Aku Louhimiehen ohjaustöissä tarinoilla on tapana kiertyä yhä epätoivoisempaan solmuun kunnes tilanne näyttää toivottomalta. Louhimiehen omaa avioeroa seurannut Vuosaari ei ole poikkeus. Elokuvassa ohjaaja jatkaa yhteistyössä luottonäyttelijöidensä kanssa televisiosarja Irtiottojen (2003) ja Pahan maan (2005) viitoittamalla ja kiitetyllä linjalla. Kuitenkin siinä missä Paha maa oli lohduton tai jopa toivoton, Vuosaaressa Louhimies näyttää, että muutos on mahdollinen.

Rakenteellisesti elokuva muistuttaa edeltäjiään. Vuosaari on kollaasi kahdeksasta erillisestä tarinasta, jotka risteilevät toistensa kanssa. Tällä kertaa tarinat kohtaavat kuitenkin vain teemallisella tasolla – siitä huolimatta, että kaikki tapahtumat sijoittuvat Vuosaareen.

Tarinat ovat traagisia tai korkeintaan tragikoomisia. Pertille (Mikko Kouki) laihduttaminen on kaikki kaikessa, ja projektissa on teini-ikäisen pojankin oltava mukana. Make (Deogracias Masomi) on menossa naimisiin, mutta maksamattomat velat aiheuttavat huolta. Millalle (Amanda Pilke) saa tehdä ”ihan mitä vaan” kunhan ei tarvitse olla tavis. Kaikki haluavat kokea rakkautta ja tulla hyväksytyiksi, mutta ajautuvat oman elämänsä syrjäytyneiksi.

Elokuvan kahdeksan tarinaa näyttävät kohtauksia siitä elämästä, jota Suomessa on totuttu pitämään yksityisasiana. Tarinat risteilevät luokkayhteiskunnan jokaisella tasolla, mutta ongelmat ovien takana muistuttavan toisiaan ja kaikki katsovat Big Brotheria. Monipuoliset tarinat jäävät lyhyiksi mutteivät pinnallisiksi. Erityiskiitoksen Louhimies ja elokuvan muut käsikirjoittajat Niina Repo ja Mikko Kouki ansaitsevat lasten tarinoiden nostamisesta keskiöön.

Pääroolinäyttelijät kuten Matleena Kuusniemi ja Alma Pöysti tekevät hienoa työtä. Laura Birn nähdään uralleen epätyypillisessä roolissa, ja Amanda Pilke osoittaa olevansa valmis aiempia töitään rankempiin rooleihin. Myös Sulevi Peltola ja Kati Outinen nähdään pienissä sivurooleissa.

Lopussa elokuvan self help -kirjallisuutta muistuttava viesti teroitetaan jopa ärsyttävän osoittelevaksi, mutta ehkä se on tarpeen.

Teksti © 2011 Tuija Pyhäranta