltaan runsaasti modernia taidetta käsittelevää kirjallisuutta, jonka hän testamenttasi 1960-luvulla WAMoon Wäinö Aaltosen kirjastokokoelmaksi.

Juoksijalegenda Hirvensalon ateljeessa

Wäinö Aaltonen työstää Paavo Nurmen patsasta Hirvensalon ateljeessaan

Wäinö Aaltonen työstää Paavo Nurmen patsasta Hirvensalon ateljeessaan.

Kuva: WAM / kuva-arkisto

Aaltonen työskenteli syksystä 1923 alkaen uudessa Hirvensalon ateljeessa apunaan taiteilija Mauno Lindholm. Näyttelytoiminta pysyi vilkkaana. Aaltonen asui vuoroin Helsingissä ja Turussa. Hänen isänsä kuoli vuonna 1925, jolloin taiteilija muutti Matti-pojan kanssa äitinsä luo lapsuudenkotiin.

Aaltonen tunnustettiin paikalliseksi kuvanveiston lupaukseksi Turussa, kun kaupunki tilasi häneltä Turun taidemuseon hermit vuonna 1924. Hänen uransa kansallisena luottotaiteilijana alkoi samana vuonna, kun Suomen itsenäinen valtio teki ensimmäisen julkisen veistostilauksensa. Aaltonen sai tehdäkseen Paavo Nurmen juoksijapatsaan Pariisin olympialaisten jälkeen loppukesästä 1924. Tilausta perusteltiin ”kunniakkaana kohotuspalkintona” työskentelymahdollisuuksia tarvitsevalle Aaltoselle, jota kuvailtiin sanoilla ”nuorista kuvanveistäjistä lahjakkain”. Juoksijalegenda Paavo Nurmi oli Aaltosen mallina Hirvensalon ateljeessa. Liikkeen muotoilun apuna taiteilijalla oli myös Toivo J. Kailan kirjassa julkaistuja Nurmen harjoitusmenetelmiä esitteleviä valokuvia.

Kiihkeitä kirjeitä

Aaltosille syntyi vuonna 1924 kolmas lapsi, Maija ja seuraavana vuonna Anja. Alkukesästä 1925 Aaltonen matkusti Pariisiin ja Lontooseen, missä hän perehtyi innolla museoiden egyptiläisiin, kreikkalaisiin ja kiinalaisiin kokoelmiin. Samalla matkalla hän kävi myös korvalääkäri Streeterin vastaanotolla, mutta ei saanut apua heikkenevään kuuloonsa.

Huolimatta perheen kasvusta ja vaativien julkisten tilaustöiden aiheuttamasta työpaineesta Aaltonen osallistui vuosina 1924 – 1926 aktiivisesti myös yhteisnäyttelyihin ja seuraelämään. Hän piti myös yksityisnäyttelyn Stenmanin Taidepalatsissa maaliskuussa1924. Strindbergin Taidesalongin yhteisnäyttely Ester Heleniuksen kanssa vuonna 1926 oli hänen ensiesiintymisensä taidemaalarina.

Kiireiden keskellä Aaltosella oli aikaa uusille rakkaussuhteille, jotka osaltaan innostivat myös taiteellisiin aluevaltauksiin. Tutustuminen suomenruotsalaiseen kirjailijaan Hagar Olssoniin johti kiihkeään, vaikkakin lyhyeen kirjeenvaihtoon. Rakastuminen kesällä 1926 kirjallisuuskriitikko Anna-Maria Tallgreniin johti intensiiviseen ja puolisen vuotta jatkuneeseen kirjeenvaihtoon.

Ajan kirjailijoiden tulenhehku ja modernistinen into tarttui Aaltoseen. Omakuvissa hän uppoutui paatoksellisesti taiteilijarooliinsa. Hän etsi modernia ilmaisukieltä kubistisesta kollaasitekniikasta. Ratkaisu peittää osa omakuvan kasvoista romanttista taiteilijaluonnettaan kuvaavalla kirjeellä tai lehtikullan kimalteella oli samalla tyylikeino ja dramaattinen ele. Hän liitti siten itsensä taiteilijoiden uudistusmieliseen joukkoon tai nosti taiteensa arjen yläpuolelle.

Modernin kultaus

Aaltosen vannoutunut kannustaja ja taidehistorian professori Onni Okkonen kirjoitti ensimmäisen Aaltosen tuotantoa esittelevän kirjan vuonna 1925. Taiteilija oli kehittänyt vuosien 1924–1926 aikana puun käyttöä ja lehtikultausta moderneina veistomateriaaleina. Ajan merkkiteoksiin kuuluu Okkosen tytärtä esittävä herkkä muotokuvatutkielma Pirkko vuodelta 1924.

Aaltonen teki ensimmäiset kansainväliseen modernismin, kubismin tai art decon tehokeinoja hyödyntävät teoksensa. Suhteet kirjailijoiden kanssa antoivat Aaltoselle innoitusta myös Tampereen Aleksis Kiven -patsaskilpailuun osallistumiseen. Hän saavutti siinä ennätykselliset kolme ensimmäistä palkintoa. Voittoteos Runoilija ja muusa valmistui Tampereen kirjastotalon edustalle vuonna 1928.

Tunnetuin kullattu veistos on suuri ideaalipää Musica vuodelta 1926. Se pohjautuu Futuri -nimiseen kipsiversioon, jolla Aaltonen osallistui Tampereen Aleksis Kivi -kilpailuun vuonna 1926. Kullattu kubistissävyinen puuveistos esittää viulun säveliin uppoutunutta taiteilijaa, jonka toisessa silmässä hohtaa viattomuudesta ja sielun syvyyksiin antautumisesta kertova pieni valkea helmi.

Aaltonen oli myös tamperelaisen liikemies Rafael Haarlan suosiossa. Haarla tilasi Hämeensillan koristeeksi neljä jättiläiskokoista pirkkalaishistoriaa kuvittavaa veistosta, jotka valmistuivat pikavauhtia vuosien 1927 – 1929 aikana Hirvensalon ateljeessa. Menestys taidekilpailuissa ja monumentaaliteokset avasivat tien myös ulkomaisille näyttelyfoorumeille. Aaltosen entinen opettaja Axel Haartman auttoi taiteilijan ensimmäisen ulkomaisen näyttelyn järjestelyissä vuonna 1927. Tukholman taideakatemian näyttelystä tuli menestys. Sen teoksista etenkin Paavo Nurmen patsas siivitti ylistyssanoja ruotsalaisjulkisuudessa.

Kansainväliset kuuluisuudet istuvat malleina

Kesällä 1927 Aaltonen matkusti tukijoihinsa kuuluneiden toimittaja ja diplomaatti Pontus Artin (1878-1936) ja hänen vaimonsa Eevan vieraaksi Moskovaan ja Pietariin tutustumaan museoihin. Syksyllä oli vuorossa Berliini, Pariisi ja Geneve kääntäjä Rakel Kansanen-Toivolan seurassa. Näyttelysuunnitelma Berliiniin kariutui, mutta Pariisissa onni suosi paremmin. Aaltonen sopi yksityisnäyttelyn järjestämisestä Galerie Bernheim-Jeune -galleriaan. Neuvottelumatkalla syntyi useiden ajan julkisuuden henkilöiden, mm. Kansainliiton työtoimiston johtajan Albert Thomasin sekä ranskalaiskirjailija ja Suomen ystävä madame Quiriellen muotokuvat.

Aaltonen matkusti jo keväällä 1928 Pariisiin taiteilija Erkki Kuloveden seurassa viemään kolmea työtään Salon des Tuileries'n näyttelyyn. Axel Haartman matkusti myös Ranskaan auttamaan Galerie Bernheim-Jeunen näyttelyn järjestelyissä. Aaltonen sai jonkin verran valtionapua näyttelykustannuksiin, mutta niillä ei katettu kuin osa näyttelyn kalliista kuljetus- ja järjestelykustannuksista. Lisätukea hän sai myös Kordelinin säätiön palkinnosta. Pariisi oli taiteen metropoli, jossa julkisen huomion kalastaminen oli hyvin vaikeaa.

Teatterista löytyi toinen vaimo ja uusi ilmaisukieli

Aaltosten jo pidemmän aikaa rakoillut avioliitto päättyi eroon vuonna 1929. Taiteilija oli muuttanut jo loppuvuodesta 1927 äitinsä ja Matin kanssa Arttien Kulosaaren huvilaan Helsinkiin. Hän sai luvan rakentaa tontille itselleen uuden ateljeen, jonka suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren. Samaan aikaan Aaltonen laajensi taiteellisen tuotantonsa myös teatterilavastuksen saralle. Ensimmäinen lavastuksensa hän teki Turun Työväenteatteriin, missä hän tutustui toiseen vaimoonsa, näyttelijä Elsa Rantalaiseen. Avioliitto solmittiin vuonna 1931. Seuraavan vuoden alussa oli hänen lavastamansa Hagar Olssonin näytelmän Hjärtats pantomim ensi-ilta Helsingin Svenska Teaternissa.

Aaltonen työskenteli yhä myös Turun ateljeessa etenkin isojen teosten parissa. Kalliiksi koituneet näyttelyt Tukholmassa ja Pariisissa veivät Aaltosen taloudelliseen ahdinkoon. Asiaa korjatakseen hän kauppasi ateljeessaan viimeistelyä odottavan graniittisen Lilja-patsaan Turun kaupungille vuonna 1927. Myyntikirjeessä oli perustelut: ”aihe on sinänsä sopiva Turun kaupungille, koska Turun vaakunassakin esiintyy sama ’lilja’ oornamentti, joka on veistetty tähän veistokseen symboliksi, kaunistukseksi ja tueksi.” Hankinnan myötä ateljeessa Ranskan Liljana tunnettu veistos vaihtui Turun Liljaksi. Teos pystytettiin Runebergin puistoon syksyllä 1928.

 

Lähteet:

Wäinö Aaltonen 1894 – 1966. Toim. Heidi Pfäffli. WAM julkaisuja nro 10 1994, Turku. ISSN 0788-0324, ISBN 952-9565-09-7.

 


suomenkielinen versio | svensk version | english version

Sivua viimeksi päivitetty 22.5.2007 13:36 ja sivu on julkaistu 8.5.2007 14:31

   

Lisätoiminnot

Verkkopalvelun opaste | Sivukartta | Palaute ja asiointi | Tulosta sivu | Media | Tekstiversio

© 2011 Wäinö Aaltosen museo | Itäinen Rantakatu 38, 20810 Turku | puh. (02) 262 0850 | wam@turku.fi