Parisuhdebloggaaja: Parisuhde voi olla yhtä jännittävä kuin yhden yön suhde

Se päivä viisi vuotta sitten oli niin tärkeä, että Sami Minkkinen muistaa siitä vieläkin kaiken.

Kuinka hän kuunteli aamulla Neljän Ruusun levyä ja kävi ostamassa Sokokselta valkoisen t-paidan. Illalla hän lähti kaverinsa kanssa tarkastamaan yökerhon, jossa ei ollut ennen käynyt.

Oluita oli pohjalla jo muutama, kun kaverukset päätyivät tanssimaan villisti keskelle tyhjää lattiaa. Performanssin jälkeen juttusille tuli eräs punatukkainen nainen, jota nauratti. Juteltiin, lähdettiin eri suuntiin.

Kului kolme kuukautta. Sitten Minkkinen meni samaan yökerhoon, toisen kerran elämässään. Nainen oli siellä taas.

"Kysyin, että asutko sä täällä. Että tuleeko sulle postikin tänne? Sitten tuli valomerkki, ja minulla oli seitsemän minuuttia aikaa kertoa itsestäni kaikki tarpeellinen."

Nainen oli Riikka, ja siitä tapaamisesta alkoi tamperelaisen autonkuljettajan Sami Minkkisen tie julkisesti tunteistaan puhuvaksi mieheksi.

"Minulla on huomenna kokonainen lauantai-ilta yksin. Se on niin hienoa, että sitä jopa odottaa. Silti häpeilemättä tunnustan tekeväni ikkunaan nenälläni merkkejä katsoessani, milloin hän palaa."

"Pitkän ajan emmin, mihin laittaisin toisen käteni. Laskin sen olkapäillesi. Rakkaus on puhtaimmillaan hellässä kosketuksessa, jonka viimein uskaltaa antaa. Se voi syntyä siitä. Tärkeintä on olemisen hetki."

Sellaisia asioita Minkkinen kirjoittaa Facebookiin ja blogiinsa – ja saa palautetta.

"Tämä ei voi olla miehen tekstiä. Mies ei käytä tuollaisia sanoja. Tule Lahteen, niin saat turpaasi, homo."

Enemmän Minkkisen tekstit ovat kuitenkin keränneet tykkäyksiä. Ja tällaista palautetta:

"Onko tällaisia miehiä olemassa? Ihanaa tekstiä! Kaunista ja niin lohdullista."

Minkkisen blogin nimi on Havaintoja parisuhteesta, ja Facebookissa sitä seuraa jo yli 30 000 suomalaista. Minkkinen julkaisee arkisia kertomuksia elämästään vaimonsa Riikan kanssa.

Juttujen kaava on usein sama: ensin naurattaa ja lopussa vähän liikuttaa. Tuhannet jakavat jutut kavereilleen.

"Jotkut epäilivät aluksi minun feikkaavan: että siellä on joku nainen kirjoittamassa. Minä ihmettelin, että pitääkö miehellä ja naisella olla jo eri sanatkin!"

Juuri sellaista ajattelua Minkkinen ei siedä. Sitä, että pinkkiin pukeutuvaa poikaa tai tunteellista miestä kummastellaan ääneen. Pahimmillaan esiin puskee sama asenne kuin Minkkisen lapsuudessa: äläs nyt pillitä, poika kun olet.

"Jos pimeässä elokuvateatterissa pyörii koskettava elokuva, joka alkaa itkettää, niin miksi pitää vaistomaisesti ottaa naaman eteen joku lapanen? Eihän sitä itkua kukaan edes näe! Tai sitten pelätään, että kunpa tässä ei olisi surullinen loppu, kun sitten valot syttyvät ja kaikki näkevät, että on itkenyt. Minä itken, ja minusta se on hienoa!"

Mutta ei Minkkinen aina ole sitä osannut. Tunteiden näyttäminen on pitänyt opetella.

Poika heräsi keskellä yötä siihen, kun vanhemmat yrittivät riidellä salaa. Eihän se onnistunut, lapsi kuuli kyllä.

"Päivisin he eivät riidelleet vaan patosivat tunteet sisäänsä. Siinä mielessä he olivat oman aikakautensa tuotoksia. He olivat yhdessä lasten vuoksi", Minkkinen sanoo.

Lapsena hän ei kuitenkaan sitä ymmärtänyt. Puhumattomuus tarttui, ja vanhempien vaikeudet hävettivät. Kun kaveri halusi tulla lainaamaan Minkkiseltä levyä, hän ilmoitti tuovansa sen ihan mielellään kouluun.

Kun ensimmäinen tyttöystävä kysyi, mentäisiinkö teille, Minkkinen ehätti ehdottamaan, että teille mieluummin.

"Ei vanhempien ongelmista puhuta kavereille. En osannut käsitellä niitä asioita, koska en tiennyt, kenen kanssa olisin voinut sen tehdä. Keskustelin päiväkirjan kanssa."

Epävakaa lapsuus teki Minkkisestä ylikiltin ripustautujan. Kun hän löysi tyttöystävän, hän yritti miellyttää tätä kaikin keinoin. Jos toinen halusi sisustaa asunnon vain oman makunsa mukaan tai lähteä kyläilemään väärällä hetkellä, Minkkinen nyökytteli ja puri hammasta. Riidellessä hän sulkeutui eikä uskaltanut päästää suustaan mielessä pyörivää solvausta.

Sama kaava toistui jokaisessa suhteessa.

"Kyselin jatkuvasti, onhan kaikki hyvin, mutta en hyväksynyt joota vastaukseksi – minähän näin, että kaikki ei ollut hyvin. Kaikki arvostavat kiltteyttä, mutta sen voi tehdä väärällä tavalla."

Sitten tuli ilta yökerhossa ja Riikka. Suorapuheinen nainen ei sietänyt nöyristelyä. Kerran toisensa jälkeen hän patisti Samin kertomaan, mitä mieltä tämä oikeasti on. Hän tutustutti Samin terapeuttiin ja ehdotti blogin pitämistä.

"Riikkaa pelotti ajatus, että suhde ei ole tasa-arvoinen ja minä en ole rehellinen. Olen Riikalle ikuisesti kiitollinen, että hän potki minua eteenpäin."

Minkkinen oivalsi olleensa väärässä. Tie hyvään parisuhteeseen ei ole jatkuva myötäily vaan se, että kertoo tunteistaan. Ja avoimuus, vaikka se pelottavaa onkin, lisää rohkeutta.

"Mikään ei ole varmaa, mutta uskallan jo toivoa, että tästä suhteesta tulee elämänmittainen. Se on sitä todennäköisempää, mitä enemmän puhuu."

"Pitkissä parisuhteissa käy liian usein niin, että oleminen samassa tilassa ei ole yhdessäolemista. Se on kahden ruudun tuijottamista ja yhteisen lainan maksamista. Rakkaus on elävä aine, joka tarvitsee ravinnetta", Minkkinen kirjoitti helmikuussa.

Viime vuonna 14 000 suomalaista avioliittoa päättyi eroon. Tilastokeskus on laskenut, että ensimmäisessä avioliitossa eron todennäköisyys on 39 prosenttia.

Minkkinen tietää, että joskus ero on ainoa ratkaisu. Hän on itsekin eronnut kerran. Toista kertaa hän ei kuitenkaan halua päätyä tilastoon.

Suhteessa toistuu aina sama kaava. Alkuvaiheessa näkee vain toisen, kaikki muu on maisemaa. Seuraa päiviä, jolloin ei nousta sängystä ja unohdetaan syödä. Keksitään älyvapaita tempauksia.

"Eräänä sunnuntaina minulla ja Riikalla ei ollut mitään tekemistä, joten päätimme lähteä Tampereelta käymään Tuurin kyläkaupassa Pohjanmaalla. Kumpikaan ei ostanut mitään. Mutta se keski-ikäisten vapaus!"

Huuma ei kuitenkaan ole kestävää. Vasta päättömien Tuurin-reissujen jälkeen alkaa todellinen parisuhde. Se, jossa vedetään lakanoita, kanniskellaan lasta ja istutaan sohvalla katsomassa Netflixiä.

Siinä vaiheessa unohdetaan jotakin muutakin tärkeää.

"Alussa tunnelma on sellainen, että ei mietitä, vaan tehdään mitä mieleen juolahtaa. Kun suhde kehittyy, aletaan liikaakin miettiä. Miksi?"

Minkkinen uskoo, että spontaaniutta voi vaalia. Hän järjestää kumppanin kanssa vuorotellen yllätystreffejä, joilla voi tapahtua mitä tahansa.

Se on sitä kuuluisaa työntekoa suhteen eteen.

"Vaikka vähän pelkään, että jos suomalaista käskee tekemään töitä, niin se panee otsan ryppyyn, että työskennellään nyt sitten. Mutta ei sen tarvitse olla niin vakavaa, se voi tarkoittaa ihan pieniäkin asioita. Lakananvedostakin voi tehdä ihan hauskan hetken, kun tekee sen vähän toisin."

Minkkiselle työnteko tarkoittaa myös tiettyjä yhteisiä perinteitä. On viestivihko, johon eri aikaan töihin lähtevät puolisot kirjoittavat toisilleen tervehdyksen joka aamu. Lisäksi joka ilta pitää sanoa toiselle jotakin kaunista, ja sitten käperrytään lusikka-asentoon.

"Aluksi nukuimme lusikassa koko yön, sitten puoli tuntia. Nyt se on neljä minuuttia. Onhan se hikistä, eikä aina jaksaisi, mutta siitä pidetään kiinni", Minkkinen nauraa.

Aina kun mahdollista hän yrittää kääntää katseensa pysäytyskuviin. Se tarkoittaa, että parisuhdetta ei tarkastella pitkänä jatkumona, vaan keskitytään yksittäiseen hetkeen ja huomataan ihminen, jonka kanssa eletään.

"Se voi tarkoittaa vaikka että teen Riikalle ruuan valmiiksi, kun hän tulee töistä. Sellainen vertailu, että silloin alussa oli paljon ihanampaa, pitää lopettaa. Se ei ole kestävää."

Minkkinen uskoo, että pitkä parisuhde voi parhaimmillaan olla kuin yhden yön suhde: on hauskaa, mutta myös intohimoa ja jännitystä.

"Ja kun sen vielä yhdistää siihen, että tuntee toisen hyvin, niin voiko olla parempaa!"

"Mutta ei sen tarvitse olla roihuava tulipalo, välillä pienikin liekki riittää. Tärkeintä on, että se ei sammu, koska sitä en tiedä, miten se sytytetään uudelleen."

Puhe tunteista näyttäisi olevan kasvussa. Sen Minkkinen huomasi hiljattain, kun kävi kaverin kanssa oluella.

"Kun parikymppisenä kävimme baarissa, joimme aika paljon emmekä puhuneet juuri mitään. Nyt huomasimme, että se on kääntynyt toisin päin. Me puhumme niin paljon, ettemme ehdi juoda!"

Maailma muuttuu muutenkin. Pariskuntia eivät pidä yhdessä maataloustyöt tai eron häpeä: jokaisella on vapaus lähteä. Miksi siis kaikki se työnteko – aamu-unisena kirjoitetut tervehdykset, hiostavat lusikka-asennot, säännöt ja joustaminen?

Erään huoneentaulun vuoksi, Minkkinen sanoo.

Vähän aikaa sitten hän käväisi työkeikallaan yli 80-vuotiaan pariskunnan kotona. Keittiön seinällä oli liitutaulu. Siihen oli kirjoitettu: Kiitos yhteisistä 60 vuodesta. Elämäni on ollut täysi. En pelkää sen loppumista.

Sen nähtyään Minkkinen ei hetkeen pystynyt ajamaan. Hän ei nähnyt kyyneliltä eteensä.

Blogiinsa hän kirjoitti, että vuosikymmenten päästä heillä on samanlainen taulu.