Kuntourheiluun liittyvän dopingin käytön yhteiskunnallinen paikka

Kirjoittaja:
Julkaistu: 18.06.2010

Julkaisen tällä palstalla lähitulevaisuudessa kolme kolumnia, joissa yritän hahmotella minne kilpaurheilun ulkopuolisen, eli kuntourheiluun liittyvän dopingin käyttö sijoittuu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Lähestyn aihetta kolmesta eri näkökulmasta. Yhteistä näille näkökulmille on se, että miellän ”kuntodopingin” jonkinlaiseksi alakulttuuriksi tai mahdollisesti laajemman alakulttuurin osaksi. Täten on hyödyllistä peilata sitä valtakulttuurisia diskursseja, mutta myös muita ala- ja osakulttuureita vasten.

Valtakulttuurin diskursseista keskityn tässä ensimmäisessä kirjoituksessa työnteon ja rehtiyden eetokseen ja siihen, mikä on oikea ja väärä tapa pyrkiä päämääriin, toisin sanoen suoriutua. ”Suorittamisen etiikan” lisäksi kuntodopingin käyttöä voidaan lähestyä myös toisenlaisesta, mutta yhtälailla laajempiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin kytkeytyvästä riskienhallinnan näkökulmasta.

Tämä näkökulma liittyy myös lääketieteen asiakkuus- ja medikalisaatioajatteluun, ja tätä käsittelen toisessa kolumnissa. Kolmannessa yritän paikantaa kuntodopingia peilaten sitä huumeiden asemaa vasten.

Tämä on perusteltua sikäli, että dopingia ja huumeita yritetään usein pakottaa samaan synkkään ja jollain tapaa likaiseksi miellettyyn (lääke)aineiden väärinkäytön lokeroon. Doping ja huumeet lisäksi kytkeytyvät laajempiin alakulttuureihin, joissa niiden asema vaihtelee käytetyistä aineista ja kulttuurisesta kehyksestä riippuen. Dopingin osalta tämä asema on kuitenkin vielä toistaiseksi osittain epäselvä.

Viimeisen kolumnin päätteeksi liitän myös pienen listan kirjallisuudesta, joka on inspiroinut minua näiden kirjoitusten teossa.

Kuntodoping ja suorittamisen etiikka

Suomalaisen yhteiskunnan peruseetoksiin kuuluu työnteko ja ahkeruus. Nämä voidaan nähdä polveutuvan siitä, mitä Max Weber kutsui protestanttiseksi etiikaksi. Siten, edelleen Weberin ajatuksia hyödyntäen, työnteko on päämäärärationaalista toimintaa.

Työnteon ja ahkeruuden ideaali on kuitenkin suodattunut myös muualle yhteiskuntaan, eräänlaiseksi suorittamisen ja suoriutumisen etiikaksi. Suomessa hyvä ja ahkera työnteko ja suorittaminen ei kuitenkaan ole perinteisesti riittänyt, vaan suoriutumisen on tapahduttava rehellisiä keinoja käyttäen, hikeä ja verta vuodattaen, ilman vilunkikeinoja.

Tässä on nähtävissä ero moniin muihin länsimaihin: esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa kilpaileminen on yhteiskunnan peruspilareita, katsotaan Suomea enemmän sormien läpi sellaista, mitä voitaisiin korrektisti kutsua vaikkapa nokkeluudeksi tai neuvokkuudeksi. Sellaista, mikä antaa muihin nähden ylimääräistä etua.

Tiivistäen voitaisiin siis sanoa, että suomalaiseen ajatteluun sisältyy ajatus rehellisestä työnteosta. Rehellisen työn tekijästä esimerkkinä käy vaikkapa suomalainen metsuri. Toisaalta rehellistä ja uutteraa työntekoa ovat edustaneet myös monet kansakuntamme suuret urheilijasuosikit, sellaiset kuin Paavo Nurmi tai Juha Mieto. Ja sellaista edustivat monille myös Martti Vainio ja Mika Myllylä, kunnes niin sanotusti ”käry kävi”.

Doping ei istu suomalaiseen ajatteluun, sillä se on jotain epärehellistä ja likaista, jotain jonka avulla urheilija valitsee oikotien ja myöntää ettei ole sellaisenaan (suomalaisena) riittävän kova luu. Hän tarvitsee suojuoksun ja leuanvedon rinnalle piikin. Kilpaurheilussa doping on siis kilpailun epäeettisyyttä.

Perinteiseen suomalaiseen ajatteluun on kuulunut myös rehti vapaa-ajan vietto. Rehdin työviikon päätteeksi on rehtiä tirvaista viinaa. Epärehellistä vapaa-ajan viettoa edustavat puolestaan huumeet. Ne ovat jotain, mihin ei ole saatu otetta, jotain minkä käyttöä saatetaan vastustaa kysymällä ”eikö viina riitä?” Siten doping on työnteolle sitä, mitä huumeet ovat vapaa-ajalle: epärehellistä toimintaa.

Jos mennään ulos kilpaurheilukeskustelusta kuntourheilun puolelle, joudutaankin jatkumo työ−vapaa-aika korvaamaan jatkumolla suorittaminen−rentoutuminen. Kuten totesin aiemmin, työnteon puolelta suorittamisen eetos on levinnyt koko länsimaiseen ajatteluun. Kaikessa pitää olla hyvä, kaikkea pitää tehdä ja kaikkea on saatava, vaikka kyse ei olisikaan työstä ja sitä kautta elannon ansaitsemisesta. Siten kuntourheilussakin kilpaillaan, joko itseään tai vertaisiaan vastaan.

Doping on tässäkin yhteydessä oikotie onneen. Vapaa-aika asettuu nimenomaan työtä vasten, ja koska kuntourheilijat eivät urheile työkseen, he urheilevat vapaa-ajalla. Vapaa-ajalla tapahtuva toiminta voi kuitenkin kallistua paitsi rentoutumisen, myös suorittamisen puolelle. Dopingin käyttö kuntourheilussa onkin vapaa-ajan sisälle asettuvaa tavoitteellista toimintaa, eli vapaaehtoista suorittamista. Sitä vasten asettuu ”hyödytön” vapaa-aika (esimerkiksi television katselu tai edellä mainitut viina tai huumeet).

Vaikka kuntourheilussakin kilpaillaan jonkin verran toisia vastaan, ei pelissä ole elanto tai erityisen suuri glooria. Siksi onkin aiheellista kysyä, onko doping kuntourheilun puolella epärehellistä?

Sillä saatetaan toki saavuttaa etulyöntiasema suhteessa niihin, jotka eivät käytä, mutta mahdollinen häviäjä tuskin häviää paljoa. Sitä paitsi kuntourheilija kilpailee yleensä ensisijaisesti itseään vastaan, hän haluaa lyödä aiemmat saavutuksensa. Dopingin avulla kuntourheilija saa ”enemmän jotain”, kuten korkeammat voimatasot tai pitemmän jaksamisen, joten suorituksen näkökulmasta dopingin käyttö tuo lähinnä hyötyä ja voittajia.

Jatkumo rehellisyys–epärehellisyys onkin korvattava jollain vielä epämääräisemmällä, se on korvattava jatkumolla oikein−väärin. Jos Weber otetaan jälleen mukaan, toiminta joka tähtää siihen, mikä mielletään moraalisesti oikeaksi, on tunnerationaalista toimintaa.

Kadunmiehen näkökulmasta oikea tapa rentoutua vapaa-ajalla voisi olla jälleen viina tai television katsominen, ja väärä tapa huumeet tai televisioiden hajottaminen. Oikea tapa tehdä vapaa-ajan suoritus voisi olla vaikkapa sulkapallon pelaaminen. Mutta mikä on väärä tapa? Onko väärin doupata itseään kuntoilumielessä, kun kilpailee lähinnä itseään vastaan ja mahdolliset sivuvahingotkin kohdistuvat luultavasti vain itseen?

Kadunmiehen tai terveysviranomaisen vastaus olisi luultavasti keskimääräisesti useammin kyllä kuin ei. Entä mikä olisi kuntodouppaajan itsensä näkemys? Luultavasti hänkin ajattelee puhtaan kuntourheilijan tekevän moraalisesti oikean suorituksen. Mutta tekeekö hän itse dopingia käyttäessään omasta mielestään väärin? Ja jos tekee, kuinka väärin? Ja edelleen, jos hän määrittää tekevänsä aivan oikein, mitä vastaan kuntodopingin käyttäjä oikeastaan silloin rikkoo?

Nämä edellä esitetyt kysymykset ovat sellaisia, jotka nähdäkseni kaipaavat kipeästi vastauksia. Ja niiden saamiseksi olisi tärkeää kuulla, mitä dopingia käyttävät kuntourheilijat ovat itse mieltä. Toisaalta avoin kansalaiskeskustelu helpottaisi myös kadunmiestä muodostamaan oman näkemyksensä tästä aiheesta ja tuomaan sen paremmin julki. Siten tietäisimme, mitä mieltä ”me” oikeastaan olemme.

Kommentoi:

Tiedot






(Paina esikatselunappia, jotta voit lähettää kommentin.)