Lahti on kiekkokaupunki – vihdoinkin

Julkaistu 23.4.2012

Lahti on vuosien saatossa tuottanut monia legendaarisia pelaajia Suomen jääkiekkokartalle. Vanhemmasta polvesta voi mainita vaikkapa Ilpo Koskelan, Hannu Koskisen, Kari Elorannan ja Erkki Laineen. Seuraavaa sukupolvea edustavat Janne Laukkanen, Marko Jantunen, Erik Kakko, Toni Koivunen ja Toni Lydman. Vaikka historiaa löytyy, näyttäytyvät lahtelaisen jääkiekon viime vuosikymmenet erilaisten sähläilyjen ja säätämisten valossa.

Lähtölaukaus lahtelaisen jääkiekon notkahdukselle ammuttiin 1980-luvun lopulla, kun Hockey-Reipas-niminen seura näki päivänvalon. Silloin maalattiin isolla pensselillä. Oli osakeantia, hämäläistä uhoa ja yritystä enemmän kuin laki sallii? Samassa rytinässä lahtelainen jääkiekko kadotti omaa identiteettiään ja varmasti aika paljon myös tukijoitaan, koska uuden seuran toimintatavoista oltiin eri tahoilla hyvin erimielisiä.

1980-luvun lopulla tapahtui kuitenkin nousu SM-liigaan. Hockey-Reippaan riveissä nähtiin sellaisia pelureita kuin Matti Hagman, Tony Arima, Oldrich Valek ja Jaromir Sindel, jotka toivat omalla karismallaan uskottavuutta lahtelaiseen jääkiekkoon. Tämä siitä huolimatta, että Hagman oli Lahdessa pelatessaan aivan romuna. Kuten saduissa usein käy, ei riemua riittänyt kovinkaan pitkään. Osakeyhtiö meni nurin, nimisekoilut jatkuivat ja syntyi Reipas Lahti. Pelaajat karkasivat muualle, ja yhden täpärän selviytymisen jälkeen seura putosi takaisin divisioonatasolle. Monennäköistä seurajohtajaa kävi ruorissa ja paatti vuoti kuin Sally Albatross aikanaan. Ei siis ihme, että lahtelainen jääkiekko ei näillä voimilla tahtonut millään ponnistaa ylöspäin.

1990-luvun lopulla pimeyteen saatiin tuikahdus valoa, ja Lahti palasi SM-liigakartalle vuonna 1999.  Tuhkasta nousun arkkitehtina oli Kari Eloranta, joka on paitsi yksi legendaarisimmista suomalaisista pelaajista, myös erittäin hyvä ja karismaattinen valmentaja. Eloranta toi toimintaan uskottavuutta, ja lahtelaisella mittapuulla myös aavistuksen menestystä. Kun Eloranta luopui tehtävästään, oli edessä kuitenkin uusi syöksykierre. Valmentajien valinnoissa tehtiin harhalaukauksia. Monenlaista meklaria kävi kokeilemassa, osa omasta tahdostaan ja osa pakon edessä. Kun samaan aikaan talous oli täysin kuralla, oli lahtelainen seurajääkiekko lopulta taas konkurssin partaalla, ei selviämis- vaan selvitystilassa.

Oli aika tuhkimotarinan ensimmäiselle näytökselle. Nurmisen Pasi, Lahden oma kasvatti, palasi takaisin Pohjois-Amerikasta. Ohjaksiin tarttui kaveri, jolla todella on tahtoa, asennetta, uskottavuutta ja energiaa. Hän sai kerättyä ympärilleen sellaisen joukon, jolla Pelicansin pelastusoperaation ensimmäinen vaihe saatiin suoritettua, väliaikaista rahoitusta myöntäneen SM-liigan myötävaikutuksella. Yhteisön apua toki tarvittiin, mutta suurin yksittäinen tekijä lahtelaisen jääkiekon pelastamisessa on ilman muuta ollut Nurminen, joka on antanut sille kasvot. Toinen merkittävä tekijä oli Ilkka Kaarnan tulo toimitusjohtajaksi. Hän teki ensin selvitystyön lahtelaisen jääkiekon tilasta, ja alkoi sen pohjalta toimitusjohtajana yhdessä Nurmisen kanssa nostaa seuraa ylös pohjamudista. Saneerausohjelma saatiin käyntiin ja tilanne jollain tapaa haltuun. Mutta mikä tärkeintä, kaiken maailman siipeilijät ja luuserit saatiin potkittua lahtelaisesta jääkiekosta vihdoin pihalle.

Seuraava iso askel oli Hannu Aravirran palkkaaminen päävalmentajaksi. Aravirran tulo Lahteen on yksi merkittävimmistä teoista 2000-luvun suomalaisessa seurajääkiekossa. Lahdessa alkoi pelillinen nousu, ja lisäksi talous ja seuran uskottavuus paranivat koko ajan. Koska lahtelainen jääkiekko ei tahdo mistään mitään oppia, piti Aravirran kauden jälkeen vielä kerran ampua itseään jalkaan. Päävalmentajaksi tuli Mika Toivola, ja se kausi ei juuri hurraa-huutoja nostata. Se pieni pelillinen menestys ja uskottavuus, mitä Aravirran aikana oli saatu kerättyä, romuttui taas. Mahalaskuun on varmasti monia syitä. Pelaajamateriaali ei ollut paras mahdollinen, mutta toisaalta lahtelaiset jääkiekkoilijat ovat tuskin koskaan olleet yhtä huonossa kunnossa kuin Toivolan ollessa päävalmentajana.

Loppu onkin historiaa ja tuhkimotarinan toista näytöstä. Lahteen oli jo palkattu Kari Jalonen, mutta tunnetuista syistä Jalonen näki isot pinot ruplia, puntia, euroja ja dollareita nenänsä edessä, ja painui Venäjälle KHL:ään. Siinä vaiheessa oltiin taas lähtöpisteessä, mutta kuinka ollakaan pilkiltä löytyi Kai Suikkanen. Sheriffi tuli taloon, ja on pistänyt yhdessä Nurmisen ja Riku-Petteri Lehtosen kanssa lahtelaisen jääkiekkoilun pelillisen puolen ojennukseen. Rakennettiin joukkue, joka menestyy. Se kiinnostaa yleisöä ja tukijoita. Kävi finaaleissa miten tahansa, on Pelicans jo nyt suurin yksittäinen voittaja tämän kauden SM-liigassa. Seuran talous on hyvässä kunnossa, valmennus toimii ja olosuhteet ovat huippuluokkaa. Mitä muuta tästä voi seurata kuin menestystä?

Niin paljon kuin lahtelainen jääkiekko on saanut syystä kuraa niskaansa menneinä vuosina, se ansaitsee nyt myös tunnustusta menestyksestään. Ja sitä menestystä ei toden totta ole tehnyt yksin Suikkanen, vaikka siltä iltapäivälehtiä lukemalla näyttääkin. Jos jonkun takapuolta halutaan välttämättä nuolla, historian perusteella sen nuoleskelun ansaitsee ennen kaikkea Nurmisen Pasi. Tosin Nupe on sen verran pelimies, ettei sitä välttämättä kaipaa!

Lahdessa on vihdoin opittu jotain. Siellä a) ei enää tehdä virheellisiä valmentajapäätöksiä, b) ei tehdä virheellisiä pelaajahankintoja ja c) talous pysyy jatkossakin tasapainossa. Lahtelainen jääkiekkoilu on tämän kauden jälkeenkin suomalaista huippujääkiekkoa.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, Pelicans | 15 kommenttia

Jääkiekkoväki tekee hyvää…

Julkaistu 22.2.2012

Jääkiekkoväki, eli seurat, pelaajat, vaimot ja tyttöystävät, ovat jo pitkään järjestäneet erilaisia tempauksia, joilla on autettu ja autetaan erityisesti lapsipotilaita ympäri Suomea. Tunnetuin esimerkki on varmasti Teemu Selänteen ja Finnish Flash ry:n vuosikymmeniä jatkunut työ. Malli kantautuu Pohjois-Amerikasta, jossa urheilijoiden, seurojen ja erilaisten yhteistyötahojen hyväntekeväisyydellä ja siihen liittyvällä toiminnalla on pitkät perinteet.

Viimeisimpänä kiekkoväen hyvänteon näyttönä on Pelicans-pelaajien vaimojen ja tyttöystävien järjestämät arpajaiset ja huutokauppa, joilla kerättiin Päijät-Hämeen keskussairaalan lapsille lähes 20 000 euroa. Tässä projektissa oli mukana pelaajia niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Ilahduttavasti mukana olivat muun muassa Mikael Granlund, Jere Karalahti, Ville Peltonen ja Tuomo Ruutu, joilla ei ole minkäänlaista sidettä Pelicansiin, mutta jotka halusivat olla mukana tukemassa hyvää asiaa.

Yhteiskunnallisesti ajateltuna tällainen kehityssuunta, jossa vapaaehtoiset tahot entistä enemmän kantavat vastuuta hädänalaisista, on yhtäältä upeaa mutta toisaalta myös pelottavaa! Yhteiskunnanhan pitäisi pääasiassa huolehtia heikommassa asemassa olevista ihmisistä. Enenevässä määrin kehitys on kulkenut siihen suuntaan, että monenlaiset järjestöt joutuvat kantamaan vastuuta lapsipotilaiden, syrjäytyneiden, työttömien, asunnottomien ja vammaisten selviytymisestä.

Jääkiekkoväen tekemä työ on tärkeä ottaa esille siitäkin syystä, että he eivät itse juurikaan lyö rumpua tästä asiasta, vaan keskittyvät määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti sitä tekemään. Pelin luonteesta, sen aggressiivisuudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä johtuen, jääkiekko on usein esillä julkisuudessa negatiivisessa valossa. Tällöin pitäisi kuitenkin muistaa myös kolikon toinen puoli. Jääkiekkoväki kantaa huolta niistä ihmisistä, jotka eivät pysty itseään puolustamaan saati että pystyisivät kamppailemaan sellaisissa piireissä, jossa heidän asiansa otettaisiin huomioon.

Presidentinvaalien aikaan puhuttiin paljon välittämisestä, syrjäytymisestä ja sen ehkäisemisestä. Nämä ovat arvokkaita puheenaiheita, mutta toisaalta toivoisi myös, että ne eivät jäisi pelkästään juhlapuheiden asteelle. On leppoisaa laulaa ja tanssia Tavastialla. Mutta ajatelkaapa tilannetta, jossa Ultra Bra tekee paluun yleisön eteen Helsingin jäähallissa, ja tuotosta ohjataan osa vaikkapa pääkaupunkiseudun asunnottomien hyväksi.

Tuntuu siltä, että hädänalaisten auttaminen on jäämässä maan hiljaisten tehtäväksi. No, ehkäpä se perusauttaminen ei ole niin mediaseksikästä. On esimerkiksi hämmentävää, kuinka eri alojen asiantuntija Alpo Suhonen vaikuttaa yhtäkkiä olevan kiinnostunut myös veteraanien asioista. Vuosien saatossa on järjestetty lukuisia veteraanien tilaisuuksia, mutta Apea siellä ei ole näkynyt. Joku vääräleuka voisikin lohkaista, että veteraanit eivät kokoonnu Kosmoksessa.

Mutta takaisin lähtöruutuun. On hienoa ja ilahduttavaa, että pelaajat, seurat, vaimot, tyttöystävät ja yhteistyötahot ovat ottaneet asiakseen sen, että ovat säännöllisesti auttamassa ihmisiä. Tästä jääkiekkoväki ansaitsee suuren kiitoksen. Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskunnan mahdollisuudet tuntuvat entistä enemmän vain vähenevän, kun puhutaan todellisesta avusta ja avuntarvitsijoista.

Kaveria ei jätetä.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko | Jätä kommentti

Paineita, paineita!

Julkaistu 9.12.2011

Mediakeskustelu Suomen jääkiekkomaajoukkueen ympärillä on ollut täydessä käynnissä kevään maailmanmestaruuskilpailuista lähtien. Tämä on totta kai ymmärrettävää, onhan jääkiekko Suomen suosituin urheilumuoto ja Suomi lajin puolustava maailmanmestari. Toisaalta jo ennen Karjala-turnausta ja myös sen jälkeen on ollut kriittisiä puheenvuoroja siitä, kuinka paljon tulevista tavoitteista saa puhua. Onko liian aikaista ryhtyä pohtimaan jo kevään MM-kisoja?

On kyselty sitä, miten pelaajat reagoivat näihin keskusteluihin. Siis huippu-urheilijat, joiden ei pitäisi “paskan” vertaa välittää siitä, mitä ympärillä keskustellaan. Sama koskee myös valmennusta. Se on toki osittain aiheesta huolissaan ja pyrkii varmaan osittain suojelemaan pelaajia. Jääkiekko on kuitenkin Suomen suosituin urheilumuoto. Silloin ollaan koko ajan suurennuslasin alla, ja se pitää sietää ja kestää.

Nämä spekulaatiot, pelaaja-arvioinnit ynnä muut koskevat enemmän tai vähemmän kaikkia tiedotusvälineitä. Silti on nähty kolumneja ja kommentteja siitä, kuka mitäkin saa tehdä. Herää väistämättä kysymys, onko meillä oikeita ja vääriä tiedotusvälineitä. Vai omaako kenties joku toimittaja niin jumalaisen valmiuden kirjoittaa tai puhua asiasta, että muut vaietkoot seurakunnassa.

Älkää nyt viitsikö!!

Urheilujournalismin perusta on luoda odotuksia ja paineita, panna pelaajat ja valmennus tarkkailun alle. Sen tehtävä on esittää arvioita, analyyseja ja tehdä johtopäätöksiä siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Ei kai kukaan nyt niin seniili vielä ole, että alkaa jo hehkuttaa Suomen maailmanmestaruudella. Eihän tässä siitä ole kysymys. Kysymys on siitä, että Suomi on puolustava maailmanmestari, ja kotikisat odottavat – ja vaativa kotiyleisö!

Koko urheilujournalismin tehtävä on tarjota kansalle “sirkushuveja”. Mitä nämä sirkushuvit ovat, vaihtelee laidasta laitaan. Ne voivat olla hyvin analyyttisia tai ne voivat olla viihdepainotteisia ja kevyitä, yleisöstä riippuen. Kaikkihan tehdään kuluttajille, jotka kaipaavat erilaista informaatiota. Ja tästä informaatiotulvasta he valitsevat haluamansa. Onneksi katsojista ja lukijoista valtaosa on sivistynyttä väkeä, joka ymmärtää ja osaa tehdä sen. Heillehän näitä juttuja käsittääkseni tehdään, eikä suinkaan toinen toisillemme.

Jokainen vähänkin urheilua seuraava ymmärtää, minkä takia jalkapallosta puhutaan Italiassa, Englannissa, Espanjassa ja monissa muissa maissa aamusta iltaan. Siellä luodaan paineita, luodaan odotuksia. Se on osa kulttuuria. Ymmärretään, minkä vuoksi Pohjois-Amerikassa heti syksyllä alkaa keskustelu Stanley Cup -voittajasta. On aivan päivänselvää, että tällaista keskustelua pitää käydä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena niissä maissa, joissa urheilu on se juttu.

Pohjoisamerikkalainen jääkiekko koki täydellisen mahalaskun Torinon olympialaisissa, kun Kanada ja USA jäivät mitalien ulkopuolelle. Kanadassa neljä seuraavaa vuotta keskustelun fokuksena oli ainoastaan se, että Vancouverin kotikisoissa on voitettava olympiakultaa. Neljä vuotta! Meillä kun tulee ensimmäinen EHT-turnaus, ja vähän vihjataan siihen suuntaan, että keväällä on MM-kotikisat, niin halleluja! Siellä ensimmäiset laskevat jo alleen.

Ei jääkiekko voi olla Suomessa mikään pyhä lehmä, josta ei voi keskustella, kirjoittaa tai tehdä tarvittaessa vaikka pilaa. Se kuuluu samaan kategoriaan kuin kaikki muutkin urheilumuodot. Jääkiekon ongelma tuntuu olevan se, että siitä saa tehdä ja valmistella vain tietynlaisia juttuja. Se on roskapuhetta. Jääkiekkokeskustelu kuuluu kaikille jääkiekkoa seuraaville ihmisille ja erityisesti niille, jotka sitä ammatikseen seuraavat. Antaa yleisön päättää, mikä lopulta kiinnostaa. Ja kauniiksi lopuksi. Jos et kestä kuumuutta, niin painu helvettiin sieltä keittiöstä.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, Maajoukkue, MM-kotikisat | 19 kommenttia

Oodi Jarkko Ruudulle – Pysy sellaisena kuin olet

Julkaistu 4.11.2011

11 kautta NHL:ssä, 652 runkosarjan ottelua, 142 pistettä ja 1078 jäähyminuuttia. 113 A-maaottelua, joissa 23 pistettä. SM-liigassa ennen tätä kautta 160 runkosarjan ottelua, niissä 83 pistettä ja 672 jäähyminuuttia.

Ärsyttäjä, höpöttäjä. Virnuilee aina tilanteen niin vaatiessa. Väittävät, että kääntää tiukassa paikassa myöskin selkänsä, eikä vastaa koskaan teoistaan kentällä, saati kentän ulkopuolella?

Joku on jopa kuvaillut tätä kaveria neidiksi. Aika rapsakka väite, muistuttaahan hän ainakin ulkoisesti äärimmäisen paljon miestä.

Paljon on keskusteltu hänen panoksestaan pelaajana. Sitä voi tietysti peilata yllä olevan faktalaatikon kautta. Onko Jarkko Ruutu pelaajana saavuttanut ylipäätään mitään, vai onko hän pelkästään kielteisillä ominaisuuksillaan saanut aikaan urallaan näinkin paljon?

Häntä on myös kehotettu kasvamaan mieheksi. Tottahan toki nämä kehottajat omaavat kapasiteettia käyttää tällaisia puheenvuoroja? Vai onko niin, että kyseisten puheenvuorojen käyttäjien miehisyydestä ei myöskään täysiä takeita ole?

On keskusteltu, mitä hyötyä hänestä on joukkueelle. Ja tällä kaudella tietysti siitä, mitä hyötyä Jarkko Ruudusta on Jokereille. On siinä kuormaa yhdelle miehelle lyöty, kun kautta on pelattu vasta pari kuukautta.

Kuten otsikko sanoo, tämä on oodi Jarkolle, joten hyräilkää perässä:

Huippu-urheilu tarvitsee Jarkkoa. Se tarvitsee omapäisiä, itsekkäitä, ei-joka-suuntaan-kumartelevia urheilijoita, joilla on rohkeutta ja älyä tilanteen niin vaatiessa toimia oman tahtonsa mukaan.

Jarkko omaa riittävät urheilulliset näytöt. Hänen ei tarvitse todistella mitään. Hän on joutunut urallaan usein vaikeimman kautta hakemaan peliaikaa ja pelipaikkaa itselleen, ja siihen pystyvät vain pelimiehet.

Ja vaikka miehen hermo ei tiukassa paikassa aina kestäkään, tästä on myös vähän huonoja kokemuksia, niin kummasti tämä kaveri pulpahtaa tiukoista tilanteista ulos vähän kuin korkki pinnalle. Tässäkin mielessä hän omaa hyvän huippu-urheilijan ominaisuudet, antaa kansan puhua – kyllä kansa tietää – vaikka se ainoastaan luulee tietävänsä.

Jarkko ei ole juuri koskaan nöyristellyt kenenkään edessä. Ei median, ei pelaajien  eikä suuren yleisön edessä. Eikä tarvitsekaan. Kaikkia ei voi aina miellyttää. Urheilu jos mikä on tänä päivänä tasaisten lausuntoautomaattien valtakuntaa. Yleensä aina jo kysyessä tietää, minkä vastauksen kyseiseltä urheilijalta saa. Lajista riippumatta.

Huippu-urheilu kaipaa provosointia, jotta keskustelu elää ja hengittää. Jokainen valitkoon siihen oman tapansa, jos uskaltaa!

Ja kauniiksi lopuksi: Tulkaa takaisin Seppo Räty, Harri Olli, Janne Ahonen…Onneksi meillä on vielä Tommi Evilä, onneksi meillä on Jukka Keskisalo. Ja onneksi meillä on vielä Jarkko Ruutu.

Jarkko,  pysy sellaisena kuin olet!

Tallennettu kategorioihin Jarkko Ruutu, Jääkiekko | 29 kommenttia

Uutta päin

Julkaistu 17.10.2011

Urallani kääntyy uusi lehti, kun aloitan työt CANAL+:n Hockey Night –tiimissä. Tämä uusien haasteiden hakeminen on ollut pitkä ja harras miettimisprosessi, jota allekirjoittanut on joutunut rakentamaan kuin Iisakin kirkkoa. Nyt kun päätökset on tehty ja asiat on saatu järjestykseen, päällimmäiset tunteeni ovat hyvä olo ja tyytyväisyys. Yhtä lailla on vähän hahmottumaton olo. On pieni kysymysmerkki, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kaikkein eniten tulevassa työympäristössä odotan uusia ja kiinnostavia haasteita. Kun pääsee toimimaan uusien ihmisten kanssa uudessa työympäristössä, se asettaa omat haasteensa sekä itselle että työkavereille, mutta on myös hyvin mielenkiintoinen kokemus. Olen toiminut jo vuosikaudet freelancerina ja jatkan samalla tavalla edelleen, nyt vaan tulee erilaiset kumppanit vierelle töitä tekemään. Tämä työ on jatkuvaa yhteistyötä toisten ihmisten kanssa, olivat he sitten tekniikan tai toimituksen puolella. Tavoitteena on saada aikaan sellaisia kokonaisuuksia, joista kaikki voivat olla aidosti iloisia ja ylpeitä.

Tällaiset päätökset eivät perustu pelkästään nykyhetkeen vaan myös tulevaisuuteen ja uskoon siitä, että tällaisessa motivoituneessa ja innovatiivisessa tiimissä voidaan rakennella sellaisia uusia kokonaisuuksia, jotka minua kiinnostavat. Tulevaisuuden haasteet voivat olla myös urheilun ulkopuolisia. Olen elämäni aikana tehnyt paljon muutakin, myös viihdettä. Se on sellainen asia, joka minua tulevassa yhteistyössä kiinnostaa, mikäli siihen mahdollisuuksia ja tilaisuuksia tarjoutuu.

Nyt kun päätökset on nuijittu pöytään, päästään käsiksi itse töihin. Se on totta kai hienointa tässä kaikessa. Olen perusluonteeltani ”pedanttinen plus kolme”, haluan vaatia itseltäni paljon. Se tarkoittaa, että edellytän samaa myös niiltä ihmisiltä, joiden kanssa työskentelen. Vaikka olenkin ollut alalla jo pitkään, uskon ehdottomasti siihen, että aina pystyy kehittymään ja kehittämään itseään edelleen. Uusien projektien ja kokemusten avulla voi saada myös uutta motivaatiota omaan työhönsä. Nyt pääsen selostamaan pitkästä aikaa myös maastohiihtoa MTV3 MAXilla. Odotukset sen suhteen ovat kovat, etenkin kun asiantuntijakommentaattorina on niin rautainen ammattilainen kuin Toni Roponen.

Minulle työssä määräävä tekijä ei ole koskaan ollut se, minkä kokoinen urheilutapahtuma on kyseessä. Isojen ohella olen urani aikana selostanut lukemattomia pieniä. Oli kyseessä sitten jääkiekon MM-kisojen tapainen megaluokan show tai jokin paikallisen tason tapahtuma, koen molemmat aivan yhtä arvokkaina. Silloin kun jotain tehdään, se tehdään täysillä ja sille kohdeyleisölle, joka sitä kulloinkin haluaa katsoa.

Nyt on siis aika kääriä hihat ja ryhtyä töihin. Ensimmäiset isot tehtävät ovat marraskuun alussa käynnistyvä Hockey Night –makasiiniohjelma, jossa meikäläinen on niin sanotun pyöreän pöydän isäntä, ja vähän sen jälkeen pelataan Euro Hockey Tourin avaava Karjala-turnaus. Marraskuussa alkaa myös maastohiihdon maailmancup. Tästä se lähtee.

Tallennettu kategorioihin CANAL+, Hockey Night, Jääkiekko | 43 kommenttia