Keskustelu turvallisuudesta käynnistyy lopputuloksesta: Suomi ei saa liittyä Natoon

Entinen suurlähettiläs ja valtiosihteeri Jukka Valtasaari on tehnyt mielenkiintoisesti poikkeavan Nato-kirjan. Suomen turvallisuus ei yritäkään olla Nato-kirja. Hän kirjoittaa sarjan tiukkoja esseitä turvallisuuspolitiikan laajoista näkymistä ja arvioi niitä diplomaatin perinteiseen tyyliin. Yllättävän monen kansainvälisen ilmiön keskeiseksi taustatekijäksi osoittautuu sotilaallinen turvallisuus ja puolustuskyky. Militarismista takuuvarmaa etäisyyttä pitävä diplomaatti tuntuu yllättyvän ehkä lukijaansakin enemmän siitä, kuinka monessa hänen kulkemansa polun mutkassa vastaan tulee Nato.

Valtasaari määrittelee Suomen turvallisuuskeskustelun sillä tavalla takaperoiseksi, että se käynnistyy lopputuloksesta. Kun tavoitteeksi määritellään Nato-jäsenyyden torjunta, muihin vaihtoehtoihin ei tarvitse tuhlata hengen voimaa.

Nato-keskusteluun on pesiytynyt tarkoitushakuinen pakkomielle ikään kuin valittavana olisi joko puolustusvastuun pitäminen omissa käissä tai sen luovuttaminen Natolle. Tällainen temppuilu on ehkä tietoista disinformaatiota, mutta vielä rumempiakin selityksiä sille voi olla.

Olipa Suomi liittoutumaton tai liittoutunut, se vastaa aina alueensa puolustuksesta. Jos se on Naton jäsen, Nato voi auttaa, jos se ei ole jäsen, Nato ei auta.

Paasikiven ja Kekkosen valtiomiestyön suuri saavutus oli siinä että he pystyivät ahtaissa oloissa avartamaan Suomen poliittista elintilaa. Valtasaari ihmettelee, miten kylmän sodan jälkeinen turvallisuuspolitiikka on ohjelmoitu kaventamaan Suomen liikkumavaraa.

Diplomaatit joutuvat joskus puolustamaan politiikkaa, joka on ristiriidassa heidän jalkatyöllä keräämänsä perustiedon kanssa. Nyt Valtasaari voi kirjoittaa vapaasti, ja sen hän tekee. Hän paukuttelee suoraan, että hallitusohjelmien mantra "ei tällä vaalikaudella Natoon" on ollut virhe.

Ei ihme, että 15 vuoden aikana melkoinen joukko johtavia suurlähettiläitä on heti eläkkeelle siirryttyään liittynyt Atlantti-seuraan. Nykyisin sen hallitukseen kuuluu kolme entistä exellenssiä. Yksi heistä on Jukka Valtasaari.

Liittoutumisen vaarallisuudella on helppo pelotella, sillä useimmat eivät uskalla tai osaa selvittää itselleen, mikä se Nato oikein on. Monet näistä pelon profeetoista osoittavat, etteivät hekään aina oikein tiedä, mistä puhuvat. Siksi Natosta tarvitaan rauhallisesti esiteltyä ja järkiperäisesti arvioitua perustietoa.

Dosentti Markku SalomaanPuhutaan Natosta on kunnianhimoinen yritys tähän suuntaan. Sen olisi vaan suonut onnistuvan tätä paremmin.

Salomaa on langennut ylivoimaiseen kiusaukseen, ja lataa kirjansa sivuille kaiken Natosta tietämänsä. Hän tietääkin todella paljon. Se on kunnioitettavaa, mutta ei tuota säkenöivää tekstiä.

Silti kannattaa ponnistella, sillä Nato-osaamisensa laajan esittelyn ohessa Salomaa tuottaa jämerää tekstiä Suomen turvallisuuspolitiikasta ja avaa julkisuudessa harvoin vilahtaneita näköaloja. Hän kuvaa kristallinkirkkaasti Nato-rauhankumppanuuden ja Nato-jäsenyyden eron.

Neuvostoajan loppuvaiheesta lähtien Moskova on tulkinnut Suomen kuuluvan länteen, ja siihen on suhtauduttu tämän mukaisesti. Venäjä on jo etukäteen tehnyt kaiken sen, millä se voisi osoittaa kiukkuaan Suomen muodollisestakin liittoutumisesta länteen.

Suomen Natoon liittyminen ei muuttaisi Venäjän kannalta muuta kuin sen, että taas yhden naapurin sotilaallinen ahdistelu kävisi entistä hankalammaksi. Juuri se onkin Nato-jäsenyyden tarkoitus. Ja siksi Venäjä vastustaa sitä.

Salomaa muistuttaa historian kirpeästä vaiheesta, jossa Suomi rauhantahtoisuudella poseeratessaan ampui omaan jalkaansa. Ulkoministeri Tarja Halonen ja hänen ruotsalaisen kollegansa estivät Amsterdamin huippukokouksessa 1997 Länsi-Euroopan Unionin WEU:n sulauttamisen EU:n organisaatioon. Siinä meni mahdollisuus kehittää unionin sisälle eurooppalainen Nato, jonka perään Sauli Niinistö ainakin presidentinvaalien aikaan vielä haikaili.

Kirjailija ja musiikkityöläinen Raimo Pesonen esittelee kaikki ihmiskunnan historiassa ja tulevaisuushorisontissa näkemänsä ahdistavat asiat, ja niitä on paljon. Useimmat tämän maailmantuskaisen purkauksen tuotoksista eivät liity mitenkään Euroopan nykyisen turvallisuuspoliittisen tilanteen ongelmiin. Pesoselle ne kelpaavat kuitenkin osoittamaan Naton kaikenpuolisen kelvottomuuden.

Teoksessaan Nato hampaankolossa Pesonen keikaroi nimeämällä tärkeinä pitämänsä ilmiöt narraatioiksi. Hänen monisanainen kirjoitustyylinsä ei auta lukijaa pysymään kärryillä tässä kuurupiilossa, mutta Pesoselle kaikki on selvää: "Jos haluamme parempaa, muutoksen on tapahduttava tarinoiden tasolla."

Euroopan turvallisuuden perusongelma on Venäjän asenne, jossa yhdistyvät Niccolo Machiavellin ruhtinaallinen ylimielisyys ja Otto von Bismarckin oppi verestä ja raudasta. Nato-keskustelu yrittää selvittää, miten tällaisessa ympäristössä pitäisi elää.

Olisiko järkevää luoda tarpeen vaatiessa vaikka asevoiman käyttöön pystyvä vastavoima? Vai pitäisikö kehittää uusi narraatio? Kas siinäpä pulma.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.