Ihmisen elämä on maatuskamatkailua kohdusta hautaan

Kyllä nyt on pantu parasta pakettiin, vaikkei joulusta ole tietoakaan.

Kaupunginteatterin Palvelijan voi joka tapauksessa ennustaa vetävän yleisöä siihen malliin, että esitys tulee näkemään vielä monet joulut.

Kirjailija Kari Hotakainen ja näyttelijä Martti Suosalo ovat oman alansa huippuja, enkä edes yritä keksiä enempää metaforia kuvatakseni heidän saumatonta yhteistyötään.

Draaman rakenne näyttää Suosalolta ja näyttelijän olemus Hotakaiselta.

Katsojalle esitys on tehty mahdollisimman helpoksi lähestyä. Suosalon yksin esittämässä monodraamassa on käänteitä ja koukeroita, mutta asioiden kehittely noudattaa omaa vääjäämätöntä logiikkaansa.

Esitys on rakennettu seminaaritilaisuuden muotoon.

Rikosylikomisario Arto Jylhämö astuu näyttämölle luennoimaan aiheesta: Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta. Mies on jäykkä ja vakava, mutta hänen luentonsa lähtee lentoon ja muodostuu harvinaisen havainnolliseksi. Jylhämö selventää aihettaan puristamalla ensin mehut sitruunasta. Sen jälkeen hän elävöittää yleisölle yhdeksän esimerkkiä ihmisluonteen yllättävästä kerroksellisuudesta.

Ihmisen perusmallina on maatuska-nukke. Pienimmästä nukesta saattaa tulla suurin ja hallitsevin, kun se pääsee päivänvaloon. Esimerkkitapaukset ovat palvelijaluonteita kätilöstä hautauksia hoitavaan suntioon, mutta heidän sisälleen kätkeytyvät myös kaikki muut inhimilliset ominaisuudet.

Väliajan jälkeen esitys on hetkittäin vaarassa hajota unohtaessaan raaminsa ja juuttuessaan liiaksi yksittäistapauksiin. Omaishoitajana toimivan parturikampaajan ja perin merkilliseen syntiin langenneen suntion tarina saa turhan paljon tilaa. Jylhämö yritetään juonellisesti kytkeä mukaan näiden kahden yhteiseen seikkailuun, mutta ratkaisu jää puolinaiseksi.

Toisaalta on vapauttavaa, ettei Palvelija ole täydellinen insinööritaidonnäyte. Ihmiskuvan tarkkuuden on hyvä nousta esityksen suurimmaksi ja hallitsevimmaksi piirteeksi.

Eikä tässä vielä kaikki.

Paketista löytyy myös visuaalisesta suunnittelusta vastaavan Max Wikströmin panos.

Lavastuksen, puvustuksen ja valaistuksen upea symbioosi korostaa omalta osaltaan, että yksi voi olla monta. Taustan valoympyrä on yhtä lailla nänni, tunneli tai kuutamo. Eikä pidä unohtaa Suosalon pikkutakkia, joka on silkkaa taikuutta päästessään värivaloihin.

Koristenauhana paketin päällä on luontodokumenteista tutun lausuntataiteilija Jarmo Heikkisen tuttua tutumpi ääni, joka siivittää esityksen paria poskettominta kohtausta.