Kreikkalaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kreikkalaiset
Έλληνες
Väkiluku 14 000 000–17 000 000
Merkittävät asuinalueet
Kreikka 10 744 740
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 1 380 088 (kreikkalaistaustaisia n. 3 miljoonaa)
Kypros 689 471
Australian lippu Australia 365 147
Saksan lippu Saksa 370 000
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia 300 000
Kanada 15 105
Venäjän lippu Venäjä 97 827
Ukrainan lippu Ukraina 91 500
Albanian lippu Albania 70 000
Kielet kreikka
Uskonnot ortodoksinen kirkko

Kreikkalaiset (Helleenit, kreik. Έλληνες, ’’helleenit’’) ovat kansa ja etninen ryhmä, joka asuu Kreikassa, Kyproksella ja siirtolaisina ympäri maailmaa. Kreikkalaiset ovat pienestä lukumäärästään huolimatta historiallisesti merkittävä kulttuurikansa, joilla on ollut pysyvä vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Uskonnoltaan kreikkalaiset ovat pääosin ortodokseja, ja kirkolla onkin ollut perinteisesti merkittävä vaikutus kreikkalaisten identiteettiin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan historia
Oletettu "esikreikkalaisten" asuma-alue 3. vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, bulgarialaisen kielitieteilijä Vladimir I. Georgievin mukaan.

Kreikkalaiset puhuvat kreikan kieltä, jonka muodostaa oman haaransa indoeurooppalaisessa kielikunnassa.[1] He kuuluvat kauan ennen nykyaikaisen kansallisuusaatteen kehittymistä muotoutuneiden kansojen ryhmään, jota Anthony D. Smith on luonnehtinut "arkkityyppisiksi diasporakansoiksi".[2][3]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisten esi-isät saapuivat todennäköisesti Balkanin eteläisimpään osaan eli nykyisen Kreikan alueelle luultavasti kolmannen vuosituhannen lopulla ennen ajanlaskumme alkua,[4][5] joskin on myös arveltu heidän saapuneen vasta myöhemmin meritse Anatoliasta.[6] Kreikan mantereelle 2. vuosituhannella eaa. suuntautuneista kansainvaelluksista on tehty päätelmiä muinaiskreikkalaisten murteiden perusteella, mutta tiedot niistä ovat peräisin satoja vuosia myöhemmältä ajalta ja niissä on tiettyjä epävarmuustekijöitä. Ilmeisesti kreikkalaiset saapuivat alueelle ainakin kahdessa vaiheessa, ensin joonialaiset ja aiolialaiset, joiden saapuminen johti 1500-luvulla eaa. mykeneläisen kulttuurin syntyyn[1] Jälkimmäinen vaihe oli suunnilleen 1000-luvulla eaa. tapahtunut doorilaisvaellus, jonka vaikutuksesta mykeneläis­aikaiset arkadokyprioottiset murteet hävisivät käytöstä. Molemmat vaellukset tapahtuivat levottomina aikoina: mykeneläinen vaellus merkitsi siirtymistä myöhäispronssikauteen, doorilainen vaellus taas pronssikauden loppua.

Mahdollisesti Kreikkaan on suuntautunut kolmekin laajaa kansainvaellusta, joista ensimmäinen olisi ollut protojoonialainen ja tapahtunut jo ennen mykeneläistä vaellusta. Tämän mahdollisuuden esitti ensimmäisenä Ernst Curtius 1880-luvulla. Tavallisimmin nykyiset tutkijat kuitenkin yhdistävät joonialaiset ja arkadokyprioottiset murteet yhdeksi ryhmäksi, joka olisi tullut maahan yhdessä keskipronssikautisessa vaelluksessa toisin kuin läntinen ryhmä, johon kuuluvat lähinnä doorilaiset murteet.

Eric P. Hamp luokitteli vuonna 2012 julkaisemassaan indoeurooppalaisen kielikunnan sukupuussa kreikan ja muinaismakedonian yhdessä armenian kielen]] pontiseen eli helleno­armenialaiseen alaryhmään.[7] Hampin mukaan tämä alaryhmä olisi peräisin Mustameren koillisrannalta ja sen takaisesta sisä­maasta..[7] Sieltä kreikkalaiset olisivat vaeltaneet kaakkoon Kaukasukselle, jossa armenialaiset olisivat jääneet lähelle Batumia, kun taas esi­kreikkalaiset olisivat vaeltaneet edelleen Mustan­meren etelä­rantaa pitkin Egeanmerelle ja Pelopon­nesokselle sekä Pamfylian kautta Kyprokseen.[7] Tässä vaelluksessa Troija olisi ollut esteenä levittäytymiselle länteen, minkä vuoksi ensin esikyproslaiset ja myöhemmin muut esi­kreikkalaiset kääntyivät etelään, jolloin esi­kyproslaiset olisivat päätyneet Pamfyliaan ja lopulta Kyprokseen, kun taas muut ryhmät olisivat ylittäneet Egeanmeren. Mykeneläiset kreikkalaiset olisivat saapuneet Thebaan ja Thessaliaan ennen aiolialaisia ja olisivat olleet kreikkalaisista ensimmäisinä Kreetassa.[7]

Mykeneläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mykeneläinen kulttuuri

Mykeneläiset olivat varhaisin historiallisista lähteistä tunnettu kreikan kieltä puhuva kansanryhmä. Heiltä on säilynyt lineaari-B:llä kirjoitettuja tekstejä[8], jota paitsi heihin viitataan muutamia vuosisatoja myöhemmin kirjoitetuissa Homeroksen runoissa. Mykeneläiset levittäytyivät nopeasti kaikkialle Egeanmeren ympärille, ja jo 1400-luvulla eaa. he olivat saapuneet Rodokseen, Kreetaan, Kyprokseen, johon Teucerin sanotaan perustaneen ensimmäisen siirtokunnan, sekä Vähän-Aasian rannikolle.[1][9] Noin vuonna 1200 eaa. doorilaiset, toinen kreikkalainen heimo, saapui alueelle Epeiroksesta.[10] Historioitsijat ovat vanhastaan otaksuneet, että doorilaisvaellus tuhosi mykeneläisen kulttuurin, mutta toden­näköisesti ratkaisevan hyökkäyksen saivat aikaan merellä ryöstöretkiä tehneet merikansat, jotka purjehtivat itäisellä Välimerellä vuoden 1180 eaa. aikoihin.[11] Doorilaista vaellusta seurasi huonosti tunnettu kansainvaellusten kausi, jota aiheellisesti nimitetään Kreikan pimeiksi vuosisadoiksi, mutta suunnilleen vuodesta 800 eaa. lähtien on antiikin kreikkalainen kulttuuri, sellaisena kuin se oli arkaaisena kautena, jo selvästi tunnistettavissa.

Homeroksen eepoksissa esihistoriallisen ajan kreikkalaiset käsitetään Homeroksen oman ajan eli klassisen Kreikan varhaisimman kauden kreikkalaisten suoranaisiksi esi-isiksi.[12] Mykeneläisenä aikana palvottiin jo monia samoja jumaluuksia kuten Zeus, Poseidon ja Hades, jotka kuuluivat myös myöhempään Antiikin Kreikan uskontoon.[13][14]

Arkaaisen ja klassisen kauden kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikin Kreikka
Hopliittisotureita. Yksityiskohta attikalaisesta maljakkomaalauksesta noin 560–550 eaa. Louvre, Pariisi.

Joidenkuiden historioitsijoiden mukaan kreikkalaisen kansakunnan syntyä merkitsivät ensimmäiset antiikin olympialaiset vuonna 776 eaa., jolloin ajatus kreikkaa puhuvien heimojen yhteisestä kreikkalaisuudesta ensimmäisen kerran sai ilmauksensa yhteisenä kulttuurisena kokemuksena. Kreikkalaisuus käsitettiinkin ennen kaikkea yhteistä kulttuuria koskevaksi asiaksi.[15]

Arkaaisena kautena, noin 800–500 eaa. kreikkalaiset perustivat siirtokuntia eri puolille Välimeren rannikkoa. Nykyisen Kreikan ohella heidän asuttamiaan alueita olivat Vähän-Aasian länsi­rannikko, sekä Magna Graecia, joka käsitti Sisilia ja nykyisen Etelä-Italian. Lisäksi huomattavia kreikkalaisia siirto­kuntia olivat muun muassa Kyrene nykyisessä Libyassa sekä Massilia, nykyinen Marseille Ranskassa.[16]

Kreikan klassinen kausi käsittää tavallisimman käsityksen mukaan ajanjakson persialaissodista Aleksanteri Suuren kuolemaan, noin 480–323 eaa., joskin jotkut historioitsijat katsovat sen päättyneen jo peloponnesolaissotien loppuun (404 eaa.). Tämän nimen kausi on saanut, koska tältä ajalta peräisin ovat antiikin kreikkalaisen kulttuurin monet merkittävimmät saavutukset, joihin sen pysyvä maine myöhempinä aikoina on perustunut.[17]

Vaikka klassisen kauden kreikkalaiset käsittivätkin olevansa kaikki sukua keskenään[18], he samastuivat ensi sijassa omaan kaupunkivaltioonsa, eivätkä yhdistävät tekijät estäneet heitä sotimasta toisinaan hyvinkin raa'asti toisia kreikkalaisia kaupunki­valtioita vastaan. Tämä ilmeni erityisesti peloponnesolaissodassa, jonkaAteena ja Sparta liittolaisineen kävivät toisiaan vastaan.[19]

Useimmat kreikkalaiset kaupunkivaltiot kuitenkin yhdistyivät lopulta Makedonian Filippos II:n ja Aleksanteri Suuren alaisuudessa saman valta­kunnan alaisuuteen. Joiden­kuiden tutkijoiden mukaan vallalle nousivat tällöin Aleksanterin pan­helleeniset ideat, toisten mukaan taas Makedonia valloitti Kreikan rikkauksien, kunnian ja vallan vuoksi ja käytti panhelleenistä ideaalia vain propaganda-aseena kaupunki­valtioita vastaan.[20]

Aleksanteri Suuri kukisti useissa taisteluissa persialaisen akhemenidien valta­kunnan ja eteni nykyiseen Pakistaniin ja Tadzikistaniin saakka. Valloitusten, siirtokuntien perustamisen ja kauppa­reittien vaikutuksesta kreikkalainen kulttuuri levisi entistä paljon laajemmalle alueelle.[21] Vaikka Aleksanterin valta­kunta hajosikin pian perustajansa kuoleman jälkeen, hellenismin kulttuurinen vaikutus Lähi-idässä ja Aasiassa oli pitkä­ikäinen, ja kreikan kielestä tuli laajalle levinnyt lingua franca, jonka aseman se säilytti Rooman valta­kunnan aikanakin.[22] Paljon kreikkalaisia asettui asemaan hellenistisiin kaupunkeihin kuten Aleksandriaan, Antiokiaan ja Seleukiaan.[23] Vielä nykyään, yli 2000 vuotta myöhemmin, Pakistanissa ja Afganistanissa on yhteisöjä, jotka väittävät polveutuvansa kreikkalaisista maahanmuuttajista.[24]

Hellenistisen ajan kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmat hellenistiset valtakunnat: Ptolemaiosten Egypti (tummansininen) ja Seleukidien valtakunta (keltainen).
Kleopatra VII:n rintakuva. Altes Museum, Berliini.

Hellenismi oli kreikkalaisen kulttuurin seuraava vaihe, jonka yleensä katsotaan alkavan Aleksanterin kuolemasta[25] ja päättyneen roomalaisten valloittaessa Ptolemaiosten hallitseman Egyptin vuonna 30 eaa.[25] Aikakautta sanotaan hellenistiseksi, koska monet aiemmin ei-kreikkalaiset kulttuurit saivat runsaasti kreikkalaisia vaikutteita.[26]

Tähän aikaan syntyi entistä suurempia kaupunkeja, mutta ne eivät enää muodostaneet itsenäisiä kaupunki­valtioita. Sen sijaan ne kuuluivat diadokkien hallitsemiin laajoihin valtakuntiin.[27][1][28] Kreikkalaiset kuitenkin olivat edelleen hyvin tietoisia menneisyydestään, minkä sai aikaan varsinkin Homeroksen ja klassisten kirjailijoiden teosten opiskelu.[29] Suuresti kreikkalaisen identiteetin ylläpitoon vaikutti moni­kansallisissa hellenisti­sissä valtakunnissa laajentunut kosketus barbaareiksi nimitettyjen ei-kreikkalaisten kansojen kanssa. Tämä johti siihen, että kreikkalaiset pyrkivät entistä määrä­tietoisemmin välittämään kreikkalaisen paideian seuraaville suku­polville.[29] Kreikkalaisen tieteen, teknologian ja matematiikan katsotaan yleensä saavuttaneen huippu­kohtansa hellenistisenä aikana.[30]

Buddhalaisuus levisi Intialais-kreikka­laisessa ja Kreikkalais-baktria­laisessa kuningaskunnassa myös kreikkalaisen väestön keskuuteen (grekobuddhalaisuus), ja kreikka­laisilla oli merkittävä osuus sen levittämisessä Kiinaan.[31] Itäisin merkittävä kreikka­lainen kaupunki, Aleksandria Eskhate, tuli kiinalaisille tunnetuksi nimellä Dayuan.[32]

Rooman valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunta valloitti vähitellen lähes kaikki Aleksanterin jälkeisen ajan hellenistiset kuningaskunnat ja jäljellä olleet itsenäiset kreikkalaiset kaupunki­valtiot. Sotilaallisesta yli­voimastaan huolimatta roomalaiset ihailivat suuresti kreikkalaisia ja saivat voimakkaita vaikutteita kreikkalaisen kulttuurin saavutuksista, mikä antoi Horatiukselle aiheen tunnettuun lausumaan: Graecia capta ferum victorem cepit ("Vangittu Kreikka vangitsi voittajansa.")[33]

Uskonnollisella alalla tämä oli syvällisten muutosten aikaa. Tapahtunut mullistus johti vanhan kreikkalaisen uskonnon kuihtumiseen, joka alkoi jo 200-luvulla eaa., samaan aikaan kuin itämailta levisi uusia uskonnollisia liikkeitä.[15] Vieras­peräisten jumaluuksien kuten Isiksen ja Mithran kultit saivat jalansijan kreikkalaisessa maailmassa.[28] Merkittävimmäksi uusista uskonnoista nousi kuitenkin vähitellen kristinusko. Lähi-idän kreikan­kielisillä yhteisöillä oli keskeinen osuus kristin­uskon varhaisessa leviämisessä 100- ja 200-luvuilla,[34] ja kristinuskon varhaisimmat johtajat ja kirjoittajat, erityisesti Pyhä Paavali, puhuivat yleensä kreikkaa, vaikka kukaan heistä ei ollutkaan Kreikasta kotoisin. Kreikka itse pidättyi pitkään pakanuudessa eikä kuulunut varhaisen kristin­uskon huomattavimpiin keskuksiin; itse asiassa siellä jotkin vanhat uskonnolliset käytännöt jatkuivat 300-luvun lopulle saakka,[35] ja jotkin alueet kuten Pelo-ponnesoksen kaakkoisosa pysyivät pakanallisina aina 900-luvulle saakka.[36]

Bysantti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kreikkalaiset olivat Rooman valtakunnan kansalaisia, he alkoivat 300-luvulta lähtien käyttää itsestään nimitystä Romaioi ("roomalaiset"),[37][38] Nimitys yleistyi varsinkin sen jälkeen, kun kristinuskosta oli tullut Rooman valtion­uskonto ja kreikka­laiset­kin olivat kääntyneet kristin­uskoon. Samaan aikaan vanha nimitys helleenit sai uuden merkityksen: se alkoi tarkoittaa pakanoita kristittyjen vasta­kohtana. Vaikka valta­kunnassa yhä oli useita etnisiä ryhmiä, niiden välisiä eroja pidettiin merki­tykset­tö­mi­nä verrattuina uskonnollisiin, ja kristin­uskon katsottiin yhdistävän valta­kunnan eri kansat yhtenäiseksi Rooman kansa­kunnaksi.[39] Myöhäis­antiikin maallinen, kaupunkilainen kulttuuri säilyi itäisen Välimeren ympärillä yhdessä kreikkalais-roomalaisen koulu­järjestelmän kanssa, mutta kulttuurin oleelliset arvot perustuivat nyt kristin­uskoon.[40]

Vuonna 395 Rooman valta­kunta kuitenkin jakautui kahtia. Itäisessä valta­kunnassa, Itä-Roomassa, jota nykyisin (mutta ei omana aikanaan) nimitetään usein myös Bysantiksi,[38], kreikkalainen kulttuuri pääsi yhä vallitsevampaan asemaan varsinkin sen jälkeen, kun keisari Herakleios (575–641) määräsi kreikan valtakunnan viralliseksi kieleksi.[41][42] Viimeistään silloin, mutta toden­näköisesti jo aikaisemmin, roomalainen ja kreikkalainen kulttuuri sulautuivat yhteen kreikkalais-roomalaiseksi maailmaksi. Latinalainen länsi tunnusti useiden vuosi­satojen ajan Itä-Rooman aseman Rooman seuraaja­valtiona, mutta sen jälkeen, kun paavi Leo III joulupäivänä 800 kruunasi Kaarle Suuren Rooman keisariksi, mikä johti Pyhän Rooman keisari­kunnan syntyyn, lännessä alettiin Itä-Roomaa nimittää Kreikkalaisten keisari­kunnaksi (lat. Imperium Graecorum).[43]

Kreikan klassisen kauden kirjallisuus on säilynyt nyky­päivään saakka suurelta osin Bysantin kreikkalaisten ansiosta.[40][44][45] Ennen kaikkea bysanttilaiset oppineet välittivät 1400-luvulla henkilö­kohtaisesti ja kirjoituksillaan länteen tietoa antiikin Kreikan kielestä ja kirjalli­suudesta, mikä suuresti vaikutti Italian renessanssiin.[46][47] Aristo­teleen filosofinen perintö oli säilynyt kreikkalaisessa maailmassa yht­­jaksoisesti lähes kahden­tuhannen vuoden ajan aina vuonna 1453 tapahtuneeseen Konstantino­polin häviöön saakka.[48]

Bysanttilaisen ajan kreikkalaiset välittivät kirjallisen perinnön ja kristin­uskon myös slaavilaisille kansoille. Huomattavimman työn tässä suhteessa tekivät thessalonikilaiset munkki­veljekset Kyrillos ja Methodios, jotka nykyisin tunnustetaan ensimmäisen slaavilaisen aakkoston keksijöinä.[49]

Erityinen kreikkalainen poliittinen identiteetti heräsi oppineissa piireissä uudelleen 1000-luvulla, ja se tuli entistä voimakkaammaksi sen jälkeen, kun risti­retkeläiset valtasivat Konstantinopolin neljännellä risti­retkellä vuonna 1204. Niinpä kun keisari­kunta pystytettiin uudestaan vuonna 1261, sitä voitiin monessa mielessä pitää kreikkalaisena kansallisvaltiona.[50] Tämä uusi kansallisuuden käsite sai ihmiset suuresti kiinnostumaan klassisesta menneisyydestä, mikä huipentui siihen, että uus­platonilainen filosofi Gemistus Pletho hylkäsi kristin­uskon.[50] Yleensä kuitenkin kreikka­laisten käsitys itsestään keisari­kunnan viimeisinä aikoina perustui nimenomaan ortodoksisen kristinuskon ja erityisen kreikkalaisen identiteetin yhdistelmään.[50] Kiinnostus klassiseen kreikkalaiseen perintöön yhdistyi ortodoksiseen uskontoon, mitä olivat omiaan vahvistamaan myöhäis­keski­ajan ja osmanien ajan kreikkalaisten yhteydet Venäjän ortodoksisiin kristittyihin. Nämä vahvistuivat entisestään Trebizondin keisari­kunnan kukistuttua vuonna 1461, minkä jälkeen aina vuosien 1828–1829 toiseen Turkin–Venäjän sotaan saakka sadat­tuhannet pontiset kreikkalaiset pakenivat tai muuttivat Pontisten Alppien ja Armenian ylänköjen kautta Etelä-Venäjälle ja Venäjän Kaukasiaan.[51][52]

Osmanien ajan kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaista kauppiasta esittävä Cesare Vecellion kaiverrus 1500-luvulta.

Sen jälkeen, kun Konstantinopoli kukistui 29. toukokuuta 1453, monet kreikkalaiset alkoivat etsiä parempia työskentelyn ja opiskelun mahdollisuuksia länsimaista, varsinkin Italiasta, Keski-Euroopasta, Saksasta ja Venäjältä.[46] Kreikkalaisilla oli suuri osuus Euroopan sivistyksellisiin mullistuksiin, joita myöhemmin on alettu nimittää renessanssiksi.

Omilla vanhoilla asuma-alueillaan kreikkalaiset saivat vähitellen merkittävän aseman osmanien valtakunnassa, mikä osittain johtui siitä, että valtakunnan poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen painopiste oli Länsi-Traakiassa ja kreikkalaisessa Makedoniassa, jotka molemmat sijaitsevat nykyisessä Pohjois-Kreikassa, sekä ennen kaikkea suurelta osin kreikkalaisten asuttamassa Bysantin entisessä pääkaupungissa, Konstantinopolissa (turk. Istanbul). Tästä seurasi, että kreikan kielen puhujat saivat erittäin suuren merkityksen osmanien käymässä kaupassa ja diplomatiassa samoin kuin kirkossa. Lisäksi osmanien valta­kauden alku­puolella kreikkalais­syntyiset miehet, jotka monien albaanien ja serbien tavoin oli nuoruudessaan otettu osmanien palvelukseen devşirme-menettelyllä, muodostivat suuren osan valtakunnan maa- ja merivoimien sotilaista ja virka­miehistä. Monet synty­peräiset kreikkalaiset, albaanit ja serbit toimivat korkeissa viroissa osmanien hallitsemassa Egyptissä, heidän miehittämässään Jemenissä ja Algeriassa, usein paikallisina kuvernööreinä.

Niille kreikkalaisille, jotka jäivät osmanien valtakunnan millet-järjestelmän alaisuuteen, uskonto oli heidän tärkein kansallinen tunto­merkinsä. Osmanit käyttivät kreikkalaisten jo kauan käyttämästä Romaioi -nimestä johdettua nimitystä Rumlar valtakunnan kaikista orto­doksisista kristityistä alamaisistaan heidän kielestään ja kansallisesta alkuperästään riippumatta[53], mutta kreikkalaiset olivat valta­kunnan ainoa etninen ryhmä, joka itse käytti itsestään Roomaan viittaavaa nimitystä,[54] joskin heistäkin ainakin oppineimmat katsoivat olevansa kansalliselta alkuperältään helleenejä.[55][54] Monet kreikkalaiset kuitenkin pääsivät eri tavoin eroon toisen luokan kansalaisen asemastaan osmanien millet-järjestelmän alaisuudessa, jonka mukaan muslimit olivat arvokkaammassa ja etuoikeutetussa asemassa. He saattoivat muuttaa maasta, varsinkin ortodoksisen Venäjän keisarikunnan suojiin, tai kääntyä ainakin nimellisesti islamiin, vaikka olisivatkin salaa säilyttäneet kristillisen uskonsa. Varsinkin Kreetan ja Kreikan Makedoniassa monet kääntyivät islamiin, samoin kuin monet pontiset kreikkalaiset Pontisilla Alpeilla ja Armenian ylänkömailla. Jotkut osmani­sulttaanitkin olivat osittain kreikkalaista syntyperää, sillä heidän äitinsä oli joko aikaisemman sulttaanin kreikkalainen jalkavaimo tai bysanttilaisen aatelissuvun jäsen. Esimerkiksi sulttaani Selim I:n äiti Gulbahar Hatun oli Armenian ylängöllä syntynyt pontinen kreikkalainen.

Kreikkalaisten menestys Osmanien valtakunnassa perustui pitkälti heidän perinteisiinsä kasvatuksen ja kaupan alalla.[56] Tämän laajan kauppias­luokan vauraus oli aineellisena edellytyksenä sille henkiselle kehitykselle, joka oli hyvin tyypillistä kreikkalaisille viimeisten puolen vuosisadan ajan ennen vuonna 1821 alkanutta Kreikan vapaussotaa.[57] Ei ole sattuma, että ennen vuotta 1821 kreikkalaisen oppineisuuden kolme tärkeintä keskusta olivat Khios, Smyrna ja Ayvalik, jotka kaikki olivat tärkeitä kreikkalaisia kaupan keskuksia.[57] Kreikkalaisten menestystä auttoi osaltaan myös heidän johtava asemansa ortodoksisessa kirkossa.

Nykyajan kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisen 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa ilmestyneen Hermes o Logios -lehden kansi

Kreikkalainen kansallinen identiteetti ja ortodoksinen uskonto liittyivät läheisesti toisiinsa vielä senkin jälkeen, kun nykyinen Kreikka vuonna 1830 itsenäistyi. Vuonna 1822 säädetyn Kreikan perustuslain 2. artiklan mukaan kreikkalainen oli jokainen Kreikan kuningaskunnan kristitty asukas, mutta tämä säännös kumottiin vuonna 1840.[58] Noin sata vuotta myöhemmin, vuonna 1923, Kreikan ja Turkin välillä solmittiin Lausannen rauhansopimus, jossa siinäkin uskontoa käytettiin kansallisen identiteetin määrittelevänä tekijänä väestönvaihdossa, joskin Kemal Atatürk oli jo ennen sopimuksen allekirjoittamista karkottanut Turkista suurimman osan niistä yli 1,5 miljoonasta kreikkalaisesta, jotka joutuivat vaihtamaan asuinpaikkaa.[59][60][61][62][63] Samaan aikaan kreikkalaisten epäonnistuneen Vähän-Aasian sotaretken kanssa tapahtunut kreikkalaisten kansanmurha, varsinkin pontisten kreikkalaisten julma hävittäminen Mustanmeren etelärannalta, johti lopullisesti Vähän-Aasian turkkilaistumiseen ja siirsi nykyisessä Turkissa pitkälti kreikkalaisten hallussa olleen talouden ja kaupan turkkilaisten omiin käsiin.[64]

Vaikka useimmat nykyiset kreikkalaiset ovat Bysantin ja Osmanien valtakunnan kreikkaa puhuneen "romaioi" -väestön jälkeläisiä, on olemassa myös kreikkalaisten ryhmiä, jotka polveutuvat aromanian kieltä puhuneista valakeista, albaniaa puhuneista arvaniiteista, slaavilaisia kieliä puhuneista makedonialaisista, armenialaisista, georgialaisista ja turkinkielisistä karamanlideista.[65][66] Nykyisin kreikkalaisia on kaikkialla maailmassa.[67]

Identiteetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisista on eri aikoina käytetty useita eri nimiä, mutta ne eivät ole koskaan merkinneet ainoastaan jonkin kreikkalaisen valtion kansalaisia eikä niiden merkitys ole täysin määräytynyt kansalaisuuden mukaan.[68] Länsimaissa "kreikkalaisilla" on vanhastaan tarkoitettu kaikkia kreikan kielen eri muotojen, yhtä lailla mykeneläisen, bysanttilaisen kuin nykykreikankin puhujia.[53][69] Bysanttilaisen ajan kreikkalaiset käyttivät itsestään nimeä Romioi ja pitivät itseään Rooman poliittisina perillisinä, mutta viimeistään 110-luvulla kasvava joukko oppineita alkoi pitää itseään myös antiikin Kreikan perillisinä, joskin monille kreikan kieltä puhuville "hellene" yhä merkitsi pakanaa.[70] Vähän ennen Konstantinopolin kukistumista Bysantin viimeinen keisari Konstantinos XI muistutti sotilaitaan siitä, että he olivat kreikkalaisten ja roomalaisten jälkeläisiä.[71]

Ennen nykyisen Kreikan valtion perustamista kreikkalaiset valistusajan oppineet, erityisesti Rigas Feraios, olivat korostaneet yhteyttä antiikin ja nykyisten kreikkalaisten välillä. Teoksessaan "Political Constitution" hän sanoi maan­miehiään "kreikkalaisten jälkeläisiksi".[72] Nykyinen Kreikan valtio itsenäistyi Osmanien valta­kunnasta vuonna 1829, mutta siihen kuului aluksi vain pieni osan kreikkalaisten historiallisesta kotimaasta, lähinnä Peloponnesos.[73] Laaja kreikkalaisten diaspora ja kauppiasluokka oli tärkeässä asemassa välittäessään maahan läntisen romanttisen nationalismin ja filhellenismin aatteet,[57] jotka yhdessä Bysantin viimeisten vuosisatojen aikana kehittyneen hellenismin käsitteen kanssa muodosti perustan diafotismokselle ja nykyiselle hellenismin käsitteelle.[50][53][74]

Nykyiset kreikkalaiset ovat kansa etnisen ryhmän merkityksessä, mikä merkitsee yhteistä kreikkalaista kulttuuria ja kreikkaa äidin­kielenä, ei niinkään rotua, uskontoa tai tietyn valtion kansalaisuutta.[75] Vanhalla ja keski­ajalla sekä jossakin määrin nykyäänkin tässä yhteydessä käytetään nimitystä genos, joskin tähän käsitteeseen sisältyy myös ajatus yhteisistä esi­vanhemmista.[76][77]

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin aikaisen manner-Kreikka ja sen läheisyydessä sijainneet "barbaariset" maat.

Eri aikoina kreikkalaisista on käytetty monia nimityksiä, joista kreikkalaisten ohella tunnetuimpia ovat olleet helleenit, vanhimpina myös akhaialaiset ja danaolaiset sekä varsinkin bysanttilaisella ja osmanien aikana romaioi, joka kuitenkin alkujaan tarkoittaa roomalaisia.

Akhaialaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homeros käyttää Iliaassa kaikista kreikkalaisista nimityksiä akhaialaiset tai akhaijit (muinaiskreikaksi Ἀχαιοί)[78] ja danaolaiset (muinaiskreikaksi Δαναοί)[78][79]. Nämä nimitykset ovat toden­näköisesti tarkoittaneet alun perin mykeneläis­kauden kreikkalaisia. Nimet Akhaioi ja Danaoi ovat ilmeisesti esidoorilaisia ja viittaavat heimoihin, joiden asuma-alueeksi doorilaisen vaelluksen jälkeen jäi vain myöhemmin Akhaiana tunnettu alue.[80][81] Klassisena kautena näiden oletettiin tarkoittavan aiolialaisten murteiden puhujia, jotka asuivat pääasiassa Thessaliasa, Boiotiassa ja Lesboksessa.

Akhaialaisten alkuperästä on monia kiistan­alaisia teorioita. Erään käsityksen mukaan akhaialaiset olivat yksi niistä vaalea­verisistä heimoista, jotka rauta­kauden alussa, noin 1300 eaa., vaelsivat Alppien yli Etelä-Eurooppaan.[82] Toisen teorian mukaan akhaialaisilla olisi alkujaan tarkoitettu Peloponnesoksen doorilaisia.[83] Näitä teorioita eivät ole hyväksyneet tutkijat, jotka ovat kieli­tieteellisillä perusteilla päätelleet akhaialaisten olleen mannermaan esi­doorilaisia kreikkalaisia.[84] On myös esitetty, että akhaialaiset olisivat olleet muinainen kansa, joka ennen vuotta 2000 eaa. vaelsi Vähästä-Aasiasta Thessaliaan.[85] Eräissä heettiläisissä teksteissä mainitaan lännessä asunut kansa nimeltä Ahhiyava eli Ahhiya.[86] Egyptiläisissä lähteissä mainitaan Ekwesh yhtenä merikansoista, jotka hyökkäsivät Egyptiin Merenptahin aikana (1213-1203 eaa.); mahdollisesti kyseessä olivat akhaialaiset.[87]

Danaolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homeroksen Iliaassa Troijaa vastaan sotivista kreikkalaista käytetään myös nimiä danaolaiset (danaoi) ja argolaiset (argeijit).[88] Kreikkalaisessa mytologiassa egyptiläis­syntyinen Danaos oli Argoksen perustaja. Hänen tyttärensä, danaidit, joutuivat Tartaroksessa rangaistukseksi avio-miestensä, Aigyptoksen poikien murhasta ammentamaan vettä ruukuilla, joiden pohjassa oli reikä.[89] Sisyfoksen tavoin myytti viittaa siis tehtävään, jota ei voida koskaan suorittaa loppuun, ja nimi on johdettavassa indo­eurooppalaisen kantakielen jokea tarkoittavasta sanasta *danu.[90][91] Siitä, ketä danaolaisilla alun perin tarkoitettiin, ei ole tyydyttävää teoriaa. Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet danaolaiset Denyeniin, yhteen ryhmään meri­kansoista, jotka hyökkäsivät Egyptiin Ramses III:n aikana (1187-1156 eaa.).[92] Heidät mainitaan egyptiläisen Medinet Habun temppelin piirto­kirjoituksissa yhdessä Weshesh-nimisen heimon kanssa, joka saattaa tarkoittaa akhailalaisia. Denyen viittaa ilmeisesti Adanan kaupungin asukkaisiin Kilikiassa. Kilikian Tarsoksesta on löydetty saman­kaltaista keramiikkaa kuin Mykenestä, ja on mahdollista, että mykeneläisen kulttuurin tuhoutuessa sinne siirtyi joukko pakolaisia. Näistä Kilikian asukkaista käytettiin ilmeisesti nimeä Dananiyim, joka on samaa alku­perää kuin danaolaiset, joiden mainitaan hyökänneen Egyptiin vuonna 1191 eaa. yhdessä quaouashien eli wesheshien kanssa, jotka lienevät akhaialaisia.[93] Muodossa Danuna nimi esiintyy myös heettiläisissä teksteissä, ja sama nimi mainitaan Amarna-kirjeissä. On myös mahdollista että nimi Danaoi on esi­kreikkalainen. Danaja -niminen maa ja siellä sijaitseva kaupunki Mukana (toden­näköisesti Mykene) manitaan egyptiläisissä Amenhotep III:n (1390-1352 eaa.) ja Thutmosis III:n aikaisissa teksteissä (1437 eaa.)[94]

Helleenit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homeros manitsee "helleenit" yhtenä Peleuksen valtakunnassa asuneista heimosta. Heidän asuinalueensa, josta käytettiin nimitystä Hellas, sijaitsi mahdollisesti Sperkheios-joen laaksossa Thessaliassa.[95] Paroksen kronikan mukaan Fthia oli helleenien kotimaa, ja heidän mukaansa tämä nimi annettiin koko kansalle, joita aikaisemmin oli kutsuttu kreikkalaisiksi (muinaiskreikaksi )[96] Kreikkalaisessa mytologiassa Hellen oli helleenien kanta­isä, jonka vanhemmat, Pyrrha ja Deukalion,[97] olivat ainoina selvinneet hengissä vedenpaisumuksessa.[98] Myytti on toden­näköisesti keksitty siinä vaiheessa, kun kreikkalaiset heimot alkoivat eriytyä toisistaan eri puolille Kreikkaa, ja ilmentää heidän yhteistä alkuperäänsä. Aristoteles käytti nimeä Hellas eräästä alueesta Epeiroksessa Dodona- ja Akhelous-jokien välillä, missä Deukalionin tulvan väitettiin tapahtuneen. Aluetta asuivat sellit ja kreikkalaiset, joita myöhemmin alettiin nimittää helleeneiksi.[99] Sellit olivat Dodonian Zeuksen pappeja.[100], ja nimi merkitsee toden­näköisesti "uhraajia", sillä se muistuttaa gootin kielen uhria tai lahjaa tarkoittavaa sanaa saljan.[101]

Helleenit -nimen etymo­logiaa ei ole tyydyttävästi selvitetty. Joiden­kuiden tutkijoiden mukaan nimi Selli (Selloi) muuttui muotoon Sellanes sekä edelleen Hellanes ja lopulta Hellenes.[101] Nimeä on myös verrattu kreikan sanaan helios ja latinan sanaan sol, jotka merkitsevät aurinkoa. Tämä selitys kuitenkin kytkee helleenit -nimen Epeiroksen doorilaisiin, ja sen yhteys roomalaisten käyttämään nimeen graecus -nimeen on epävarma. Nimi hellenes on ilmeisesti vanhempi, ja sitä toden­näköisesti käyttivät ne kreikkalaiset, jotka perustivat amfiktyoni­liiton, kreikkalaisten heimojen liiton, jonka tehtävänä oli suojella Delfoin Apollon temppeliä ja Lokriksessa Thermopylain läheisyydessä sijainnutta Demeterin temppeliä.[102] Perimätiedon mukaan sen perusti Hellenin veli Amfiktyon jonkin aikaa Troijan sodan jälkeen.

Kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hesiodoksen runoelmassa Naisten luettelo Graikos (lat. Graecus) mainitaan Zeuksen ja Pandora II:n poikana. Pandora II mainittu oli Hellenin, helleenien kantaisän sisar.[103] Hellen oli Deukalionin poika, joka hallitsi Fthiassa ja Keski-Kreikassa. Parioksen kronikka mainitsee, että kun Deukalion tuli Fthian kuninkaaksi, kansaa, josta aiemmin oli käytetty nimitystä Graikoi (muinaiskreikaksi Γραικοί), alettiin nimittää helleeneiksi. Aristoteleen mukaan helleenit olivat sukua Grai-kansalle[104]. Tämä oli illyrialaisten käyttämä nimitys eräästä Epeiroksessa asuneesta doorilaisesta heimosta. Aristoteles väitti myös, että suuren tulvan oli täytynyt tapahtua Dodonan seudulla, jossa selloit asuivat. Kreikkalaisen perimä-tiedon mukaan on kuitenkin uskottavampaa, että kreikkalaisilla tarkoitettiin alun perin Keski-Kreikan asukkaita. Erään nyky­aikaisen teorian mukaan nimi Graecos (liett. Graeci) johtuu Boiotiassa sijainneesta Graean kaupungista. Graialaiset siirtolaiset osallistuivat Cumean kaupungin perustamiseen Italiassa noin 900 eaa., ja tämän kaupungin asukkaista käytettiin nimeä Graeces. Kun roomalaiset kohtasivat heidät, he alkoivat käyttää tätä nimeä (Graeci) ensin Etelä-Italian kreikkalaisten siirto­kuntien asukkaista ja myöhemmin kaikista kreikkalaisista.[105]. Kreikassa graia (muinaiskreikaksi γραία) merkitsee "vanhaa naista" ja johtuu indoeurooppalaisen kanta­kielen sanasta *gere, "tulla vanhaksi".[106]. Latinalaiseen nimeen graeci pohjautuvat Kreikkaa ja kreikkalaisia tarkoittavat nimet useimmissa eurooppa­laisissa kielissä, myös suomessa.

Junani ja Jaavan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähi-idässä kreikkalaiset on vanhastaan tunnettu joonialaisiin viittavilla nimillä. Sen jälkeen kun Persia 500-luvulla eaa. valloitti Vähän-Aasian länsi­rannikon joonialaiset kaupunki­valtiot, persialaiset alkoivat käyttää kaikista kreikkalaisista nimeä Yauna. Persian vaikutuksesta nimi levisi moniin muihin kieliin, ja siitä johtuu myös sanskritin kielinen nimi Yavana, joka esiintyy vanhoissa sanskritin­kielisissä teksteissä Pāṇinin kieli­opista lähtien. Nykyäänkin nimi on käytössä persian, arabian, azerbaidžanin, turkin, hindin, indonesian ja malaijin kielissä.

Samaa alkuperää on myös kreikkalaisten heprealainen, Raamatussakin esiintyvä nimi Javan. Raamatun Kansojen taulun mukaan Jaavan oli Jaafetin poika, josta kreikkalaisten katsottiin polveutuvan.[107] Nimi esiintyy erinäisiä kertoja myös profeettojen kirjoissa, joissa sillä viitataan kaukaisiin meren saariin[108], sekä makkabealais­kirjoissa, joissa sillä tarkoitetaan ennen kaikkea Aleksanteri Suuren jälkeen Lähi-itää hallinneisiin seleukideihin. Nykyisessä Israelissakin Kreikasta käytetään nimeä Yavan.

Vaikka Kreikan nykyinen kiinan­kielinen nimi on Xilà (希臘), joka johtuu nimestä Hellas, aikaisemmin Kiinassa tunnetaan myös nimi Dayuan (大宛), joka toden­näköisesti on sekin muunnos nimestä Yunan. Sillä lienee tarkoitettu alun perin kreikkalaisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka Aleksanteri Suuren jälkeen asuivat seleukidien kreikkalaisessa valtakunnassa, sekä kreikkalais-baktrialaisia. On oletettu, että nimi Yuan olisi ollut yksinkertaisesti kiinalainen muoto joonialaisiin viittaavasta nimestä Yunan, jolloin Dàyuan merkitsisi "Suurta Yuania" tai "suuria joonialaisia."

Romioi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hieronymus Wolf, 1500-luvun saksalainen historioitsija. Tutustuttuaan Laonikos Chalkokondyleen teoksiin hän alkoi käyttää keskiaikaisesta Itä-Rooman keisarikunnasta nimitystä Bysantti erottaakseen sen antiikin Rooman valtakunnasta.

Kristinuskon vaikutuksesta termi helleenit sai vähitellen uuden merkityksen: se alkoi tarkoittaa pakanoita kristittyjen vasta­kohtana. Bysanttilaisena ja vielä pitkään osmanien aikana kreikkalaiset käyttivät itsestään tavallisimmin mimityksiä Rhomaioi (yksikössä Rhomaios) tai Romioi (yksikössä Romios). Molemmat nimet tarkoittavat alkujaan Rooman kaupungin asukkaita, mutta kun laajentunut Rooman valtakunta myönsi kansalais-oikeudet valloittamiensa alueiden asukkaille, muun muassa kreikkalaisille, niillä alettiin tarkoittaa kaikkia valtakunnan asukkaita, ei ainoastaan latinalaisia. Tämä prosessi huipentui vuonna 212, kun keisari Caracalla myönsi Constitutio Antoniniana -nimisellä asetuksella kansalaisoikeudet valtakunnan kaikille vapaille miehille.

Nimi Rhomaios tulikin tarkoittamaan kaikkia Itä-Rooman kreikankielisiä asukkaita. Sitä käytetään Kreikassa jonkin verran vielä nykyäänkin.

Tällä ulkopuolisilta (roomalaisilta) lainatulla nimellä oli alkujaan enemmänkin poliittinen kuin kansallinen merkitys, mikä liittyi Rooman universaalisuutta tavoitelleeseen ideologiaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt yhdistää maailman kaikki kansat yhden oikean Jumalan alaisuuteen. Aina 600-luvun alkuun saakka, jolloin valtakunta vielä käsitti laajoja alueita ja monia kansoja, termi "roomalainen" viittaisi aina kansalaisuuteen eikä synty­perään. Eri kansallisuuksia voitiin kutsua omilla nimityksillään tai paikan­nimien mukaan sen selventämiseksi, että tarkoitettiin alkuperää eikä kansallisuutta, ja sen vuoksi historioitsija Procopius kutsui bysanttilaisia mieluiten "kreikkalaistuneiksi roomalaisiksi."

Kuitenkin jo bysanttilaisen ajan loppupuolella sana Hellenes vähitellen menetti tämän välillä saamansa uskonnollisen merkityksen, ja valtakunnan kristityt kreikankieliset asukkaat alkoivat käyttää sitä itsestäänkin. Sen ohella käytettiin kuitenkin vielä osmanien valtakaudellakin nimitystä Romaioi, joka paikoitellen varsinkin Kreikan maaseudulla pysyi käytössä pitkälti 1900-luvulle saakka.[109]

Nykyiset ja antiikin kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhettä esittävä reliefi ateenalaisessa hautamuistomerkissä. Kansallinen arkeologinen museo (Ateena).

Ilmeisin yhdysside nykyisten ja antiikin kreikkalaisten välillä on kreikan kieli. Sen kehitystä voidaan seurata jo 1300-luvulta eaa., pidemmältä ajalta kuin mitään muuta nykyisin puhuttua kieltä,[110], joskin sen kirjallinen käyttö välillä lakkasi Kreikan pimeiden vuosisatojen ajaksi (1000-luvulta 700-luvulle eaa.).[111] Jatkuvan kirjallisen perinteen pitkä-ikäisyydessä se on nykykielistä verrattavissa vain kiinaan.[111][112] Aikojen kuluessa kieli on tosin suuresti muuttunut, mutta klassisen ja nykykreikan välillä ei ole yhtä jyrkkää eroa kuin esimerkiksi latinan ja nykyisten romaanisten kielten välillä. Antiikin aikainen kreikka ei ole nykyisille kreikkalaisille vieras kieli samassa mielessä kuin esimerkiksi jo anglosaksi on nykyisille englantilaisille.[112] Alusta lähtien kreikkalaisuus merkitsi lähinnä yhteistä kulttuuria[15], ja siinä mielessä kreikkalaisen identiteetin jatkuvuus on paljon ilmeisempää kuin demografiselta kannalta.[113] Itä-Rooman valtakunnan loppuaikoina esimerkiksi Joonian alueella ja Konstantinopolissa oppineiden keskuudessa heräsi laaja antiikin aikaisen kielen, filosofian ja kirjallisuuden harrastus,[113] joka sai ajan kreikkalaiset entistä selvemmin kokemaan itsensä antiikin kreikkalaisten perillisiksi.[113] Kansallisesta jatkuvuudesta huolimatta kreikkalaisten kokemat kulttuuriset muutokset ovat kiistattomia.[113] Samaan aikaan kreikan kieli ja kreikkalaiset aakkoset ovat kuitenkin koko ajan pysyneet käytössä, ja tietyt arvot, kulttuuriset perinteet, tavat sekä käsitys uskonnollisesta ja kulttuurisesta erosta kreikkalaisten ja muiden välillä on säilynyt poliittisista ja yhteis­kunnallisista muutoksista huolimatta yli kahden vuosi­tuhannen ajan[113]. Tätä ilmentää sekin, että 1100-luvun historioitsija Anna Komnena käytti antiikin kreikkalaisten tavoin sanaa barbaarit tarkoittamaan muita kuin kreikan kielen puhujia.[114]

Väestökehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin kreikkalaiset muodostavat Kreikan tasavallan valtaväestön. Heitä on 93 % maan asukkaista.[115]. Myös Kyproksessa heitä on 78 % saaren väestöstä, jos saaren miehitettyyn osaan asettuneita turkkilaisia ei oteta huomioon.[116] Kreikassa väestön kasvu ei yleensä ole ollut kovin voimakasta, mutta se on ollut jatkuvaa maassa vuonna 1828 toimeen­pannusta ensimmäisestä väestön­laskennasta saakka.[117] Suuri osa väestön kasvusta valtion perustamisesta on aiheutunut sen alueen laajenemisesta sekä Kreikan ja Turkin välillä vuonna 1923 toteutusta väestön­vaihdossa, jonka yhteydessä maahan muutti 1,5 miljoonaa kreikkalaista pakolaista.[117] Noin 80 % Kreikan väestöstä asuu kaupungeissa ja noin 28 % on keskittynyt Ateenaan.[118]

Kyproksen kreikkalaisväestöstä merkittävä osa on muuttanut maasta, suuri osa heistä englannin­kielisiin maihin aikana, jolloin saari kuului Brittiläiseen imperiumiin. Uusi muutto­aalto seurasi turkkilaisten suorittaman Kyproksen miehityksen jälkeen vuosina 1974-1977, jolloin saaren väestö väheni maasta­muuton, sodan ja syntyvyyden laskun seurauksena kolmen vuoden ajan.[119] Sen jälkeen kun kolmasosa saaren kreikkalais­väestöstä oli vuonna 1974 joutunut etnisen puhdistuksen kohteeksi,[120][121][122][123][124] suuri joukko kyproksen­kreikkalaisia muutti myös Lähi-itään, mistä aiheutunut väestön väheneminen päättyi vasta 1990-luvulla.[119] Nykyisin yli kaksi kolmasosaa Kyproksen kreikkalaisista asuu kaupungeissa.[119]

Albaniassa on noin 105 000 hengen kreikkalainen vähemmistö[125] Turkin kreikkalais­väestö, joka vielä vuoden 1923 väestön­vaihdon jälkeenkin oli yli 200 000 henkeä, on nyttemmin vähentynyt muutamaan tuhanteen, mihin ovat vaikuttaneet Istanbulin kreikkalaisten vaino 1955 sekä muut valtion tukemat väkivaltaisuudet ja syrjintä.[126] Täten Vähässä-Aasiassa kolmi­tuhat­vuotisesta kreikkalais­asutuksesta on enää rippeet jäljellä.[127][128]

Pienempiä kreikkalaisia vähemmistöjä on myös muissa Balkanin maissa, Libanonissa ja Mustanmeren maissa, varsinkin Georgiasa, jäänteenä ennen 1800-luvulla alkaneesta kreikkalaisten diasporasta.[129]

Diaspora[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zach Galifianakis, sukuperältään kreikkalais­taustainen yhdys­valtalainen stand-up -koomikko ja näyttelijä

Kreikan ja Kyproksen ulkopuolella asuvien kreikkalaisten lukumäärää on vaikea selvittää. Saatavissa olevien väestön­laskenta­tietojen mukaan heitä asuu Kreikan ja Kyproksen ulkopuolella noin 3 miljoonaa, mutta SAE – World Council of Hellenes Abroad –järjestön mukaan heitä olisi jopa seitsemän miljoonaa.[130] Sorbonnen yliopiston professori George Prevelakisin mukaan luku olisi hieman alle viisi miljoonaa.[131] Sulautuminen paikalliseen väestöön, seka-avioliitot ja kreikan kielen vaikutuksen häviäminen vaikuttavat siihen, missä määrin maasta muuttaneiden jälkeläiset enää pitävät itseään kreikkalaisina. Erityisen paljon heitä asuu nykyään Lontoossa, New Yorkissa, Melbournessa ja Torontossa.[129] Vuonna 2010 Kreikan parlamentti sääti lain, jonka mukaan diasporasta Kreikkaan palanneet kreikkalaiset saavat äänestää Kreikan vaaleissa,[132] mutta tämä laki kumottiin vuoden 2014 alussa.[133]

Antiikin aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaiset siirtokunnat antiikin aikana.

Antiikin aikana kreikkalaisten heimojen kaupallinen toiminta ja siirtokuntien perustaminen levittivät kreikkalaisen kulttuurin, uskonnon ja kreikan kielen laajalle Välimeren ja Mustanmeren rannoille, erityisesti Sisiliaan ja Etelä-Italiaan, jotka tulivatkin tunnetuiksi nimellä Magna Graecia, Espanjaan, Etelä-Ranskaan ja Mustanmeren rannikolle.[134] Aleksanteri Suuren ja hänen seuraajiensa aikana seleukidien valtakuntaan, Intiaan ja Egyptiin muodostui kreikkalainen ja kreikkalaistuva hallitseva yläluokka.[134] Hellenististä kautta voidaan pitää kreikkalaisen siirtokunta-asutuksen uutena aaltona, jossa kreikkalaiset levittäytyivät laajalle Aasiaan ja paikoitellen Pohjois-Afrikkaankin.[135] Rooman valtakunnan aikana ihmisten entistä vapaampi liikkuvuus levitti kreikkalaiset eri puolelle valtakuntaa. Kreikasta, ei niinkään latinasta, tulikin valtakunnan itäosien lingua franca.[41] Etelä-Italian nykyiset grikonkieliset kreikkalaiset, joita on noin 60 000 henkeä, lienevät jäännös Italian muinaisesta kreikkalais­asutuksesta.[136][137]

Nykyaikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisten diaspora 1900-luvulla

Kreikan itsenäisyyssodan aikana ja sen jälkeen diasporan kreikkalaiset vaikuttivat merkittävästi uuden valtion syntyyn, sen toiminnan rahoittamiseen ja tunnettuuteen ulkomailla.[138] Kreikkalaisilla kauppias­suvuilla oli jo yhteyksiä muihin maihin, ja levttomuuksien aikana monet heistä asettuivat asumaan eri puolille Välimeren rannikkoja, varsinkin Ranskan Marseilleen, Italian Livornoon ja Egyptin Aleksandriaan. Heitä asettui myös Venäjälle, varsinkin Odessaan ja Pietariin, sekä Britanniaan, varsinkin Lontooseen ja Liverpooliin, jossa monet heistä harjoittivat tekstiilien ja viljan kauppaa.[139] Kaupan­käyntiin osallistui usein koko perhe, ja kreikkalaiset perustivat kouluja, joissa opetettiin kreikan kieltä ja orto­doksista uskontoa.[139]

Kun markkinat muuttuivat ja kehittyivät, jotkut kreikkalaiset suvut laajensivat liiketoimintaansa ja ryhtyivät laivan¬varustajiksi, joita rahoitti paikallinen kreikkalais­väestö, varsinkin Rallin ja Vaglianon suvut.[140] Taloudellisen menestyksensä myötä kreikkalaiset levittäytyivät edelleen Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan, Intiaan ja Yhdysvaltoihin.[140][141]

Monet kreikkalaiset jättivät 1900-luvulla kotimaansa taloudellisista syistä. Varsinkin toisen maailman­sodan, Kreikan sisällis­sodan (1946-1949) ja Kyproksen miehityksen (1974) jälkeen Kreikasta ja Kyproksesta suuntautui laaja muuttoliike etenkin Yhdys­valtoihin, Isoon-Britanniaan, Australiaan, Kanadaan, Saksaan ja Etelä-Afrikkaan.[142] Vaikka virallisia tietoja on niukasti saatavissa, on ilmeistä, että muutto­liike vilkastui jälleen 2010-luvulla Kreikan talouskriisin vuoksi.[143] Saksan virallisen tilaston mukaan vuonna 2011 Saksaan muutti 23 800 kreikkalaista, selvästi enemmän kuin edellisenä vuonna.[144][145]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan kulttuuri
Avioliittoa ja perhe-elämää esittävä seinämaalaus Konstantinopolissa.

Kreikan kulttuuri on kehittynyt tuhansien vuosien kuluessa mykeneläis-ajasta lähtien. Sen kehitys jatkui klassisena, roomalaisena ja bysanttilaisena aikana. Kristinusko muutti sen luonnetta suuresti, mutta toisaalta kreikkalainen kulttuuri vaikutti merkittävästi kristinuskoon.[146][147] Osmanien valtakunnan alaisuudessa kreikkalaisten oli useiden vuosi­satojen ajan kärsittävä monia koettelemuksia,jotka huipentuivat 1900-luvulla kansan­murhaan, mutta toisaalta kulttuurien välinen vuorovaikutus rikastutti molempia.[148][149][150][151] Nimellä diafotismos tunnettu nyky­kreikkalaisen valistus­liike on elvyttänyt kreikkalaista kulttuuria ja luonut antiikkisten ja keski­aikaisten ainesten synteesin, joka nykyisin on sille hyvin luonteen­omainen.[50][53]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan kieli
Antiikin kreikkalainen ostrakon, jossa on Cimonin nimi. Antiikin Agoran museo, Attaloksen stoa, Ateena.

Useimmat kreikkalaiset puhuvat kreikan kieltä, joka muodostaa oman haaransa indo­eurooppalaisessa kieli­kunnassa.[110] Maailman kaikkiin muihin kieliin verrattuna sen historia tunnetaan kirjallisista lähteistä poikkeuksen pitkältä ajalta, sillä sen eri muotoja on käytetty kirja­kielenä yhtä­jaksoisesti jo yli 2500 vuotta.[110][152] Sillä on kirjoitettu useita kaikkien aikojen merkittävimpiin kuuluneita teoksia kuten Homeroksen eepokset, Eukleideen Alkeet ja Uusi testamentti.

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikan uskonto oli polyteistinen. Tärkeimpiä jumalia olivat olympolaiset jumalat, joista pääjumalan asemassa oli Zeus. Vaikka tämä uskonto sinänsä on kauan sitten hävinnyt, se on jättänyt jälkeensä rikkaan jumalais­taruston, jolla myöhempinäkin aikoina on ollut suuri vaikutus kuvataiteisiin ja kirjallisuuteen.[153]

Useimmat nykyiset kreikkalaiset ovat kristittyjä ja kuuluvat ortodoksiseen kirkkoon. Ensimmäisinä vuosisatoina Jeesuksen ajan jälkeen Uusi testamentti kirjoitettiin sen aikaisella kreikan kielen muodolla, jota sanotaan koinee-kreikaksi ja jota Kreikan ortodoksinen kirkko edelleen käyttää liturgisena kielenä. Myös useimmat varhaiskristityt ja kirkkoisät olivat kreikankielisiä.[146][147]

Jonkin verran kreikkalaisia kuuluu muihinkin kristillisiin kirkkokuntiin kuten katoliseen kirkkoon, Kreikan evankeliseen kirkkoon ja helluntailaisiin. Muiden uskontojen tunnustajia ovat Kreikan juutalaiset ja muslimit. Helleenisellä polyteistisellä rekonstruktionismilla on nykyisin noin 2000 kannattajaa.[154][155][156]

Nykyisin useimmat kreikankieliset muslimit asuvat Kreikan ulkopuolella. Libanonissa ja Syyriassa asuu sekä kristittyjä että islamilaisia kreikan kielen puhujia, kun taas Pontoksen alueella Turkissa on yhä suurehko kreikkalais­väestö, joka uskontonsa vuoksi sai jäädä alueelle Kreikan ja Turkin väestön­vaihdossa.[157]

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

El Grecon Neitsyen taivaaseenottaminen (1577–1579).

Kreikkalaisella taiteella on pitkä ja monivaiheinen historia. Kreikkalaiset ovat vaikuttaneet kuva¬taiteissa, kirjallisuudessa ja esittävässä taiteessa.[158] Lännessä antiikin Kreikan taiteella oli suuri vaikutus roomalaiseen ja myöhempään länsimaiseen taiteelliseen perintöön. Renessanssiajasta lähtien humanistinen estetiikka ja kreikkalaisen taiteen korkea tekninen taso tekivät suuren vaikutuksen eurooppalaisiin taiteilijoihin useiden sukupolvien ajan[158], ja kreikkalaisella klassisella perinteellä olikin keskeinen osa länsimaisessa taiteessa aina 1800-luvulle saakka.[159] Idässä Aleksanteri Suuren valloitusten jälkeen kreikkalainen, keski­aasialainen ja intialainen kulttuuri vaikuttivat suuresti toisiinsa, ja niiden yhteisvaikutuksesta syntyneen greko­buddhalaisen taiteen vaikutus tuntui merkittävänä Japanissa saakka.[160]

Bysanttilainen taide, joka kehittyi klassisen kreikkalaisen taiteen pohjalta ja käytti pakanallisia aiheita kristin­uskon palvelukseen, on toiminut innoituksen lähteenä monien kansojen taiteelle.[161] Sen vaikutteet ovat havaittavissa Venetsiasta lännessä aina Kazakstaniin saakka idässä.[161][162] Toisaalta kreikkalaiseen taiteeseen vaikuttivat antiikin aikana itämaiset kulttuurit ja myöhemmin roomalais­ajalta lähtien uusi ortodoksinen kristillinen uskonto, kun taas nykykreikkalainen taide on saanut voimakkaita vaikutteita uudemmasta länsimaisesta taiteesta.[163]

Uudella ajalla merkittäviä kreikkalaisia taiteilijoita ovat olleet renessanssi­ajan taidemaalari Dominikos Thetokopoulos (’’El Greco’’), Panagiotis Doxaras, Nikolaos Gyzis, Nikiphoros Lytras, Yannis Tsarouchis, Nikos Engonopoulos, Constantine Andreou, Jannis Kounellis, kuvanveistäjät Leonidas Drosis, Georgios Bonanos, Yannoulis Chalepas ja Joannis Avramidis, elokuvaohjaaja Dimitri Mitropoulos, sopraanolaulaja Maria Callas, säveltäjät kuten Mikis Theodorakis, Nikos Skalkottas, Iannis Xenakis, Manos Hatzidakis, Eleni Karaindrou, Yanni ja Vangelis, maailmanlaajuisesti tunnettu laulaja Nana Mouskori, runoilijat kuten Kostis Palamas, Dionysios Solomos, Angelos Sikelianos ja Yannis Ritsos, aleksandrialainen Constantine P. Cavafy sekä Nobelin kirjallisuus­palkinnon saaneet Giorgos Seferis ja Odysseas Elytis. Kreikkalaisia romaanikirjailijoita ovat Alexandros Papadiamantis ja Nikos Kazantzakis.

Huomattavia kreikkalaisia näyttelijöitä ovat muun muassa Marika Kotopouli, Melina Mercouri, Ellie Lambeti, Katina Paxinou, Dimitris Horn, Manos Katrakis ja Irene Papas. Alekos Sakellarios, Michael Cacoyannis ja Theo Angelopoulos ovat eräitä huomattavimpia ohjaajia.

Tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristarkhos Samoslainen 200-luvulla eaa. oli ensimmäinen, jonka tiedetään ehdottaneen aurinkokeskeistä järjestelmää.

Klassisen kauden kreikkalaiset tekivät monia merkittäviä tieteellisiä keksintöjä ja laskivat perustan länsi­maiselle tieteelle muun muassa filosofian, historian ja matematiikan alalla. Kreikkalaisten akatemioiden perinnettä jatkoivat roomalais­aikana akateemiset oppilaitokset Konstantinopolissa, Antiokiassa, Aleksandriassa ja muissa kreikkalaisen oppineisuuden keskuksissa, kun taas Itä-Rooman aikainen tiede oli pääasiassa klassisen tieteen jatkoa.[164] Kreikkalaisilla on pitkät perinteet kasvatus­tieteen (paideia) alalla.[29] Paideia oli korkeimpia yhteis­kunnallisia arvoja kreikkalaisessa ja hellenistisessä maailmassa. Euroopan ensimmäinen laitos, jota voidaan pitää yliopistona, perustettiin 400-luvulla Konstantinopoliin, ja se toimi eri muodoissa osmanien vuonna 1453 suorittamaan Konstatntino­polin valloitukseen saakka.[165] Konstantinopolin yliopisto oli kristityn Euroopan ensimmäinen maallinen korkeinta opetusta tarjonnut laitos, jossa teologisia aineita ei opetettu.[166] ja mikäli yliopisto käsitetään alku­peräisessä merkityksessään opiskelijoiden yhteen­liittymäksi, samalla maailman ensimmäinen yliopisto.[165]

Vuonna 2007 kaikista maailman maista Kreikassa kahdeksanneksi suurin osa väestöstä oli suorittanut akateemisen tutkinnon. Opiskelijoista suurempi osa oli naisia kuin miehiä. Myös diasporassa asuvat kreikkalaiset ovat aktiivisia opetuksen alalla.[118] Sadat­tuhannet kreikkalaiset opiskelijat aloittavat opintonsa länsimaiden yliopistoissa joka vuosi, ja niiden opiskelija­luetteloissa onkin huomattavan paljon kreikkalaisia nimiä.[167] Huomattavia nykyajan kreikkalaisia tiede­miehiä ovat Dimitrios Galanos, Georgios Papanikolaou (Pap-testin keksijä), Nicholas Negroponte, Constantin Carathéodory, Manolis Andronikos, Michael Dertouzos, John Argyris, Panagiotis Kondylis, John Iliopoulos (joka vuonna 2007 sai Diracin palkinnon lumokvarkkia koskevista tutkimuksistaan, joilla on huomattava merkitys hiukkasfysiikan standardimallin kannalta), Joseph Sifakis (tietojen­käsittely­alan Turingin palkinnon saaja 2007), Christos Papadimitriou, Mihalis Yannakakis ja Dimitri Nanopoulos.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Greeks

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d ”The Greeks”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  2. ↑ Montserrat Guibernau, John Hutchinson: History and National Destiny: Ethnosymbolism and its Critics, s. 23. Wiley-Blackwell, 2004. ISBN 1-4051-2391-5.
  3. ↑ Anthony D. Smith: Myths and memories of the nation, s. 21. Oxford University Press, 1999. ISBN 0-10-829534-0.
  4. ↑ Trevor Bryce: The trojans and their neighbours, s. 91. Taylor and Francis, 2006. ISBN 0-415-34955-9. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Gerald Cadogan, John Langdon Caskey: The End of the Early Bronze Age in the Aegean. Boston: Brill Academic Publishers, 1986. ISBN 90-04-07309-4. Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ Robert Drews: The coming of the Greeks: Indo-European conquests in the Aegean and the Near East, s. 181–182. Princeton: Princeton University Press, 1994. ISBN 0-691-02951-2. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ a b c d The Expansion of the Indo-European Languages: An Indo-Europeanist’s Evolving View. Sino-Platonic Papers, elokuu 2013, nro 239. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ ”Mycenaean language”, Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica Inc, 2008.
  9. ↑ Maria Criti, Maria Arapopoulou: A History of Ancient Greek: From the Beginnings to Late Antiquity, s. 417–420. Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-83307-8.
  10. ↑ Jonathan M. Hall: A History of the Archaic Greek World, ca. 1200-479 BCE, s. 43. Wiley-Blackwell, 2007. ISBN 0-631-22667-2.
  11. ↑ John Chadwick: The Mycenean world, s. 178. Cambridge University Press, 1976. ISBN 0-521-21077-1.
  12. ↑ Christian Podzuweit, B. Hänsel: Die mykenische Welt und Troja, s. 65–88. Moreland, 1982. (saksaksi)
  13. ↑ Bernard Clive Dietrich: The origins of Greek religion, s. 156. Walter de Gruyter, 1974. ISBN 3-11-003982-6.
  14. ↑ ”Aegean civilizations, Religion”, Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica Inc., 2008.
  15. ↑ a b c J. M. Roberts: The Penguin History of the World, s. 171–172, 222. Penguin, 2004. ISBN 978-0-14-103042-5.
  16. ↑ Robert Flacelière: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa, s. 9. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, 1972. ISBN 951-0-00183-X.
  17. ↑ ”Ancient Greek Civilization”, Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica Inc., 2008.
  18. ↑ Irad Malkin (toim), David Konstan: ”To Hellenikon Ethnos: ethnicity and the construction of ancient Greek identity”, Ancient Perceptions of Greek Ethnicity, s. 29 50. Centre for Hellenic Studies via Harvard University Press. ISBN 978-0-674-00662-1.
  19. ↑ Ronald Beiner: Theorizing Nationalism, s. 111. SUNY Press, 1999. ISBN 0-7914-4065-6.
  20. ↑ Riding with Alexander Viitattu 17.6.2015.
  21. ↑ ”Aleksanteri Suuri”, Columbia Encyclopedia. Columbia University Press, 2008.
  22. ↑ Peter Green: Alexander The Great and the Hellenistic Age, s. xiii. Orion Publishing Group, 2008. ISBN 978-0-7538-2412-9.
  23. ↑ Growth of the Greek Colonies in the First Millennium BC (application/pdf Object) www.princeton.edu. Viitattu 17.6.2014.
  24. ↑ Michael Wood: In the Footsteps of Alexander The Great: A Journey from Greece to Asia, s. 8. University of California Press, 2001. ISBN 0-520-23192-9.
  25. ↑ a b John Boardman, Jasper Griffin, Oswyn Murray: The Oxford History of Greece and the Hellenistic World, s. 364. Oxford University Press, 2001. ISBN 0-19-280137-6.
  26. ↑ Europe | Alexander's Gulf outpost uncovered 7.8.2007. Viitattu 17.6.2015.
  27. ↑ Michael Grant: ”Introduction”, he Hellenistic Greeks: From Alexander to Cleopatra. Weidenfeld & Nicholson, 1997. ISBN 0-297-82057-5.
  28. ↑ a b ”Hellenistic age”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  29. ↑ a b c William Vernon Harris: Ancient Literacy, s. 136. Harvard University Press, 1989. ISBN 0-674-03381-7.
  30. ↑ Cynthia Kosso, Anne Scott: The Nature and Function of Water, Baths, Bathing, and Hygiene from Antiquity Through the Renaissance, s. 51. Brill, 2009. ISBN Tunniste = ISBN 9004173579. Teoksen verkkoversio.
  31. ↑ Richard Foltz: Religions of the Silk Road, s. 46. Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-62125-1.
  32. ↑ Watson Burton: Records of the Grand Historian by Sima Qian, Han Dynasty II (uudistettu laitos), s. 244–245. Columbia University Press, 1993. ISBN 0-231-08166-9.
  33. ↑ Paul Zoch: Ancient Rome: An Introductory History, s. 136. {{{Julkaisija}}}, 2000. ISBN 978-0-8061-3287-7. Teoksen verkkoversio.
  34. ↑ Everett Ferguson: Backgrounds of Early Christianity, s. 617–618. , 2003. ISBN 978-0-8028-2221-5.
  35. ↑ Robert Milburn: Early Christian Art and Architecture, s. 158. {{{Julkaisija}}}, 1992. ISBN 9780520074125. Teoksen verkkoversio.
  36. ↑ Nikolaos Makrides: Hellenic Temples and Christian Churches: A Concise History of the Religious Cultures of Greece from Antiquity to the Present, s. 206. NYU Press, 2009. ISBN 978-0-8147-9568-2. Teoksen verkkoversio.
  37. ↑ M. C. Howatson: The Oxford companion to classical literature, s. 264. Oxford University Press, 1989.
  38. ↑ a b ”Byzantine empire”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  39. ↑ Hellenism in Byzantium The Transformations of Greek Identity and the Reception of the Classical Tradition, s. 35–40. Cambridge University Press, 2008. ISBN 978-0-521-87688-9.
  40. ↑ a b Carol G. Thomas, Stanley M. Burstein: Paths from ancient Greece, s. 47–49. Leiden: Brill, 1988. ISBN 90-04-08846-6.
  41. ↑ a b John Haldon: Byzantium in the Seventh Century: the Transformation of a Culture, s. 50. Cambridge, 1997. ISBN 0-521-31917-X.
  42. ↑ The Iranian Factor in Byzantium during the Reign of Heraclius. Dumbarton Oak Papers, 1972, nro 26, s. 295–296. doi:10.2307/1291324.
  43. ↑ Transactions of the Royal Historical Society: Sixth Series, s. 75. Cambridge University Press, 2001 Tunniste = ISBN 0-521-79352-1.
  44. ↑ John Julius Norwich: A Short History of Byzantium'', s. xxi. Vintage Books, 1997. ISBN 0-679-77269-3.
  45. ↑ Michael H. Harris: ”II Medieval Libraries 6 Muslim and Byzantine Libraries”, History of Libraries in the Western World. Scarecrow Press Incorporated, 1995. ISBN 0-8108-3724-2.
  46. ↑ a b ”Renaissance”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  47. ↑ Robert Henry Robins: The Byzantine Grammarians: Their Place in History, s. 8. Walter de Gruyter, 1993. ISBN 3-11-013574-4.
  48. ↑ ”Aristotelan Philosophy”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  49. ↑ ”Cyril and Methodius Saints”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  50. ↑ a b c d e ”Greece during the Byzantine period (c. AD 300–c. 1453), Population and languages, Emerging Greek identitity”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  51. ↑ Anthony Bryer: The Empire of Trebizond and the Pontus. Variorum, 1980.
  52. ↑ Anthony Bryer: Migration and Settlement in the Caucasus and Anatolia. Variorum, 1980.
  53. ↑ a b c d ,Mark Mazower: The Balkans: A Short History, s. 105–107. Random House Publishing Group, 2002. ISBN 0-8129-6621-X.
  54. ↑ a b ”History of Europe, The Romans”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  55. ↑ Nicholaos Mavrocordatos: Philotheou Parega. Gregorios Konstantas: Para to Phrantz Antonio Schraimvl, 1800.
  56. ↑ ”Phanariotes”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  57. ↑ a b c ”History of Greece, Ottoman Empire, The merchant middle class”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  58. ↑ Epidauroksen perustuslaki vuodelta 1822 (saksaksi) Arkistoitu . Viitattu 17.6.2015.
  59. ↑ Gad G. Gilbar: Population dilemmas in the Middle East: essays in political demography and economy, s. 8. Lontoo: F. Cass, 1997. ISBN 0-7146-4706-3.
  60. ↑ Clark Bruce: Twice A Stranger: How Mass Expulsion Forged Modern Greece and Turkey, s. 5. Granta, 2006. ISBN 1-86207-752-5.
  61. ↑ Renée Hirschon (toim.): Crossing the Aegean: The Consequences of the 1923 Greek-Turkish Population Exchange (Studies in Forced Migration), s. 29. Providence: Berghahn Books, 2003. ISBN 1-57181-562-7.
  62. ↑ Spyros A. Sofos, Umut Özkirimli, Umut: Tormented by History: Nationalism in Greece and Turkey, s. 116–117. C Hurst & Co Publishers Ltd, 2008. ISBN 1-85065-899-4.
  63. ↑ Zvi Yehuda: Introduction to the Modern Economic History of the Middle East, s. 177. Brill Academic Pub, 1997. ISBN 90-04-06061-8.
  64. ↑ Ugur Ümit Üngör: On Young Turk social engineering in Eastern Turkey from 1913 to 1950. Journal of Genocide Research, maaliskuu 2008, 10. vsk, nro 1, s. 15–39. doi:10.1080/14623520701850278.
  65. ↑ Έλληνες = Ρωμιοί + Αrmâni + Arbëresh Viitattu 17.6.2015.
  66. ↑ M. Mazower: After The War Was Over: Reconstructing the Family, Nation and State in Greece, 1943-1960, s. 23. Princeton University Press, 2000. ISBN 0-691-05842-3.
  67. ↑ When nettles go ungrasped. The Economist, 11.12.2008. Artikkelin verkkoversio.
  68. ↑ Benhamin J. Broome: Exploring the Greek Mosaic: A Guide to Intercultural Communication in Greece (The Interact Series), s. 22–25. Yarmouth, Me: Intercultural Press, 1996. ISBN 1-877864-39-0.
  69. ↑ Francisco Rodriquez Adrados: A History of the Greek Language: From Its Origins to the Present, s. xii. BRILL, 2005. ISBN 90-04-12835-2.
  70. ↑ Cyril Mango: The Oxford History of Byzantium, s. 5. Oxford University Press. ISBN 0-19-814098-3.
  71. ↑ George Sfrantzes: The Chronicle of the Fall. , 1477.
  72. ↑ Feraios, Rigas. "New Political Constitution of the Inhabitants of Rumeli, Asia Minor, the Islands of the Aegean, and the Principalities of Moldavia and Wallachia".
  73. ↑ John S. Koliopoulus, Thanos M. Veremis: Greece: the modern sequel: from 1821 to the present, s. 277. C. Hurst & Co. Publishers, 2004. ISBN 1-85065-463-8.
  74. ↑ Anthony D. Smith: Chosen peoples: sacred sources of national identity, s. 98. Oxford University Press, 2003. ISBN 0-19-210017-3.
  75. ↑ Elizabeth Tonkin, Malcolm Kenneth Chapman, Maryon McDonald. History and Ethnicity. Taylor & Francis, 1989, ISBN 0-415-00056-4.
  76. ↑ Cynthia Patterson: The Family in Greek History, s. 18–19. Harvard University Press, 2001. ISBN 0-674-00568-6.
  77. ↑ Michael Psellus: Michaelis Pselli Orationes panegyricae, s. 33. Stuttgart/Leipzig: Walter de Grutyer, 1994. ISBN 0-297-82057-5.
  78. ↑ a b Homeros: Ilias, s. 1–2 (I laulu, Rutto, viha, säkeet 15, 22), 487 (Selityksiä, toimittaneet O. E. Tudeer ja Lauri O. Th. Tudeer). Suom. O. Manninen. WSOY, 1961.
  79. ↑ Homeros: ”Kolmas laulu, säe 56; 488 (Selityksiä, toimittaneet O. E. Tudeer ja Lauri O. Th. Tudeer)”, Ilias, s. 56, 488. Suom. O. Manninen. WSOY, 1961.
  80. ↑ Herodotos: Historiateos, VII 94,VIII 73.
  81. ↑ Pausanias VII,1
  82. ↑ Chassical review, 1902, nro xvi, s. 68, 93, 135. Artikkelin verkkoversio.
  83. ↑ K.J.Beloch.Griechische Geschichte.1:I p, 92 p 88,n I
  84. ↑ Eduard Meyer.Geschichte des Altertums.112,I(1928) p 251
  85. ↑ W.K.Prentice.The Achaeans. American Journal of Archeology 33.2 April 1929 p. 206
  86. ↑ Jack Martin Balcer, John Matthew: ”Mychenan society and its collapse”, Exploring the European past, s. 72-73. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio.
  87. ↑ Robert Drews: The end of the bronze age, s. 49. Princeton: Princeton University Press, 1993.
  88. ↑ Homeros: Ilias, s. 49 (III laulu, Tähystely muurilta, Pariin ja Menelaon kaksintaistelu, säe 75), 504 (Selityksiä, toimittaneet O. E. Tudeer ja Lauri O. Th. Tudeer). Suom. O. Manninen. WSOY, 1961.
  89. ↑ J. W. Fuchs: ”Danaos, danaidit”, MMM Antiikin sanakirja, s. 65. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, 1972.
  90. ↑ Online Etymology Dictionary Etymonline.com. Viitattu 17.6.2015.
  91. ↑ Julius Pokorny: ”313”, Indogermanisches Etymologisches Woerterbuch. {{{Julkaisija}}}.
  92. ↑ Ancient Near East texts relating to the Old Testament, s. 262. Princeton, 1969.
  93. ↑ Jack Martin Balcer, John Matthew: ”Mychenean society and its collapse”, Exploring the European past, s. 72-74. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio.
  94. ↑ Beekes: Greek etymological dictionary, entry 6541
  95. ↑ Homeros: Ilias, s. 49 (II laulu, Agamemnonin uni, laivojen luettelo, säkeet 681-685), 499 (Selityksiä, toimittaneet O. E. Tudeer ja Lauri O. Th. Tudeer). Suom. O. Manninen. WSOY, 1961.
  96. ↑ The Parian Marble:From when Hellen [son of Deuc[alion] became king of [Phthi]otis and those previously called Graekoi were named Hellenes] Viitattu 17.6.2015.
  97. ↑ J. W. Fuchs: ”Hellen”, MMM Antiikin sanakirja, s. 107. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, 1972.
  98. ↑ J. W. Fuchs: ”Deukalion”, MMM Antiikin sanakirja, s. 70. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, 1972.
  99. ↑ Aristoteles: ”1. kirja, osa 14, I 352 b”, Meteorologica. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio.
  100. ↑ Homeros: Ilias, s. 308 (XVI laulu, Patrokleia, säkeet 233-235). Suom. O. Manninen. WSOY, 1961.
  101. ↑ a b entry 6701: Selloi, Greek Etymological Dictionary Beekes. Viitattu 17.6.2015.
  102. ↑ Aeschines ii: On the embassy 15. Pausanias 8.2–5
  103. ↑ Hesiodos: Naisten luettelo, säe 5
  104. ↑ Aristoteles: ”I.xiv”, Meteorologica. {{{Julkaisija}}}.
  105. ↑ Online Etymology Dictionary, Greek Etymonline.com. Viitattu 17.6.2015.
  106. ↑ Online Etymology Dictionary, Gere Etymonline.com. Viitattu 17.6.2015.
  107. ↑ 1. Moos. 10:2-4
  108. ↑ Jes. 66:19, Hes. 27:13-19
  109. ↑ Arnold J. Toynbee: ”Venäjän Bysantista saama perintö”, Kulttuurimme koetuksella. Suom. J. A. Hollo. Pellervo-seura, 1950.
  110. ↑ a b c Jaakko Anhava: ”Kreikka”, Maailman kielet ja kielikunnat, s. 85–86. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-734-X.
  111. ↑ a b Francisco Rodriguez: A History of the Greek Language: From Its Origins to the Present, s. xii, 3–5. BRILL, 2005. ISBN 90-04-12835-2.
  112. ↑ a b Robert Browning: Medieval and Modern Greek, s. vii. Cambridge University Press, 1983. ISBN 0-521-23488-3.
  113. ↑ a b c d e Anthony Robert Smith: National identity, s. 29–32. Reno: University of Nevada Press, 1991. ISBN 0-87417-204-7.
  114. ↑ Anna Comnena: Alexiad, s. 1–15. {{{Julkaisija}}}.
  115. ↑ CIA Factbook CIA. Viitattu 17.6.2015.
  116. ↑ 2001 Cencus Viitattu 17.6.2015.
  117. ↑ a b ”Greece, Demography”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  118. ↑ a b ”Merchant Marine, Tertiary enrollment by age group”, Pocket World in Figures (Economist), s. 150. Lontoo: Economist Books, 2006. ISBN 1-86197-825-1.
  119. ↑ a b c ”Cyprus Demographic trends”, Encyclopaedia Britannica. Encyclopedia Britannica Inc., 2008.
  120. ↑ Gisela Welz: Divided Cyprus: Modernity, History, and an Island in Conflict, s. 2. Indiana University Press, 2006. ISBN 0-253-21851-9.
  121. ↑ Linos-Alexandre Sicilianos: The Prevention of Human Rights Violations (International Studies in Human Rights), s. 24. Berlin: Springer, 2001. ISBN 90-411-1672-9.
  122. ↑ Andrew Borowiec: Cyprus: a troubled island, s. 2. New York: Praeger, 2000. ISBN 0-275-96533-3.
  123. ↑ Miron Rezun: Europe's nightmare: the struggle for Kosovo, s. 6. New York: Praeger, 2001. ISBN 0-275-97072-8.
  124. ↑ Neville Brown, Neville: Global instability and strategic defence, s. 48. New York: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30413-X.
  125. ↑ Official site of Trentino-Alto Adige/Südtirol-Report of the minorities in Albania
  126. ↑ Destroying a minority: Turkey's attack on the Greeks. Athens News, 24.6.2005. Artikkelin verkkoversio.
  127. ↑ Speros Jr. Vryonis: The Mechanism of Catastrophe: The Turkish Pogrom of September 6–7, 1955, and the Destruction of the Greek Community of Istanbul, s. 1–10. New York: Greekworks, 2005. ISBN 978-0-9747660-3-4.
  128. ↑ The shame of Sept. 6-7 is always with us. Hurriyet, 7.9.2005. Artikkelin verkkoversio.
  129. ↑ a b prevelakis.PDF (application/pdf Object) (PDF) Viitattu 17.6.2015.
  130. ↑ Speech by Vasilis Magdalinos 29.12.2006. SAE. Viitattu 17.6.2015.
  131. ↑ Finis Greciae or the Return of the Greeks? State and Diaspora in the Context of Globalisation (PDF) George Prevelakis, Oxfordin yliopisto. Viitattu 17.6.2015.
  132. ↑ Meeting on the exercise of voting rights by foreigners of Greek origin 16.7.2008.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kreikkalaiset&oldid=15192466