sisällysluettelo | yhteystiedot | palaute
 
Palvelut
Hallinto ja talous
Turku-info
Tietoa yrittäjälle 
Tietoa matkailijalle 
Kuvia Turusta
Tapahtumakalenteri
Turun seudun kartta
Aikataulut
Suosituimmat palvelumme
Virastot ja laitokset

TURUN KAUPUNKI
Kristiinankatu 1,
20100 Turku
puh. +358 (0)2 262 7111
Kaupungin sähköpostit:
etunimi.sukunimi@turku.fi

 

 
SILMÄYS TURUN HISTORIAAN
Kirjoittajat:  Turun maakuntamuseo/ FT Osmo Rinta-Tassi, FT Juhani Kostet, FM Marita Söderström, FM Seija Väärä

LUKIJALLE

Moni matkailija saapuu Suomeen Turun kautta. Turun linna ja linnassa sijaitseva kaupungin historiallinen museo on useimmille ensimmäinen tutustumiskohde. Linna on myös monien suomalaisten koululaisten keväisen luokkaretkeilyn kohde ja varttuneempi väkikin haluaa usein eläytyä maan historiaan juuri Turussa. Turun linnassa vierailee vuosittain noin 200.000 matkailijaa tai kaupunkilaista, Turun museoiden yhteinen kävijämäärä nousee lähelle 500.000.

Kaupungissa sijaitsee linnan lisäksi Suomen kansallispyhäkkö Turun tuomiokirkko. Monille tuttuja kohteita ovat kaupungin alueella sijaitsevat keskiaikaiset kirkot, taidemuseot ja muut kansakunnan historialliset muistomerkit. Aurajoen kansallismaisema ja siihen liittyvät kohteet ovat monelle unohtumaton kokemus. Turun ja sitä ympäröivän Varsinais-Suomen maakunnan historia on vaikuttanut monella tavalla koko maan kohtaloihin. Olihan Turku koko Ruotsin vallan ajan (-1809) maan hallinnollinen keskus, jonne monet uudistukset ja uudet aatteet kotiutuivat ensimmäisenä.

Koska yhä useammat matkailijat suuntaavat kulkunsa Turkuun, Turun maakuntamuseo on halunnut kantaa kortensa kekoon matkailijoiden palvelemiseksi kaupungissamme. Siksi olemme halunneet täydentää Turun linnan huonetilojen ja niihin rakennettujen näyttelyiden kertomusta tällä suppealla katsauksella Suomen historiaan ja liittää ne samalla kaupungin ja maan historiallisiin vaiheisiin. Koska olemme Turussa ja Turun linnassa, asioita on tarkasteltu Suomen vanhimman kaupungin näkökulmasta.

Juhani Kostet
museotoimenjohtaja
 

ESIHISTORIAN HAVINAA

Kivikautiset metsästäjät

Suomen ilmasto alkoi vähitellen lämmetä ja maata peittänyt paksu jääkauden aikainen mannerjäätikkö sulaa noin 10.000 vuotta sitten. Meren pinta nousi ja vesi peitti alleen suuren osan Suomenniemen. Jääkauden jälkeen maa nousi vähitellen ja meri syrjäytyi. Rehevä kasvipeite houkutteli eläinlaumoja kohti pohjoista. Metsästäjät ja kalastajat seurasivat riistan ja kala- ja hyljesaaliiden perässä ja asuttivat vähitellen tämän Euroopan pohjoisen kolkan.

Suomen vanhimmat asutuksen jäljet tunnetaan Karjalan kannakselta, Keski-Uudenmaan Askolasta ja Suomusjärveltä, Varsinais-Suomen itäisestä osasta. Pyyntikansa ei tuntenut vielä metalleja ja keramiikkakin oli heille tuntematonta. Tarpeelliset esineet, työkalut, pyyntivälineen ja kulkuneuvot, valmistettiin kivestä, luusta ja puusta. Elettiin ns. esikeraamista aikaa. Vähitellen ihmisen tekniset taidot lisääntyivät. Kiveä opittiin työstämään erittäin taidokkaasti ja siitä valmistettiin kirveitä, nuolen- ja keihäänkärkiä, tikareita, veitsiä. Kiveen opittiin tallentamaan myös eläin- ja ihmishahmoja. Savesta muotoiltiin ruukkuja, joissa voitiin valmistaa ja säilyttää ruokaa. Saviastioiden koristelu antoi koko kivikauden jaksolle nimen kampakeraaminen kausi (n.1500 e.Kr.). Kauppayhteydet lisääntyivät. Uusia materiaaleja kuten piitä, meripihkaa ja uusia puulajeja saatiin Venäjältä.
Kaarinan Kirkkomäen kalmiston rikas rautakauden lopun hauta. TMM/Henrik Asplund.
Kivikauden loppupuolella Suomeen tuli uutta väestöä etelästä meren yli. He toivat mukanaan uudenlaisia aseita vasarakirveitä, jotka oli mahdollisesti tarkoitettu taisteluaseiksi. Uudet tulokkaat toivat mukanaan myös toisenlaisen saviastiatekniikan, tavan valmistaa tasapohjaisia astioita, joiden yläosa oli koristeltu nuorapainanteilla. Uutta oli myös se, että tulokkaat eivät eläneet vain metsästyksellä ja kalastuksella, vaan heillä oli kotieläiminään lehmiä, lampaita ja vuohia.

Pronssi valtaa Suomenniemen

Suomeen tuli noin 1500 e.Kr. uutta väestöä lännestä. He toivat mukanaan uuden uskonnon: tavan haudata vainajat suuriin kiviröykkiöihin ja uuden elinkeinon, maanviljelyksen. Lounais-Suomen rannikolle muuttaneet uudisasukkaat toivat tullessaan muutakin uutta. Heillä oli metallista tehtyjä esineitä. Kivikauden suomalaiset saivat nyt ensimmäistä kertaa nähdä ja pronssiaseita ja -koruja. Paikallinen väestö omaksui nopeasti uudenlaisen kulttuurin. Siirryttiin pronssikauteen (1500 e.Kr.- 500 e.Kr.).

Suomalaiset hankkivat kalliita pronssiesineitä vaihtamalla niitä turkiksiin. Pronssiesineet olivat harvinaisia ylellisyystavaroita ja niihin oli varaa vain rikkaimmilla. Uutta metalliseosta kulkeutui Suomeen tuhansien kilometrien päästä Euroopan vilkkaita kauppareittejä pitkin. Läntiseen Suomeen sitä tuotiin Etelä-Euroopasta ja sisämaahan pronssia kulkeutui Venäjältä. Pian suomalaisetkin oppivat valamaan pronssia, kun vanhoista rikkoutuneista esineistä tehtiin uusia. Elämä jatkui kaikesta huolimatta samanlaisena kuin aikaisemmin, eikä pronssi tai uudenlainen kulttuuri muuttanut tavanomaista elämää. Metsän ja veden antimet olivat edelleen tärkein elanto suurissa erämaissa asuville ihmisille. Pienet peltotilkut ja kotieläimet olivat pilkahdus uudesta aikakaudesta ja edistyksestä.

Rauta valtaa maan

Vähä-Aasiassa asuneet heettiläiset keksivät noin 1300 e.Kr. keinon sulattaa malmikivestä rautaa ja valmistaa siitä aikaisempaa kestävämpiä aseita ja työkaluja. Tieto levisi muiden kansojen keskuuteen ja kulkeutui vilkkaita kauppareittejä pitkin kaukaiseen Suomeen. Raudan leviämistä pohjoiseen edisti roomalainen kaupankäynti ja heidän kiinnostuksensa pohjoisen riistaan ja turkiksiin. Kauppa kävi vilkkaana ja toi uudenlaista vaurautta Suomeen. Raudan voittokulku oli alkanut.

Rauta oli Suomessakin merkittävä uutuus, jonka raaka-ainetta oli saatavilla myös täällä. Rautaesineet olivat kuitenkin aluksi harvinaisia. Suomalaisista kehittyi taitavia seppiä, jotka kykenivät takomaan raudasta aseita, työkaluja ja käyttöesineitä. Myös pronssin käsittely kehittyi ja monipuolistui raudankäytön rinnalla. Suomi oli edelleen harvaan asuttu maa, jossa eränkäynnillä, metsästyksellä ja kalastuksella, oli suuri merkitys. Lisäravintoa saatiin yhä useammin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Vesistöjen varsille alkoi kehittyä kyliä, joiden ympärillä oli peltoja ja laitumia. Metsästyksen ja kalastuksen merkitystä osoittavat talonpoikien laajat eräoikeudet.

Merkittäviä muutoksia rautakautiseen kulttuuriin ilmaantui vasta kansainvaelluskaudella n. 400-600 j.Kr., esineistöön ilmaantui suomalaisia piirteitä ja Etelä-Pohjanmaasta muodostui omaleimainen kulttuurialue. Jopa kultaa esiintyy arkeologisissa löydöissä. Merovinkiajalla n. 600-800 j.Kr. suomalaiset piirteet lisääntyivät, mutta samanaikaisesti yhteydet muualle vilkastuivat. Kauden rikkaimmat kulttuurialueet keskittyivät Varsinais-Suomeen ja Ala-Satakuntaan.

Ihmisen mieltä on aina kiehtonut viikinkikausi (800-1050 j.Kr.) seikkailuineen. Vaikka suomalaiset eivät retkille osallistuneetkaan, he pääsivät osalliseksi monista retkiin liittyvistä asioista. Jo alkaneet voimakkaat idän kauppasuhteet syventyivät ja lännessä syntyneillä ensimmäisillä kaupungeilla oli merkittävä rooli suomalaisten kaupankäynnissä. Ajan sotaisaa luonnetta kuvaavat lukuisat aselöydöt ja muinaislinnojen verkoston syntyminen rannikoillemme ja vesistöjen varsille.
 
 

KESKIAIKAINEN SUOMI

Kristinusko juurtuu Suomeen

Pohjois-Euroopan vähän tunnetut alueet tulivat kirkollisen kiinnostuksen kohteeksi rautakauden lopulla. Lännen kirkon intresseihin kuuluivat myös Baltia ja Suomi, joiden asema määriteltiin Roomassa 1100-luvun alussa pidetyssä kokouksessa. Suomi kiinnosti myös Bysantin kirkkoa sen jälkeen kun Kiovan suuriruhtinas Vladimir antoi kastaa itsensä vuonna 988. Bysantin kirkon käännytystyö eteni totunnaisia kauppareittejä pitkin Karjalaan, mutta novgorodilaisilla oli myös valtapyrkimyksiä Baltiassa ja Hämeessä. Lännen kirkko vakiinnutti asemansa lounaisessa Suomessa 1100-luvulla ja 1200-luvun alussa. Vuoden 1150 tienoilla Suomeen purjehti kronikan mukaan Ruotsista kuningas Eerikin johtama ledung-seurue, johon kuului englantilaissyntyinen piispa Henrik. Eerikin tarkoituksena oli laajentaa valtakuntaansa ja kerätä veroja kuninkaanvallan lujittamiseksi. Piispa Henrikin tehtävänä oli käännyttää pakanalliset suomalaiset kristinuskoon ja liittää heidät Rooman kirkon vaikutuspiiriin. Piispalle matka koitui kohtalokkaaksi, kun suomalainen talonpoika Lalli surmasi hänet Köyliönjärven jäällä. Piispa Henrikistä tuli suomalaisten kansallispyhimys. Roomalaiskatolinen kirkko jatkoi käännytystyötään ja länsimaisen kulttuurin levittämisestä. Seurakuntia perustettiin ja kirkkoja rakennettiin hartauden harjoituksen keskuksiksi. Rooman kirkon asema vakiintui vähitellen myös muualla Suomessa ja kirkollisen kehityksen seurauksena Suomeen tulvi sekä läntisiä että Bysantin kirkon tuomia itäisiä kulttuurivaikutteita.
Ensimmäistä ristiretkeä kuvaava kaiverrus piispa Henrikin kenotafissa Nousiaisten kirkossa. TMM/Martti Puhakka.

Valloitettuun Suomeen (nykyinen Varsinais-Suomi) perustettiin lähetyshiippakunta, jonka keskus oli Nousiaisissa. Piispanistuin siirrettiin 1220-luvun lopulla Koroisiin, jonne keskiaikaiset kauppiaat purjehtivat. Maan noustessa joki madaltui ja kaupankäynti siirtyi nykyisen kaupungin paikalle. Piispanistuin ja tuomiokirkko oli siirrettävä lähemmäksi muuta asutusta. Tuomiokirkon rakentaminen nykyiselle paikalleen aloitettiin 1280-luvulla ja se vihittiin käyttöönsä kesäkuussa v. 1300. Pyhälle Olaville pyhitetty dominikaaniluostari oli perustettu Turkuun jo v. 1249 ja ilmeisesti kaupungissa oli myös Pyhälle Annan nunnaluostari.
 
 

Ruotsalaisia valtaherroja

Suomen eteläinen rannikkoalue oli asutettu jo esihistoriallisella ajalla ja rautakaudella saariston suojaisiin satamiin ja jokivarsien asutuskeskuksiin oli syntynyt tärkeitä kauppa- ja satamapaikkoja. Kun katolisen kirkon ja Ruotsin kruunun asema oli vakiintunut 1300-luvun alkuun mennessä, Suomi oli saanut sekä maallisen että hengellisen esivallan. Piispa käytti katolisen kirkon ja paavin valtaa, järjesteli seurakunnallisia oloja, ohjasi kansan siveellistä käyttäytymistä sekä käytti osaa tuomiovallasta. Kuninkaalle kuulunutta valtaa oli siirretty uskotuille miehille, linnanpäälliköille ja voudeille. Turun linna perustettiin 1200-luvun lopulla ruotsalaisten vallan tukikohdaksi lounaiselle rannikolle. Maallisen vallan tueksi rakennettiin keskuslinnat Viipuriin ja Hämeenlinnaan.

Vallitsevan käsityksen mukaan Turun linna perustettiin 1280-luvulla, mutta kukaan ei tiedä varmuudella, miltä varustus tuolloin näytti. Ehkä se oli rakennettu puusta monien muiden tuon aikaisten linnojen tapaan. Kivistä muuratun linnan rakentaminen oli valtava hanke, joka edellytti, että hankkeella oli tilaaja, vaikutusvaltainen paikallinen mahtimies, ammattitaitoisia rakentajia ja riittävästi rahaa. Ensimmäinen tunnettu kuninkaan edustaja Suomessa oli Turun linnan päällikkönä mainittu Kaarle Kustaanpoika, "prefectus Finlandiae". Nimitys merkitsi vallan ja hallinnon siirtymistä piispoilta maallisille virkamiehille.

Itämaaksi kutsutun alueen hallinnolliseksi keskukseksi muodostui Turku ja Turun linna oli keskeinen tukikohta. Vuonna 1362 Suomen asema osana Ruotsin valtakuntaa koheni alueen edustajan saatua osallistua ensimmäisen kerran kuninkaanvaaliin. Albrekt Mecklenburgilaisen aikana 1300-luvun jälkipuoliskolla Bo Joninpoika Grip sai vaiheittain koko Suomen haltuunsa. Jeppe Abrahaminpoika Djäknestä tuli Bo Joninpojan aikana ensimmäinen suomalainen Turun linnan päällikkö.

Birger-jaarli teki toiseksi ristiretkeksi kutsutun valloitusmatkan Hämeeseen 1200-luvun puolivälissä. Hakoisten vanha muinaislinna varustettiin aluksi Hämeen linnaksi kunnes vuosisadan lopulla alettiin rakentaa uutta linnaa Ruotsin vallan tukikohdaksi. Tyrgils Knuutinpojan johtama kolmas ristiretki suuntautui Karjalaan 1293, ja tämän retken seurauksena alkoi kohota Viipurin linna.

Suomen piispanistuin asettui 1230-luvulla Koroisten niemelle lähelle nykyistä Turkua. Pienoismalli Turun linnan keskiajan näyttelyssä. TMM/Pekka Kujanpää.
Ruotsi yritti ulottaa valtaansa myös Novgorodin alueelle. 1300-luvun alkupuoliskolla olikin jatkuvia sotia, ryöstöretkiä ja rajakahakoita, joissa osapuolet pyrkivät joko laajentamaan tai puolustamaan omaa nautinta-aluettaan ja valtapiiriään. Turkua tämä vaihe kosketti vuonna 1318, jolloin venäläiset polttivat kaupungin. Turun linna tosin säästyi tuholta. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Ruotsin ja Novgorodin raja määriteltiin kulkevaksi Karjalan kannakselta Pohjanlahdelle. Suomen asutus laajeni itään ja pohjoiseen ylittäen rajan. Vuonna 1475 rakennettiin Olavinlinna rajan tuntumaan, ja Täyssinän rauha 1595 työnsi rajaa edelleen itään ja liitti myös Lapin Ruotsin valtapiiriin. Stolbovan rauha 1617 ulotti Ruotsin vallan pisimmälle idässä.
Unionikuningas Eerik Pommerilainen kävi kaksi kertaa Suomessa. Hän uudisti Itämaan hallintoa perustamalla 1407 Turun maanoikeuden. Maa jaettiin kahteen laamannikuntaan, ja paikallishallintoa kehitettiin muodostamalla hallintopitäjiä ja kihlakuntia. Eerik uudisti myös verotuksen ja antoi oikeuden lyödä Turussa omaa rahaa, hopeisia äyrityisiä ja kuuden penningin kolikoita.
 
 

Kalmarin unionin sisäiset kiistat johtivat Eerik Pommerilaisen syrjäyttämiseen. Tanskan ja Ruotsin sekä hansakaupunkien välinen valtataistelu nosti Suomen ajoittain merkittävään poliittiseen asemaan osapuolten käyttäessä maata tukialueenaan. Näin kävi Kaarle Knuutinpojan ja Sten Sture vanhemman aikana. Suomi oli erityisesti Sturen huomion kohteena. Hän kävi maassa kaikkiaan 16 kertaa. Alueen merkitys korostui myös 1490-luvulla Venäjää vastaan käytyjen sotien vuoksi. Kovimman paineen kantoi tällöin Viipurin linna ja linnalääni. Turku puolestaan sai kokea kovia mm. vuonna 1509, jolloin tanskalaiset ryöstivät kaupunkia.
 

Turun piispalla oli keskiajalla merkittävä poliittinen valta. Tästä kertoo mm. se, että piispat rakensivat Turun lähistölle Kuusistoon oman puolustus- ja asuinlinnan. Vuodesta 1385 lähtien piispoiksi valittiin vain suomalaissyntyisiä miehiä, kuten Maunu II Tavast, Maunu Särkilahti sekä viimeinen katolisen ajan piispa Arvid Kurki, joka hukkui matkalla Ruotsiin 1522. Maahan muodostui 1300- ja 1400-luvun kuluessa oma rälssi, jota edustivat mm. Flemingit, Hornit, Kurjet ja Tavastit.
 

Kruunun hallinto nojasi paikallishallinnon yksiköihin, pitäjiin. Vanhojen maakuntien pohjalle syntyi linnaläänejä, jotka toimivat voutikuntina ja joista käsin hallittiin Suomea, Hämettä ja Karjalaa. Porvoo oli aluksi Uusimaan keskuspaikka, kunnes Raaseporin linna rakennettiin 1200-luvun lopulla. Seuraavalla vuosisadalla järjestyi pitäjän- ja voutihallinto Pohjanmaalla, jota hallittiin Korsholmasta käsin.

1200-luvun lopulla rakennettu Turun linna oli aluksi  yksinkertainen leirikastelli. Pienoismalli  Turun linnan perusnäyttelyssä. TMM/Pekka Kujanpää.
Turussa 1400-luvun alussa lyötyjä aurtuiota. TMM/Martti Puhakka.
Tanskalaisten Turun tuomiokirkosta v. 1509 ryöstämä ns. Ejbyn kalkki. Turun tuomiokirkkomuseon kokoelmat. TMM/P. O. Welin.
Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöönsä v. 1300. Se on ollut sekä katolisen Suomen että evankelisluterilaisen uskon keskus pian 700 vuotta. TMM/Martti Puhakka.
Kaupungit talouden perustana
Suomessa kaupungistumisen ensimmäiset merkit ovat havaittavissa viikinkikauden ja keskiajan siirtymävaiheen esiurbaanisessa ajanjaksossa, jolloin ruotsalaisen Birkan ja Sigtunan vaikutus näkyy kauppakeskustemme arkeologisissa löydöissä. Sigtunan nousu aloitti Suomessa ns. muinaiskaupunkien aikakauden, jolloin kauppapaikoilla oli kiinteä asutus ja väestö harjoitti aktiivista koti- ja ulkomaan kauppaa. Suomen tärkeimpiä esiurbaanisia keskuksia olivat Kokemäen Teljä ja Hahlo, Nousiaisten Kurkela ja Halikon Rikala. Luetteloon voidaan lisätä myös Turun yläpuolella olleet muinaiset kauppapaikat Liedon Sauvala ja Ristinpelto sekä Kaarinan Ristimäki ja Maarian Koroinen. Nykyisen kaupunkikulttuurin juuret ulottuvat selvimmin keskiajan alkuun, 1200-luvun loppuun ja 1300-luvun alkuun.
Turun vanha suurtori ympäristöineen muodosti keskiaikaisen kaupungin hallinnollisen ja kaupallisen keskuksen. TMM/Martti Puhakka.
Turku kehittyi kaupungiksi 1200-luvun lopulla ja oli sen jälkeen pitkään Suomen hallinnollinen ja kirkollinen keskus. Se oli myös merkittävä kulttuurikeskus ja kaupungissa oli keskiajalta lähtien tärkeitä virkamiehiä, hengenmiehiä, liikemiehiä ja opettajia, joiden välityksellä luotiin kulttuuriyhteyksiä ja tuotiin uusia kulttuurivaikutteita. Seuraavalla vuosisadalla perustettiin Ulvila (1365) ja Porvoo (1386). Viipuri sai kaupunkiprivilegiot vasta 1403. Siitä tuli Karjalan hallintokaupunki ja merkittävä ulkomaan kaupan keskus. Naantali syntyi 1443 sinne perustetun birgittalaisluostarin myötä ja Rauma sai kaupunkioikeutensa 1442. Keskiaikaisissa kaupungeissamme saksalaisilla kauppiailla oli merkittävä rooli. Paitsi että he hallitsivat kaupankäyntiä, saksalaiset olivat enemmistönä kaupunkien raadeissa päättämässä asioista.
 
 

UUDEN AJAN ALKU

Kustaa Eerikinpoika Vaasa mullistaa maan

Ruotsin Vaasa-hallitsijoiden aika 1500-luvulla oli Turun linnan historian merkittävimpiä ajanjaksoja. Linna oli hovi, hallinnollinen keskus ja kuninkaallisten vierailujen tärkeä tukikohta. Siellä vietettiin oloissamme ainutlaatuista renessanssielämää Suomen herttuan Juhanan ja hänen puolalaisen puolisonsa Katarina Jagellonican aikana 1560-luvulla. Samaan aikaan linna oli myös synkkien kohtaloiden keskipiste. Muistakaamme vain Eerik XIV:n kohtaloa linnan vankina, valtataistelujen verisiä selvittelyjä ja onnellisten rakkaussuhteiden onnettomia päätöksiä.

Kustaa Vaasan, "Taalainmaan talonpojan", valinta Ruotsin valtionhoitajaksi vuoden 1521 herrainpäivillä aloitti valtataistelun, joka vaikutti myös Suomeen. Tanskalaisista vapautuminen aloitti sodan, jossa suomalaisetkin olivat pian mukana. Kustaa halusi katkaista nopeasti yhteydet Tanskaan ja saada "Itämaan" asukkaat uskollisiksi itselleen. Ahvenanmaan Kastelholma valloitettiin v. 1521, mutta päätavoitteen Turun linnan valtaaminen aiheutti enemmän vaivaa. Linnan piiritys alkoi marraskuussa 1521 ja päättyi tuloksettomana vasta keväällä 1522. Kirvelevän tappionsa seurauksena ruotsalaiset polttivat eri puolilla kaupunkia varastoja ja rakennuksia.

Liedon madonna. Kirkkoveistokset kuuluivat kiinteästi katolisen kauden kirkkoihin. 
TMM/Martti Puhakka.
Kustaa lähetti uusia joukkoja kesällä 1523 tarkoituksenaan kukistaa tanskalaisvalta lopullisesti. Tanskalaiset hajaantuivat pahoin ja osa joukoista pääsi pakenemaan linnaan, osa perääntyi päällikkönsä von Oldenburgin johdolla Viipuriin ja osa lienee piiloutunut Kuusiston linnaan. Turun linna valloitettiin helposti lyhyen piirityksen jälkeen. Kustaa Vaasan valta Turussa ja Suomessa oli näin vakiinnutettu ja tanskalaisia kannattaneet porvarit saivat maksaa linnan vapautumisen jälkeen tanskalaismielisyytensä hengellään.
 
 

Kustaan kaksi vierailua Suomeen

Kustaa Vaasa tutustui perusteellisesti valtakuntansa eri osiin. Kesällä 1530 oli vuorossa Suomi, joka oli tanskalaissodan jälkeen pysynyt uskollisena Kustaalle. Kuninkaan ensimmäisen Suomen vierailun keskipisteeksi tuli Turun linna, jossa hän asui käyntinsä ajan elokuusta syyskuun toiselle viikolle. Kustaalle linnasta näyttää jääneen varsin synkkä kuva, mikä ilmenee hänen myöhemmistä kirjeistään. Vanhanaikainen Turun linna 1500-luvun alussa jo olikin, sen viimeiset laajat korjaukset oli tehty jo lähes sata vuotta aikaisemmin. Vanhanaikaisuutta lisäsi Kustaan mielestä myös se, että ruotsalaisia linnoja oli jo tuossa vaiheessa uudistettu renessanssi rakennusihanteita vastaaviksi.

Kustaa Vaasan vierailusta oli toki monenlaisia tuloksiakin. Hän järjesti Turussa etsikkokäräjät, joilla ratkaistiin mm. kaupunkilaisten ja eräiden talonpoikien välinen rajakiista. Sitä seurasi rajankäynti, johon liittyvät asiakirjat ovat olleet sen jälkeen tärkeä perusta monille rajatarkistuksille ja maanomistusriitojen ratkaisulle 1700-luvun lopulle saakka ja jonka määrittelemä alue on muodostanut perustan kaupunkilaisten nautinta-alueelle. Hän suoritti ns. eriksgatanin, joka suuntautui Turun, Uskelan, Perniön ja Raaseporin alueille, joista kuninkaalle näyttää jääneen positiivinen kuva, koskapa hän ehdotti myöhemmin Juhanalle Turun linnan siirtämistä Raaseporin alueelle. Kustaalle Turun vierailu vahvisti käsityksen, että suomalaiset tukisivat häntä myös vaikeina aikoina.

Kustaa Vaasa uudisti maan hallintoa ja kirkollis-
ta elämää. TMM/Martti Puhakka.
Kummallakin matkallaan Kustaa Vaasa pani toimeen Suomen hallinnon tarkastuksen ja monia hallinnollisia uudistuksia. Keskiaikaiset palvelusläänit lakkautettiin asteittain ja niiden tilalle perustettiin keskushallinnon alaiset tililäänit. Verotusta varten alettiin laatia veroluetteloita, joiden pohjalta perittiin merkittävästi kiristyneitä veroja. Kaikki kuninkaan uudistukset eivät kuitenkaan onnistuneet: Tallinnan vastapainoksi 1550 perustettu Helsinki ei kehittynyt toivotulla tavalla.

Suomen Herttua Juhana ja Eerik XIV

Vaikka Kustaa Vaasan oleskelu Turussa liittyikin tiiviisti ulkopoliittisen tilanteen hoitoon, vierailusta oli Turulle ja koko Suomelle pitkäaikaisia vaikutuksia. Kesäkuun 4. päivänä 1556 Juhana sai käskyn "että hän kiiruusti lähtee Kuninkaallisen Majesteetin luo", siis Turkuun. Jo saman kuun lopulla, kesäkuun 27. päivänä, muutamaa päivää ennen paluutaan Tukholmaan, Kustaa antoi Turun linnassa läänityskirjan, jonka mukaan Juhana sai hallittavakseen Suomen herttuakunnan, Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Ahvenanmaan. Uusi vaihe Suomen valtiollisessa historiassa oli alkanut. Sitä johti nyt Suomen herttuana vain 18-vuotias Juhana.

Herttuakuntaan kuuluivat maan lounaiset läänit, mutta Juhana oli koko Suomen käskynhaltija. Pohjanmaa ei kuulunut vielä hallinnollisesti Suomeen, vaan sitä hallittiin 1500-luvun lopulle saakka suoraan Ruotsista. Kustaa Vaasan kaksi muuta poikaa, Kaarle ja Maunu, saivat omat herttuakuntansa Ruotsista. Suomen herttuakunta ei siis ollut Juhanalle mikään poikkeuksellinen armonosoitus. Sillä oli ulkopoliittinen tausta, sillä kuningas halusi korostaa omaa valta-asemaansa Venäjän Iivana Julmalle, joka rinnasti Ruotsin kuninkaan Novgorodin käskynhaltijaan.

Nuori Juhana oli Turun linnassa ajoittain yksinäinen ja turhautunut. Ruotsalainen hovineiti Kaarina Hannuntytär sulostutti nuoren Juhanan elämää ja synnytti hänelle neljä lasta. Vuonna 1562 Juhana avioitui Puolan kuninkaan sisaren, Katariina Jagellonican kanssa. Kaarina Hannuntytär joutui muuttamaan perillisineen hänelle lahjoitettuun Vääksyn kartanoon Kangasalalle.

Turun linnassa alkoi loistelias renessanssielämä. Salit koristeltiin kuvakudoksilla ja taide-esineillä, ja juhlat seurasivat toisiaan. Linnan loistokaudesta ei tullut pitkäaikaista. Kustaa Vaasan jälkeen vuonna 1560 valtaistuimelle nousseen Eerik XIV:n ja Juhanan välille syntyi erimielisyyksiä Juhanan itsenäisen ulkopolitiikan ja Eerikin epäluuloisuuden vuoksi. Kuningas antoi valloittaa Turun linnan kesällä 1563, ja vain yhdeksän kuukautta Katariinan saapumisen jälkeen herttuapari vietiin vangittuna Ruotsiin. Samalla tyhjennettiin Turun linna kalustosta ja sisustuksesta. Eerik XIV joutui luopumaan kruunustaan v. 1568. Hänet siirrettiin pari vuotta myöhemmin vangiksi Turun linnaan. Kun Eerik kuoli 1577, hänen puolisolleen ja lapsilleen lahjoitettiin Kangasalan Liuksialan kartano, jossa Kaarina Maununtytär vietti elämänsä loppuvuodet.

Suomen herttuakunnan vaakuna 1500-luvulta.
TMM/Martti Puhakka.
Postinvartijankamarin nuorta paria esittävä renessanssimaalaus on osa säilynyttä 
1500-luvun loistoaikaa.
TMM/Pekka Kujanpää.

Erik  XIV ja Kaarina Maununtytär Löfgrenin kuuluisassa maalauksessa.
Valtion taidemuseon kokoelmat. 
TMM/Martti Puhakka.
Turun linnan esilinna valmistui v. 1588, vähän ennen vuosisadan lopun levottomuuksia. 
TMM/Martti Puhakka.
Uskonpuhdistus ja Mikael Agricola
Kustaa Vaasa otti ensimmäiseksi tehtäväkseen kirkon vallan nujertamisen ja omaisuuden siirtämisen kruunulle. Oikeutuksen tähän antoi reformoitu usko. Periaatteena oli Jumalan pyhän sanan ja evankeliuminen levittäminen puhtaana ja väärentämättömänä. Lutherilta ammennettujen oppien mukaisesti kirkon miehet halusivat kristityn uskonelämän voimakasta uudistamista. Ensimmäinen murrosvaiheen uudistusmielinen piispa maassamme oli 1528 Turun piispaksi tullut Martti Skytte, joka pyrki edistämään luterilaisuuden leviämistä hiippakunnassaan. Parhaaksi keinoksi hän näki nuorten lähettämisen oppiin Wittenbergiin, raamattuhumanismin kehtoon. Halukkaita ilmaantuikin, heidän joukossaan mm. Mikael Agricola.
Mikael Agricolasta tuli Turun piispa ja suomen kirjakielen perustaja. 
Turun tuomiokirkkomuseon kokoelmat. 
TMM/Martti Puhakka.
Mikael Agricola oli syntynyt noin v. 1510 Pernajan Torsbyssä. Hänen koulutiensä alkoi Viipurissa, jossa hän joutui kosketuksiin myös humanismin kanssa. Siellä hän sai tietoja ensimmäisen kerran uskonpuhdistuksen aatteista. Toimiessaan piispa Martti Skytten kirjurina 1528-1536 Agricola pääsi kuulemaan läheltä uskonpuhdistuksen ensimmäisiä suomalaisia tulkkeja v. 1529 kuollutta Pietari Särkilahtea ja Martti Skytteä. Kirjurina Agricola sai mahdollisuuden tutustua Lutherin teoksiin ja julistuksiin. Hän aloitti Raamatun suomennostyön, jota jatkamaan hänet lähetettiin Wittenbergiin. Käännöstyön lisäksi Agricola opiskeli Saksassa Lutherin teologiaa. Palattuaan Suomeen hänestä tuli Turun koulun rehtori ja tuomiokapitulin kirjuri.

Ennen raamatullisten tekstien julkaisemista Agricola näki tarpeelliseksi julkaista ensimmäisen suomenkielisen aapisen suomenkielen aseman ja oppimisen turvaamiseksi. Vuonna 1543 ilmestyneeseen ABC-kiriaan sisältyi myös Katekismus. Seuraavana vuonna ilmestyi pappien käyttöön Rucouskiria Bibliasta. Suomalaisen kirjallisuuden ja uudistuvan jumalanpalveluselämän kannalta tärkein työ oli 1548 julkaistu suomenkielinen Uusi Testamentti. Käännöksen perustana olivat paitsi latinankielinen Vulgata myös Lutherin saksan ja ruotsinkieliset käännökset. Agricolan suurin haave, suomenkielinen koko raamattu, toteutui vasta 85 vuotta hänen kuolemansa jälkeen eli vuonna 1642.
 
 

Venäläisvihaa ja talonpoikaiskapinoita

V. 1570 Ruotsi-Suomen ja Venäjän välille puhkesi 25 vuotta kestänyt sota. Suomalaisten Henrik Klaunpoika Hornin, Klaus Flemingin, Iivari Maununpoika Särkilahden ja Herman Flemingin sekä ylipäällikkö Pontus De la Gardien johtamissa taisteluissa pystyttiin lopulta voitolliseen tulokseen. Täyssinän rauhaan 1595 antoi hyvät edellytykset se, että Puolan kuninkaaksi valittu Juhana III:n ja Katariinan poika Sigismund valittiin 1592 kuolleen Juhanan jälkeen myös Ruotsin kuninkaaksi.

Sigismundin asema nosti Ruotsi-Suomessa sisäisen taistelun. Kaarle-herttua asettui vastustamaan valtaneuvoston tukemana kuningasta ja tämän pyrkimyksiä palauttaa katolinen usko Ruotsi-Suomeen. Suomen aatelisto asettui puolestaan käskynhaltijansa Klaus Flemingin johdolla tukemaan Sigismundia. Pitkän sodan näännyttämiä talonpoikia oli vuoden 1595 jälkeen vaikea saada ymmärtämään Suomen aateliston valtapolitiikkaa ja sotaväen ylläpitämistä rauhan aikana.

Levottomuuksia syntyi useilla paikkakunnilla, mutta kriisi puhkesi Pohjanmaalla. Kaarle -herttua tuki ilmajokelaisen Jaakko Ilkan johtamaa kansannousua. Flemingin joukot kukistivat kapinan ensimmäisen vaiheen. Ilkka vangittiin ja toimitettiin Turun linnaan. Loppuvuodesta eteläpohjalaiset tarttuivat uudelleen aseisiin. Jaakko Ilkka pakeni Turun linnasta ja asettui jälleen johtamaan kapinaliikettä. Tukea saatiin myös Pohjois-Pohjanmaan, Savon ja Pohjois-Hämeen talonpojilta. Nuijajoukko eteni kolmena joukkona kohti Etelä-Suomea. Pääjoukko lyötiin Nokialla. Jaakko Ilkka ja muut kapinan johtomiehet vangittiin ja mestattiin kotiseuduillaan. Nuijasodan loppuselvittely tapahtui Etelä-Pohjanmaalla, kun Klaus Flemingin joukot kukistivat Hannu Krankan johtamat pohjoispohjalaiset talonpoikaisjoukot Ilmajoen ja Kurikan rajalla helmikuussa 1597. Selvitettyään Stångejoen taistelussa välinsä Sigismundin kanssa Kaarle-herttua saapui Suomeen kukistaakseen täällä kytevän kapinan loppukesästä 1599.
 
 

SUOMI SUURVALLAN OSANA

Sotaa, vilua ja nälkää

Uusi vuosisata alkoi Suomessa onnettomasti. Vuosien 1601-1602 kato autioitti maata, mutta sitäkin pahempana kansan mieliin jäivät Perttulin hallavuosi 1635 ja Laurin hallavuosi 1656. Tuhoisimmat olivat "isot kuolonvuodet" 1695-97, jolloin noin kolmannes puoleen miljoonaan kohonneesta väestöstä menehtyi. Väkiluku palautui samalle tasolle vasta seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolla.

Kustaa  II Aadolf (1613-1632) loi Ruotsin suurvallan 1600-luvun alun laajalla valloituspolitiikallaan. 
Gripsholmin linnan kokoelmat. 
TMM/Pekka Kujanpää.
Kaarle IX:n ja Kustaa II Aadolfin sodat Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan sekä 30-vuotinen sota Saksassa verottivat Suomen elinvoimaa. Ylimääräiset sotaverot ja väenotot rasittivat katovuosien ohella rahvasta ankarammin kuin emämaata, jonka väkiluku oli Suomeen verrattuna nelinkertainen ja talouselämä vakaammalla pohjalla. Ratsuväestä oli parhaimmillaan puolet rekrytoitu Suomesta. Tilojen veronmaksukyvyn menetys ja autioituminen olivat yleisiä ilmiöitä vuosisadan jälkipuoliskolle saakka.

Suomi käsitettiin 1600-luvulla osana emämaata toisin kuin voittomaat muualla. Maahan perustettiin 1630-luvulla lääninhallinto emämaan tapaan. Maalliset ja hengelliset virkamiehet valittiin ruotsalaisten keskuudesta. Suomen kielen käyttö hyväksyttiin vain rahvaan kanssakäymisessä sekä kirkollisten toimitusten kielenä. Toinen vuosisadan mainittavista ilmiöitä oli läänityslaitos. Varsinkin Kristiina-kuningattaren aikana aateloitiin runsaasti uusia sukuja ja jaettiin suurläänityksiä, joita syntyi Suomeen väki- ja talolukuun verrattuna Ruotsia enemmän. Valtakunnan talouden jouduttua verotulojen ehtyessä huonoon tilaan läänityksistä enin osa peruutettiin vuosisadan jälkipuoliskolla.

Kreivin aika - Pietari Brahe ja Suomi

Suomi oli ajautunut 1630-luvun puoliväliin mennessä taloudellisiin vaikeuksiin. Peräkkäisten katovuosien vuoksi puolet kruunun veroista jäi saamatta. Pitkät sodat vaativat myös oman veronsa. Maasta puuttui arvovaltainen johto ja virkamiehistöä epäiltiin huolimattomuudesta. Suomen hallinnollinen asema kohentui ratkaisevasti, kun kreivi Pietari Brahe määrättiin v. 1637 Suomen, Ahvenanmaan ja kummankin Karjalan kenraalikuvernööriksi. Hallinnolliseksi keskukseksi tuli Turun linna, jonne Brahe perusti "hovinsa" ja jonne myös lääninkanslia alkuvaiheessa sijoitettiin.

Turun hallinnollista merkitystä oli lisännyt kaupunkiin v. 1623 perustettu maan ensimmäinen hovioikeus. Sitäkin tärkeämpää kaupungin sivistykselliselle kehitykselle oli akatemian perustaminen. Perustamisajatus oli herätetty jo 1630-luvun alussa, mutta sen toteutti lopulta Pietari Brahe, jonka mielestä yliopisto palveli myös esivallan tarkoitusperiä. Perustamisasiakirja allekirjoitettiin 26.3.1640 ja akatemian juhlalliset avajaiset pidettiin 15.7.1640. Turun akatemiassa oli neljä tiedekuntaa: teologinen, lainopillinen, lääketieteellinen ja filosofinen. Opetuksesta vastasi 11 professoria ja opiskelijoiksi ilmoittautui ensimmäisenä lukukautena 249 nuorta, joista puolet oli Ruotsista. Akatemian ensimmäiseksi kansleriksi nimitettiin 1646 Pietari Brahe siitä huolimatta, että hänen ensimmäinen kenraalikuvernöörikautensa oli päättynyt jo 1640.
Pietari Brahen kenraalikuvernöörikaudet merkitsivät kaupunkilaitoksen, hallinnon ja sivistyselämän huomattavaa kehityskautta.
Gripsholmin linnan kokoelmat. 
TMM/Pekka Kujanpää.
Pietari  Brahen hovi ja virkapaikka sijaitsi Turun 
linnan esilinnan itäsiivessä. 
TMM/Martti Puhakka.
SUURVALLAN ROMAHTAMINEN

Suuri Pohjan sota ja isoviha

Itämeren alueen poliittisessa kehityksessä tapahtui 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa käänne Ruotsin suurvalta-asemaa vastaan. Ruotsin asema oli perustunut muiden Itämeren valtioiden tilapäiseen heikkouteen. Takapajuisella Venäjällä oli ollut pahoja sisäisiä vaikeuksia, Puolan hallitus oli rakenteeltaan voimaton. Pohjois-Saksa vuodatti verensä kuiviin 30-vuotisessa sodassa ja tuleva suurvalta Preussi tarvitsi aikaa voimiensa kokoamiseen. 1600-luvun lopulla syntyi vahva Ruotsia vastaan suunnattu liittoutuma, jossa menetettyjä maakuntiaan sureva Tanska oli innokkaana aloitteentekijänä. Ruotsin kuninkaaksi julistetun vain 15-vuotiaan Kaarle XII:n nuoruus ja kokemattomuus houkutteli naapurivaltoja liittoutumaan Ruotsia vastaan.

Sota syttyi helmikuussa 1700 vihollisjoukkojen tunkeutuessa Liivinmaalle ja Ruotsin hallitsemille Balttian alueille ja Inkeriin. Aluksi ruotsalaiset menestyivät sodassa Venäjää vastaan hyvin ja armeija pystyi lyömään venäläiset joukot Narvassa v. 1700. Vuoteen 1704 mennessä Venäjä oli kuitenkin vahvistunut merkittävästi. Uuteen pääkaupunkiin, Suomenlahden pohjukkaan rakennettuun Pietariin sijoitetusta laivastosta oli kehittymässä merkittävä strateginen voima koko Itämerelle. Vahvistuneen Venäjän joukot tunkeutuivat Suomen rajoille ja Karjalaan. V. 1709 käyty Pultavan taistelu käänsi sodan Venäjän eduksi. Suomea uhkasi miehitys, mutta Kaarle XII sai taivutelluksi Venäjän vanhan vihollisen Turkin mukaan sotaan. Lopullinen romahdus ja Suomen miehitys tapahtui v. 1713. Alkoi vuoteen 1721 saakka kestänyt isoviha.

Pitkän ja väsyttävän sodan päätteeksi solmittiin rauha Uudessakaupungissa elokuussa 1721. Rauha romahdutti Ruotsin yli puoli vuosisataa kestäneen suurvalta-aseman. Ruotsi luovutti Venäjälle kaikki Suomenlahden eteläpuoliset alueet ja Kaakkois-Suomen Vironlahdelle saakka.
 
 

Hatut ja myssyt - uudet poliittiset voimatekijät

Tuskin maa oli ehtinyt toipua edellisestä sodasta, kun Ruotsin
sisäisten ryhmittymien "hattujen" ja "myssyjen" valtataistelun seurauksena "hattujen" ajama Venäjän vastainen revanssipolitiikka vei voiton ja Ruotsin joutui uuteen sotaan itäistä naapuria vastaan. Heinäkuun 21. päivänä 1741 Ruotsissa päätetyn sodanjulistuksen ehdittyä sekä Suomeen että Pietariin voimasuhteet olivat kääntyneet venäläisille edullisiksi.

Venäjän valtaistuimelle noussut keisarinna Elisabeth käytti tilaisuutta hyväkseen ja antoi levittää Suomeen manifestia, jossa hän valitti sotaa ja moitti sen aloittanutta Ruotsin hallitusta. Suomalaisille hän lupasi sovintoa ja ystävyyttä, jos kansa ei auttaisi Ruotsin armeijaa. Julistuksen tärkein osa sisälsi tärkeän lupauksen. Jos suomalaiset haluavat erota Ruotsin valtakunnasta ja "ylös asettavat yhden oman vapan Hallituxen", keisarinna tahtoo "häidän oman toivåns ja anomuxens jälcken caickissa tiloissa osotta heille yhden uskollisen avun". Sota päättyi kehnosti ja armeijan antauduttua venäläiset miehittivät nopeasti koko maan.

Turun rauhan asiakirja vuodelta 1743. TMM/RA/Kurt Eriksson.
Menestyksestään huolimatta venäläiset halusivat rauhaa ja helmikuussa 1743 aloitettiin rauhanneuvottelut Turussa. Venäläiset vaativat aluksi itselleen Kymenkartanon ja Uudenmaan läänejä. Neuvottelut sujuivat vaivalloisesti venäläisten aluevaatimusten vuoksi. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jossa Ruotsi-Suomi menetti Venäjälle osan Savoa ja Kymenkartanon lääniä Kymijoen läntisimpään haaraan asti.
 

KUSTAA III

Hävityt sodat ja alueluovutukset havahduttivat Ruotsin kiinnittämään huomion Suomen puolustukseen. Vuosisadan puolivälissä alettiin rakentaa everstiluutnantti Augustin Ehrensvärdin johdolla Sveaborgin linnoitusta. Helsingin edustalla oleville saarille syntyi linnoitusketju, jota täydennettiin Suomen vesille soveltuvilla aluksilla. Vähäisempi kaksoislinnoitus rakennettiin Loviisan kohdalle. Myös itäisen Suomen järvialueen puolustusta kehitettiin.

Rauhaa kesti yli kolme vuosikymmentä. Suomessa heräsi rauhan aikana G. M. Sprengtportenin innoittamana ajatus Ruotsista irtaantumiseksi ja maan itsenäistymiseksi Venäjän tuella. Kustaa III sai kuitenkin tiedon aateliston oppositiosta ja pyrki lisäämään kuningasmielisyyttä maassamme. Kustaa halusi toteuttaa myös toisen mieliajatuksensa, valtakunnan laajentamisen itään. Hän aloitti v. 1788 Venäjää vastaan sodan, jonka tärkeimmät taistelut käytiin merellä. Ratkaisuksi muodostui Ruotsinsalmen toinen meritaistelu heinäkuussa 1790, jolloin ruotsalaiset löivät venäläisen laivaston. Kustaa pystyi taivuttelemaan Katariina II:n rauhaan, joka solmittiin Värälässä.

Kustaa III:n 1788-90 käymä Venäjän-sota muistetaan Porrassalmen ja Ruotsinsalmen voittojen ja Anjalan liiton ansiosta. Maasodan vaikeina hetkinä v. 1788 Liikkalaan vetäytyneiden joukkojen muutamat upseerit laativat Venäjän keisarinnalle kirjelmän, jossa todettiin lähdetyn torjumaan luultua hyökkäystä, joka paljastuikin laittomaksi hyökkäykseksi. Kuningas sai tietää Liikkalan nootista ja vaati upseereitaan allekirjoittamaan sitoumuksen kuninkaalle. Tuloksena oli Anjalan liittokirja, joka sisälsi uskollisuuden lupauksen kuninkaalle, mutta myös kapinallisten toimien puolustuksen.
 

HUVIKSI JA HYÖDYKSI - HYÖDYN AIKAKAUSI

Merkantilismia seurasi 1700-luvulla vapaampi elinkeinopolitiikka, joka johti talouden nousuun, hyödyn aikakauteen. Vuosisadan puolivälissä alkoi isojako, joka loi edellytykset maatalouden suotuisalle kehittymiselle. Pohjanlahden kaupungeille myönnettiin ns. tapulioikeudet eli oikeudet purjehtia muuallekin kuin Turkuun tai Tukholmaan. Vapaamman kauppapolitiikan esitaistelijaksi nousi Alavetelin kappalainen Anders Chydenius. Myös teollisuutta suosittiin. Maahamme syntyi mm. kutoma-, tupakka-, sokeri-, paperi-, saha- ja lasiteollisuutta, joista voidaan mainita Someron Åvikin lasitehdas, Auran Järvenojan paperitehdas 1765, Turun sokeritehdas (1756) ja Porvoon (1784). Vuosisadan puolivälissä perustettiin useita tekstiilimanufaktuureja. Turussa toimi 1700-luvulla kaksi valtakunnan suurimpiin kuulunutta tupakkatehdasta. Laivojen rakentamisen alkoi Turussa v. 1732 perustetulla telakalla, josta kehittyi aikaa myöten kaupungin merkittävin teollisuudenhaara.
Henrik Gabriel Porthan oli 1700-luvun
kulttuuri- ja sivistyselämän keskeisin
vaikuttaja. TMM/P.O. Welin.
Luonnontieteet ja empiirinen tutkimus löysivät tiensä Suomeen Ajattelutapa sai Suomessa jalansijaa etenkin Turun akatemian piirissä, jossa luonnon- ja taloustieteellistä tutkimusta harjoittivat erityisesti Carl von Linnén oppilaat fysiikan professori Johan Browallius ja hänen seuraajansa Carl Fredrik Mennander sekä taloustieteen oppituolin haltija Pehr Kalm, joka teki tutkimusmatkoja Amerikkaan ja perusti Turkuun kasvitieteellisen puutarhan. Kemian ja fysiikan professoriksi nimitettiin 1758 P.A.Gadd, joka perusti ensimmäisen kemian laboratorion. Humanistisen tutkimuksen vauhdittaja oli Henrik Gabriel Porthan, joka tunnetaan kansanrunouden, estetiikan, filologian ja
historiantutkimuksen uranuurtajana. V. 1770 hän perusti parin toverinsa kanssa Aurora-seuran, jossa oli soitannollinen, kirjallinen ja tieteellinen jaosto. V. 1771 perustettiin Aurora-seuran aloitteesta Suomen ensimmäisen sanomalehti "Tidningar utgifne av ett Sällskap i Åbo". Porthanin ystäviin kuulunut Antti Lizelius nousi suomalaiskansalliseksi herättäjäksi. Hän toimitti 1776 ensimmäistä suomen kielistä sanomalehteä. Hän alkoi käyttää suomen kieltä kuntakokousten pöytäkirjoissa ja yritti opettaa kansalle tehokkaampia maanviljelys- ja karjanhoitomenetelmiä.
V. 1797 perustetun Suomen Talousseuran talo sijaitsee Turun keskustassa Hämeenkadun varrella. TMM.
Maanviljelystä kehittämällä arveltiin voitavan luoda väestölle paremmat toimeentulomahdollisuudet ja vähentää kauppatasetta rasittanutta viljantuontia. Taloudellista nousua edistämään perustettiin Suomen Talousseura v. 1797. Seura harjoitti voimakasta valistustustoimintaa mm. lentolehtisillä, lähetti jäseniä ja asiamiehiä maaseudulle neuvomaan maanviljelijöitä, laati kirjoitelmia almanakkoihin ja sanomalehtiin, palkitsi kyvykkäitä viljelijöitä ja kotiteollisuuden harjoittajia.
 

SUOMI VENÄJÄN VALTAAN

Autonomian ajan alku

Ranskan keisari Napoleon ja Venäjän keisari Aleksanteri I sopivat Tilsitissä v. 1807 Ruotsin painostamisesta, jotta se liittyisi Englantia vastaan suunnattuun mannermaan sulkemukseen. Kun Ruotsi ei taipunut, Venäjä aloitti sotatoimet helmikuun lopulla 1808 ylittäen Turun rauhassa sovitun rajan. Armeija eteni Etelä-Suomessa ilman sanottavaa vastarintaa. Sota jatkui maan keski- ja pohjoisosissa vielä seuraavan vuoden puolelle, mutta huonosti johdetut Ruotsi-Suomen armeijan sotatoimet toivat muutamista voitokkaista taisteluista huolimatta tappioon. Haminan rauhassa 17.9.1809 Suomi liitettiin osaksi Venäjää.

Jo kuukauden kuluttua sotatoimien alkamisesta kenraali P.I.Bagrationin johtama venäläinen armeijanosasto marssi torvisoiton saattelemana Turkuun. Vastarintaa ei esiintynyt, koska kaupungin puolustajat olivat paenneet. Elämä kaupungissa jatkui rauhallisena. Turun hovioikeus jatkoi venäläisten saapuessa istuntoaan. Myöhemmin keväällä Turun piispa Jacob Tengström ja Turun akatemian opettajakunta vannoivat uskollisuudenvalan keisarille. Asennoituminen ei ilmaissut halua irtautua vanhasta yhteydestä Ruotsiin, vaan se perustui poliittisen tilanteen arviointiin, mikä osoittautuikin myöhemmin oikeaksi.

Aleksanteri I kutsui sodan vielä kestäessä valtiopäivät Porvooseen. Hän otti sinne kokoontuneilta säätyjen edustajilta uskollisuudenvalan ja antoi puolestaan hallitsijanvakuutuksen, jossa hän vahvisti uskonnonja perustuslait sekä muut oikeudet, joita itsekukin sääty suuriruhtinaskunnassa nautti. Maassa jäi voimaan Ruotsin laki, vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Oleellinen muutos aikaisempaan valtiolliseen asemaan oli se, että Suomelle myönnettiin autonomia. Alkoi uusi vaihe Suomen kansan historiassa.

Turku Suomen pääkaupunkina
Porvoon valtiopäivillä aloitettiin Suomen hallinnon uudelleen järjestäminen. Maahan perustettiin hallituskonselji, joka muutettiin 1816 keisarilliseksi Suomen senaatiksi. Keisaria maassa edusti kenraalikuvernööri. Pietarissa maan asiat esitteli keisarille alkuaikoina Suomen asiain komissio, joka muutettiin Kustaa Mauri Armfeltin johtamaksi komiteaksi. Myöhemmin esittelyn teki ministerivaltiosihteeri. Maan omat virkamiehet saivat valmistella uuden hallinnon suuntaviivat.

Turusta tuli 1809 Suomen keskushallinnon sijoituspaikka eli autonomisen Suomen pääkaupunki. Turussa oli sen historiallisen aseman vuoksi entuudestaan tärkeät virastot ja hallinnolliset elimet. Turun tuomiokapituli ja piispa olivat johtava kirkollinen auktoriteetti. Turussa sijaitsi akatemia ja kaupunki oli maan kaupan ja merenkulun keskus. Mutta Turulla oli uudessa valtiollisessa tilanteessa myös ongelma: kaupunki sijaitsi liian lähellä entistä emämaata, jonne sillä oli vankat kaupalliset ja kulttuurisiteet. Ajan merkittävimpiä "valtiollisia" tapahtumia oli Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menetetyn ns. Vanhan Suomen liittäminen Suomeen vuonna 1812.

C.L. Engelin akvarelli autonomian alun Turusta. TMM.
Suomeen oli perustettu jo 1700-luvun lopulla joitakin keskusvirastoja, vuorimestaripiiri, maanmittauskunta sekä kuninkaallinen koskenperkausjohtokunta. Autonomian ajan alkuvuosina syntyivät mm. leimapaperikonttori, Collegium Medicum, pankkilaitos,
  postijohtokunta ja intendenttikonttori, jonka ensimmäisistä johtajista on mainittava italialaissyntyinen Charles Bassi ja saksalaissyntyinen Carl Ludvig Engel. Kummankin käden jälkiä on säilynyt Turun kaupunkikuvassa. Senaatin ja keskushallinnon johdossa toimi useita maineikkaita virkamiehiä, esimerkiksi piispa Jacob Tengström, oikeusoppinut Matias Calonius, Askaisten Louhisaaren herra C.E.Mannerheim ja maaherra Knut von Troil. Kenraalikuvernööriksi nimitettiin ensiksi G.M.Sprengtporten. Turun kauden ansiokkain kenraalikuvernööri oli eestiläissyntyinen Fabian Steinheil (1810-24).

Ajatuksen pääkaupungin siirrosta esitti tiettävästi Uudenmaan läänin maaherra v. 1810. Keisari hyväksyi siirron v. 1812, ja arkkitehti C.L.Engel sai suunnitellakseen uudelle pääkaupungille arvokkaat puitteet, Pohjoismaiden yhtenäisimmän uusklassisen julkisten rakennusten kokonaisuuden. Mutta vasta v. 1819 sodan aikana palaneen Helsingin jälleenrakennus saatiin siihen vaiheeseen, että senaatti saattoi muuttaa kaupunkiin. Joitakin virastoja jäi vielä Turkuun, mutta niidenkin siirto tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun kaupunki paloi perusteellisesti v. 1827.

Vuoden 1827 suurpalo muutti Turun keskiaikaisperinteisen asemakaavan empiren ihanteita noudattavaksi ruutukaavaksi.
TMM/Pekka Kujanpää.
Turun vanha akatemia on vanhan sivistyselämän ja uuden aikakauden symboli. TMM/Martti Puhakka.
Autonomia toteutuu

Nikolai I:n aikana (1825-18) suuriruhtinaskunnan poliittista toimintaa rajoitettiin: valtiopäiviä ei kutsuttu koolle ja sensuuri rajoitti sananvapautta. Suomi joutui mukaan Krimin sotaan 1854-55. Englantilaiset joukot tuhosivat Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla, pommittivat Sveaborgia ja hävittivät satamia ja laivoja. Sodan seurauksena Suomen armeijaa alettiin muodostaa uudelleen, mitä pidettiin kansallisena voittona.

Aleksanteri II:n nousu valtaistuimelle aloitti uuden poliittisen ja kansallisen nousukauden Suomessa. Maa sai omat postimerkit (1856) ja rahan (1860), ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui 1862. Keisari antoi silloisen senaattori Snellmanin esityksestä 1863 kielireskriptin, jolla suomen kieli nostettiin viralliseksi hallinto- ja oikeudenkäyntikieleksi. Säätyvaltiopäivät kokoontuivat 1863. Suomessa alkoi laaja-alainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen uudistustyö, joka jatkui häiriytymättä yli kaksi vuosikymmentä kunnes Nikolai II astui Venäjän valtaistuimelle.
V. 1876 valmistunut rautatie yhdisti Turun entistä
kiinteämmin muuhun valtakuntaan. TMM.
Taloudellisista uudistuksista keskeisimpiä olivat maakaupan ja elinkeinon harjoittamisen esteiden poistaminen. Kunnallishallinnon erottaminen kirkollisesta hallinnosta tapahtui 1865, ensimmäinen suomenkielinen seminaari perustettiin 1858 Jyväskylään, minkä jälkeen kehitettiin asteittain yleiseen oppivelvollisuuteen perustuva kansakoulu. Kansanopetus, kokoontumisrajoitusten poistaminen ja yhdistysten salliminen avasivat tien laaja-alaiselle ja monipuoliselle kansalaistoiminnalle.

Säätyvaltiopäivien neljässä säädyssä vaikutti aluksi vain kaksi mielipideryhmää: fennomaanit eli suomenmieliset ja svekomaanit eli ruotsinmieliset. Talonpoikaissäädyssä ja pappissäädyssä oli vallitsevana suomalaismielisyys, kun taas ruotsalaisuudella oli suurin kannatus aatelistossa ja enemmistö myös porvaristossa. Puolueitakin alettiin perustaa joitakin lähitavoitteita ajamaan.

Kansallinen herätys

Autonomian ajan ensimmäiset viisikymmentä vuotta eivät olleet taloudellisesti tai poliittisesti niin ruusuista aikaa kuin Porvoon valtiopäivillä annetut lupaukset olisivat antaneet odottaa. Silloin luotiin kuitenkin perusta Suomen kansalliselle kehitykselle. Kansalliseksi herätykseksi nimetyn kauden perusta oli ns. Turun romantiikassa, jonka näkyvimpiä edustajia olivat mielipiteittensä vuoksi Ruotsiin karkotettu A. I. Arwidsson, Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja J. L. Runeberg. Snellman ja Runeberg aloittivat opintonsa Turussa samanaikaisesti v. 1822. Lönnroth keräsi Karjalasta Kalevalan runot, joiden ensimmäinen nide ilmestyi v. 1835. Snellman juurrutti maahan hegeliläisen oppisuunnan, nosti suomen kielen maan toiseksi viralliseksi kieleksi ja loi perustan suomalaiselle valtiolliselle ajattelulle. Runeberg taas nostatti kansallista mieltä ennen muuta teoksellaan "Vänrikki Stoolin tarinat", joka ilmestyi 1848.

Kansalliseen heräämiseen liittyi myös voimakas taloudellinen kehitys. Suomen ja Ruotsin välille syntyi vähitellen tullimuuri, ja kauppa alkoi kääntyä Venäjän suuntaan. Vuonna 1841 toteutettiin raharealisaatio, joka poisti käytöstä Ruotsin rahan ja toi tilalle hopearuplan. Alkoi uusi vaihe Suomen teollistumisessa. Vuosisadan vaihteeseen mennessä syntyneitä kahtakymmentä vähäistä rautaruukkia kehitettiin ja uusia perustettiin. Sahatavaran kysynnän kasvu Euroopassa synnytti vientisahoja ja lisäsi tuotantoa. Puunjalostusteollisuuden varsinainen nousu ajoittui vuosisadan jälkipuoliskolle. Tammerkosken rannalle Kustaa III:n aikana syntyneestä Tampereesta kehittyi James Finlaysonin perustaman puuvillatehtaan vanavedessä tekstiiliteollisuuden keskus. John Barker perusti (1843)tekstiilitehtaan Turkuun ja Axel Wilhelm Wahren Forssaan (1847). Kotimaisista teollisuusmiehistä maineikkaimpiin kuului turkulainen apteekkari Johan Jacob Julin, mm. Fiskarsin konepajan (1837) perustaja. Pääosa uranuurtajista tuli tässä vaiheessa Englannista ja Ruotsista.

Sortokaudet

Suomen autonominen asema ei ollut kovin vakaa ja varsinkin vuosisadan lopulla kohdattiin voimakkaita venäläistämispaineita. Aleksanteri III (1881 -1894) antoi vuonna 1890 postimanifestin Suomen postilaitoksen siirtämiseksi Venäjän sisäasiainministeriön alaisuuteen. Varsinaiset yhtenäistämistoimet aloitettiin vasta Nikolai II:n (1894-1917)

aikana, kun slavofiilisyys Venäjällä voimistui. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin N.I.Bobrikov, joka ajoi yhtenäistämispolitiikkaa ja Suomen erikoisoikeuksien lakkauttamista. Keisari antoi helmikuun manifestin, jolla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö siirrettiin Venäjän valtakunnanneuvoston valmisteltavaksi ja keisarin vahvistettavaksi. Manifesti lakkautti Suomen autonomisen aseman. Suomalaiset keräsivät 523.000 nimen adressin, joka oli suomalaisilta voimakas mielipiteenilmaus. Keisari ei ottanut vastaan adressin luovuttajia, mikä hämmästytti koko Eurooppaa.

Venäläistäminen käynnistyi monella tavalla. Suomessa toteutettiin santarmihallinto sensuuri- ja urkintajärjestelmineen. Vuoden 1900 postimanifestilla postimerkit muutettiin venäläisiksi ja kielimanifestilla venäjä määrättiin tärkeimpien virastojen virkakieleksi.

Eetu Iston maalaus "Hyökkäys" on suomalaisten passiivisen vastarinnan symboli. 
Museovirasto
Seuraavana vuonna säädettiin uusi asevelvollisuuslaki, jolla lakkautettiin kansallinen armeija ja uudet joukko-osastot tulivat Venäjän armeijan alaisiksi. Vihattu kenraalikuvernööri Bobrikov oli jo sitä ennen tavannut kohtalonsa, kun Eugen Schauman ampui hänet kesäkuussa 1904.

Venäjällä 1905 alkaneet levottomuudet, yleislakko ja vallankumouksellinen liikehdintä levisivät myös Suomeen. Marraskuussa 1905 puhkesi suurlakko. Keisari antoi uuden manifestin, jolla kumottiin kaikki helmikuun manifestin nojalla annetut asetukset. Valtiopäivät luvattiin kutsua koolle päättämään kansanedustuslaitoksen uudistamisesta. Muutamassa kuukaudessa valmisteltiin uusi vaalilaki ja valtiopäiväjärjestys. Suomi sai maailman uudenaikaisimpiin kuuluneen kansanedustuslaitoksen, yksikamarisen eduskunnan, jonka 200 jäsenen valinta perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Poliittinen tilanne kiristyi uudelleen keisarin vahvistettua valtaansa. Alkoi toinen sortokausi. Eduskunnan toimivaltaa rajoitettiin ja uusia venäläistämistoimia toteutettiin. Vuodesta 1912 lähtien Suomen senaattiin nimitettiin vain syntyperäisiä venäläisiä. Vuosia maassa itänyt itsenäisyysaate alkoi saada uutta pontta. Syntyi jääkäriliike, joka värväsi Saksaan aluksi parisataa ja lopulta noin 2 000 nuorukaista saamaan sotilaskoulutusta.

Eduskuntauudistus aiheutti puoluelaitoksessa perusteellisen muutoksen. Entisiä ryhmittymiä olivat vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset, jotka organisoituivat puolueiksi vaalien kynnyksellä. Uusia olivat vuonna 1903 perustettu Suomen sosiaalidemokraattinen puolue, maalaisliitto (1906).

Kansakunnan eheytyminen

Autonomian aika oli suomalais-kansallisen kulttuurin nousukautta. Lönnrotin keräämien Kalevalan runojen ja Runebergin Suomen kansasta ja maisemasta luoman ihannekuvan siivittämänä kansallinen itsetunto kohentui. Aleksis Kivi kirjoitti mestarillisella tyylillä monipuolisia ihmiskuvauksia. Runoilijana ylittämätön Eino Leinooli uusien aatevirtausten välittäjä, luonnon kuvaaja ja ihmisen mielenliikkeiden tulkitsija.

Sortokaudella Suomen taiteiden kansallinen tehtävä luonnollisesti korostui. Kuvataiteissa uusromantiikka 1890-luvulla muutti maisemaihanteet. Romantiikkaa edusti suomalaiskansallinen historiamaalaus, kuten Erik Johan Löfgrenin Pariisissa vuonna 1864 maalaama Erik XIV ja Kaarina Maununtytär sekä Albert Edelfeltin Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuodelta 1878. Suomalaiskansallisille pyrkimyksille viitoitti suuntaa Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1893 maalaama Palokärki. Vuosisadan vaihteen johtavat taiteilijat olivat aikansa sankarihahmoja, joiden muotokuvissa luovan yksilön ihailu huipentui.
Albert Edelfeltin teos on yksi Suomen
kansallisen eheytymisen symboleja. TMM.
Kansallisen taiteen kiihkeää tunnelmaa dokumentoi Gallen-Kallelan vuodelta 1894 oleva symbolistinen "Probleemi"-taulu , johon taiteilija sijoitti itsensä lisäksi säveltäjät Jean Sibeliuksen ja Robert Kajanuksen. Jean Sibelius sävelsi tärkeät teoksensa 1900-luvun alkupuolella ja tuli kuuluisaksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kuvataiteessa alkoivat uudet virtaukset vaikuttaa 1900-luvun alkupuolella. Tyypillistä oli jatkuva pyrkimys kohti modernismia. Taiteilijakunta kasvoi ja sosiaalinen hajonta oli laajempi. Samalla ideologinen pohja moniarvostui. Isänmaallinen tehtävä ei ollut enää taiteen ainoa tehtävä. Taiteissa vaikutti vuosisadan vaihteessa karelianismi eli karjalaisen kulttuurin ihannointi. Rakennustaide tuotti kansallisromanttisia luomuksia, joita edustavat mm. kansallismuseo ja kansallisteatteri. Eliel Saarisen Helsingin rautatieasema enteili jo jugendin tuloa.

Suomen kansallisen itsetunnon kohottajana oli urheilulla erittäin suuri merkitys. Vuoden 1912 Tukholman olympialaisista aina Berliinin kisoihin 1936 suomalaiset urheilijat saavuttivat kesä- ja talviurheilulajeissa lukuisia voittoja. Kansakunnan sankareiden galleriaan nousivat ennen muita Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi. Poliittista eheytymistä lisäsivät 1930-luvun jälkipuoliskolla alkanut talouden voimakas elpyminen.
 
 

ITSENÄINEN SUOMI

Vallankumousten pyörteissä

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset avasivat tien Suomen itsenäisyydelle. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen vuoden 1917 keväällä asetettiin taas suomalainen senaatti. Senaatin johtoon tuli sosialisti Oskari Tokoi, koska sosiaalidemokraattinen puolue oli enemmistönä eduskunnassa. Kesä ja syksy 1917 olivat maassa levotonta aikaa työttömyyden, laman, maassa olevan venäläisen sotaväen sekä lopulta marraskuun vallankumouksen vuoksi. Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Heinäkuussa säädettiin valtalaki, jolla keisarin valtaoikeudet haluttiin siirtää Suomen valtioelimille.

Syksyn vaalit toivat voiton porvarillisille puolueille. Porvarillisten ryhmien edustajista asetettiin uusi senaatti, jonka johtoon nousi P.E.Svinhufvud. Eduskunnan kokoontuessa marraskuun alussa sosialistit jättivät sille hyväksyttäväksi "Me vaadimme"-ohjelman, jonka mukaan valta olisi palautettu hajotetulle sosialistienemmistöiselle eduskunnalle ja pystytetty bolsevikkivallankumouksen kaltainen kumousajan hallinto. Ehdotus torjuttiin eduskunnassa. Puolue ja ammattijärjestö julistivat yleislakon, ja ne olivat vähällä ryhtyä vallankumoustoimiin jo marraskuussa.

Svinhufvudin senaatti antoi 6.12.1917 eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi porvaripuolueiden äänin. Sosiaalidemokraatitkaan eivät vastustaneet itsenäistymistä, jota he olivat ajaneen keväästä lähtien. Kysymys oli siitä, millaisen hallitusmuodon maa saisi ja kenen käsissä valta olisi. Siksi puolue halusi, että itsenäistymisestä sovittaisiin yhteisymmärryksessä Venäjällä valtaan nousseen bolsevikkihallituksen kanssa. V. I. Leninin johtama neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä. Sen se teki uskoen, että odotettu maailmanvallankumous vetäisi myös Suomen mukaansa, joten tunnustuksella olisi vain tilapäinen merkitys.

Vapaussota-kansalaissota

Sosiaalidemokraattisen puolueen johto pohdiskeli syksyllä 1917, oliko tilanne kehittynyt Suomessa vallankumoukselliseksi. Joulukuussa ja tammikuun alussa poliittinen elämä näytti jo rauhoittuvan, mutta sitten työväenliikkeen julkilausumat ja toimet toisaalla sekä eduskunnan ja senaatin päätöksen ja toimet toisaalla kiristivät ilmapiiriä.

Vallankumouksen puhkeaminen ja vallankaappaus syntyivät lopulta provokaatiosta.

Vallankumouksen kärkiryhmä, muutamat Pietarissa asuneet suomalaiset kommunistit järjestivät Leninin avustuksella Suomeen asejunan, jonka suojaustoimet vaativat punakaartien liikekannallepanon. Kansanvaltuuskunnaksi kutsuttu vallankumoushallitus asetettiin ja kaappaustoimet aloitettiin Helsingissä 28. tammikuuta. Samoihin aikoihin aloitti senaatin valkoisten joukkojen ylipäälliköksi nimittämä C.G.E. Mannerheim venäläisten varuskuntien riisumisen aseista Etelä-Pohjanmaalla.

Punaisten lähtö Turusta keväällä 1918. TMM.
C.G.E. Mannerheim
Suomen vapaussodan päällikkö.
Muutamat senaatin jäsenet pääsivät pakenemaan Vaasaan, jonne muodostettiin valkoisen Suomen hallitus. Syntyi verinen sota, joka kantoi sekä vapaussodan että kansalaissodan tunnuksia.

Muodostunut rintamalinja kulki Porin seudulta Pohjois-Hämeen kautta Karjalan kannakselle. Mannerheimin johtamat joukot alkoivat työntyä kohti etelää ja Tampere vallattiin kolmisen viikkoa kestäneillä sotatoimilla huhtikuun alussa. Samoihin aikoihin nousi Hangossa maihin 9500 miehen saksalaisdivisioona, joka hyökkäsi Helsinkiin aiheuttaen punaisten joukkopaon Viipurin suunnalle. Punakaartit saatiin lyödyksi Viipurin seudulla ja Karjalassa toukokuun alkuun mennessä. Kansanvaltuuskunta pakeni Venäjälle 25. huhtikuuta. Punakaartit oli lyöty ja valkoisen armeijan voitonparaati pidettiin Helsingissä 16.5.

Sodan hinta oli raskas. Valkoiset menettivät noin 3 100 miestä kaatuneina ja punaiset 3 600. Punaiset olivat surmanneet taistelujen ulkopuolella 1.649 valkoista. Valkoiset taas tappoivat sodan aikana 800 punaista ja teloittivat sen jälkeen 8.380. Vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin noin 12 500 punaista, joten kaatuneiden, tapettujen ja muutoin kuolleiden kokonaismäärä nousi noin 30 000 henkeen.

Itsenäinen Suomi aiottiin tasavallaksi, mutta kansalaissodan kokemukset vahvistivat monarkistien asemaa. Kapinaan osallistuneiden sosialistien puuttuessa eduskunnasta monarkistit onnistuivat 1918 ajamaan vuoden 1772 hallitusmuotoon vedoten maahan kuningasvallan ja valitsemaan kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Saksan tappio sodassa romutti hankkeen. Mannerheimista tuli valtionhoitaja, ja hänen tehtävänään oli palauttaa suhteet länsivaltoihin. Talvella 1919 pidetyt vaalit palauttivat sosiaalidemokraatit eduskuntaan. Kesäkuussa 1919 eduskunta hyväksyi tasavaltalaisen hallitusmuodon, jossa presidentille oli annettu laajat valtaoikeudet.

Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K.J.Ståhlberg, joka oli ansioitunut laillisuustaistelijana ja uuden hallitusmuodon muotoilijana. Hän saattoi myös Suomen valtiosäännön toimintaan ja rauhoitti poliittista ilmapiiriä armahtamalla kapinavankeja. Muita ajan merkittäviä poliitikkoja olivat sosiaalidemokraatti Väinö Tanner, maalaisliittolainen Kyösti Kallio, kansallisen edistyspuolueen Rudolf Holsti ja kansallisen kokoomuksen J.K.Paasikivi. Vuonna 1920 solmittiin Venäjän kanssa Tartossa rauha, joka vahvisti autonomisen Suomen rajat lisättynä Petsamolla. Suomi liittyi kansainliittoon, joka katsoi vuonna 1921 Ahvenanmaan saariryhmän kuuluvan Suomeen.
 

SUOMI TOISESSA MAAILMANSODASSA

Talvisodan ihme

Suomi joutui Neuvostoliiton ja Saksan 23.8.1939 solmimassa hyökkäämättömyyssopimuksessa Neuvostoliiton etupiiriin. Lokakuussa alkoivat Moskovan kutsusta neuvottelut, joissa Suomea vaadittiin luovuttamaan osa Karjalan Kannasta, Suomenlahden itäosan saaria ja osa Hankoniemeä vuokra-alueeksi. Kun J.K.Paasikiven johtamissa neuvotteluissa ei voitu myöntyä vaatimuksiin, Neuvostoliitto aloitti sodan 30. marraskuuta avaamalla tulen Kannaksella ja pommittamalla Helsinkiä. Suomen pääministeriksi nimitetty Risto Ryti yritti välitystä, mutta Neuvostoliitto kieltäytyi siitä ilmoittaen 1.12. Terijoella perustetun suomalaisen emigranttikommunisti Otto Ville Kuusisen johtaman hallituksen edustavan Suomen kansaa.

Suomalaisia auttoi taistelussa ylivoimaiseksi arvioitua vihollista vastaan monet seikat. Suojeluskuntien rauhan aikana harjoittama vapaaehtoinen maanpuolustustyö loi hyvän perustan muuten huonosti varustetulle armeijalle, jonka

Sodan tuhoja Turussa ja Turun linnassa. TMM.
ylipäälliköksi nimitettiin kokenut sotilas marsalkka C. G. E. Mannerheim. Suomalaisia auttoi myös ankara talvi ja kyky käyttää maastoa hyväksi. Laatokan pohjoispuolella ja Pohjois-Suomessa saavutettiin merkittäviä torjuntavoittoja, ja Taipaleenjoella pysyttiin puolustusasemissa sodan loppuun saakka. Venäläisten aloittaessa uuden suurhyökkäyksen helmikuussa uupuneiden joukkojen oli annettava periksi. Rintama murtui Kannaksella. Rauha solmittiin 13.3.1940. Siinä jouduttiin luovuttamaan Karjalan Kannas Uudenkaupungin (1721) rajaa myöten, menetettiin Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala. Yli 400.000 karjalaista evakuoitiin. Sodassa kaatui 23.000 miestä ja haavoittui yli 43.000.

Suomi jäi talvisodassa yksin. Yksinäisyys jatkui Moskovan rauhan jälkeenkin, sillä Neuvostoliitto painosti maata eri tavoin. Saksa alkoi kuitenkin lähentyä Suomea vuoden 1940 puolivälissä ja teki syksyllä maan poliittisen johdon kanssa sopimukset sotatarvikkeiden toimittamisesta ja Pohjois-Norjassa olevien saksalaisten joukkojen huollosta Suomen kautta. Maan poliittinen johto vaihtui, kun Kyösti Kallio luopui vuoden lopulla sairautensa vuoksi presidentin tehtävistä ja uudeksi presidentiksi valittiin Risto Ryti.
 

Jatkosota

Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941. Suomen sotilasjohto oli hyvin perillä Saksan aikeista. Suomalaiset eivät halunneet esiintyä hyökkääjänä eivätkä Saksan liittolaisena. Alkaneen sodan päämääräksi hyväksyttiin kuitenkin yleisesti Karjalan palauttaminen. Suomalaisten nopea eteneminen vanhalle rajalle, Itä-Karjalaan aina Petroskoihin ja Karhumäkeen saakka aiheutti sen sijaan ristiriitoja. Sotaonni Saksan rinnalla alkoi pian kääntyä.

Jo asemasodan aikana 1942-43 alettiin ounastella Saksan tappiota, mutta sodasta irtautumiseen ei löydetty mahdollisuuksia. Neuvostoliiton joukot aloittivat sodan ratkaisemiseksi suuhyökkäyksen Karjalan kannaksella 9.6.1944. Viipuri menetettiin jo 11 päivää myöhemmin. Tilanne kyettiin vakiinnuttamaan suuressa Talin-Ihantalan tykistötaistelussa, kun presidentti Ryti sai hankituksi Saksasta pikaista materiaaliapua. Apu saatiin sillä ehdolla, että Suomi ei solmisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Tilanteen mutkistuessa Ryti erosi syksyllä. Suomen katsottiin vapautuneen Rydin presidenttikaudellaan sopimista sitoumuksista. Eduskunta valitsi uudeksi presidentiksi marsalkka Mannerheimin, jonka tehtäväksi tuli maan luotsaaminen rauhaan. Moskovan välirauha solmittiin syyskuun alussa, ja sen ehdot vahvistettiin Pariisissa 1947.

Rauhanehdot olivat raskaat. Suomen oli katkaistava suhteensa Saksaan, ja saksalaisten joukkojen oli poistuttava maasta. Saksalaiset polttivat perääntyessään Lapin jokseenkin perusteellisesti. Suomi menetti 10 % alueistaan Neuvostoliiton vaatiessa Karjalan lisäksi Petsamon ja Hangon sijasta Porkkalan vuokra-alueeksi. Suomen oli maksettava 600 miljoonan dollarin sotakorvaukset kuudessa vuodessa. Tavaroina maksettujen korvausten kokonaismäärää alennettiin myöhemmin, mutta ne nousivat silti vuoden 1952 kurssin mukaan alkuperäiseen määräänsä. Raskaaksi osoittautunut velvoite täyttyi täysimääräisenä v. 1952.
Turun telakkateollisuus oli tiiviisti mukana 
sotakorvausten maksamisessa. TMM.
Rauhanehtoihin kuului myös sotilaallisten järjestöjen lakkauttaminen. Suomen puolustukselle tärkeiksi osoittautuneiden suojeluskuntien ja Lotta-Svärd -järjestön toiminta jouduttiin lopettamaa. Maahan tuli rauhanehtojen toteuttamista valvova neuvostoliittolais-englantilainen valvontakomissio, jonka puheenjohtajana oli kenraalieversti Andrei Zdanov.
 
 

YYA-SOPIMUKSESTA EUROOPAN UNIONIIN

Sodan jälkeisinä vuosina Suomea hallittiin kolmen puolueen, sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja Suomen kansan demokraattisen liiton yhteistyöllä. Poliittiseksi linjanvetäjäksi nousi oikeistolaisen kokoomuspuolueen veteraani Juho Kusti Paasikivi, joka valittiin presidentiksi Mannerheimin jälkeen v. 1946. Hän ajoi vaikeassa tilanteessa uutta poliittista linjaa suhteessa Neuvostoliittoon. Hän oli valmis hyväksymään Neuvostoliiton ehdottaman ja v. 1948 solmitun ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimuksen, joka sääteli Suomen suhteita itäiseen naapuriin aina Neuvostoliiton lakkaamiseen saakka. Myöhemmin ulkopoliittinen suuntaus sai nimen "Paasikiven linja".
Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus toi 
itäisestä naapurista valtiovieraita myös Turkuun. 
TMM.
Vakaan poliittisen kehityksen ja taloudellisen nousun saavuttaminen kesti vuosia. Työmarkkinoilla esiintyi levottomuuksia sekä palkkapoliittisista syistä että vasemmistopuolueiden sisäisten välienselvittelyjen vuoksi. Kansallista itsetuntoa kohotettiin erityisesti Helsingin olympialaisilla 1952. Kansainvälistä arvostusta ja liikkumavapautta lisäsivät maan liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin 1955.
Urho Kaleva Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi 1956. Hän jatkoi Paasikiven luomalla ulkopoliittisella linjalla, vaikkakin Neuvostoliittoa jouduttiin myötäilemään ajoittain niin, että syntyi suomalaisille epämieluisa käsite "suomettuminen". Kekkosen ajasta ei puuttunut yhteiskunnallisia tai poliittisia kriisejä. Hänen presidenttikautensa alkoi yleislakolla. Pahimpiin kuului ns. noottikriisi v. 1961, kun Neuvostoliitto vaati YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Kekkosen presidenttikauden huipentuma oli Euroopan ja suurvaltojen johtajien kokoontuminen Helsinkiin v. 1975 allekirjoittamaan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöasiakirjan.
Presidentti Urho Kekkonen vieraili myös Turun 
linnassa. Kuva linnan vihkiäistilaisuudesta v. 1961.
TMM.
Taloudellinen kasvu on ollut öljykriisin aiheuttamaa 1970-luvun puolivälin notkahdusta lukuun ottamatta nopeaa 1990-luvun alkuun saakka. Merkittävin nousukausi sattui 1980-luvun alkuun, jolloin bruttokansantuote henkeä kohti ohitti Saksan ja Englannin ja läheni Tanskaa ja Ruotsia. Kasvun keskeisenä selityksenä oli tuottoisa Neuvostoliiton kauppa. Se kohosi parhaimmillaan neljännekseen ulkomaankaupan arvosta. Suomi liittyi Euroopan vapaakauppaliiton ulkojäseneksi 1961 ja myöhemmin täysjäseneksi.

Urho Kekkonen joutui luopumaan tehtävistään syksyllä 1981. Pääministerinä toiminut Mauno Koivisto valittiin ensimmäisenä vasemmistolaisena presidentiksi v. 1982. Hän kiinnitti erityistä huomiota talouspolitiikkaan ja parlamentarismin vahvistamiseen. Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvun alussa aloitti turvallisuus- ja talouspoliittisesta linjasta uuden keskustelun, joka johti liittymiseen Euroopan unioniin vuoden 1995 alussa edellisenä vuonna presidentiksi valitun Martti Ahtisaaren johdolla.

Turku on kehittynyt itsenäisyyden aikana vilkkaaksi kauppa- ja matkailukaupungiksi. TMM/Martti Puhakka. Turun kaupunkia halkovan Aurajoen ranta-alueet on julistettu kansallismaisemaksi. TMM/Martti Puhakka.







Takaisin alkuun >>>