Elbe
| Elbe | |
|---|---|
 Kartta Elben valuma-alueesta |
|
| Alkulähde | Krkonoše |
| Laskupaikka | Pohjanmeri |
| Maat |  Tšekki Saksa |
| Pituus | 1 165 km |
Elbe (saks. Elbe, tšek. Labe, sorb. Łobjo, puol. Łaba) on yksi Keski-Euroopan tärkeimmistä vesiväylistä. Se kulkee Tšekin ja Saksan läpi, laskee Pohjanmereen ja on 1 165 kilometriä pitkä.[1] Elben suurimmat sivujoet ovat Vltava (saks. Moldau), Iser, Elster, Havel ja Eger/Ohře. Joki on suurimmaksi osaksi purjehduskelpoinen ja se on yhteydessä Elbe–Lyypekki-kanavan kautta Itämereen.
Elbe kulkee muun muassa Dresdenin, Magdeburgin ja Hampurin kaupunkien kautta. Se oli myös osaksi rajajoki DDR:n ja Länsi-Saksan välillä.
Elben estuaari ulottuu Hampurista Cuxhaveniin. Siinä on hiekkasärkkiä ja mutaisia matalikkoja. Pääuoma on merkitty poijuin ja pengerretty.[1] Pääuomaa on syvennetty asteittain 1800-luvun lopun 4,5 metristä 1990-luvun 14,5 metriin. Pääuoman ruoppaus on vähentänyt virtaamaa sivu-uomissa.[2]
Vuorovesi nousee joessa Geesthachtiin Hampuriin toiselle puolelle, missä joki muuttaa suuntaansa vuoroveden vaiheiden mukaan. Hampurin kohdalla normaali korkeusvaihtelu on 2,4 metriä, mutta myrskyvuoksi voi saada joen tulvimaan kaupunkiin.[1]
Joen virtaama vaihtelee suuresti sademäärän ja lumen sulamisen mukaan.[1]
Elben vedenlaatu ja kalakannat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elbe oli yksi Euroopan saastuneimmista joista toisen maailmansodan ja 1980-luvun välillä. 1800-luvulla Hampuri otti juomavettä Elbestä, ja myös viemärit johdettiin sinne. Tämä johti koleraepidemiaan vuonna 1892.[2]
Itä-Saksan ja Tsekkoslovakian teollisuuspäästöt romahtivat talousuudistusten myötä, ja veden laatu parani huomattavasti. Edelleen joessa on paljon levää, ja kun se kuolee alajuoksulla syntyy happikatoa ja kalakuolemia Hampurin seudulla kesäaikaan.[2]
Kemikaalien määrä vedessä on vähentynyt, mutta kaloissa on edelleen sellaisia pitoisuuksia fenoleita ja muita vierasaineita, että niiden markkinoiminen ruokakalaksi on vaikeaa. Ajoittain on puhuttu suosituksista Elben kalan syömisen rajoittamiseksi. Joen varren voimalaitokset käyttävät jokivettä lauhdutukseen, mikä johtaa paikallisiin lämpenemisiin ja huonontaa kalojen elinoloja.[2]
2000-luvulla joesta on tavattu aiemmin Välimerelle kuuluneita lajeja: Paksuhuulikeltti, rusotäplämullo ja sardiini (Sardina pilchardus).[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elbe Wikimedia Commonsissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
