Welcome to NHL

Euroopan lätkäkausi on ohi, NHL on finaaleja vaille paketissa ja kohta on aika kääntää katseet jo ensi kauteen. Meille suomalaisille kausi on erikoisen mielenkiintoinen, Härmästä on NHL:ään tulossa erityisen mielenkiintoisia pelaajia. Oma mielenkiintoni kohdistuu tietysti kahteen superstaraan -- Sami Vataseen ja Mikael Granlundiin. Nyt on oikea aika jättää Euroopan pölyt ja suunnata uusiin haasteisiin.

Täällä Anaheimissa odotetaan jo innolla Vatasen debyyttiä. Tiedän, että muutos Jyväskylästä tulee olemaan suuri, mutta samaan aikaan Samilla on kaikki eväät nousta staraksi jo ekana vuonna. Meitä suomalaisia on täällä jeesaamassa pehmeään laskuun. Sama tilanne on Granlundilla -- Mikko ja Nikke tulevat olemaan kuin isoveljiä. Sopeutuminen tulee olemaan nopeaa.

Itse olin etuoikeutettu kun sain aloittaa NHL-urani Nummisen Tepon ja Suhosen Apen seurassa. Teppo auttoi mua lukemattoman monessa asiassa niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella.

Ja vaikka pelit NHL:ssä kovenee niin elämä tulee muuten monella tapaa helpommaksi. On ollut rankkaa seurata Micken repimistä niin kaukalossa kuin yksityiselämässä viimeisen vuoden aikana. Mutta ole huoleti, täällä saa olla paljon iisimmin! Ei tarvitse tehdä juttuja kun hallilla, kaikki ylimääräinen hössötys on tarkkaan varjeltu ja saat keskittyä vain olennaiseen, PR-ukot osaa hommansa eikä mitään höpöhöpöä tarvitse tehdä. Esimerkiksi kertaakaan 20 vuoden aikana ei täällä multa ole kysytty juttua perheestä tai yksityiselämästä!

Muutama asia on kuitenkin uutta -- totuttelu isosta kaukalosta pieneen, totuttelu uuteen kaupunkiin, sopeutuminen uuteen kulttuuriin, tottuminen uuteen kieleen ja matkustamiseen vie oman aikansa.

Nuoren pelaajan urapolku menee yleensä näin :

Vaihe 1 : oman paikan löytäminen joukkueessa.

Pitää löytää oma paikka joukkueessa mihin on tyytyväinen ja jonka on ansainnut

Vaihe 2 : oman tason löytäminen NHL:ssä.

Mihin pelaajakategoriaan kuulun ja miten kilpailen siinä muita vastaan? Ekat vuodet on siis aikaa luoda omat standardit pelaamiselle. Uran alkuvaiheessa henkilökohtaisia tavoitteita on ja pitääkin olla enemmän.

Vaihe 3 : joukkueen tavoitteiden saavuttaminen.

Jokainen tänne tuleva pelaaja ja jokainen joukkue haluaa nimenomaan voittaa Stanley Cupin. Jääkiekossa se on varmasti vaikein ja haastavin voitto. Kaikille viimeisen pelin voittaminen ei osu koskaan kohdalle ja todella moni huikea pelaaja ei koskaan saa kannua nostaa.

Vaihe 4 – kasvaminen voittajaksi.

Vasta kun oma paikka ja taso sekä joukkueen tavoitteet on realistisesti ja kirkkaasti mielessä alkaa todellinen kasvu “voittajaksi’.

Tästä tulee mieleen yksi elävä tarina legendaarisesta Steve Yzermanista. Kun Scotty Bowman tuli Detroitin valmentajaksi oli hänen suurin tehtävänsä tehdä Detroitista ja Yzermanista “voittaja”. Hän sanoi Stevelle, että jos me halutaan joukkueena voittaa on henkilökohtaiset tavoitteet unohdettava. En halua, että teet enää 140 pistettä kaudessa minun joukkueessa ja olet tyytyväinen omaan kauteesi. Haluan, että teet mieluummin 90 pistettä ja että teet jokaisen pelikaverisi paremmaksi. Haluan, että pelaat paremmin joka osa- alueella ja olet se liideri joka vaatii itseltään ja muilta, haastaa ja motivoi joka pelaajan joukkueessa myös kentän ulkopuolella. Niin Yzermanista kasvoi “suuri voittaja’”.

Samin ja Micken haasteet ovat siis kovat ja valmistautuminen pitää alkaa jo aikaisin kesällä. Jos olisin Sami tai Micke, lentäisin yhteen NHL:n finaaliin paikan päälle seuraamaan kuinka kovaa se peli onkaan! Se intohimo, viha ja taistelu on ihailtavaa ja motivoivaa!!!

Muistan vuoden 1989, kun olin missannut koko kauden sääri- ja pohjeluun katkeamisen vuoksi. Winnipeg Jets kutsui mut seuraamaan playoffseja Edmontonia vastaan ja ne 2 peliä todella herätti mut realismiin. Muistan sen hetken kun järkyttyneenä katselin tuota huikeaa taistelua ja totesin itelleni, että en usko pystyväni pelaamaan tällä tasolla, nää kaverit on ihan eri planeetalta. Lähdin takaisin Suomeen matkalaukussa vain yksi asia : motivaatio treenata itseni valmiiksi pelatakseni näitä eläimiä vastaan. Se oli urani kehitykselle paras opintomatka.

Jokainen tanssii tyylillään ja tekee niin omat päätöksenä kuin työnsä matkalla unelmiinsa, Pojat -- start your engines and good luck!

 

Tallennettu kategorioihin Anaheim, Mikael Granlund, NHL, Sami Vatanen | 33 kommenttia

Leijonasydän

Tervehdys taas kaikille!

On taas se aika vuodesta, jolloin jääkiekkoilu elää vuoden hienointa aikaa. Täällä  playoffsit ovat kuumimmillaan, SM-liigan finaalit on pelattu  ja Suomessa valmistaudutaan huikeisiin kotikisoihin. Onnittelut vaan JYPille mestaruudesta -- 1992 oli Hippoksella vähän erilainen tunnelma.

NHL:ssä muutama joukkue on jo selviytynyt toiselle kierrokselle ja toiset vielä taistelevat sinne pääsystä. Pleijareita on niin vaikeaa katsoa, kun itse ei ole mukana. Mutta huikeeta lätkää tällä hetkellä pelataan – kertakaikkisen loistavaa viihdettä, jota näkee vain pleijareissa.

Näistä peleistä paistaa läpi, miten intohimo, viha ja nälkä voittaa kaivetaan ulos vaikka väkisin, keinolla millä hyvänsä. Niin hienoa kiekkoa kuin ollaan nähty tähän mennessä, niin on siellä negatiivistakin tapahtunut. Ikävä kyllä, herää kysymys onko kaukalo enää turvallinen paikka??? Huolestuttavaa on se, että varsinkin tänä vuonna ylilyöntejä on tullut tavallista enemmän. Vaikka taistelu on kovaa, on toisen pelaajan kunnioittaminen kaikki kaikessa – se on tyystin hävinnyt.

Brendan Shanahanin johtama kurinpitoryhmä on vaikeassa tilanteessa. NHL ei halua antaa tähtipelaajilleen pitkiä pelikieltoja, koska pleijarit ja laji tarvitsevat tähtiä. Mutta säälittävää on ollut katsella näitä törkyyksiä, joita tänä vuonna on nähty. Asiaan on mielestäni kaksi ratkaisua. Toinen on pelaajayhdistyksen tehtävä, siis meidän pelaajien. Kesän NHLPA-palavereissa on otettava tämä asia isosti esiin. Toisen pelaajan turvallisuus ja kunnioittaminen on ensisijaisen tärkeää ja asian korjaaminen lähtee vain meistä pelaajista. Se toinen ratkaisu on Mr. Shanahanin ryhmän tehtävä -- vieläkin kovemmat rangaistukset! Jos 7 miljoonaa dollaria ansaitseva pelaaja saa 2 500 dollarin sakon jostain hölmöilystä, on tuomio täysi vitsi! Tänä vuonna on nähty enemmän pelikieltoja kuin aikaisemmin, mikä on huolestuttava merkki. Mutta pidemmät pelikiellot auttavat varmasti -- 10 pelin kielto 7 millin miehelle on melkein millin paukku omassa lompakossa. Viimeistään se laittaa miettimään, että kannattaako hölmöily! Pleijareiden ongelma on kuitenkin siinä, että palkkaa tältä ajalta ei tule, eli taloudellisesti pelikielto ei pelaajaan vaikuta. Sen takia pidemmät pelikiellot on ainoa vaihtoehto. Mielenkiinnolla tulen siis katselemaan taistelua Stanley Cupin voitosta.

Siellä Suomessa eletään varmaan jo kisahuumassa. Eihän kotikisoja turhan usein ole. Kyllä mullakin kova kiinnostus lopulta oli tulla, vaikkakin olin aikaa sitten jo ilmoittanut, että maajoukkueura olisi ohitse. Mulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa -- tulla kisoihin ja lopettaa ura siihen tai pelata vielä vuosi Duckseille. Kumpaankin savottaan ei näillä maileilla olisi enää pystynyt. Tosin ensi vuodesta en vielä tiedä, mutta nyt on aikaa kuitenkin levätä ja antaa kropan palautua kovasta kaudesta. Harva ymmärtää, miten raskas onkaan pelaajan kausi ja varsinkin NHL-kausi. Päätös lähteä kisoihin kauden jälkeen on oltava sellainen, että “ilman muuta lähden heti tulemaan”! Siis juuri sellainen kuin esim. Valtterin päätös oli Detroitin pudottua. Virtaa pitää vielä löytyä ja olla terve. Ja hei -- ei maajoukkueessa pelaaminen pidä olla velvollisuus -- se on etuoikeutettu mahdollisuus harvoille ja valituille, jotka saavat omaa maataan koko kansan valvovan silmän alla edustaa. Siihen leikkiin ei voi lähteä ilman täydellä teholla sykkivää leijonasydäntä. Otan esimerkin omalta kohdaltani. Ennen 2003 kotikisoja meidän kausi Sharksissa oli ohi, mulla ei ollut sopimusta seuraavaksi kaudeksi ja polvikin oli huonossa kunnossa. Mutta halusin kotikisoihin niin paljon, että ostin itse itselleni vakuutuksen loukkaantumisen varalta. Ja vaikka vakuutus maksoi tuhansia euroja, eikä se edes kattanut “sitä” polvea, niin leijonasydän kehotti lähtemään. Olihan se aika kallis kokemus siitä Ruotsi-tappiosta, heheh!

Näillä mennään taas… Tsemppiä Leijonille peleihin ja kaikille kiekkofaneille nautinnollisia kotikisoja. Täällä eletään hengessä mukana!

Terveisin Teemu

PS. Loppuun pikku vinkki joukkueelle ja liitolle. Ei ole sattumaa, että 27 vuotta sitten on viimeksi voittanut isäntämaa kotikisat. Hässäkkä joukkueen ja pelaajien ympärillä tulee olemaan valtava. Työrauha pelamiselle on löydyttävä, se on kova haaste. Kaikki ylimääräinen on liikaa. Good luck boys!

Tallennettu kategorioihin Leijonat, NHL, Play-off | Avainsanoina | 61 kommenttia

Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Moi taas kaikille! Viimeinen peli on ohi ja NHL-kausi on meidän osaltamme paketissa. Ikävä kyllä, on aika lyhyeen yhteenvetoon. Kun katson vähän tarkemmin kauttamme läpi, niin ei siinä hirveästi hurrattavaa ole ollut. Oikeastaan Suomi-vierailu ja Winnipegin peli tulevat ekaks mieleen, mutta jo niiden takia kannatti pelata tämä kausi.

Ensimmäinen puolisko oli se meidän turma. Edelleen käsittämätöntä, kuinka huonoja me oltiinkaan. Toisella puoliskolla sentään pelasimme niin kuin pitääkin, ero pleijarirajaan oli kuitenkin liian kova tehtävä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että nautin edelleen jokaisesta päivästä. Ajoin edelleen hymyssä suin hallille joka päivä! Viimeiset pari päivää ajatukset ovat harhailleet mun tulevaisuudessa. Oliko tämän päivän peli urani viimeinen, tässäkö tää nyt sitten oli? Pystynkö luopumaan KAIKESTA tästä, josta olen edelleen nauttinut.

Koska on oikea aika lopettaa? Yleensä pelaajat lopettavat, kun eivät koe pystyvänsä enää pelaamaan haluamallaan tasolla tai kroppa ei enää kestä tätä rääkkiä tai et vain saa enää uutta sopimusta. Mikään näistä ei oikeastaan oo vielä mun ongelma, mutta pitääkö aina pelata niin pitkään, kunnes joku näistä toteutuu?

Mitään käsikirjaa ei oo olemassa. Nämä ovat päätöksiä, jotka jokaisen on itse tehtävä ja elettävä niiden kanssa. Päätös mahdollisesta lopettamisesta on oltava 100% varma, koska paluuta ei ole, ei tässä iässä. Jatkamisen suhteen päätös on oltava samanlainen. Onko valmis tekemään taas sen kaiken, jonka tämä vaatii? Aion pysyä suunnitelmassani ja ottaa etäisyyttä lätkästä ja olla ihan iisisti jonkin aikaa. Kyllä se fiilis sieltä sitten tulee jossain vaiheessa.

Kiitos taas kaikille kannustamisesta, tätä blogia on ollut kiva kirjoittaa. Ei musta legendaarisen Aarne Tannisen veroista kirjeenvaihtajaa tule mut kivaa tää on ollut! Hyvää pääsiäistä kaikille!

Teemu

Tallennettu kategorioihin Anaheim, NHL | 76 kommenttia

“Mun Esikuva”

Kauden aikana harvoin tiedän mikä päivä on ja monesko, mut pari päivämäärää urallani on jäänyt mieleen. 2.4. 2010 tein Coloradoa vastaan urani 602. maalin, 12.3. 2012 tein urani 1 399 tehopisteen. En villeimmissäkään fantasiossa uskonut ohittavani suurinta idoliani maaleissa ja pisteissä. Tämän idolini nimi on “Tsari Kari”.

Kaikkien aikojen suomalainen jääkiekkoilija, pituus 184cm, paino 89kg , Jokerien kasvatti, teki ratkaisumaalin alle 18-v EM-kisojen finaalissa Neuvostoliittoa vastaan, viisinkertainen Stanley Cup -voittaja. Syntynyt 18.5 1960, isä Ville, äiti Liisa, sisko Ulla…

Oon ysiluokalla ja äidinkielen opettaja ilmoittaa, että jokaisen oppilaan on tehtävä esitelmä jostain, ja esitettävä se luokalle. Olin aika huono koulussa, tai sanotaan niin, että olin hyvä siinä missä halusin ja mikä kiinnosti. Tämä tehtävä kyllä kiinnosti. Mieleeni tuli heti tehdä esitelmä idolistani Jari Kurrista. Mulla oli Jarin kuvia seinällä, ja tiesin Jarista melkein kaiken. Ja vaikka vihasin lukemista, olin juuri lukenut kirjan Jarista. Sain esitelmästä kiitettävän arvosanan, ja se taisi jäädä ainoaksi kiitettäväksi arvosanaksi peruskoulusta.

Myöhemmin Jarin tavattuani mielipiteeni hänestä vain vahvistui. Mies joka olisi hyvin voinut olla arvonsa tietävä Stanley Cup -voittaja, olikin tavallinen ystävällinen herrasmies, joka kohteli ihmisiä tasa-arvoisesti ja kohteliaasti – se kolahti! Halusin olla kuin Jari, niin kaukalossa, kuin sen ulkopuolella. Olen kaikkien näiden vuosien aikana oppinut Jarilta paljon. Voin ylpeänä todeta Jarin olevan myös hyvä ystäväni. Maailma tarvitsee esikuvia, Jari oli minulle yksi niistä.

Colorado-ottelu oli myös suuri päivä Koivun Sakulle! 1 000 peliä NHL:ssä on huikee suoritus! Käyntikortti, joka on niin harvalla NHL-pelaajalla! Siihen pelimäärään mahtuu valtavasti kokemuksia. Oon kauan jo leikkisästi kutsunut 1000-pelin kerhoa “sir kerhoksi”. Eli nyt voin Sakuakin kutsua nimella Sir Koivu – onnittelut!!

Pudotuspeliviiva näyttää armottomasti karkaavan käsistä, 12 peliä jäljellä, eikä oikeestaan olis varaa enää hävitä yhtään matsia. Mutta mennään peli kerrallaan ja katotaan miten tässä käy. Kyllä takki rupee pikkuhiljaa oleen tyhjä, mutta loppuun asti taistellaan…

Hauskaa kevättä kaikille!

Tallennettu kategorioihin Ennätykset, Jari Kurri, Saku Koivu | 31 kommenttia

Back in business

On helmikuun 23. päivä, se on hieno päivä! Se on vanhimman poikani Eemilin 16-vuotissyntymäpäivä ja hieno päivä, koska edessä on kotimatka, noin kuuden tunnin lento Los Angelesiin -- vihdoinkin! Nyt on meinaan takki tyhjä niin henkisesti kuin fyysisesti. 16 päivää ja 8 peliä takana. Tiedettiin että tämä reissu on meidän kauden vedenjakajamme. Reissu joka joko upottaa tän laivan tai kääntää kurssin myötätuuleen.

Tää oli huikee reissu: viisi voittoa, kaksi tappiota rankkareissa ja yksi tappio varsinaisella peliajalla, jossa siinäkin hallittiin peliä. Jokainen jätkä voi olla ylpeä tekemisestään. Anna kaikkesi ja pelaa niin hyvin kuin pystyt, pelasit sitten kolme tai 30 minuuttia. Jokainen hoiti hommansa, sen se voittaminen vaatii.

Tähän loppui onneksi myös se spekulaatio mun lähtemisestä johonkin muuhun playoff-joukkueeseen, enkä mä olisi muutenkaan halunnut mihinkään lähteä. Me ollaan nyt neljä pistettä playoff-rajasta, 21 peliä jäljellä ja taas kaikki on omissa käsissä. Eikä tää helppoa ole ollut eikä tuu olemaankaan ja paljon on kovaa tyotä edessä. Mutta taistelu jatkuu!

Tällä reissulla muuten näkyi enemmän Suomi-lippuja katsomoissa kuin koskaan aikaisemmin tai ainakin tuntui siltä. Floridassa tietenkin eniten, siellähän paljon suomalaisia viettää lämpimää talvea. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa mm. rallin maailmanmestari Hannu Mikkola, laulajalegenda Eikka Grön, jalkapalloikoni Kai Haaskivi ja Suomen golfmaajoukkue Mikko Ilosen ja Roope Kakon johdolla. Suomalaisia on aina mukava tavata maailmalla.

Tällä reissulla tapahtui muuten jotain, mitä ei aikaisemmin oo tapahtunut. Ekan viikon aikana en aukaissut telkkaria kertaakaan huoneessani. Jäin meinaan ihan jumiin suomalaisiin leffoihin ja tv-sarjoihin. Katsoin Rööperin, Häjyt, uusimman Vareksen ja kaikki tuotantokaudet sarjoista Vain muutaman huijarin tähden ja Kylmäverisesti sinun. Siinä meni aika todella mukavasti, huippukamaa!

Toisella viikolla muuttui leffat kirjaan, vaikka itse en yleensä ole lukumiehiä, mutta viime päivät olen lukenut mielenkiinnolla Andre Agassin elämänkertaa. On melkein käsittämätöntä, miten hän nousi maailman parhaaksi tennispelaajaksi tavalla, jota ei varmasti tapahdu montaa kertaa. Hänen isänsä meinaan päätti tehdä hänestä maailman parhaan pelaajan keinolla millä hyvänsä. Julmalla tavalla hän pakotti Andren pelaamaan lajia, jota tämä vihasi yli kaiken. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, hänen oli uskottava pelottavaa isäänsä ja loppu onkin historiaa. Vaikka en ole kuin kirjan puolivälissä, suosittelen sen lukemista. Huikee tarina. Jokaisellahan on oma tarinansa menestykseen, mutta tämä on varmasti yksi ainutlaatuisimmista.

Nyt muutama päivä huilia ja taas uuteen nousuun ja toivottavasti vielä oikeeseen suuntaan! Ciao!

Tallennettu kategorioihin Anaheim, NHL, Play-off | 40 kommenttia

Do or die!

Moi taas kaikille!

Paljon on taas tapahtunut viime blogista. Ihan ekaksi onnittelut Suomen uudelle presidentille Sauli Niinistölle! Niinistöstä Suomi sai loistavan uuden presidentin, loistojätkä ja pitkän linjan urheilumies!

Hienoa oli myös seurata kuinka Helsingin kaksi talviklassikkoa löysivat taas paikkansa suomalaisessa jääkiekossa. Hatunnoston ansaitsee myös fanit joita ei pakkasetkaan pysäyttäneet. Tosin suomalaisia intohimoisia faneja ei varmaan pysäyttäisi vaikka tulisi lehmiä taivaalta!!

Täällä on taas täysi höyry päällä. All-star-tauko on pidetty, oltiin 5 päivää Palm Springsin auringossa perheen kanssa. Oli kyllä loistavaa akkujen latausta. Tällä latingilla mennään sitten kauden loppuun asti, huileja ei enää ole. Ollaan just nyt lumisessa Detroitissa, ollaan niin sanotulla kohtalon reissulla. 8 peliä 15 päivään.

Tähän reissuun lähdettiin teemalla “do or die”, meinaan jos tää reissu onnistuu niin paikka pleijareihin helpottuu huomattavasti. Jos taas peli ei kulje, ovat haaveet pleijareista menneet. Helppoo ei tuu olemaan mutta omissa käsissä tää homma on. Oonkin aina sanonut, että tässä liigassa kaikki pitää ansaita.

Tammikuun ensimmäisestä päivästä saakka ollaan oltu koko liigan toiseksi paras joukkue, se antaa uskoa tulevasta. Paljon on työtä edessä, mutta nyt on taottava, kun rauta on kuumaa. Pitäkää sielläkin peukut pystyssä, olis huikeeta päästä pleijareihin kaiken tämän alkukauden rämpimisen jälkeen. Toivo elää…

Tallennettu kategorioihin Anaheim, NHL, Play-off | 17 kommenttia

Kenestä Vuoden urheilija?

Hyvää uutta vuotta vaan kaikille! Niin se vaan on, että uusi vuosi ja uudet kujeet. Tämä vuosi on alkanut meidän osalta hienosti ja viimeiset kuusi peliä ovat osoittaneet, että meillä on edelleen ne palaset, millä pärjätään tässä liigassa.

On edelleen täysin käsittämätöntä, mitä tapahtui tämän kauden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Oon aina sanonut, että on ihan sama, kuka oot ja mitä teet, jos sulla ei ole itseluottamusta tekemiseen. Silloin ei hommasta tuu yhtään mitään.

Isoin ero on se, että nyt jokainen uskaltaa pelata omilla vahvuuksilla, pelkäämättä tehdä virheitä. Myös meidän maalivahtipelimme on ollut sitä, mitä voittaminen vaatii. Paljon parjattu Ryan Getzlaf on myös noussut vihdoinkin omalle tasolleen. Nyt on taas hienoa olla änaripelaaja, se voittamisen nautinto on vaan se, joka tuo suolan tähän peliin. On aikaa nauttia joka hetkestä, kun homma toimii.

Mukavaa on myös se, että meidän hyökkäysketjusta on tullut täysin suomalainen trio. Sakun ja Pikku-Hakin kanssa on ollut mukava pelata. Homma on toiminut kivasti ja uskon, että pystytään vieläkin parempaan. Nyt vaan kun joukkueena pystyttäisiin pysymään hotteina pitkään ja päästäisiin taistelemaan pleijaripaikasta. Pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että helmikuussa ollaan ulkona pleijareista ja peleistä häviää se tositarkoitus.

Melkein joka päivä lehdistö kysyy minulta, että olenko valmis heivaamaan no trade -pykälän ja vaihtamaan joukkueeseen, joka voi voittaa Stanley Cupin. En oo halunnut edes miettiä sitä vaihtoehtoa, mutta pidetään kortit avoinna. Mulla on edelleen kova usko, että me täältä vielä itsemme nostetaan pleijareihin.

Niin kauan kun on aikaa, on toivoa. Meillä on neljä peliä ennen All Star -ottelutaukoa. Ne kun hoidetaan, on kaikki vielä omissa käsissä. Hienoa oli myös uutinen valinnastani All Star -peliin. Onhan se suuri kunnianosoitus, mutta tällä kertaa musta tuntui siltä, että tarvitsen tän tauon ihan vaan lepäämiseen. Mulla on ollut kunnia pelata All Star -pelissä jo 10 kertaa ja sitä paitsi viime kauden liigan arvokkaimman pelaajan, Corey Perryn kuuluu mielestäni pelata siellä. Näin on parempi.

On myös se aika vuodesta, kun valitaan vuoden urheilija Suomessa. 2011 oli hieno urheiluvuosi! Mäkäräisen ja Heikkisen maailmanmestaruudet, koriksen ja lentiksen maajoukkueiden nousut huipulle. Mutta kyllä mielestäni vuoden urheilijapalkinto kuuluu maailmanmestaruuden voittaneelle jääkiekkomaajoukkueellemme. Huikea suoritus ja miten upeasti koko Suomen kansa saikaan siitä nauttia.

Superonnittelut myös hyvälle kaverilleni Jarkko Niemiselle uran toisesta ATP-tennisturnauksen voitosta. Harva ymmärtää, kuinka kova jätkä Jarkko on ja kuinka vaikeaa on voittaa tennisturnaus maailman huipulla! Näin tällä kertaa, näihin tunnelmiin Anaheim hiljenee…

Tallennettu kategorioihin NHL, Vuoden urheilija | 42 kommenttia

Ilta jota en unohda koskaan

Joulukuun 17. päivä oli ollu mun mielessä jo pitkään, kesästä asti, siihen ei tarvittu edes kalenteria. Tiesin että päivä tulee olemaan urallani tärkeä päivä, päivä jolloin saan vihdoin sanoa Winnipegille ja sen suurenmoisille ihmisille KIITOS KAIKESTA.

Neljä hienoa vuotta päättyi yhteen katkeraan puhelinsoittoon ja heti seuraavana päivänä olin “lentänyt” jo ankkalaumaan ja uusiin haasteisiin. Neljän vuoden aikana mun ja fanien välille syntyi uskomaton suhde, he saivat mut tuntemaan oloni niin tärkeältä ja spesiaalilta. Peleissä sain heiltä niin hirveän määrän ylimääräistä energiaa että välillä tuntui, että meillä oli jäällä yksi pelaaja enemmän kuin vastustajalla. En koskaan saanut mahdollisuutta sanoa faneille goodbye eikä faneilla ollut mahdollisuutta sanoa samaa mulle.

Viime lauantaina asia korjattiin kerralla, ja vau millä tavalla!!! On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnelmaa jota koin koko 20 tunnin vierailun aikana. Innokkaimmat fanit odottivat hotellin ulkopuolella kolmen aikaan yöllä ja Ducksien järjestämä lehdistötilaisuus veti ballroomin täyteen mediaa. Tuntui siltä, että jokaisella oli joku tarina kerrottavanaan ja kiitos sanottavanaan.

Hallilla jo alkulämmittelyn aikana tunsin että illasta tulee huikea. Toivoin melkein ettei tää peli lopu koskaan. Erityisen hienoksi illan teki myös se, että äitini ja oma perheeni olivat mukana kokemassa tätä hienoa iltaa. Pojat olivat olleet suut auki koko pelin ja ihmetelleet että voiko tämä olla totta. He näkivät aitiopaikalta mitä on kanadalainen intohimo ja arvostus jääkiekkoon. Maanantaina lentokentällä lähtöselvityksessä oli vielä ravintolasta juossut tarjoilija tarjottimen ja kääretorttujen kanssa sanomaan perheelleni näkemiin ja todennut liikuttuneena: “The game last Saturday was THE BEST hockey event ever -- I mean ever. I was crying from the national anthems till the final horn of the first period -- Thank you for returning home”.

Pelin jälkeisessä lehdistötilaisuudessa viimeinen kysymys auttoi mua sanomaan kaikille sen mitä en jäältä pystynyt kaupunkilaisille ääneen sanomaan. Paikallinen toimittaja kysyi onko jotain mitä haluaisin vielä kaikille sanoa. Yksi sana riitti: Kiitos!

Vaikka meidän kausi on ollutkin painajaismainen, niin kauden alussa Helsingin vierailu ja nyt Winnipegin reissu ovat jo tehneet tästä kaudesta pelaamisen arvoisen! Näistä kokemuksista olen NIIN kiitollinen!

Tuntuu että kaksi isoa ympyrää on nyt sulkeutunut. Sain sanoa hyvästit kahdelle niin tärkeälle paikalle mun urallani. Oikeestaan vain hyvästit Anaheimille on enää jäljellä, ja sekin häämöttää jo nurkan takana, sitten aikanaan…

Yksi peli vielä Los Angeles Kingseja vastaan ja sitten joulun viettoon! Odotan sitä innolla! Perinteinen suomalainen joulu: sauna, hyvää ruokaa ja juomaa ja rakkaita ihmisiä ympärillä…

Kaikille hyvää ja rauhallista joulua!!

Tallennettu kategorioihin Helsinki, Joulu, Winnipeg | 57 kommenttia

Paluu Winnipegiin

Moi taas, pitkästä aikaa.

Ja vielä myöhäiset onnittelut: hyvää itsenäisyyspäivää Suomi! 94 vuotta itsenäisenä valtiona, kiitos siitä taas, kaikki sotasankarimme. Olemme ylpeitä ja kiitollisia tästä kaikesta!

Vaikka aikaa on mennyt viime blogista, niin mikään ei oo oikeestaan muuttunut -paitsi valmentajat. Tappioita tulee illasta toiseen. Käsittämätöntä, mutta totta.

Kaikki konstit on kokeiltu. Jokin seuraavista mättää illasta toiseen: ylivoima, alivoima, maalivahti, superstarat ja rivipelaajat. Välillä taas mättää ihan kaikki.

No, niin siinä sitten kävi, että valmentajat lähtivät. He maksoivat tällä kertaa kovan hinnan siitä, että homma ei toiminut. Harmittaa tällä hetkellä koko touhu, ja erityisesti harmittaa valmentajien puolesta. He kuitenkin yrittivät kaikkensa -- mutta turhaan. Meinaan siis, kyllä me pelaajat itse tää soppa ollaan keitetty.

Toimitusjohtaja yritti viimeiseen asti olla kärsivällinen, mutta lopulta, jotain oli tehtävä, ja täysin ymmärrettävästi. Olen todella kiitollinen Randy Carlylle. Vuodet hänen kanssaan ovat olleet mun urani hienoimmat. Eikä vaan sen takia, että me voitettiin yhdessä Stanley Cup, vaan myös siksi, että hän antoi mulle uuden mahdollisuuden pelaajana, vaikean ja pitkän polvivamman jälkeen.

Randy uskoi, että mä pystyn vielä pärjäämään tällä tasolla ja pelaamaan hyvin 35-vuotiaanakin -- ison polvileikkauksen jälkeen. En tiedä, kuinka moni valmentaja olisi tehnyt samoin. Asiaan varmasti vaikutti myös se, että Randy tunsi mut niin hyvin vuosien takaa. Mehän oltiin pelikavereitakin 90-luvun Winnipegissä.

Tästä puheen ollen, Winnipegin vierailu onkin jo ens viikolla. Tämän mä merkkasin mun kalenteriin jo heinäkuussa, vaikken vielä silloin edes tiennyt jatkuuko mun pelit. En oikeen tiedä, mitä siltä reissulta odottaisin. Onhan siitä kuitenkin jo 15 vuotta, kun siellä viimeksi pelasin. Mulla on hienoja muistoja siltä aikakaudelta ja oon onnellinen, että aloitin NHL-urani juuri Winnipegissä.

Winnipegiläiset saivat meidät pelaajat tuntemaan itsemme hyvin spesiaaleiksi. Ei ole sattumaa, että Winnipegissä auton rekisterikilvissä lukee “friendly Manitoba”. Ihmiset ovat aidosti ystävällisiä ja välittävät toinen toisistaan. Tämä on usein pienen kaupungin vahvuus.

Olin todella iloinen, kun kuulin, että Winnipeg sai taas NHL-joukkueen. Kaupunki ja ihmiset todella ansaitsevat sen. Ajatelkaapa, he myivät neljän vuoden kausikortit loppuun 13 minuutissa! Ainoa asia, mitä en kaipaa Winnipegissä -- ja jota en ikinä unohda -- on se, miten kylmä paikka se oli, ja on vieläkin. Välillä kuukauden keskilämpötila oli -25 astetta, ouccch! Muistan monta kertaa, kun aamulla avasin oven kahdelle silloisille rottwailereillemme Teddylle ja Domille, ne ei halunneet mennä ulos. Ne vain kattoivat mua ja varmaan miettivät, että oot sä ihan hullu. Välillä koulut ja ostoskeskukset suljettiin kylmyyden takia, mutta koskaan ei lätkämatsia peruttu. Jokaisen pelin ja harjoituksen jälkeen sadat fanit odottivat näkevänsä sankareistaan edes vilauksen, kelistä viis.

Yksi hauska tarina superfaneista pitää vielä kertoa. Yksien treenien jälkeen me mentiin muutaman pelikaverin kanssa lounaalle paikalliseen ravintolaan. Syömisen jälkeen tarjoilija tuli kertomaan mulle, että nuo kaksi nuorta tyttöä tuolla kulmassa pyysivät kysymään, josko he voivat saada kanankoivista jääneet luut. Katsoin hetken tarjoilijaa hölmistyneenä ja totesin “Okey”! Lähtiessään tytöt tulivat vielä kiittämään luista ja olivat ihan innoissaan. Mahtavatkohan ne vieläkin olla jossain tallessa, hahahaah.

Runkosarjaa on onneksi vielä pelaamatta 55 peliä. Niin katastrofaalinen alkukausi kun meillä on ollutkin, niin silti kaikki on vielä meidän käsissä. Uusi valmentaja, uudet kujeet.

“Believe” on se sana joka nyt on kaikista tärkein. Puheet on puhuttu, videot on katottu ja pirusti on töitä tehtävä. Niken slogania lainaten: “just do it!”

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 24 kommenttia

Reissussa on raskaampaa hävitä

Happy Halloween vaan vielä kaikille, se oli se aika vuodesta.

Täytyy kyllä sanoa, että meidän muutama viime peli on ajoittain näyttänyt siltä kuin joku paikallinen kaljaliigan lätkäjengi olisi pukenut Ducksien kamat päälle Halloweeniksi, ja mennyt pelaamaan änärikiekkoa. Kyllä tämä on välillä vaan niin vaikeata, vaikka ei sen aina helppoa tarvitse ollakaan. Mutta kyllä me täältä vielä noustaan, tämän joukkueen tapahan on ollut mennä sen vaikeimman kautta.

Mutta raskasta se on. Vielä raskaammaksi sen tekee, kun häviää reissussa. Silloin on ihan liian paljon aikaa miettiä negatiivisia asioita. Kotona sentään saa ajatukset pois lätkästä heti kun avaa kotioven. Onneksi reissataan hyvässä porukassa mukavien jätkien kanssa, ja yhdessä yritetään tehdä tämä niin mukavaksi kuin vaan voi.

Varmaan suurin asia mitä uran jälkeen tulee kaipaamaan, on juuri se pukukoppielämä. Huumoria hyvien kavereiden kesken, voittoja, tappioita, itkua, naurua… Ne kaikki kuuluvat tähän elämään. Tällaista on vaikea löytää mistään muualta, niin paljon erilaisia asioita koetaan yhdessä. Joukkueesta muodostuu hyvin läheinen, kuin perhe. Valmentajat ovat tiukkoja isiä, jotka pitävät kovan kurin ja joita välillä vihataan, välillä ihaillaan. Huoltajat ja fysiot taas ovat äitejä, jotka pesevät pyykkejä, huolehtivat tavaroista ja pitävät meidät kunnossa, myös henkisesti! Kaikki tehdään sen eteen, että saataisiin luotua voittava, menestyvä joukkue. Ei nimittäin ole helppoa rakentaa joukkuetta, joka löytää oikean kemian ja joukkuehengen 25 erilaisesta persoonasta.

Kaikkein vaikein työ on varmasti kuitenkin valmentajalla. On lähes mahdoton tehtävä yrittää pitää 25 erilaista pelaajaa tyytyväisenä. Jokainen pelaaja kun on täysin omanlaisensa yksilö, jota täytyy kunnioittaa sellaisena kuin hän on. Se että saa kaikista pelaajista irti parhaan suorituksen kentälle vaatii valmentajilta ja pelaajilta uskomatonta ihmisten “luku- ja käsittelytaitoa.” Kaikkia ei voi käsitellä samalla tavalla. Joillekin pelaajille pitää huutaa ja karjua, eli käsitellä kovin ottein. Toisia taas pitää paijata ja olla hienotunteinen. Se on ainoa keino saada kaikista paras ulos joukkuetta varten.

Samat metodit pätevät varmaan niin perheissä kuin yritysmaailmassakin. Ja monissa muissa asioissa, missä toimitaan “laumassa”. Haasteita siis riittää. Mielestäni meidän koutsi Carlyle on kehittynyt juuri tässä asiassa, eli miten ihmisiä pitää käsitellä omina yksilöinään. Hän on tehnyt sen asian tiimoilta hyvää työtä, vaikka “vanhan koulun” valmentaja onkin.

Mieleeni tulee hauska tarina ex-pelikaveristani Dustin Penneristä, vähän laiskasta kaverista, jota piti käsitellä kovemmin ottein ja sanoin. Carlyle antoi kyllä niin haipakkaa koko vuoden, että oikein hirvitti, miten Dustin sen kestää. Carlyle toisti todella usein lausahduksen fuck’n Penner, fuck’n Penner. Kauden jälkeen Dustin kertoi meille naureskellen, että hän rupesi jo epäilemään, että hänen etunimensä ihan oikeasti on fuck’n. No, siihen nauruun auttoi varmaan myös se, että voitimme sinä vuonna Stanley Cupin.

14 päivän ja seitsemän pelin reissusta on vielä kaksi jäljellä, ei muuta kuin uuteen nousuun. Seuraavassa blogissa voisin vastailla teidän kysymyksiin, jos niitä vaan löytyy. Siihen asti kaikille hyvää syksyä!

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 66 kommenttia