Kyynelten sunnuntai

Julkaistu 14.5.2012

Sunnuntai oli yksi emotionaalisimmista päivistä, jalkapallon saralta, mitä muistan kokeneeni pitkään aikaan. Eastlandsilla pelattu ottelu menee historiaan yhtenä dramaattisimmista kauden päätöksistä ikinä. Ainoastaan Gelsenkirchenin tapahtumat vuodelta 2001 vetävät vertoja Ettihadin tunteiden vuoristoradalle. “Pysy aina pikkuveljenä….” -laulua pyörittelin epäuskoisena mielessäni pitkän aikaa, kunnes…teki mieli todeta vain “Kiitos kuningaspeli, vain Sinä voit tarjota jotain tällaista”.

Kaukana Välimeren tuntumassa ilta oli puolestaan pelkkää itkua. Siinä missä Sininen kuu nousi, Keltainen sukellusvene upposi. Korkealta ja kovaa. Vielä joulukuussa Villarreal pelasi Mestarien liigaa, nyt se on Segundassa. Teki pahaa katsoa seurapresidentti Fernando Roigia, seuran suuruuden luojaa, kuka painoi päänsä kasvoihin kun Falcao puski Atleticon johtoon. Se maali ei vielä tiputtanut Villarrealia. Rayo Vallecanon pitäisi vielä onnistua. Ei mennyt kuin pieni hetki, kun seuraavaksi kuvissa näkyi, kun Roig saa tiedon Rayon osumasta…tuntui vielä pahemmalta, oikeastaan jopa pelotti, koska Roig lähti epäuskoisena ja täysin muissa maailmoissa olevan oloisena vaappumaan portaita alaspäin.

Eihän sen pitänyt olla mahdollista, mutta loppukierroksilla Villarrealin osalta kaikki meni puihin. Se menetti 8 pistettä viimeisessä 6 pelissään viime hetkien takaiskumaaleilla. Raadollisen julmaa. Seura maksaa kovia oppirahoja siitä, että Rossi ja Nilmar olivat loukkaantuneina. Vaikeassa tilanteessa ovat; seuran markkina-alue on ennestään jo olemattoman pieni, alueen työllisyystilanne surkea, eikä paitasponsoria ollut tällekään kaudelle helppo saada, saati sitten nyt…Hyvääkin löytyy, Roig on saanut tässä tilanteessa seuran talouden suhthyvään jamaan, ja onneksi mies aikoinaan panosti rahaa akatemiaan niin paljon että sellaisen ylipäätänsä loi. Se visio oli tulevaisuutta ja se kantaa hedelmää jatkossa. Noin nimekäs nippu, millä ei ikimaailmassa olisi pitänyt tippua, haihtuu kuitenkin muihin seuroihin kesällä, joten junioritoiminnan pitääkin olla kunnossa.

Silti, mestaruuksia tulee ja menee. Niinkuin tippumisiakin sarjaporrasta alaspäin, mutta sieltä voi kuitenkin aina nousta. Ei se ole lopullista. Sen sijaan pelaajien uran lopettamiset ovat. Ja jos kyseessä on erityisen ansioitunut seuraikoni, legenda, on odotettavissa jotain sellaista mikä jää mieliin loppuiäksi.

Jäähyväiset lapsuutesi sankareille. Niille joita opit pikkupoikana seuraamaan ja ihailemaan. Niille, joiden myötä kasvoit lapsesta aikuiseksi. Koska lapsuutesi sankarit ovat niitä, jotka vielä aikuisiälläkin saavat sinut kyyneliin. Se on sama arvokisojen suhteen; muistat lopunikääsi ne kisat mitä seurasit lapsena, mutta huonommin aikuisena seuraamasi, koska elämässäsi on yksinkertaisesti paljon enemmän kaikkea. Näin sen ainakin itse koen. Siispä, koin koko päivän kaikkein tunteellisimmat hetket Serie A:n parissa.

Bannerissa lukee: “Suuresta intohimosta, omistautumisesta, uhrauksista ja hikipisaroista; suurten voittojemme päähenkilöille: Kiitos.” 

Nesta. Laziale, josta kasvoi Rossonerin puolustuksen suuri johtaja. Aina niin tyylikäs. Elegantti. Ja parhaimpina vuosinaan kenties maailman puolustaja.

Seedorf. Tuntuu kuin Clarence olisi ollut kolme vuosikymmentä huipulla. Vaikka ajoittain tuntui ettei se edes liikkunut, hitaus vain hämäsi ymmärtämätöntä. Perse eteen, tukit tukevasti nurmeen ja siitä ei edes pikajuna olis läpi tullu, saati joku olis pallon ottanut.

Pippo. Ei voi kuin kunnioittaa…vaikka nuorempana teki mieli inhota. Mutta iän karttuessa tajusi, ettei tollasia maalintekijöitä synny kuin aniharvoin. Edelleen, silloin nuorempana teki ajoittain mieli raivota kun se tuuletti, mutta kun se tuuletti San Sirolla viimeistä kertaa…No, kuva kertoo enemmän kuin mitkään sanat maailmassa. 

Gattuso. Rino. Braveheart. Taistelija. Temperamentti. Sydän. Intohimo. Katse. Kun sunnuntaina tämän miehen katse oli kyyneltä täynnä, niin raavaammatkin miehet itkivät.  Haikeus.

Rakkain viimeisimpänä. Alex. C’e solo un Capitano. Pinturicchio.

Selostin juuri jälkilähetyksenä Del Pieron viimeisen pelin ja nyt junassa paluumatkalla mietin, mistä muistan hänet parhaiten. Mieleen tulvii useitakin hetkiä, olihan Hän mulle nuorempana Se pelaaja Juvessa.

Muistan ne viimesen päälle huolitellut pulisongit uran alkuaikoina. Muistan ne ekat maalit, kun aattelin että kukas tää poika on. Muistan kun Alex syrjäytti itsensä Roby Baggion, sillon se tuntu jopa pahalta, mutta jälkeenpäin tajusin, että sukupolvenvaihdos oli vain tehtävä. Muistan sen uskomattoman maalin Fiorentinaa vastaan suoraan ilmasta. Muistan sen polvivamman, minkä ennustettiin jopa tuhoavan koko uran. Muistan Jukka Pakkasen selostamassa Del Pieron paluuottelua kentille sen jälkeen kun Alexin isä oli kuollut…muistan Pakkasen äänen värisseen, kun lähikuva näytti kuvaa miehestä, joka otti isänsä poismenon raskaasti. Muistan kuinka puoli Italiaa oli valmis hirttämään koko jätkän, kun se ei onnistunut kahdesta hyvästä paikasta tappamaan EM-finaalia 2000, kun Italia johti 1-0…muistan kun 6 vuotta myöhemmin menneisyyden haamut tapettiin Dortmundissa, kun täsmälleen samassa tilanteessa Del Piero tappoi 2-0 maalillaaan Saksan haaveet finaalipaikasta. Muistan kuinka sen maalin jälkeen Caressa ja Giuseppe Bergomi huutavat ´Andiamo a Berlino´(Menemme Berliiniin). Muistan kuinka Bernabeulla noustiin seisaaltaan taputtamaan. Muistan kuinka Old Traffordilla annettiin standing ovationit. Muistan kuinka maailmanmestarina hän aloitti kautensa seuraavana syksynä Serie B:ssä. Muistan mitä Del Piero voitti urallaan, mutta ennen kaikkea muistan miten hän voitti. Ainaisella tyylikkyydellä niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Ei koskaan skandaaleissa, vaan pikemminkin hyväntekijänä erilaisissa tapahtumissa. Muistan viimesen päälle sydämellisen miehen, vaatimattoman ihmisen. Yhden hienoimmista miehistä pelikentillä viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta. Muistan yhden lapsuuteni sankareista. 

Edit. Oli pakko lisätä vielä yksi video. Tässä pätkässä tiivistyy kaikki se, mitä sunnuntai merkitsi niille ihmisille, joiden lapsuuden sankarit jättivät kentät. Kukaan maailmassa ei sitä kauniimmin voisi kertoa kuin Tiziano Crudeli.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko, Serie A, Valioliiga | 13 kommenttia

Hullun hyvä joukkue

Julkaistu 19.4.2012

La Masian ensimmäinen, todellinen tähti oli nappulansa naulaan ripustanut. Vuodet Barcelonan keskikenttää dominoiden olivat opettaneet hänelle paljon itse pelistä ja toki myös opit muilta valmentajilta olivat valmistaneet häntä tulevaan. Hän halusi valmentajaksi, mutta kävi toki prosessia mielessään läpi yhä uudestaan ja uudestaan, olisiko hänestä sittenkään siihen…

Hän kaipasi neuvoja. Yhä enemmän, yhä erilaisemmilta ihmisiltä. Niinpä lokakuussa 2006 hän matkusti Argentiinaan, Rosarioon. Sinä iltana satoi, kun Rosarion lähiöstä löytyi lopulta oikea osoite. Nuori herra saapui kuistille, siisti hiuksiaan sateen tiimoilta(silloin niitä vielä päässä oli) ja koputti. Vanhempi herrasmies saapui avaamaan, vältellen katsekontaktia, silmälasit roikkuen nenänvarrellaan.

Tuosta tapaamisesta maailma tietää hyvin vähän. Ainoastaan sen, että herrat kuuleman mukaan puhuivat 11 tuntia jalkapallosta ja elokuvista(vanhempi herrasmies kun katselee kaksi elokuvaa päivässä), nauttivat laadukasta punaviiniä ja söivät maailman parhaaksi mainostettua lihaa.

Ainoa keskustelusta tiedetty fakta on kysymys, minkä vanhempi herrrasmies esitti:

-Pidätkö todellakin verestä niin paljon?
-Pidän, vastasi Pep Guardiola, hetkeäkään epäröimättä.

Kyse ei ollut pihvin kypsyysasteesta, vaan jalkapallovalmentajan elämän raadollisuudesta. Siitä, mikä nyttemmin on vienyt mm. hiukset Guardiolan päästä. Niistä uhrauksista mitä siinä ammatissa joutuu tekemään ja niistä unettomista öistä, mitkä siinä ammatissa joutuu kokemaan.

Marcelo Bielsa hymyili. Liki ivallisesti päässään hän tiesi kuinka paljon nuoren oppipojan elämä tulisi muuttumaan. Niin oli hänenkin elämänsä aikoinaan muuttunut. Ja niin muuttui myös Athletic Bilbaon maailma kesällä 2011.

Ilman tiukkaa vaalitaistelua näin ei olisi kuitenkaan käynyt. Ex-seurapresidentti Fernando Garcia Macua hävisi vaalit Jose Urrutialle, miehelle joka oli luvannut Bielsan tulevan päävalmentajaksi, jos hän voittaisi vaalit. Näin tapahtui, prosentein 55-45. Samalla sai mennä myös Joaquin Caparros. Sevillassa syntynyt Caparros oli tehnyt loistavaa työtä neljän vuoden ajan Bilbaossa, nostanut perinteikkään seuran pohjamudista aina europeleihin saakka ja vienyt Athleticin myös Espanjan cupin finaaliin asti.

Caparrosin suosio Bilbaossa perustui pitkälti hyvän menestyksen lisäksi bilbaolaisten arvojen säilyttämiseen. Nimenomaan jalkapalloarvojen eli identiteetin, mikä Bilbaossa on ollut enemmän englantilainen kuin missään muualla Espanjassa. Tarkoittaen lyhykäisyydessään sitä, että pelityyli on ollut jo vuosisadan ajan ”pitkää palloa ja halukkaat perään”. Pienillä variaatioilla toki, mutta perusidea pelaamiseen myös Caparrosin aikana oli saada pallo mahdollisimman suoraviivaisesti Fernando Llorentelle kärkeen. Ilmassa, harvoin maassa pelaten. Keskityksiä sateli koko ajan, oikeastaan heti kun oli mahdollisuus keskittää, pallo pelattiin maalille. Caparrosin aikana Athletic ei palloa paljon hieronut, vaan keskittyi suoraviivaisuuteen.

Siksipä Bielsan tulo Bilbaoon ei ollut merkittävä pelkästään nykyjoukkueen pelityylin muutoksen vuoksi, vaan ennen kaikkea peilaten Athleticin yli 100-vuotiseen historiaan ja tyyliin pelata jalkapalloa; muutos oli massiivinen, historiallinen.

Paradoksaalisesti kuitenkin, siinä missä bilbaolaiset ovat aina kunnioittaneet perinteitään, peräti kolmasosa oli sitä mieltä viime kesänä ”Deia” -lehden gallupissa, että Athleticin pitäisi pelata hyökkäysvoittoisemmin, viihdyttävämmin.

Eikä kukaan voi tämän kauden esitysten perusteella sanoa, etteikö kolmasosan toiveet olisi toteutuneet. Bielsa muutti liki kaiken kesällä. Ensimmäisten viikkojen jälkeen maailmanmestari Javi Martinez kertoi espanjalaislehdistölle ettei hän voinut kuvitellakaan, että pelkkää rajaheittoa voi harjoitella tuntikaupalla. Kesän aikana oli tasan yhdet harjoitukset, missä pelattiin 11 vs. 11. Muutoin tuntikaupalla detaljeja kaikesta mahdollisesta. Pelaajia vietiin kädestä pitäen omalla pelipaikallaan liikkumista opetellen, ilman vastustajaa. Kenttään merkattiin spraymaalilla alueet, missä kunkin pelaajan piti missäkin tilanteessa olla. Viiden tunnin videosessioita. Joillekin pelaajille piirrettiin tussilla merkki kenkään, jotta he tietäisivät millä kohdalla palloon osua. Ja Bielsa tiesi mistä puhui ja ennen kaikkea kenelle puhui, olihan hän katsonut jokaikisen Athleticin viime kauden ottelun, kahdesti.

Kuten hyvilllä tarinoilla on tapana, draamankaarta pitää löytyä. Nousuja ja laskuja. Syksy oli Athleticin laskua, melkeinpä vapaapudotusta. Seurahistorian surkein kauden aloitus 32 vuoteen. Baskilehdistössä ruoskittiin kovilla: ”naurettavuuden rajamailla”, ”hajoamisen prosessi” ja mm. ”järjettömyyden antologia.” Oli selvää, että muutosprosessista olisi tuleva vaikea toteuttaa, mutta että näin vaikea, sai Bielsan itsensäkin miettimään. Baskilehdistö kyseenalaisti edelleen Bielsan metodit siitä syystä, että monen mielestä hän opetti pelaajia jouksemaan ennen kuin he osasivat edes kävellä. Bielsan tapa pelata oli ja on, äärimmäisen vaativa. Se vaatii huikean hyvät pallonkäsittelytaidot, tekniikan, fyysisen kunnon ja peliälyn. Se vaati uskallusta pitää palloa hallussaan, eikä pelätä sitä, kuten hän pelaajille oli heti ensimmäisissä harjoituksissa sanonut. Oliko se kuitenkin liikaa vaadittu pelaajilta, jotka olivat pelanneet aika simppeliä jalkapalloa edelliset vuodet?

Bielsa mietti tappioputkessa varmasti jalkapallon klassisia kysymyksiä: peluuttaako joukkuetta realismin mukaan vai ihanteidensa? Mutta Bielsa ei olisi Bielsa, jos hänen joukkueensa eivät pelaisi ylhäältä kollektiivisesti prässäten, palloa maata myöten pyörittäen usein yhdellä kosketuksella ja palloa hallussa pitäen, ja ylipäätänsä, todella kovalla intensiteetillä. Hirvittävällä tempolla. Hurjalla liikkeellä, koko ajan.

Vasta lokakuussa tuli pelastus. Baskiderbyssä kaatui Real Sociedad. Opit olivat alkaneet mennä perille.

Marraskuun alussa koitti kuitenkin ilta, joka oli määrittelevä, mikä joukkueen taso todella oli. Maailman kaikkien aikojen joukkueeksikin tituleerattu FC Barcelona vastassa. Yhdellä Espanjan infernaalisimmalla stadionilla, areenalla jota kutsutaan paljon puhuvasti ”Katedraaliksi”, San Mamesilla. Orastavassa baskihurmoksessa kohtaisivat ensimmäistä kertaa urallaan sekä oppi-isä että oppipoika. Riittäisikö uskoa vielä tämän illan jälkeen?

”Un canto al futbol” -oodi jalkapallolle, sanoi Guardiola pelin jälkeen. Marca tituleerasi peliä monumentiksi jalkapallolle. El Pais sinfoniaksi.

Athletic Bilbaon fanit rakkaudeksi. Uudelleen rakastumiseksi. Nyt heidän rakkaansa ei ollut pelkästään rakas, se oli myös kaunis.

-Pelaajasi ovat petoja, Guardiola sanoi Bielsalle pelin päätyttyä heidän kätellessään. Ainoastaan rankka vesisade oli pilannut toisen puoliajan pelistä, mutta ensimmäinenkin oli riittänyt vakuuttamaan ihmiset Athleticin todellisesta tasosta, vaikkakaan peli ei edes Athleticin voittoon päättynyt, vaan tasan.

Kun joukkue kohtasi yhden suurimmista, Manchester Unitedin, Eurooppa-liigassa aikaisemmin keväällä, oli Athletic suuressa valokeilassa. Manun ympärillä pyörivän yleisen mielenkiinnon vuoksi, vaikkakin pelattiin vain Eurooppa-liigaa. Kun peli Old Traffordilla oli pelattu, oli vain yksi joukkue mistä eurooppalaiset jalkapalloihmiset puhuivat ja se ei ollut ManU. Tai osaltaan ehkä olikin, koska harvemmin on ManU:a viety niinkuin sinä iltana ja myöhemmin San Mamesilla.

-Uskomaton työmoraali. Mikään joukkue ei ole juossut viimeisen 10 vuoden aikana Old Traffordilla niin paljon kuin he…heidän energiansa on uskomaton, totesi kaiken nähnyt Sir Alex.

Sillä energian käytöllä on ollut myös kääntöpuolensa. Useissa La Ligan peleissä on bensa loppunut koneesta. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, Athleticilla on kuitenkin erittäin rajallinen materiaali, osittain oman ideologiansa vuoksi. Vaikkakaan tuolla ideologialla ei ole enää niin tiukat rajat kuin joskus aikaisemmin, pääsee Athletic Bilbaoon edelleen vain pelaajat, jotka ovat joko syntyperältään baskeja, jompikumpi vanhemmista on baski tai jos pelaaja on kasvanut/käynyt läpi Athleticin juniorikoulun.

Siksipä tämä joukkue ei voi esimerkiksi hankkia riveihinsä maailman parhaita pelaajia, vaikka seuralla rahaa olisikin. Mitä sillä ei ole.

Sen sijaan Athleticilla on yksi maailman parhaista valmentajista. Mies, joka ei koskaan anna henkilöhaastatteluja(kuten ei Guardiolakaan, joka otti mm. tämän ohjeen Bielsalta), mies joka katselee pressitilaisuuksissaan aina lattiaa ennemminkin kuin toimittajiin, mies joka puhuu joskus pelaajat täysin pyörryksiin harjoituskentällä ja seuraavana päivänä ei puhu heille ollenkaan. Mies, joka ylistää surkeita esityksiä ja manaa alimpaan helvettiin loistopelit. Mies, joka teininä ei katupeleissä suostunut väistämään kun poliisi sanoi ettei kulmapotkua voi toisen pihamaalta antaa. Kun tilanteessa ei kumpikaan väistynyt, päätyi nuori Bielsa poliisiasemalle putkaan. Sieltä hän ei suostunut lähtemään pois, ennen kuin poliisisetä oli antanut hänelle hänen pallonsa takaisin.

Myyttinen argentiinalainen, josta on tuhat ja yksi tarinaa. Kuten kunnon myyteillä on tapana, osa niistä on varmasti urbaanilegendoja. Mutta outo ja kummallinen hän on…ja hullu, ”El Loco” on hänen lempinimistään kuuluisin.

Tämän kauden Athletic ei ole kuitenkaan legendaa, vaan täyttä totta. Eikä tämä tarina värikynää kaipaakaan, se on jo sinällään tämän kauden kaunein tarina Espanjassa.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 13 kommenttia

Nuijat reissaavat jälleen

Julkaistu 3.3.2012

“Vasta matkustaessa opit toisen tuntemaan” -kuuluu eräs erittäin paikkansapitävä sanonta. Siitäkin huolimatta aion ottaa jälleen riskin ja lähteä tutustumaan eurooppalaiseen jalkapallokulttuuriin yllättävän hyvän ystäväni, Tero karhun kanssa.

Katsotaan mitä tänä vuonna saamme aikaan, kun dissaava ja tylsään realismiin pohjautuva(minä) maailmankuva kohtaa taas tämän ideoita pursuavan Valintatalon ja maailman positiivisimman maailmankatsomuksen(Tebu).

Viime vuotiseen tapaan haluamme kutsua Teidät mukaan mitä suuremmissa määrin ja toisin kuin edellisellä kerralla, nyt meillä on antaa myös huomattavasti valmiimpi matkasuunnitelma, joten vihjeiden/ideoiden antaminen meille on helpompaa. Viime vuonna saimme paljon upeita idiksiä, mutta pystyimme toteuttamaan niitä harmillisen vähän. Tällä kertaa yritämme enemmän vastata huutoonne, vaikka omiakin riittää(tietänette kenen suunnasta niitä tippuu koko ajan).

Kysymysmerkkejä on toki paljon edelleen, koska moni asia riippuu monesta, mutta pääpiirteittäin matkamme sisältää seuraavat kaupungit:

Lontoo -- Liverpool -- Lontoo -- Manchester -- Leeds -- Verona -- Sevilla -- Valencia -Pamplona -- Vila-Real -- Dusseldorf.

Näissä kaupungeissa tarkoituksemme on päästä peleihin: Arsenal-Newcastle, Liverpool-Everton, Chelsea-Napoli, City-Sporting Lissabon, Sevilla-Barcelona, Osasuna-Getafe ja Villarreal-Real Madrid. Kaikkiin näihin pääseminen ei ole vielä varmaa.

Kaupunkien ja pelien lisäksi matkamme tärkeimpiä ellei tärkein osuus on käydä tervehtimässä maajoukkueemme kantavia voimia. Jos kaikki onnistuu, tapaamme Mika Väyrysen + Miklu Forssellin, Perparim Hetemaj´n, Jukka Raitalan, Timo Furuholmin, Alexander Ringin ja Teemu Pukin. Kaikki pelaajat eivät ole vielä vastanneet myöntävästi vierailuumme, mutta valtaosa kylläkin.

Oletan ja toivon, koska maajoukkue on tärkein joukkue, että Teillä on paljon kysymyksiä edellämainituille pelaajille.

Luonnollisestikin kaikki muutkin kysymykset ja ideat ovat tervetulleita. Videopäiväkirjamme löytyy parhaiten Canal+:n Faecebook-sivuilta, Katsomosta sekä Maikkarin netistä. Siellä pyrimme vastaamaan ihan kaikkiin kyssäreihin, mitä mieleenne juolahtaa.

Kiitos ja anteeksi jo etukäteen!

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, FUTIS+, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Media, Romantikko, UEFA Champions League, Valioliiga | 25 kommenttia

Tarkoitus pyhittää keinot

Julkaistu 30.1.2012

Klassikko oli ja meni. Yksi upeimmista mittelöistä jättiläisten välillä useampaan vuoteen. Futista maailman huipulta. Tekninen taito yhdistettynä pelitempoon takasi huikeita suorituksia ja elämyksiä.

Nousiko Tuomaksella hissi yläkertaan jopa normaalia hitaammmin käsitellessään näitä asioita vai miksi se poju palaa tähän vasta nyt?

Tämän vuoksi.

Jose Mourinho kuvattuna pelin jälkeen Camp Noun parkkihallista ottelun erotuomari Teixeira Vitienesin auton vierestä.

-Nyt aiot vain poltella sikariasi ja nauraa. Mikä taitelija, haluat pilata ammattilaisten työn! -Mourinhon kerrotaan sanoneen Vitienesille.

Tällaisista kommenteista ja ennen kaikkea teoista päätellen, Real Madrid koki Camp Noulla oikeusmurhan. Oliko tosiaan näin vai oliko pelissä sittenkin jälleen kerran vaikka kuinka monta spekulatiivista tilannetta puolintoisin, josta ottelun erotuomari selviytyi silminnähden hyvin?

Jalkapallo on niin nopeaa absoluuttisella huipulla, että tämä erotuomarien järjetön arvostelu ajoittain menee niin naurettavaksi. Olen tästä aikaisemminkin kirjoittanut. Ymmärtäisi, jos tulee ihan katastrofaalisia virheitä, mitkä voivat muuttaa pelin kulun, mutta jos valtaosa näistä erotuomarien virheistä on sellaisia, mihin useamman on vaikea sanoa totuutta edes 10 hidastuskerran jälkeen, kannattaisi etsiä syitä muualta. Vaikkapa oman joukkueen pelistä.

Mutta siihenhän Special One ei pysty. Huikea valmentaja uskomattomilla statseillaan, mutta eikö pikkuhiljaa ala mennä tämä käytös jo yli?

Olen aina kuulunu Moun ”faneihin”. Tykänny ukosta ja sen narsistisesta olemuksesta mielettömästi. Ihaillut miehen kommentteja joko puhtaasti huumorimielessä tai sitten informatiivisuudeltaan, onhan Hän kuitenkin ainoa valmentaja, jonka pressitilaisuuksissa kuulee muutakin kuin perusjargonit. Eleet ja ilmeet ovat aina olleet priceless-kamaa; aina käsirautamerkeistä ´silmät ulos pääkopasta´ilmeisiin, kun esimerkiksi Pepe on saanut punasen. Miehen tunnetilaa peleissä ei ole voinut kuin ihailla.

Paitsi nyt kun se on mennyt railakkaasti yli. Jopa maailman parhaimmillakin yksilöillä pitäisi olla jotkut rajat, mitä ei voi ylittää. Yhtenä rajapyykkinä voidaan pitää sormen tökkäämistä vastustajajoukkueen koutsin silmään. Ja ne jotka siinä vaiheessa sanoivat, että se kuuluu vain Mourinhon luomaan mediapeliin, tarvitsevat myös aikaa ja apua hissin saamisessa yläkertaan asti.

Jollain tapaa viimeisin tapaus menee kylläkin osastoon ´mindgamesit´, koska näin vahvasti kritiikin kohteena ollut Mourinho sai taas käännytettyä osan huomiosta ihan eri suuntaan. Suurin kysymys vain kuuluu, että miksi näin? Se peli, mitä Madrid pelasi Camp Noulla, eikö se muka olisi riittänyt? Uskomaton nousu upealta joukkueelta, joka vihdoin ja viimein pelasi kuten tuollaisen ryhmän pitäisikin; pelata eikä vain pelätä. Eikö itse peli kertonut jo riittävästi? Tappio joka maistui voitolta. Eikö se muka olisi riittänyt itsessään? Tappiosta huolimatta, joukkue pesi kasvonsa nolon peliesityksen jälkeen kotona. Lehdistökin tuomitsi ekan pelin, ei jälkimmäistä. Camp Noulla kuitenkin oli maailman paras jengi ahdistettuna nurkkaan, kerrankin. Barcelona tärisi, oli köysissä, mutta pysyi sittenkin pystyssä. Suosionosoitukset todellisesta haastamisesta Realille. Mutta miksi Mourinhon piti vielä antaa tälle ottelulle ikävä jälkimaku?

Painaako huhutut erimielisyydet Sergio Ramosin ja Iker Casillasin kanssa ja huhuttu pukukopin jakautuminen espanjalaiseen ja portugalilaiseen osastoon niin paljon, että kaikki oli kohdistettava taas erotuomariin? Vai peilattiinko tässä jo kevääseen ja tulevaan(tai jopa tuleviin) kohtaamiseen ja tehtiin selväksi, ettei kohta yksikään tuomari maailmassa uskalla viheltää Realia vastaan?Mourinho on jo aikaisemmilla toimillaan saanut yhden erotuomarin lopettamaan uransa. Näillä mindgameseillä alkaa olla aika kova hinta. Miten kukaan kohta uskaltaa mennä El Clasicoa tuomaroimaan?

Madridilaislehdetkään eivät tuominneet normaalia kovemmin Vitienesiä. Jos olisivat tuominneet, olisi ensiksi kannattanut ottaa kaksi merkittävää asiaa huomioon: Yksi selvimmistä tilanteista monien epäselvien joukossa oli Lassana Diarra, joka olisi pitänyt ajaa toisella keltaisella ulos jo ensimmäisellä puoliajalla. Toinen käsittämättömyys oli se, miten ihmeessä ekassa osaottelussa satuttamisyritykseen syyllistynyt Pepe sai edes luvan pelata?

Voin itse vastata tähän hyvin yksinkertaisesti: Espanjan jalkapalloliiton täydellinen munattomuus asioissa, jotka koskevat Barcelonaa tai Real Madridia. Jo vuosien ajan jatkunut naurettava saaga, jossa liitto uskaltaa rankaista kaikkia muita paitsi ei jättiläisiä.

Ja siitä saatiinkin taas oiva osoitus perjantaina, kun Teixeira Vitienes hyllytettiin loppukaudeksi viheltämästä Real Madridin pelejä Klassikon jälkeen. Taas on kohta yhden erotuomarin ura paketissa. Mutta mitäpä yhdestä kantabrialaisesta uhrista suurempien ´mindgamesien´äärellä.

10 ottelua Barcaa vastaan, 1 voitto. Onko ihan oikeesti niin, että salaliitot ovat näiden takana? Vai sittenkin Realin pelaajien henkinen blokki Barcaa vastaan? Avainpelaajien sulaminen siinä isossa ottelussa(C.Ronaldo, Di Maria joulukuisessa Clasicossa), Mourinhon itsensä epäonnistuminen taktiikan luomisessa(Copan eka osaottelu)…vai se, että pelaajat ovat kyllästyneitä ´negatiiviseen´pelitapaan, koska eivät usko sen tuovan voittoja Barcaa vastaan?

Siinä missä profiilipelaajat ovat Realilla monesti epäonnistuneet, Barcan puolella he ovat pelanneet liki kauden parhaita ottelujaan. Blaugranan pelaajat ovat aina syttyneet näihin taistoihin, mutta nyt vielä enemmän, johtuen siitä, että Mourinho itse on toiminut likaisilla teoillaan barcapelaajien motivaattorina. Mindgamesejä?

Kaikki teot ja temput mitä keväästä tähän hetkeen asti ollaan nähty, eivät ole tuoneet kuin yhden pokaalin ja voiton Barcelonasta. Sekin kaikkein merkityksettömimmässä kilpailussa. Jos ja kun nämä ovat Mourinhon huikeaa mediapeliä, niin eikö ole aiheellista kysyä, että mitä hän on niillä oikeasti Espanjassa saavuttanut?

Nyt moni varmasti sanoo, että kohta tulevan La Ligan mestaruuden. Kyllä, mestaruus Realille on todella lähellä ja jopa todennäköistä tällä kaudella, mutta ei suinkaan tällaisten tekojen ansiosta. Realin 7 pisteen johtoon La Ligassa ovat suurimpia syitä Mou´n kyky sytyttää ja motivoida joukkueensa pelaamaan juuri niissä otteluissa, missä Barcelona on häviämässä mestaruutta. Monella Blaugranan pelaajalla tuntuu olevan vähän masu täynnä ja sitä ylimääräistä ei aina tunnu enää löytyvän, kun pelataan jossain pikkuareenoilla jotain pikkujengejä vastaan. Real puolestaan on tällä kaudella näyttänyt huikeaa venymiskykyään ja kliseisesti, mutta totuudenmukaisesti, voittanut ajoittain surkeallakin pelillä, mutta isolla sydämellä. Jos mindgamesit ovat syynä siihen, että Messin jalka ei nouse vieraspelissä granadoitajagetafeja vastaan, voisi Mourinho hallita koko maailmaa halutessaan.

Alan olla vahvasti sitä mieltä, että Jose lähtee kesken sopimuskautensa, eli tulevana kesänä. Varsinkin, jos Real voittaa mestaruuden La Ligassa. Se antaa tilaisuuden Mourinholle lähteä voittajana ja olisi myös Florentino Perezille valtaisa helpotus. Perez on aivan taatusti käynyt lukemattomia kertoja Mourinhon tempauksia läpi päässään, mutta toistaiseksi, se mikä ajaa Mourinhoa ja Pereziä kaikkein vahvimmin eteenpäin, on voittaminen. Se on mennyt kaiken edelle. Perezin palkatessa Mourinhon, hän tiesi riskit. Hän oli valmis hyväksymään ne, Barcelona ei. Mourinholle on sallittu se, mitä ei varmasti olisi edellisille päävalmentajille Real Madridissa sallittu. Tarkoitus pyhittää keinot. Niinkauan kunhan Real tällä kaudella voittaa jotain suurta, se on ollut sen arvoista.

Kohta kahden vuoden ajan Florentino Perez on käynyt yhtä elämänsä suurinta Jaakobin painia. Perez, jolle vastikään tuli 50 vuotta täyteen Real Madridin jäsenenä, on nähnyt kaiken. Hän oli Bernabeulla todistamassa 50-luvun superjoukkuetta, näki Alfredo di Stefanon ja Ferenc Puskasin uransa parhaimpina vuosinaan ´La camiseta Blancassa´, Miquel Munozin manageroimassa joukkueettaan 9:sään Espanjan mestaruuteen, ´La Quinta del Buitren´syntymisen, seuran historian suurimman henkilön Santiago Bernabeu Yesten kuoleman. Häntä Perez ylenkatsoi aina, niinkuin kaikki madridistat. Perez on aina tiennyt mille arvoille tämä seura on rakennettu, siitä hetkestä asti, kun Bernabeu osti sen pyhän maaperän, millä nyt hänen nimeään kantava stadion sijaitsee. Valkoinen Talo ja Real Madrid kautta sen historian ovat symbolisoineet tyylikkyyttä, arvokkuutta, eleganssia.

Nyt kun Perez illalla painaa päänsä tyynyyn, hän lohduttautuu sillä, että oikean olkapään kohdalle ilmestyvä piru kuiskaa: “Tämä kaikki on sen arvoista, kunhan mestaruus tulee taas Madridiin. Kun juhlimme jälleen Plaza de Cibelesillä ja Iker pujottaa Real Madridin huivin Kybelen kaulaan, Sinä tiedät tehneesi oikean ratkaisun. Emme me silloin muistele niitä tyylittömiä ja halveksuttavia tekoja seuran toiseksi suurimmalta ja tärkeimmältä mieheltä, me juhlimme, Florentino, me juhlimme! Se on ilta, mihin olemme yhdessä tähdänneet, se on ilta, jolloin Kataloniassa ei juhlita. Se on tärkeintä! Ei se, miten voitimme, vaan että voitimme! Sitä paitsi, ihmisillä on tapana unohtaa asiat niin helposti ja nopeasti…eivät he syksyllä enää muista miten se mestaruus tuli ja mille arvoille se oli rakennettu!”

Juuri kun Florentino-setä on nukahtamassa mairea hymy kasvoillaan, enkeli valkoiseen asuunsa pukeutuneena, vasemman olkapään päältä, kuiskaa hiljaa hennolla äänellään: “Sinä muistat, Florentino, Sinä muistat.”


Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Media | 38 kommenttia

Neljä erilaista kotiinpaluuta

Julkaistu 9.1.2012

Aloitetaan romanttisimmasta.

Jose Antonio Reyes. Lähti poikana, palasi miehenä. Yksi Sevillan seurahistorian taitavimmista pelaajista palasi kotiin viime viikolla kahdeksan vuoden vaelluksensa jälkeen. Vuodet vierähtivät Arsenalissa, Real Madridissa, Benficassa ja Atletico Madridissa. Suuria seuroja, mutta vähemmän suuria tekoja.

Toki oli voittamassa mestaruutta niin Arsenalissa kuin Realissakin ja Atleticossa tuli vielä Eurooppa-liigan voitto, mutta kaikista titteleistä huolimatta Reyes ei lähtemätöntä vaikutusta tehnyt yhdessäkään näistä seuroista. Niistä koti-ikävän hetkistä Lontoossa aina Gregorio Manzanon koirankoppiin asti Atleticossa, Reyes muistetaan välillä jumalaisista taidoistaan, mutta myöskin ailahtelevaisuudestaan. Tasoero yksinkertaisesti heitteli liikaa…vai muistatteko montakin pelaajaa, jolle omat kannattajat ovat alkukaudesta huutaneet “kuole, kuole!!”, mutta loppukaudesta samat naamat antaneet standingovationeita??!!

Reyesin tapauksessa harmittaa ehkä eniten se, että silloin kun hän oli puhkeamassa kukkaan, puhkesi myös silloinen Sevilla FC. Toinen paistatteli loistossaan vuosia, toinen vain satunnaisia hetkiä. Onneksi Reyesillä on vielä aikaa.

Jatketaan illuusiolla.

Atletico ja Diego Pablo Simeone. Rakkautta kolmannen kerran…vai kannattajien luomaa illuusiota paremmasta?

Monille vain Englannin haaveet tuhonnut muisto, toisille legendaarisen tuplan voittaneen joukkueen sydän. (Hauska linkki sikäli, että siinä näkyy mies, jonka tilalle Simeone tuli, eli Gregorio Manzano, mutta silloin elettiin kautta 2003/2004, jolloin Manzano yritti ensimmäisen kerran Atleti-koutsina…)

Ansioita pelaajana Atleticossa ei voi kiistää, mihin Simeone valmentajana seurassa pystyy…ei ikävä kyllä pelkästään ole hänestä kiinni. Paperilla kaikki näyttää hyvältä, mutta Atletico-nimisen seuran hierarkiaa/toimintatapoja ei paperilla selitetäkään. Ei ainakaan kovin pienellä.

Niin kauan kuin seuraa johdetaan kuten sitä tähän asti on johdettu, on vaikea nähdä kenenkään erityisemmin onnistuvan valmentajana, ainakaan pitkäjänteisessä projektissa. Gil Marin(maineikkaan Jesus Gilin poika) toimitusjohtajan paikalla ja Enrique Cerezo Torres seurapressana ovat jo vuosia hehkuttaneet seuran arvoja, mutta todellisuudessa jokainen teko on tähdännyt siihen, että he pystyisivät kampeamaan toisensa pois seurasta. Puheväleissä he eivät ole olleet pitkään aikaan. Kun Atletico vastikään esitteli uuden stadioninsa suunnitelmat, Gil Marin ei päässyt paikalle, koska oli kaatunut rappusissa. Sattuuhan niitä, mutta…

Toivottavasti Simeone onnistuisi tehtävissään. La Liga ja ennen kaikkea Atletico tarvitsisi sitä. Toivottavasti hän ei kuitenkaan täysin puhunut totta pressitilaisuudessaan, kun sanoi “ajattelevansa Atleticoa 24 tuntia päivässä”…jo pelkkä tunti päivässä Atleticoa on vienyt vahvempiakin miehiä pehmeään huoneeseen. Pysyvästi.

Tähän väliin ripaus Atletico-huumoria: Seurapresidentti Cerezo Torres esitteli viime viikolla uuden kirjansa, mikä kertoo taloudellisesta ja pelillisestä menestyksestä jalkapallomaailmassa.

Takaisin asiaan. Kotiinpaluu suomalais-saksalaisittain.

Teemu Pukin viitoittamalla tiellä yrittää nyt myös Alex Ring. Käsittämättömän kova vuosi toi lopulta myös toivotun palkinnon miehelle itselleen. Borussia Monchengladbach halusi Ringin seurattuaan uutisten mukaan miestä jo pidempään ja myös Ring itse halusi Borussia-Parkille. Kotiinpaluuseen tämä menee sikäli, että kuten mies itse sanoi, hän tuntee itsensä enemmän saksalaiseksi kuin suomalaiseksi. Se on varmasti ymmärrettävää, jos on viettänyt elämästään valtaosan Saksassa. Toivottavasti viihtyy myös jatkossa Saksassa(kaupunkinahan Monchengladbachissa ei ole käytännössä mitään nähtävää ja Saksan mittapuulla todella pieni kyläpahanen…mutta onhan siinä lähellä sentään Dusseldorf ja Pukkikin on vain 50-60 kilomertrin päässä) ja ennen kaikkea kehittyy pelaajana yhtä paljon. Se on maajoukkueemme etu.

Lopuksi hämmentävin kotiinpaluu.

Paul Scholes. Jos ManU:n kopissa oltiin monttu auki, niin aika moni hieraisi varmasti silmiään viikonloppuna myös kotisohvalla.

Jos tämä menee kategoriaan ´joukkueen herättely´, sen voi ymmärtää. ManU on monessa suhteessa niin sekaisin aina alkaen keskikentän vajauksesta(ja tasottomuudesta) puolustuksen vajaukseen(ja tasottomuuteen), että Scholesin paluu voi olla henkisellä puolella kevään koitoksia ajatellen tärkeäkin juttu. Mutta jos tarkoitus oli pelillinen, niin silloin se on vain surullista. Niin ManU:lle kuin Scholesillekin.

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, Kentät ja stadionit, La Liga, Romantikko, Valioliiga, Veikkausliiga | 9 kommenttia

Valkoinen joulu?

Julkaistu 6.12.2011

FIFA:n Ballon D´or palkinnon ehdokkaat niin pelaaja kuin valmentajapuolella julkistettiin muutama päivä sitten. Pelaajista palkinnon tulee noutamaan Messi, C.Ronaldo tai Xavi. Valmentajista kruunun saavat joko Sir Alex, Pep Guardiola tai Mourinho. Kuudesta ehdokkaasta viisi tulee Espanjasta.

Voimme oikeutetusti kysyä, että missä Villas-Boas on listalta, mutta siitäkin huolimatta La Liga elää huikeita aikoja. Tähän suuruuteen liittyy toki paradoksi koko liigan kilpailukyvystä suhteututtuna kahteen suurimpaan seuraan. Ja vaikka Valioliiga onkin kenties maailman paras sarja, niin tällä hetkellä pelaaja- ja valmentajavalintojen lisäksi, kaksi Euroopan parasta seuraa tulevat Espanjasta.

Usea edellämainituista asioista tai valinnoista on kaukana absoluuttisesta totuudesta tai ovat ainakin kaikki loputtomia väittelyn aiheita. Mutta, kun Fernandez Borbalan viheltää pelin käyntiin El estadio Santiago Bernabeulla tulevana lauantai-iltana kello 23, tiedämme yhden asian 100% varmuudella: sen suurempaa peliä ei Euroopassa pelata. Historialtaan, perinteiltään ja kaikilla mahdollisilla aspekteilla mitattuna El Clasico on täysin omissa sfääreissään. Onko se elämää suurempi peli? Ei, mikään peli ei ole sitä, mutta jos villeimpien tietojen mukaan noin miljardi ihmistä tuijottaa yhtä ja samaa tapahtumaa samanaikaisesti, on siinä oltava jotain taianomaista. Ja vaikka moni meistä ei pidä nykysuuntauksesta La Ligassa missä kahden suuren tappiot ovat yhtä harvinaisia kuin Jeesuksen uudet tulemiset…silti, nyt taas, kun SE on jo ovella(ei Jeesus), kaikki epäkohdat unohtuvat ja huomaat jo kaipaavasi sitä. Odottavasi kuumeisesti. Katsoen youtubesta pätkiä edellisistä taistoista, historian myyttisistä väitteistä Clasicoon liittyen, yksittäisistä tapahtumista mitä muistellaan hamaan loppuun asti…Gurucetasta, Luis Figosta ja sianpäästä, miljoonasta pesetasta Camp Noun nurmella, Alfredo di Stefanon tapauksesta, Raulin tuuletuksesta kun hän nosti sormensa huuliensa eteen Camp Noulla, siitä vihellyskonsertista Figolle, mille mitattiin samat desibelit kuin nousuun lähtevälle lentokoneelle….

Historian siipien havinaa, Klassikko on kärsinyt jo inflaation, sanovat monet. Väärin. Nykyään Klassikko on voimissaan ja kauniimpana kuin moneen, moneen vuoteen. Sen myönnän, että kun kohta pelataan tämän vuoden seitsemäs(?!) vastakkainen jo, ihan orastavaa inflaatiota taisto on kärsinyt, mutta suhteutettuna isompaan kuvaan, eli vertailuun edellisvuosien painoksiin, omasta mielestäni Klassikko elää ja voi hyvin. Sen liekki roihuaa suurempana kuin pitkiin aikoihin. Siihen on monia syitä, mutta yksi merkittävimmistä on tietysti se, että kumpikin pelaa nyt absoluuttisella huipputasolla. Barcelona on vuosia ollut ainakin Espanjan, monesti myös Euroopan paras jengi, johon Real ei ole pystynyt vastaamaan. Viime kevät näytti, että erot ovat kaventuneet.

Lisäksi, viime kevään taistot plus Espanjan supercupien pelit elokuussa puhalsivat roihua yhä suuremmaksi. Samalla kun liekki palaa suurena, on tullut jo pelko siitä, koska se polttaa ympärilleen kerääntyneet. Keväällä osa Klassikoista oli likaisia, törkysiä kohtaamisia, jossa pelilliset hienoudet puuttuivat liki tyystin. Jopa espanjalaisuuteen kuuluva teatterimaisuus sai ihan uudet mittasuhteet. Torikokouksia oli koko ajan, milloin Realin pelaajat pelasivat sääntöjen rajamaillla aggressiivisuudellaan(vai menivätkö jo reippaasti yli?), milloin Barcan pelaajat lakosivat nurmen pintaan ilman minkäänlaista kontaktia. Oli syytöksiä puolin ja toisin, oli tappeluita, oli puhelinsoittoja ja mykkäkoulua (Iker soitti supercupin toisen osaottelun jälkeen Puyolille ja Xaville pyytääkseen anteeksi sanomisiaan, Mou veti herneet nenään soitoista ”viholliselle”), oli salaliittoja. Oli vaikka mitä. Silti juuri nämä asiat, vaikkakin samanaikasesti yleisesti paheksuttuja, ovat kasvattaneet samalla odotusarvoja ja lauantaisen Klassikon mittasuhteita. Niin paljon on pelissä.

Kummassakin leirissä kaikki on tähdännyt tähän hetkeen. Nyt ei sinällään ratkea vielä mitään, mutta jos Real johtaa 9 pisteellä tasakierrosten jälkeen, on se jopa maailman parhaimmalle jengille paljon kurottavaa. Ottaen vielä huomioon sen, että viime kaudella Barca menetti 18 pistettä koko kaudella(4 mestaruuden varmistuttua) ja Real yhteensä 22 pistettä. Barcelona on jo nyt menettänyt 11.

Kilpavarustelun luoma asetelma on siis parhaimmillaan juuri nyt, koska Real on oikeasti noussut Barcelonan kastiin. Se lähtee ehkä jopa pienenä suosikkina peliin, koska Barca on pelannut surkeita pelejä vieraissa tällä kaudella. Culet ovat jo alkaneet pelätä onko maha täynnä? Nytkö se paljon pelätty hetki on koittanut, kun Guardiolan valmentaman ”kaikkien aikojen joukkueen” nälkä on loppunut?

Ei. Ei ole maha täynnä ja nälkää riittää. Ainakin lauantaina. Siitä on pitänyt huolen, ironisesti kylläkin, yksi roihun suurimmista sytyttäjistä, Jose Mourinho. Koko ajan on ollut selvää, että Barcelonan aikakausi tulee päätökseensä silloin, kun tuo nälkä loppuu. Siispä, on jotenkin ihmeellistä, että tuon motivaation suurin lietsoja on juuri Mourinho. Omalla käytöksellään ja toiminnallaan hän on saanut aikaan sen, että ei varmasti kukaan Barcapelaaja ole syttymättä lauantaina. Tietysti harvassa ovat ne pelaajat muutenkaan, jotka eivät syty Klassikoihin, mutta Mourinhon vuoksi lataus on niin tapissa kuin se vain voi olla. Viimeistään sormen tunkeminen Tito Vilanovan silmään piti siitä huolen(tässä tapauksessa on turha puhua Mou´lle ominaisista “mind-gameseistä”, tämä oli ihan puhdas ylilyönti). Pepin ei tarvitse motivoida ryhmäänsä mitenkään. Mou teki sen jo.

Silti, samanaikaisesti kun Mou´n juoksukoneet pelaavat parasta jalkapalloa lusitaanin aikana, Barcan pelissä on ollut pieniä huolestumisen merkkejä. Pallonhallinta on vain kasvanut, kuten on tapahtunut jokaisella Pepin kaudella, mutta hälyyttävää on ollut samalla laukausmäärien väheneminen. Pallonhallinta on toki samalla puolustamiskeino, mutta jos Real prässää korkealta kuten supercupin peleissä, ei pelkkä pallonhallinta riitä. Tässä piileekin yksi lauantain mielenkiintoisimmista asioista: Pelaako Real kuten se pelasi keväällä(tiivis paketti, lähes bussi maalin edessä, vastahyökkäyksillä ja erittäin rikkova pelityyli) vai nähdäänkö enemmän pelaava Real? Mourinhon miehet prässäsivät todella ylhäältä huikeasti elokuun peleissä aiheuttaen todella paljon ongelmia Barcalle ja palloa Valkoiset pitivät enemmän kuin vielä koskaan Mourinhon aikana: yhteensä noin 40 prosenttia(keväällä noin 30%).

Barcelona on tuntunut ajoittain väsyneeltä. Pallo on liikkunut hitaaammin ja joukkueessa on ollut paljon loukkaantumisia. Pep on kokeillut perinteisestä 4-3-3:sta, 3-4-3:een ja myöskin 3-5-2:een. 13 eri kokoonpanoa 13:ssa eri liigapelissä. Pep on halunnut hyökätä enemmän ja tehdä vastustajan yhä vaarattomammaksi. Sitä hän haki mm. Valenciaa vastaan 3-4-3:lla, ja ensimmäinen puoliaika oli liki katastrofi. Siinä missä Realilla palikat tuntuisivat olevan sekä ryhmityksen että avauksen suhteen paremmin paikoillaan, Pep miettii parasta ryhmitystään sekä avaustaan. Pelaako Barca puhtaalla ysillä(Villa) kärjessä, valeysillä (Messi) vai kahdella valeysillä (Messi, Cesc) kuten Bilbaota vastaan?

Toki myös Mou´lla on pähkäiltävä peluuttaako heikohkosti pelannutta Öziliä vai onko Benzema ja Higuain samanaikasesti kentällä? Nouseeko Pepe taas keskikentälle?

Paljon on taas kysymyksiä ja vain osaan niistä saamme lauantaina vastauksen. Se taas on varmaa, että sunnuntaiaamuna heräämme tilanteeseen, jossa meillä on taas paljon enemmän puhuttavaa, spekuloitavaa ja jossiteltavaa….ja myös todella paljon enemmän kysymyksiä kuin oli ennen peliä.

Liekki palaa, sytytyslanka pienenee…Release the Kraken!!!

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Romantikko | 25 kommenttia

Rumat, köyhät ja huonot

Julkaistu 28.10.2011

Noin viitisensataa kannattajaa saapui myöhään sunnuntain ja maanantain välisenä yönä hurraamaan sankarinsa takaisin kotiin. Matka Vila-Realista kotiin oli lyhyt, mutta saavutus sitäkin suurempi. Ei pelkästään se voitto viimevuosien kestomenestyjästä, vaan se tapa millä se tuli. Villarreal oli hallinnut palloa koko pelin, muttei peliä. Sitä hallitsi Levante, La Ligan pienimmällä budjetilla operoiva seura. Joukkue, jonka jokaikinen asiantuntija ennen kauden alkua oli valmis sijoittamaan putoamisviivan tuntumaan, tai “sinne jonnekin”. Lainausmerkeissä olevat sanat kertovat siitä, että useampaa asiantuntijaa ei juuri kiinnostanut missä joukkue majailee, itse asiassa useampi asiantuntija osasi tuskin luetella edes puolia Levanten normaalista avauksesta. Nyt osaa.

Levante Union Deportiva on kaikkien huulilla. Se on saanut Barcelonan ja Madridin suuret urheilulehdet kirjoittamaan jopa useampaan kertaan seurasta. Toki Levantesta kertovat tarinat tulevat edelleen suurten journalististen taideteoksien kuten “Cristiano on maailman paras” ja “Messi on maailman paras” -juttujen jälkeen, mutta ainakin seurasta kirjoitetaan ja puhutaan. Nyt tavallinen kadunmies jo tietää kuka on Sergio Ballesteros. Ja Juanlu. Barkero. Valdo. Kone.

Keitä he sitten oikeasti ovat?

“Rumia, köyhiä ja huonoja jalkapalloilijoita…me olemme Levante”. Näin luki eräässä lakanassa Ciutat de Valencia stadionilla ennen Real Madrid-peliä syyskuun puolessa välissä. Viittaus ei niinkään ollut Clint Eastwoodin tähdittämään klassikkoelokuvaan, vaan erään ´joka paikasta uusia kavereita haalivan symppiksen´ puheisiin. Cristiano Ronaldo oli vain päiviä aikaisemmin tokaissut lehdistölle olevansa “rikas, komea ja loistava jalkapalloilija”. Siitä Levanten fanit ottivat kaiken irti. Oli syntynyt uusi lempinimi, mille Levanten kannattajat hymyilivät ja nauroivat kahta makeammin illan pelin jälkeen…voittajina kun poistuivat rumat ja köyhät. Levanten kauden ensimmäinen voitto, ja vieläpä itsestään Real Madridista. Huikea ilta, uskomaton peli. Upea joukkue. Voiton lisäksi, tuosta illasta muistetaan La Ligan painavimman pelaajan, Sergio Ballesteros(95 kiloa), dominointi juoksukilpailussa itseään Cristiano Ronaldoa vastaan. Se on Valencian hoodeilla kulttikamaa nykyään. Seuraavassa kotipelissä stadionilla nähtiin ensimmäistä kertaa ikinä lakana: “Sergio Ballesteros, la leyenda”, legenda.

Se peli syyskuun puolivälissä meni useimpien kirjoissa pitkälti sattumuksen piikkiin ja ennen kaikkea Real Madrdin huonouden. Levanten hyvyyttä ei juurikaan noteerattu. Tuon illan jälkeen Levante on pelannut 6 peliä ja voittanut ne kaikki. 7 peräkkäistä voittoa seuralle, mikä pelaa Espanjan pääsarjassa vasta seitsemättä kauttaan. Seuralle, mikä oli napannut ennen tätä parhaimmillaan 3 peräkkäistä voittoa. Seura, minkä ainoa voitettu pokaali on ajalta, jolloin kukaan ei halunnut eikä juuri voinut pelata jalkapalloa…Espanjan sisällissodan ajoilta, Copa de la Republican voittopysti 1937. Levante, joka on kasvanut kotikaupungissaan aina Valencian varjoissa, vaikkakin on kuusinkertaista Espanjan mestaria 10 vuotta aikaisemmin perustettu seura. Levante, jolla on nyt pisteitä kasassa 23 yhdeksän pelatun kierroksen jälkeen, viime kaudella se tarvitsi 23 kierrosta saman pistemäärän saavuttamiseen.

Kaikki tämä on saavutettu La Ligan vanhimmalla joukkueella. Malagaa vastaan Levante teki uutta historiaa, kun sen avauskokoonpanon keski-iäksi laskettiin 31 vuotta 268 päivää. Koskaan aikaisemmin La Ligassa ei ole nähty yhtä vanhaa avausta. Maalivahti Munuan ja puolustusnelikon yhteenlaskettu ikä on 170 vuotta. Ikä ei kuitenkaan paina, päinvastoin, jos uskomme seuran lääkäriä Rafael Plazaa, joka aikaisemmin sanoi yhdeksi joukkueen menestyksen salaisuudeksi sen, että vanhat miehet ovat niin kokeneita, että he tietävät koska käyttää energiaansa ja koska ottaa löysemmin.

Muitakin “salaisuuksia” on paljastunut menestyksen jälkeen. Oikeastaan ne paljastuivat jo keväällä, mutta näin uuden kauden aikana Levante on vain jatkunut siitä mihin keväällä jäi. Viime kauden jälkimmäisellä puoliskolla Levante oli nimittäin sarjan 4:nneksi paras joukkue. Päävalmentaja Luis Garcia Plaza motivoi omantakeisilla keinoillaan joukkueen menestykseen. Pukukoppiin kiinnitettiin valokuvia voitonhetkistä. Ei tosin pelaajista, vaan faneista. Ilosta itkevistä kannattajista, pienistä lapsista Levanten väreissä, mummoista ja papoista halailemassa toisaan maalien hetkillä. Pelaajat katselivat niitä ja Garcia Plaza uskoi sen nostavan automaattisesti heidän taistelumoraaliansa työn teosta kannattijien eteen. Lisäksi mies vei pelaajat pienelle vuorelle, missä jokaisen pelaajan oli vuorollaan kaaduttava selälleen silmät kiinni, muun joukkueen ottaessa hänet vastaan. Se antoi vapauttavan tunteen kasvattaen samalla luottamusta pelaajien keskuudessa.

Täksi kaudeksi koutsiksi tuli Juan Ignacio Martinez. Jopa espanjalaisille tuntematon valmentaja, saati sitten suurelle yleisölle. Ensimmäistä kertaa urallaan pääsarjassa valmentavan Martinezin(tuttavallisemmin JIM) on sanottu olevan hyvin samantyyppinen motivointitaidoiltaan kuin Garcia Plaza, mutta muutoin eroavaisuuksia löytyy. Tällä kaudella harjoitukset eivät ole olleet niin räjähtäviä ja intensiivisiä. Se ei tarkoita että treenit olisivat olleet huonompia, vaan ennen kaikkea pitempiä ja rauhallisempia. Tämä on saanut paljon kiitosta ennen kaikkea Levanten veteraanipelaajilta…eli periaatteessa koko joukkueelta. Lihasvaivoista ovat kärsineet tällä kaudella vain Juanfran ja Javier Farinos.

JIM on löysentänyt myös pelaajien ruokailutapoja. Isotoniset- ja palautusjuomat ovat jälleen sallittuja. Harjoitusten ja pelien ulkopuolella pelaajat saavat syödä mitä tahansa, kunhan eivät syö liikaa. Garcia Plazan aikana alkoholi oli myös täysin kielletty, nyt pelaajilla on lupa silloin tällöin nauttia hivenen kaljaa tai viiniä. Bussimatkoilla takaisin on pelaajien nähty syövän myös pizzaa.

Lätyt on ostettu todennäköisesti pelaajien rahoilla, koska seurahan on lähes täysin persaukinen. Se tästä Levanten menestyksestä vielä erityisen mielenkiintoisen tekeekin. Raha kuitenkin aika pitkälti ratkaisee nykypäivänä ja sitähän Levantella ei ole. Seuraan hankitut 50 edellistä pelaajaa ovat maksaneet yhteensä alle 400 000 euroa. Eli Ronaldon tai Messin 2-3 viikon palkka. Yhteensä tämän kauden joukkueen palkkoihin menee noin 6,5 miljoonaa euroa. CR tai Messi ansaitsee tuplaten enemmän yhdestä kaudesta. Sopimuspelaajia ensi kaudelle on vain seitsemän. Neljällä pelaajalla on optio ensi kaudesta, jos he pelaavat riittävän määrän pelejä tällä kaudella. Loput ovat lainapelaajia.

JIM on luonut tai pikemminkin täydentänyt Luis Garcia Plazan taktiikkaa täksi kaudeksi ja jokainen tietää paikkansa kentällä. Levante ei barcelonamaisesti pelaa, eikä tarvitsekaan, mutta sen tyyli pelata on silti upea. Se ei juuri palloa hallussaan pidä(vain Racingilla ollut pallo vähemmän hallussa kuin Levantella tällä kaudella), mutta kun se iskee, niin se iskee tappavasti. Valdon megalomaanisen pitkät kuljetukset, Juanlun loistelias viimeistelytaito, Arouna Koneen kyky suojata tai pyrähtää lähtönopeudellaan vastustajista ohi, Barkeron pelinrakentelu, Xavi Torresin pelinrikkominen, Ballesterosin ja Nanon katkominen ja sijoittuminen….ai että. Kaunis on ollut satutarina toistaiseksi, toivottavasti se sellaisena jatkuukin. Ehkä tässä maailmassa sittenkään raha ei ihan kaikkea ratkaise. Ei ainakaan sitä, kuinka moneen sydämeen ympäri maailman Levante on pienen pistoksensa aiheuttanut. Käy matkalle kentällä miten vain, kausi 2011/2012 muistetaan toistaiseksi kaikista parhaiten Levante-nimisestä joukkueesta. Heistä, joilla ei ollut rahaa, ei taitoa, ei ulkonäköä, vaan löysät treenit, kaljaa ja pizzaa ja helvetin iso sydän.

Lennä Levante, lennä!

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko | 12 kommenttia

Vallankumous

Julkaistu 4.10.2011

8.9.2011 Sevilla:

Sevilla Futbol Clubin seurapresidentti Jose Maria Del Nido toivottaa tervetulleeksi kaikki osalliset kokoukseen. Mitä enemmän, sen parempi. Kaikki 18 seuraa ovat etukäteen ilmoittaneet halukkuudestaan osallistua, lopulta vain kahdentoista seuran edustajat saapuvat paikalle. Real Madridin ja Barcelonan edustajia ei ole kutsuttu. Miksi olisikaan, sillä enimmäkseen kokous käsittelee juuri heitä ja sitä, miten nousta barrikadeille jättiläisiä vastaan.

Kokous on saanut jo ennen ensimmäistäkään puheenvuoroa valtaisan huomion Espanjassa. Lehdet ovat kirjoittaneet sivukaupalla, puolesta ja vastaan, ja kadunmiehet ympäri maan ovat muodostaneet mielipiteensä mihin suuntaan pitäisi mennä. Kohua ovat avittaneet toki lausahdukset: ”Isoin kasa roskaa, ei pelkästään Euroopassa, vaan koko maailmassa” ja ”Tämä on kuin kolmannesta maailmasta, kaksi jakaa rahat keskenään liigassa, missä me muutkin kilpailemme”.

Lausahdukset Del Nidon omaa, suorapuheista tyyliä parhaimmillaan. Lakimies Sevillasta, joka tietää mistä puhuu, hän on lähietäisyydeltä seurannut La Ligan kuilun kasvavan ja kasvavan viime vuosien aikana. Del Nido on antanut kasvot koko yhteiselle asialle, yhdessä Villarrealin seurapesidentti Fernando Roigin kanssa. Asia ei missään tapauksessa ole uusi Espanjassa, mutta nyt näyttäisi olevan tosi kyseessä. Del Nido ja Roig ovat usuttaneet pienempiä seuroja nousemaan taisteluun mukaan ja pitämään oikeuksistaan huolta. Nyt on sen aika. Ei enää puuhastelua, ei enää pelkkiä puheita vaan myös tekoja. Real ja Barca eivät enää voi ottaa lähes koko pottia tv-rahoista, tasapuolisempaan jakoon on yksinkertaisesti päästävä. Pakko. Del Nidon sanoin: ”Tämä on kuin Ranskan vallankumous”.

19.9. 2011 Madrid:

Toinen kokous asian tiimoilta. Jättiläisten edustajat myös mukana ja nyt ollaan liigan toimistossa, Madridissa. Kokous alkaa hyvinkin symbolisesti. TV-kameroiden seuratessa Del Nidon päättäväistä marssia kohti konferenssi-huonetta vastaan huoneesta astelee ensimmäisenä Florentino Perez, Real Madridin grande hombre. Katseet kohtaavat, mitään muuta ei sitten tapahdukaan. Ei edes kättelyä ovella miesten välillä.

Noin neljä tuntia myöhemmin ovet avautuvat, Del Nido marssii huoneesta ulos. Nyt ilme ja olemus on kuitenkin toista maata. Päättäväisyydestä ei ole enää tietoakaan. Alistunut ilme, lyöty mies. Surullismielinen. Vähäpuheinen median edessä. Ne sanat mitä hän sanotuksi saa, kertovat tiedotusvälineille, että kokouksessa oli Sevillan edustajan lisäksi vain Betis ja Espanyol edustettuina. Siis VAIN KOLMEN seuran puhemiehet. Mitä oli tapahtunut reilussa viikossa? Oliko käytännössä kaikkien seurojen edustajat näin peloissaan? Useimpien seurojen tiedottajat kertoivat vielä median välityksellä pahoittelujansa osallistumisestaan Sevillassa pidettyyn palaveriin. Eli pyytelivät anteeksi jo sitäkin, kun ylipäätänsä ensimmäiseen kokoukseen uskaltautuivat. Munattomuuden huippu.

Espanyolin johtajan Joan Collet´n(uskalsi istua Madridin kokouksessa, vieläpä Perezin ja Sandro Rosellin välissä) sanoin: ”Muut luovuttivat. Kun Madrid ja Barca alkavat pistämään vastaan ja Florentino Perez avaa suunsa, muut paskovat housuunsa”.

Vallankumous, jos sitä koskaan ehti edes syntyä, oli jo kuollut.

Espanjassa siis edelleen Real ja Barca tulevat ottamaan noin 150 miljoonaa per kausi. Yhteensä siis lähemmäs 300 miljoonaa ja noin 46 prosenttia koko tv-potista. Kuusi vähiten tv-tuloista tienaavaa seuraa saavat 12 miljonaa/kausi. Espanjassa siis eniten tienaavat saavat noin 12 kertaa enemmän rahaa kuin vähiten tv-tuloista nettoavat.

Englannissa ManU sai viime kaudella noin 70 miljoonaa tv-tuloistaan. Blackbool vähiten; 45,3 miljoonaa. Ero ManU:n eduksi vain 1,6 kertainen.

Vaikea nähdä kenenkään olevan tällaisen kehityksen puolestapuhuja. Ei edes Barcan tai Realin fanit ympäri maailman voi sanoa käsi sydämellään, että oikein menee. Systeemi on sairas ja jotain on tehtävä. Upea liiga on tätä menoa kuolemassa.

3.10. Madrid

Vastoin yleistä mielikuvaa luovuttamisesta ja tilanteeseen tyytymisestä, eilen pidettiin viimeisin kokous seurojen välillä. Madridia ja Barcaa lukuunottamatta peräti 17 seuraa oli paikalla. Vain Sporting Gijonin edustaja puuttui. Positiivista. Uskoa ja toivoa on ilmeisesti sittenkin.

Del Nido totesi eilisestä kokouksesta, että Barca ja Real eivät edes halua neuvotella uudesta diilistä. Miksipä toisaalta haluaisi, heillehän tilanne on suotuisa. Ja totuuden nimissä, ilman Barcaa ja Realia, ei La Liga kiinnostaisi tuskin ketään, isossa kuvassa. Heidän osansa tv-jaosta ymmärtää sikäli, että maailmanlaajuisesti nimenomaan Barca ja Real sen rahan myös tuovat koko La Ligaan.

Silti, vallankumoukselle on saatava uusi liekki. Eilinen kokous ei tuonut vielä mitään konkreettista, mutta uusia kokouksia on tultava. On pelattava kovilla. Pieniltä ja kaikilta muilta seuroilta on löydyttävä uskoa, rohkeutta, älykkyyttä ja paineensietokykyä taistella vastaan. Jokaisella seuralla on yksi ääni. Sitä ei saa uhkaustenkaan ja pelotteluiden edessä menettää, kompromisseja ja salaisia diilejä Barcan ja Realin kanssa ei saa tehdä(näin väitettiin muutamien seurojen tehneen, jotka eivät ilmestyneet ensimmäiseen Madridissa pidettyyn kokoukseen). On saatava jättiläiset suostumaan tasapuolisempaan jakoon, se on kaikkien etu, pitkässä juoksussa.

Suuret ovat aina olleet suuria, pitkälti siksi, että pienet ovat jo valmiiksi olleet aina kyykyssä. Sieltä on nyt yksinkertaisesti noustava.

Realin ja Barcan tappiot pelikentällä tällä kaudella ovat positiivisia hetkiä, mutta isossa kuvassa, yksi taistelu heidän on pakko hävitä. Ja sitä ei pelata jalkapallokentällä.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko | 18 kommenttia

Namusetiä, hulluja ja Moulkku

Julkaistu 31.8.2011

Mies kävelee La Rosaledalle vain huomatakseen stadionin olevan täynnä. Eihän se ihme ole, Malaga omalla kotistadikallaan Mestarien liigan finaalissa, harvinaista herkkua.

Yhtäkkiä hän huomaa kuitenkin vapaan paikan ja ennenkuin hän ehtii edes kysyä, vanha nainen sanoo: ”Istu tähän vaan, se on vapaa”. Mies istuu, mutta hivenen hämmentyneenä kuitenkin kysyy: ”Miten paikka voi olla vapaa tällaisena iltana?” Nainen kertoo paikan kuuluvan aviomiehelleen. Tämän jälkeen miehen ajatusmaailmassa ehtii herätä kysymys, miksi aviomies ei ole katsomassa peliä….silloin naisen ääni jo keskeyttää ajatuksenkulun sanoen:

”Mutta hän kuoli”. Empaattisesti mies vastaa ottavansa osaa rouvan menetykseen. Silti häntä jää ihmetettymään asia ja päättää vielä kysyä:

”Eikö ollut ketään perheenjäsentä, kuka olisi halunnut tulla peliin? Miksi kukaan ei tullut kanssasi?”

”He ovat kaikki hautajaisissa”, nainen vastaa.

 

Hillitön naurunremakka päälle ja päätellen La Rosaledalle kertyneen yleisön reaktiosta, osui ja upposi. Joaquin Sanchez oli kotona taas. Tai no, sevillalainen Malagassa eli ei siis ihan kotona, mutta Andaluciassa kuitenkin. Siellä missä ihmiset ylpeilevät huumorintajullaan, ovat liikkeellä pilke silmäkulmassa liki koko ajan ja rakastavat olla pikkaisen hulluja, luonnonlapsia. Sellainen on Joaquinkin, välitön ja aito. Ihmistyyppiä, joka on helposti pidettävä. Ja nyt, pukiessaan ensimmäistä kertaa Malaga Club de Futbolin paidan päällensä, hän oli jo sulattanut Malaga-kannattajien sydämet. Harvemmin sitä kuitenkaan törmää Espanjassa uuden pelaajan esittelytilaisuudessa mihinkään muuhun kuin peruspallotteluun valokuvaajien edessä. Valenciassa edelliset vuodet pelannut Joaquin päätti tehdä toisin.

Siltikin, siinä vitsissä oli myös viestiä. Vaikkakin kenties epärealistista, mutta unelmia pitää olla. Niitä unelmia yritetään toteuttaa Malagassa sheikki Abdullah Al Thanin rahoilla. Ja toistaiseksi, ainakin kulutuksessa ollaan onnistuttu: noin 58 miljoonaa euroa meni uusiin pelaajiin kesällä. Vain Barca ja Atletico kuluttivat enemmän ja Atleticollakin meni pelkästään Falcaoon noin 40 miljoonaa euroa. Malagaan tuli sen sijaan peräti 9 pelaajaa. Jos lasketaan tammikuun siirtoikkunan aikana tulleet vahvistukset, Malagaan on saapunut reilun puolen vuoden sisällä 15 uutta pelaajaa. Eikä mitä tahansa pelaajia; Ruud van Nistelrooy, Julio Baptista, Jeremy Toulalan, Nacho Monreal, Diego Buonanotte, Santi Cazorla…etc etc.

Nykypäivän Espanjassa ei ole muuta mahdollisuutta vastata Realin ja Barcan ylivoimaan, kuin löytää namusetä jostain päin maailmaa rahoineen. Siksi Al Thanin tulo La Ligaan on äärimmäisen hyvä asia.

Setä ilman namujahan on pelkkä setä. Ja vaikka kaikissa maailman leikkipuistoissa se on hyvä asia, niin Santanderissa pelkät sedät aiheuttavat pahaa verta tätä nykyä. Intialainen bisnesmies Ahsan Ali Syed paljastui kevään ja viimeistään kesän aikana pelkäksi sedäksi ilman rahoja. Tai ainakaan hänellä ei ollut haluja käyttää rahojaan. Mies otti Racing Santanderin haltuunsa, mutta nopeasti paljastuikin ettei kaikki ollut kunnossa. Kevään hän viihtyi tyylittömässä pikkutakissaan El Sardineron vippiaitiossa Racingin peleissä, mutta nyt hän ei vastaa edes puhelimeensa, kun seurajohto yrittää saada selville koskahan pelaajat saisivat palkkaansa.

Royal Emirates Group of Companiesin toimistosta voisi myös kysellä missä viipyy laatuhankinnat. Madridilaisseura Getafen ostanut dubailainen sijoitusyhtiö lupasi 30 miljoonaa/kausi hankintoihin ja tämän tai seuraavan kauden aikana La Ligassa neljän parhaan joukkoon. Toistaiseksi uudet hankinnat ovat maksaneet reilu 6 miljoonaa euroa, mutta eihän raha kaikkea merkitse. Euroopan mestari Dani Guiza saapui piristämään Getafen hyökkäystä ja Madridin yöelämää siinä samalla. Jos yöelämään lähtijät saavat inspiraation Getafen mainoskampanjasta, niin ehkä 10 vuoden kuluttua stadionin täyttöaste voi kohota jo liki neljäänkymmeneen. Ainakin hulluimman ja nerokkaimman mainoksen esittänyt seura ratkesi jo ennen kauden alkua.

Hulluksi meni maailma kesällä myös Bilbaossa. Kirjaimellisesti. Marcelo ”El Loco” Bielsa saapui Athleticin koutsiksi ja kuulemma sen jälkeen ei ole enää rajaheitotkaan jääneet harjoittelematta. Harmi Joaquin Caparrosin kannalta, mies teki hyvää työtä usean vuoden ajan Bilbaossa, mutta kun Fernando Garcia Macua hävisi presidentinvaalit kesällä, sai myös Caparros mennä. Uusi presidentti, Jose Urrutia toi tullessaan Bielsan. Argentiinalaista ei seurajalkapallossa ole nähty valmentamassa 12 vuoteen, joten Bilbaossa on kaikinpuolin meneillään mielenkiintoinen projekti.

Mielenkiintoa on toki monessa muussakin paikassa tällä kaudella. Valencia on taas joutunut myymään parhaimpia pelaajiaan, mutta niin vain Unai Emery ei vieläkään ole läheskään täyttä hyväksyntää saanut seuran kannattajilta tai seuran johdolta, vaikka on luotsannut ”lepakot” nyt jo kaksi kautta putkeen mestaruuteen kahdeksantoista joukkueen liigassa. Ja jo kaksi kautta putkeen joutunut suostumaan palkanpienennykseen.

Kaksi kautta helvetissä riitti puolestaan Betisille. Ja La Ligan ystävät voivat yhteen ääneen sanoa, että: ”Tervetuloa takaisin, Sinua on kaivattu!” Joskus se andalucialaisille niin ominainen hullunkurinen hulluus on pelkkää hulluutta. Kuten ex-seurapresidentti Manuel Ruiz de Loperalla. Mies Betisin takana. Oikeastaan myös alla. Ja ympärillä. Pelasihan kuitenkin Real Betis 10 vuoden ajan Manuel Ruiz de Loperalla. Harvalla meistä on niin paljon itseluottamusta että pystyy nimeämään stadionin itsensä mukaan. Nykyisellä Benito Villamarinilla pelataan tällä kaudella yksi ottelu, joka ylittää kaikki maan muut derbyt. Paitsi Ramon Sanchez Pizjuanilla pelattavan. Ne ovat samanarvoisia. Ne pelit ovat Sevilla derbyjä ja niitä on ollut ikävä. Sellaista intohimoa ei ole millään muulla stadionilla Espanjassa.

 

Kauniita asioita, upeita seuroja, hienoja tapahtumia. Draamaa ja periespanjalaista yliampuvuutta lauantaisin ja sunnuntaisin. Tunteen paloa. Itkua ja ilon kyyneleitä.

Nyt myös suomalaista ylpeydenaihetta, pääsihän Jukka Raitala pelaamaan täydet 90 minuuttia heti ensimmäisessä La Liga-pelissään Atleticoa vastaan.

 

Kausi Espanjassa on alkanut. Sydämellisesti tervetuloa mukaan.

 

 

Ai niin, meinasi unohtua.

Barcelona toki voittaa jo neljännen peräkkäin. Mou eli nykyään tuttavallisemmin Moulkku tekee itsestään yhä suuremman häviäjän tällä kaudella. Busquets pysyy kevääseen asti hyvin pystyssä, mutta vinhasti puhaltava kevättuuli on taas liikaa Sergio-pojalle ja viimestään Mestarien liigan välierässä, taistelusta huolimatta, hän kaatuu. Javier Mascherano ja Dani Alves menevät myös nurin, pelkästään solidaarisuudesta toki. Sekös harmittaa ennen kaikkea Pepeä, koska pään korkeudelle tähdätty potku olisi osunut hienosti maalinsa. Vai olisiko? Siitäkin huolimatta, vaikkei kontaktia syntynytkään(vai syntyikö?), Victor Valdes on ensimmäisenä ehtinyt maaliltaan selvittämään tilannetta. Katsojien ihmetellessä Valdesin nopeutta, Pinto on ehtinyt jo vihellellen lyödä pari valkopaitaista maahan. Ei kuitenkaan Sergio Ramosia, joka samaan aikaan on ehtinyt viskoa kurkusta nurin jo Pyuolin, Piquen, Iniestan, Villan ja muut maajoukuekaverinsa ja antamaan Xaville avokämmenestä…ja Messiin kohdistettu tahallinen satuttamisyritys on osunut myös maaliinsa.

 

”The eye-poking onella” on sormi pystyssä. Kolmatta kertaa Camp Noulla. Nyt hän juoksee kohti keskiympyrää riistäen Samuel Etoo´lta mikrofonin kesken ”Madrid, cabron, saluda el campeon” -rallatusten ilmoittaakseen seuraavaa: A) Real Madrid on edelleen herrasmiesten seura ja Mou ja vain yksin Mou voi päättää kuka on todellinen Real Madridin kannattaja ja kuka ei B) Barcelona, Unicef, UEFA, FIFA, EU, YK, NATO, SPR ja Kuurojen liitto ovat salaliitossa Real Madridia vastaan ja C) ennenkuin ottelu keskeytettiin 3.:nnella peliminuutilla, vastakkain olivat Euroopan kaksi parasta jalkapallojoukkuetta (jos puhuisimme pelillisestä tasosta, mutta kun emme näiden joukkueiden kohdatessa paljon puhu).

 

Osuiko? Upposiko?

 

 

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Romantikko | 16 kommenttia

Unelma elää

Julkaistu 18.8.2011

Teemu Pukki, kuuntele nyt tarkkaan: Jos en olisi täyshetero, etsisin sut käsiini, ottaisin sua siitä ihanasti hulmuavasta takatukasta kiinni ja suutelisin sua!!

Jotain poikkeuksellista on pakko olla suomalaisessa jalkapallossa tapahtumassa, jos Litti itse vetää hirvittävän liukutaklauksen(keinonurmella vielä??!!) valovuoden myöhässä, nappulat ylhäällä, vastustajan polven korkeudella suoraan jaloille….Tällaisia tapahtumia on ollut harvassa, vielä harvemmassa on kuitenkin ollut tällaisia voittoja suomalaisessa seurajoukkuejalkapalloilussa kuten tänä iltana. Schalken kaatuminen upean esityksen jälkeen on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen yksittäisistä voitoista, ellei peräti suurin voitto suomalaisessa seurafutiksessa!

Koko Klubin joukkue ansaitsee uskomattomasta teostaan hirvittävän ylistyksen. Näitä suomalainen futis on kaivannut. Jo pelkästään tämä yksi voitto antaa hirveän paljon, vaikka se yksistään ei vielä viekään minnekään.

Undici Leoni. Yksitoista Leijonaa. Ei voi kuin hattua nostaa jokaiselle kentällä olleelle soturille. Mieletöntä taistelua, jonka ruumiillistumat ehkä Riihilahti, Lahti ja Lindström. Pikkaisen pelkäsin, ettei Ägällä jalat riittäisi, mutta onneksi “elämän maksimoija” osaa pelata aina tasonsa ylärajoilla isoissa peleissä. Siitä tunnistaa suuren pelaajan.

Siinä hommassa tosin onnistuivat aika pitkälti kaikki tänään. Kansainvälisissä otteluissa pitää suomalaisen joukkueen pystyä aina pelaamaan melkeinpä kauden paras pelinsä. Taitotaso ja erityisesti tempo ovat ihan erilaisia kuin kotoisessa Veikkausliigassamme. Mutta toisaalta ei tämä nykyKlubi ihan normijengi olekaan. Aika pitkälti paras kotimainen seurajoukkue ikinä. HJK:n tän kauden otteluita seuranneena ei ole voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin ettei tällaisia nippuja ole meidän liigassa ollut. Uskomattoman hyvä taitotaso ja ylipäätänsä laatu. Ainakin Rafinhan, Pukin ja Ringin luulisi lähtevän pikapuoliinkin suurempiin ympyröihin. Niin kovalla tasolla he pelaavat.

Dawha Bah´n pelaaminen taasen on aina niin kovin kaksijakoista…tänäänkin hän oli taas yksi niistä joka pystyy yksykkösissä oikeasti haastamaan Bundesliigatason pelaajia, mutta sitten toisaalta se aneeminen hölkkäily puolustustehtävissä ja siellä varsinkin niiden nöyrien purkupallojen heittämättä jättäminen pelottaa monesti….

Tänä iltana ei oteta mitään pois Klubilta, mutta samaan hengenvetoon on mainittava, että noin aneemista, hengetöntä ja surkeaa Schalkea en muista vähään aikaan nähneeni. Liekö tekonurmen outous vaikuttanut noin paljon vai eikö Schalken nuorisojengi sittenkään ollut valmis peliin?

Tämä ilta kuuluu jo nyt ikimuistoisimpiin hetkiin suomifutiksessa, joten tässä euforiassa on hieno kylpeä nyt. Viikon kuluttua voi tapahtua mitä vaan, mutta käy miten käy, jo tässä vaiheessa HJK ansaitsee suuren arvostuksen jokaiselta, joka ymmärtää että tällaiset voitot ovat harvassa meidän palloilukulttuurissamme. Ainutlaatuinen tilaisuus ainutlaatuiselle joukkueelle.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, Romantikko, Veikkausliiga | 24 kommenttia