Otto von Bismarck

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Otto von Bismarck
Bundesarchiv Bild 146-2005-0057, Otto von Bismarck.jpg
Saksan valtakunnankansleri
21. maaliskuuta 1871 – 20. maaliskuuta 1890
Monarkki Vilhelm I
Fredrik III
Vilhelm II
Seuraaja Leo von Caprivi
Tiedot
Syntynyt 1. huhtikuuta 1815
Schönhausen
Kuollut 30. heinäkuuta 1898 (83 vuotta)
Friedrichsruh, Hampuri
Puoliso Johanna von Puttkamer
Uskonto luterilainen
Allekirjoitus Otto vonBismarck Signature.svg
Hugo Lederer, Bismarck-monumentti, Hampuri.

Ruhtinas Otto Eduard Leopold von Bismarck (1. huhtikuuta 1815 Schönhausen – 30. heinäkuuta 1898 Friedrichsruh, Hampuri) yhdisti Preussin pääministerinä (1862–1890) Saksan ja toimi sen ensimmäisenä kanslerina 1871–1890.

Bismarckin politiikka oli alussa konservatiivista, aristokraattista ja monarkistista. Vastustaessaan sosiaalidemokraattista liikettä 1880-luvulla hän joutui myöntymään eläkejärjestelmän perustamiseen ja työterveys- ja tapaturmavakuutusten käyttöönottoon.

Varhainen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bismarck syntyi Schönhausenissa, Elben rannalla. Hän oli junkkerin poika ja tunsi koko elämänsä vetoa maalaiselämään. Hän pääsi opiskelemaan ensiksi Göttingenin ja myöhemmin Berliinin yliopistoon. Opiskelu ei nuorta Bismarckia juuri kiinnostanut ja loppututkinto muodostui laihanlaiseksi ja opintovelat olivat suuret. Opiskelujen sijaan hän viihtyi opiskelijaelämässä ja muisteli myöhemmin että "viihdyin vanhan ystäväni pullon kanssa". Opintojen jälkeen piti ryhtyä virkamieheksi, sillä jotenkin oli elanto ansaittava. Aiheutettuaan pienen skandaalin hän katsoi viisaammaksi vetäytyä maatilalleen.[1]

Johanna von Puttkamer ja Otto von Bismarck vihittiin vuonna 1847. Johanna-vaimo oli mukana pietistisessä herätysliikkeessä ja harrasti kirjallisuutta. Avioliitosta muodostui onnellinen ja Bismarck muisti usein kehua puolisoaan. Johanna puolestaan jakoi ihmiset kahteen ryhmään: Oton ystäviin ja tämän vihamiehiin. Perheeseen syntyi kolme lasta: tytär ja kaksi poikaa. Pian häiden jälkeen Bismarck nousi Preussin maapäivien jäseneksi.[2]

Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm IV:n myönnyttyä vuoden 1848 vallankumouksen aikana parlamenttivaaleihin, perustuslakiin ja lehdistönvapauteen Bismarck valittiin vuoden 1849 vaaleissa parlamenttiin ja edustamaan Preussia Frankfurtin kansalliskokouksessa. Bismarck ymmärsi, miten merkittävälle paikalle oli päässyt. Valtiopäivät kokoontuivat Paavalinkirkossa ja Bismarck piti kokousta pelkkänä "järjestäytyneenä anarkiana" joka yritti tyrkyttää vihattavaa yleistä äänioikeutta koko Saksan alueelle. Paavalinkirkon valtiopäivillä Bismarck oli konservatiivisen junkkeriryhmittymän konservatiivisin jäsen, joka päättäväisesti puolusti säätynsä ikiaikaisia etuoikeuksia. Kovin paljon ystäviä hän ei toiminnallaan saanut.[3]

Frankfurtin valtiopäivillä Bismarck vakuuttui vähitellen Saksan kansakunnan yhdistymisen tärkeydestä. Tosin Preussista piti tehdä Saksan johtava suurvalta ja sitä ennen oli murskattava Saksan liitto, sillä se oliItävallan ohjailema. Vaikka Preussista tulisi Saksan yhdistäjä se kuitenkaan ei johtaisi saksalaiskansallista liikettä, oli Bismarckin monimutkainen ajatusrakennelma.[4]

Bismarck nimitettiin vuonna 1859 maansa lähettilääksi Venäjälle. Nimitys ei ollut hänelle mitenkään mieluisa, sillä hän katsoi paremmin vastustavansa Itävaltaa kotimaassaan.[5] Samana vuonna puhkesi Ranskan ja Itävallan välille sota. Kotimaahansa hän lähetti toistuvasti kirjeitä, joissa korosti että Preussi ei saa sekaantua sotaan. Preussin piti hänen mukaansa toivoa Itävallan kärsivän mahdollisimman suuren tappion.[6]

Iloa Bismarckille tuotti huomio, että Venäjän hallitsevat piirit inhosivat Itävaltaa. Bismarck solmi hyvät suhteet tsaari Aleksanteri II:n kanssa. Muuten Bismarck piti lähettiläänä oloa tylsänä ja hyödyttömänä. Hän käytti aikaansa matkustelemalla ympäri Venäjää sekä metsästämällä.[7]

Vuonna 1862 Bismarck nimitettiin lähettilääksi Pariisiin. Tässä tehtävässä hän ei viihtynyt yhtään paremmin, vaan odotti pääsevänsä pian joihinkin todellisiin tehtäviin. Saman vuoden elokuussa hän matkusti Biarritziin, missä rakastui päätä pahkaa vain 22-vuotiaaseen ruhtinatar Katharina Orloviin, joka oli Venäjän Belgian lähettilään vaimo. Säilynyt kirjeenvaihto kertoo heidän rantaelämästään, retkistään ja musiikkihetkistään. Bismarck poimi ruhtinattarelle oliivinoksan Avignonissa muistoksi itsestään. Pian tämän jälkeen hän sai sähkösanoman, jossa kerrottiin että kuningas haluaa tavata hänet.[8]

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muotokuva Otto von Bismarckista. N. Repik.

Tapaamisen ja sen yhteydessä käydyn keskustelun tuloksena kuningas Vilhelm I nimitti Bismarckin Preussin pääministeriksi (Ministerpräsident) ja ulkoministeriksi vuonna 1862. Heti pääministerikauden aluksi käynnistyi poliittinen taistelu armeijan uudistamiseen käytettävistä rahoista. Bismarck halveksi syvästi maapäiville valittuja vastustajiaan. Hän kirjoitti ystävälleen että he ovat "... harvinaisen lapsellisia ja kiihtyneitä poliitikkoja...". Lopulta hän esitti uhkauksensa, että jos määrärahaa ei hyväksytä hän hallitsee ilman perustuslaillisesti hyväksyttyä budjettia.[9] Kovalla politiikallaan hän saavutti junkkeriluokan kannatuksen, mutta virkamiehistö, yliopiston opettajat, lääkärit ja juristit olivat hänen vastustajiaan. Kuuluisimpia ja äänekkäimpiä vastustajia oli Theodor Mommsen, historian professori ja myöhempi Nobelin palkinnon saaja.[10]

Vuonna 1863 pidettiin Preussin maapäivien vaalit. Bismarck kutsui tapahtumaa "vaalihuiputukseksi". Hän julisti, että oppositioita äänestäneet virkamiehet syyllistyvät virkavirheeseen. Jos virkamies allekirjoitti opposition julistuksen, hänet erotettiin. Kaikkiaan erotettiin arviolta tuhat henkilöä. Mommseniin ei uskallettu kajota. Samana vuonna astui voimaan myös lehdistösensuuri ja poliisi valvoi lehtien toimituksia. Jopa kruununprinssi protestoi tätä toimenpidettä.[11]

Bismarckin seuraava sisäpoliittinen liike oli yllättävä. Hän otti yhteyttä yhteen Saksan työväenliikkeen johtajista, Ferdinand Lassalleen. Bismarckin päätavoitteena oli liberaalisen edistyspuolueen murskaaminen. Tavoitteen saavuttamiseksi hän ajatteli julistavansa yleisen äänioikeuden. Toisin kuin liberaalit, olivat työväenliikkeen johtohenkilöt vaatineet yleistä äänioikeutta.[12] Bismarck piti Lassallea miellyttävänä keskustelijana, joskin moitti tämän maailmankuvaa utopistiseksi.[13]

Vuonna 1863 puhkesi Puolassa kapina Venäjää vastaan. Preussin hovissa tunnettiin sympatiaa kapinoivia puolalaisia kohtaan, mutta Bismarck oli päättänyt toisin. Tuumiessaan Preussin joskus tarvitsevan Venäjän taustatukea, hän lähetti Venäjälle lähettilääksi äärikonservatiivisen von Alvensleben, joka solmi heti sopimuksen Venäjän kanssa. Sopimuksen mukaan Preussin armeija tarvittaessa tukisi Venäjää kansannousun tukahduttamisessa. Uutinen sopimuksesta oli tyrmistyttävä paitsi Preussin hoville, myös kansalle. Bismarck pysyi kannassaan että sopimus palvelisi vain Preussin etua.[14]

Saksan yhdistäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bismarck pystyi yhdistämään Saksan valtiot aloittamalla menestyksekkäitä sotia. Ensimmäinen oli sota Itävallan kanssa Tanskaa vastaan Schleswig-Holsteinin valloittamiseksi.Tanskan kuningas Fredrik VII kuoli vuonna 1863. Tanskan kuningas oli vanhastaan myös Schleswig-Holsteinin herttua. Tanskan kuninkaaksi nousi Glücksburgin herttua, joka otti hallitsijanimen Kristian IX. Asian piti olla selvä myös Schleswig-Holsteinin osalta.[15]

Yllättäen Augustenborgin herttua Fredrik vaati herttuakuntaa itselleen. Lisäksi löydettiin toinenkin syy puuttua asioihin. Fredrik VII oli laatinut perustuslain, joka koski sekä Tanskaa että Schleswigiä. Tanska halusi luopua Holsteinista ja liittää Schleswigin kiinteästi itseensä. Asia nosti suuren kohun Saksan liiton liittopäivillä Frankfurtissa. Se tuomitsi Tanskan ja ryhtyi tukemaan Augustenborgin herttuaa. Bismarck näki tilaisuuden tulleen. Häntä ei kiinnostanut ruhtinaskuntien kohtalot Tanskan alaisuudessa vaan halusi liittää ne Preussiin. Augustenborgin herttuaan hän suhtautui kylmästi.[16]

Bismarck julisti Tanskan syyllistyneen törkeään oikeuksien polkemiseen ja sai Itävallan puolelleen. Saksan liitto antoi maille valtuudet vallata herttuakunnan. Ne esittivät Tanskalle uhkavaatimuksen 16. tammikuuta 1864. Kahden vuorokauden kuluttua alkoi sota, jossa Tanska murskattiin ja koko Jyllanti miehitettiin. Dybbølin taistelussa Tanskan armeija 10 000 miehestä kaatui 4800 miestä. Tanska teki Wienissä 30. lokakuuta 1864 pakkorauhan, jossa menetti Schleswig-Holsteinin Preussille ja Itävallalle.[17]

Bismarck ei juurikaan piitannut Schleswig-Holsteinin hallinnasta tehdystä sopimuksesta. Hän sanoi 28. helmikuuta 1866, että asioiden kehitys tekee välttämättömäksi sotilaallisen välienselvittelyn Itävallan kanssa. Pitäisi neuvotella liitosta Italian kanssa ja Napoleon III:lta pyydettävä takuut että tämä konfliktin syttyessä ei hyökkää Preussiin. Italiaa houkuteltiin että se saa Itävallan kärsittyä tappion Venetsian hallintaansa. Napoleon III lähestyttiin, mutta tämä ei osannut vastata mitään.[18]

Seuraavaksi Bismarck esitti Saksan liittopäiville uuden yllättävän ehdotuksen. Ehdotuksen mukaan Saksan liitto tuli uudistaa ja koolle oli kutsuttava saksalainen parlamentti, jonka edustajat valitaan yleisellä äänioikeudella. Bismarck olikin äkkiä demokraattis-kansallisen ohjelman esitaistelija.[19] Bismarck kehui ulkomaisille diplomaateille, että uudistus aiheuttaa sekaannusta ja tulee johtamaan todennäköisesti sotaan. Toukokuussa 1866 Bismarck ilmoitti, että jollei hänen uudistusohjelmaansa suostuta, olisi Preussin pakko ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Itävalta tultaisiin sulkemaan liiton ulkopuolelle, minkä jälkeen liitto uudistettaisiin. Itävalta vaati Saksan liiton joukkojen liikekannallepanoa Preussia vastaan, mikä tapahtui 21. kesäkuuta 1866.[20]

Vuonna 1866 Itävalta julisti Preussille sodan Schleswig-Holsteinin hallinnasta ja Saksan liiton uudistamisesta syntyneen riidan päätteeksi. Preussin menestys Königgrätzin taistelussa 3. heinäkuuta oli murskaava. Taistelu Saksan herruudesta oli nyt ohi. Preussin kuningas ja kenraalit olisivat vielä halunneet jatkaa sotaa hyökkäämällä aina Wieniin saakka. Itävallalta piti irrottaa alueita ja liittää ne Preussiin. Bismarck totesi että Itävaltaa ei saa murskata eikä nöyryyttää. Kun hänen sanomansa ei mennyt perille, hän uhkasi erota virastaan. Tämän jälkeen hän sai myöhemmin kuuluisuutta saavuttaneen itkukohtauksensa. Bismarckin tahto voitti ja alustava rauhansopimus allekirjoitettiin 26. kesäkuuta 1866.[21]

Saksan liitto purkautui, mutta Preussi liitti itseensä Schleswig-Holsteinin, Hannoverin, Hessen-Kasselin, Nassaun ja Frankfurtin. Seuraavana vuonna perustettu 22 valtion Pohjois-Saksan liitto oli nyt kokonaan Preussin hallitsema ja Etelä-Saksan valtiot olivat sen hallinnassa tulliliiton kautta. Preussi ei vaatinut lopullisessa rauhansopimuksessa Itävallan alueita, joten maiden suhteet pysyivät läheisinä. Bismarck nimitettiin Pohjois-Saksan liiton liittokansleriksi. Liittoneuvostolla oli yksikamarinen eduskunta, jonka jäsenet valittiin yleisellä äänioikeudella.[22]

Konservatiivisella sisäpolitiikallaan ja käymillään sodilla Bismarck ei saavuttanut kansansuosiota. Siihen, että oli epäsuosittu, hän suhtautui varsin rauhallisesti. Ranskalaiselle lehtimiehelle hän totesi vuonna 1866, että "Tiedän, että voin iloita yhtä vähäisestä kansansuosiosta Ranskassa kuin Saksassakin."[23]

Ranskan diplomatia toimi uudessa tilanteessa taitamattomasti. Sen lähettiläs esitti Berliinissä, että uudessa tilanteessa Ranskan saisi vuoden 1814 rajat. Mainzin kaupunki tulisi luovuttaa Ranskalle. Bismarck torjui vaatimukset heti. Hän totesi että Saksa joutuisi käymistilaan, jos edes yksikin saksalainen kylä luovutettaisiin. Asia kaivettiin myöhemmin esiin kun maat olivat joutumassa sotaan.[24]

Näinä vuosina Bismarck alkoi tuntea terveytensä heikentyneen. Saksalais-amerikkalaiselle Karl Schurzille hän totesi vuonna 1868, että "En voi enää syödä, en juoda, en nauraa, en polttaa, en tehdä työtä." Bismarck puhui Schurzille, että sota Ranskaa vastaan tulee olemaan väistämätön. Bismarckin mukaan Napoleon III tietää menettäneensä liikaa arvovallastaan. Ranskan hallitsija aikookin viedä armeijansa sotaan heti kun katsoo sen olevan mahdollista. Bismarck arveli sodan puhkeavan kahden vuoden kuluessa, johtavan Saksan voittoon ja täydelliseen yhdistymiseen ja todennäköisesti Napoleonin kukistumiseen.[25]

Bismarck perinteisessä sotilaskypärässä.

Sota Ranskaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Saksan–Ranskan sota

Espanjassa syöstiin vuonna 1868 vallasta epäsuosittu kuningatar Isabella II. Espanjan hallitus päätyi tarjoamaan kuninkuutta Preussin kuningassukuun kuuluvalle prinssille. Ranska pelkäsi nyt joutuvansa kahden vihamielisen valtion saartamaksi. Ranskan taitamattoman diplomatian ja Bismarckin juonittelujen vuoksi valtioiden välit kärjistyivät sodan partaalle. Koska Ranska oli vuonna 1866 esittänyt sen itärajan muuttamista vuoden 1814 tilannetta vastaavaksi, myös Baijeri ja muut Etelä-Saksan valtiot pitivät sitä uhkana itselleen.[26]

Ranska julisti sodan 19. heinäkuuta 1870 ja Saksan eteläiset valtiot liittyivät Pohjois-Saksan liittoon nähtyään Ranskan hyökkääjänä. Ranska kärsi nöyryyttävän tappion Preussille, Napoleon III otettiin vangiksi 100 000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan.

Bismarck kohtasi tappion kärsineen Napoleon III:n lähellä Donchérytä. Hän kohteli kukistunutta keisaria erittäin kunnioittavasti, laskeutui alas ratsailta ja paljasti päänsä. Seuraavina päivinä hän toimi Napoleon III:n yhdistettynä vanginvartijana sekä seuramiehenä.[27] Sodan loppuvaiheessa Bismarck ajautui riitoihin kenraalien kanssa ja Helmuth von Moltken kanssa hän kävi suoranaista valtataistelua. Heidän väliinsä jäi Vilhelm I joka neuvottomana ja päättämättömänä halusi lopettaa sekä sodan että valtataistelun. Monet kenraalit olivat sitä mieltä, että "käytöksensä vuoksi Bismarck pitäisi toimittaa hullujenhuoneeseen."[28]

Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles’n palatsin peilisalissa 18. tammikuuta 1871. Sota päättyi kymmenen päivää myöhemmin aselepoon. Omiensa kanssa katkerasti riidellyt Bismarck kohteli rauhanneuvotteluissa Ranskan uutta johtajaa Adolphe Thiersiä kunnioittavasti, todeten että tämä oli ainoa mies, joka oli älyllisesti hänen tasollaan. Sen sijaan rauhanehdot eivät olleet Ranskaa imartelevia: Elsass ja Lothringen tuli luovuttaa Saksalle ja lisäksi maksaa tuntuva rahallinen korvaus.[29]

Saksa oli yhdistynyt keisarikunnaksi Itävaltaa lukuun ottamatta. Palkkioksi Saksan yhdistämisestä Bismarck korotettiin ruhtinassäätyyn.[30]

Valtakunnankanslerina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallissankarina Bismarck nimitettiin ensimmäiseksi valtakunnankansleriksi (Reichskanzler). Ulkopolitiikka keskittyi tämän jälkeen rauhan ylläpitämiseen.

Bismarck ja Napoleon III Sedanin taistelun jälkeen.

Valtansa huipulla oleva Bismarck käyttäytyi usein muita ihmisiä kohtaan hyvinkin sietämättömästi. Keisari Vilhelm I huokaisi usein että ei ole helppoa olla keisarina tuollaisen kanslerin alaisuudessa. Bismarck riiteli usein keisarinnan ja tämän miniän kanssa ja nimitteli näitä avoimesti "häijyiksi naisiksi". Jos näytti siltä, että valtakunnankansleri ei saa tahtoaan läpi, hän vetäytyi maatilalleen ja uhkasi erolla. Yöt hän vietti ajatellen, mitä ihmiset sanoisivat hänestä ja miettiminen sai hänet raivoihinsa. Seuraavaksi hänestä tuli hyvin sentimentaalinen: hän itki ja sääli itseään, että kukaan ei rakasta häntä. Käyttäytymällä näin hän onnistui saamaan tahtonsa läpi. Venäläinen diplomaatti totesi, että epävakaa valtakunnankansleri on uhka Euroopalle.[31]

Kulturkampf ja ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolisen keskustapuolueen osallistuminen politiikkaan aiheutti Bismarckille huolta. Hänen vuonna 1872 alkanut Kulturkampfinsa, eli katolisten vaikutusvallan vähentäminen, epäonnistui suurimmalta osin. Kulturkampf oli yhteydessä samaan aikaan Ranskassa, Italiassa ja Sveitsissä käytyyn vastaavaan kamppailuun. Sen kärki oli suunnattu vuonna 1870 hyväksyttyä paavin erehtymättömyyttä uskonnollisissa asioissa koskevaan dogmiin. Bismarck hyökkäsi rajusti katolisia arvoja puolustanutta keskustapuoluetta vastaan julistamalla sen johtajan valtakunnan viholliseksi. Saksan kirkollisministeri Adalbert Falk julisti, että valtio hoitaisi tästä lähtien sekä uskonnon opetuksen että pappiskoulutuksen. Ainoastaan sairaanhoidolle omistautuneet munkkikunnat sallittaisiin.[32]

Kirkonmiehiä vangittiin ja seurakunnat jäivät vaille hoitoa. Väkivaltainen kampanja ei tuottanut tuloksia ja siitä luovuttiin vähin äänin vuonna 1874. Bismarck vieritti kaiken vastuun Falkin niskoille, vaikka tämä oli toiminut kokonaan valtakunnankanslerin valtuuttamana.[33]

Balkanin kriisi alkoi vuonna 1875 ja kärjistyi sodaksi, johon myös Euroopan suurvallat sekaantuivat. Bismarck piti Saksan uuden sodan ulkopuolella ja kun oltiin kypsiä rauhaan vuonna 1878 Berliini toimi neuvottelukaupunkina. Vastahakoinen Bismarck nimitettiin neuvottelujen puheenjohtajaksi. Hän tähdensi, että Saksa ei tule toimimaan erotuomarina, vaan rehellisenä välittäjänä. Suurvalloilla oli eturistiriitoja ja Bismarck tiesi, että neuvottelut eivät ole helppoja. Tehtävä ei häntä juurikaan kiinnostanut ja hän halusi siitä eroon mahdollisimman pian. Heti tilaisuuden tulle hän löi nuijan pöytään ja julisti neuvottelut päättyneiksi.[34]

Ulkopolitiikassaan Bismarck pyrki siihen, että mahdollisimman moni valtio liittoutuisi Saksan kanssa. Hän tähdensi, että Saksa ei saa joutua tilanteeseen, missä se on vihamielisten valtioiden saartama. Vuonna 1872 järjestettiin kolmen keisarin kohtaaminen. Vilhelm I, Itävalta-Unkarin Frans Joosef I ja Venäjän Aleksanteri II näyttäytyivät yhdessä ja totesivat puolustavansa legitismiä ajan radikaaleja suuntauksia vastaan.[35] Läheisimmäksi välit muodostuivat Itävallan kanssa ja maat solmivat puolustusliiton vuonna 1879. Välit Venäjään alkoivat viiletä.[36] Vuonna 1882 hän sai aikaan kolmiliiton Italian, Itävallan ja Saksan välille. Samoihin aikoihin yritettiin solmia liittosuhdetta myös Ison-Britannian kanssa. Siirtomaiden hankkimiseen Bismarck suhtautui aluksi torjuvasti,sillä hän katsoi sen johtavan huonoihin väleihin Ison-Britannian kanssa. 1880-luvun puolivälissä hänen kantansa alkoi muuttua.[37]

Bismarck ja sosiaalidemokraatit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollistuminen oli luonut myös Saksaan heikoissa oloissa elävän työväenluokan. Sosiaalidemokraatit pyrkivät parantamaan heidän asemaansa, mutta vallassa olijat pitivät sitä uhkana. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue oli perustettu vuonna 1869 ja sen kannatus oli noussut tasaisesti vuodesta 1871.[38]

Toukokuun 11. päivänä vuonna 1878 peltisepänkisälli Max Hödel yritti murhata avovaunuissa ajavan keisarin. Keisari selvisi vammoitta. Kesäkuun 2. päivä samana vuonna tohtori Karl Nobling ampui keisaria, joka haavoittui. Poliisitutkinnassa kävi ilmi, että mikään ei yhdistänyt miehiä sosiaalidemokraatteihin. Bismarck sai kuitenkin tästä tekosyyn esittää poikkeuslain sosiaalidemokraatteja vastaan, minkä valtiopäivät hylkäsivät. Keskusteluissa valtiopäivillä Helmuth von Moltke jopa esitti, että köyhyys ja kurjuus ovat osa Jumalan järjestystä johon ei saa puuttua.[39]

Koska laki ei mennyt läpi, Bismarck päätti hajottaa parlamentin. Toimenpiteen varsinaisena kohteena eivät olleet sosiaalidemokraatit, vaan kansallisliberaalit, joiden toiminta oli Bismarckin mukaan tehnyt mahdottomaksi iäkkään keisarin suojelun. Uudet vaalit olivatkin massiivinen tappio kansallisliberaaleille. Bismarck sai nyt vapaat kädet koville otteilleen. Vuoden 1878 laki kielsi sosiaalidemokraattisen puolueen, riisti sen jäseniltä muut kansalaisoikeudet paitsi äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Lain nojalla vangittiin 1 500 henkilöä, 800 henkilöä karkotettiin kotipaikkakunnaltaan ja 1400 kirjoitusta takavarikoitiin. Puheessaan Bismarck totesi, että puolueet ovat hänelle yhdentekeviä: joka seuraa häntä on ystävä, joka kulkee omia teitään, on vihollinen.[40]

Taistelu sosiaalidemokraatteja vastaan oli lopulta hyödytön. Liike kasvoi vuosi vuodelta ja kansa piti sen vangittuja jäseniä marttyyreina. Samaan aikaan kun virkavalta vainosi sosiaalidemokraatteja, runnoi valtakunnankansleri valtiopäivillä läpi merkittäviä uudistuksia. Luotiin vanhuuseläke sekä tapaturma-, työkyvyttömyys- sekä sairausvakuutuslait. Saksan sosiaalilainsäädäntöä pidettiin esikuvallisena kaikkialla.[41]

Vuonna 1879 Bismarck teki sovinnon keskustan kanssa ja alkoi kehittää uutta talouspolitiikkaa. Vapaakauppa hylättiin ja laadittiin joukko suojatulleja. Suurteollisuutta ja pankkitoimintaa kehitettiin. Uusi talouspolitiikka hyödytti junkkereita sekä suurporvaristoa.[42]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtakunnankanslerin terveydentila oli 1880-luvun alkuvuosina muuttunut heikoksi. Häntä vaivasivat jatkuvat jalkakivut, joiden takia hän liikkui huonosti. Muuan hänen harvoista ystävistään epäili Bismarckin kärsineen lievän halvauksen, sillä aika ajoin hänen puheestaan oli vaikeata saada selvää. Bismarck syytti huonosta kunnostaan keisari Vilhelm ensimmäistä, joka mukamas kohteli häntä huonosti.[43]

Bismarckin läheiset näkivät asiat toisin. Valtakunnankanslerin henkinen tasapainottomuus ja kivut johtuivat hänen elintavoistaan. Hän mässäili ja joi kohtuuttomasti ja poltti jatkuvasti tupakkaa. Aamiaiseksi hän söi kalaa ja vasikanpaistia ja päivällisellä hän saattoi juoda olutta, bordeauxia, reininviiniä, bourgognea, shamppanjaa ja chartreusea. Hänen mielestään ainoa huvi elämässä oli syöminen ja juominen. Terveydentila vaikutti myös politiikkaan, ollessaan kivuliaimmillaan hän hyökkäsi vastustajiaan kohtaan armottomimmin ja teki nopeita päätöksiä.[43]

Ongelmana oli, että kukaan ei uskaltanut ehdottaa kiukkuiselle kanslerille elämäntapojen muutosta. Tarvittiin kovapintainen lääkäri, tohtori Schweninger, esittämään asioiden todellinen laita. Schweninger oli istunut vankilassa siveellisyysrikoksesta ja sanoi Bismarckille, että tämä elää vain puoli vuotta, jos tämä ei syö kohtuullisesti ja lopeta alkoholin käyttöä. Lisäksi oli aloitettava säännöllinen ulkoilu. Bismarck uskoi lääkäriään, teki mitä käskettiin ja hänen terveytensä koheni huomattavasti. Kiitollinen valtakunnankansleri runnoi Schweningerin Berliinin yliopiston lääketieteen professoriksi, vaikka koko tiedekunta vastusti hämäräperäisen menneisyyden omaavan lääkärin nimitystä.[43]

Keisari Vilhelm I kuoli 91-vuotiaana maaliskuun 9. päivänä vuonna 1888. Hänen poikansa Fredrik III nousi valtaistuimelle. Uusi keisari oli valtaistuimelle noustessaan kuolemansairas, hänellä oli kurkunpään syöpä. Hän kuoli kolmen kuukauden kuluttua, 15. kesäkuuta 1888. Valtaistuimelle nousi seuraavaksi hänen poikansa, Vilhelm II.[44]

Fredrik III oli suunnitellut tekevänsä paljon humaaneja ja liberaaleja uudistuksia, joita Bismarck avoimesti halveksi. Uusi keisari halusi tehdä lopun siitä, mitä yksityisesti kutsui ”hirmuvallaksi, jota tehtiin vanhan keisariparan nimissä”. Vilhelm II:ta Bismarck kutsui ”hyvin miellyttäväksi nuoreksi mieheksi”, sillä tämä kohteli valtakunnankansleria aina kunnioittavasti.[45]

Näihin aikoihin Bismarck oli päättänyt pysyä valtakunnankanslerina kuolemaansa asti. Valtiopäiville hän oli luonut niin kutsutun kartellin eli liiton häntä tukevista puolueista. Ulkoministeriön valtiosihteeriksi hän oli asettanut poikansa Herbertin, ainoan miehen, johon todella luotti.[46]

Vaikka Herbert oli ainoita henkilöitä, joita Otto von Bismarck rakasti, oli isän ja pojan suhde ollut vaikea. Herbert oli intohimoisesti rakastunut ruhtinatar Elizabeth zu Carolath-Beutheniin. Pojan onnettomuudeksi isä inhosi ruhtinattaren perhettä suunnattomasti. Ensin raivoten, sitten itkien isä teki pojalleen selväksi, että ensiksi tuhottaisiin pojan ura, sitten hänet tehtäisiin perinnöttömäksi ja lopuksi isä surmaisi itsensä. Herbert ei kestänyt tällaista painostusta ja taipui isänsä tahtoon.[47]

Uusi keisari Vilhelm II ei juurikaan lukenut asiakirjoja joita hallitus hänelle toimitti vaan viihtyi enemmän Potsdamin kasarmeilla. Lisäksi hänen taipumuksensa väitellä ärsytti vanhaa valtakunnankansleria. Kaiken lisäksi uusi keisari kuunteli Bismarckin inhoaman yleisesikunnan päällikön kreivi Alfred von Walderseen mielipiteitä. Tällä oli Bismarckin mielestä vaarallinen ajatus ennalta ehkäisevästä hyökkäyksestä Venäjälle.[48]

Vuonna 1889 Bismarck antoi esityksen uusiksi, entistä ankarammista toimista sosiaalidemokraatteja vastaan. Edellisen sosialistilain oli määrä raueta vuonna 1890. Uudet valtiopäivävaalit pidettiin 20. helmikuuta 1890. Niihin oli sosiaalidemokraattinen osallistuminen sallittua. Vaalit olivat murskavoitto Bismarckin vastustajille, ei vähiten sosiaalidemokraateille. Uudet valtiopäivät hylkäsivät Bismarckin esityksen sosialistilaiksi. Tästä alkoi tapahtumaketju, joka johti Bismarckin vetäytymiseen politiikasta.[49]

Samoihin aikoihin keisari Vilhelm II halusi parannella Saksan sosiaalilainsäädäntöä. Hän halusi kieltää tehtaiden sunnuntaityön, sekä rajoittaa naisten ja lasten työaikoja. Keisarin mukaan naisten ja lasten riistäminen olivat hänen valtakuntansa arvolle sopimattomia. Bismarck vastasi, että tällainen on ”humanistista höpötystä”. Hän ei halunnut antaa sosiaalidemokraateille enää mitään myönnytyksiä. Hänen mielestään piti tehdä juuri päin vastoin: oli hyökättävä armottomasti työläisiä ja heidän kiihotustaan vastaan. Kiukustuneena hän sanoi neuvotteluissa, että ”antaa aaltojen käydä korkeiksi ja silloin tulisi yhteenotto!” Tyrmistyneet ministerit erosivat hallituksesta ja välit keisariin katkesivat.[50]

Jälkeenpäin on spekuloitu, että Bismarck yritti lietsoa sosiaalidemokraatit mellakoihin ja suorittaa niiden varjolla vallankaappauksen. Vallankaappausta hän oli kaavaillut jo aikaisemminkin.[51] Nyt hän huomasi olevansa eristyksissä ja liittolaiset olisivat tarpeen. Hätätilanteessa hän otti yhteyttä jopa keisarin äitiin, jota oli ennen avoimesti halveksinut. Bismarck toivoi, että tämä toimisi välittäjänä valtakunnankanslerin ja keisarin välillä. Seuraavaksi hän neuvotteli inhoamansa keskustan puheenjohtajan Ludwig Windthorstin kanssa. Neuvottelut eivät johtaneet mihinkään. Keisari pyysi Bismarckin luokseen 15 .maaliskuuta 1890 saadakseen selville mistä tämä oikein neuvotteli. Keskustelun tuloksena Bismarck jätti eroanomuksensa maaliskuun 18. päivänä ja keisari suostui siihen heti. Tapaaminen keisarin ja valtakunnankanslerin kanssa ei ollut helppo. Muistelmissaan Vilhelm II kirjoittaa pelänneensä, että Bismarck heittäisi häntä mustepullolla päähän.[52]

Viimeiset vuotensa Bismarck vietti maatilallaan, missä kirjoitti muistelmiaan (julkaistiin nimellä Gedanken und Erinnerungen) joiden kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Kolmas osa, joka käsittelee Vilhelm II aikaa, julkaistiin vasta vuonna 1918, Saksan tultua tasavallaksi. Muistelmat eivät edes yritä olla mitenkään puolueettomat, vaan luovat kuvaa Bismarckista legendana.[53] Hän oli myös aktiivinen mielipidekirjoittaja ja lähetteli kirjoituksiaan sanomalehtiin, joissa solvasi keisaria, uutta valtakunnankansleria ja entisiä työtovereitaan milloin pettureiksi tai uuden suunnan miehiksi.[54]

Johanna-puoliso kuoli vuonna 1894. Bismarck suri vaimoaan pitkään verraten tapahtumaa pahemmaksi kuin sitä, että joutui eroamaan valtakunnankanslerin virasta. Keisari Vilhelm II vieraili Bismarckin luona viimeisen kerran vuonna 1897. Vanha valtiomies tähdensi keisarille, että politiikka ei saa perustua hovimiesten juonittelulle. Lisäksi hän kehotti vähentämään militaristien vaikutusvaltaa, sillä muuten jouduttaisiin sotaan. Kun Bismarck kuoli helmikuussa 1898, keisari Vilhelm II keskeytti heti tapahtumasta kuultuaan ulkomaanmatkansa ja kiirehti surutaloon.[55]

Bismarckia on nimitetty myös Rautakansleriksi hänen päämääriensä ja toimintatapojensa vuoksi. Nimityksen alkuperänä pidetään sitä, että Bismarckin mukaan Saksan yhtenäisyys oli aikaansaatavissa ainoastaan ”raudalla ja verellä”. Saksan parlamentti äänesti 1895 siitä, lähettääkö se tervehdyksen 80 vuotta täyttävälle Bismarckille. Tulos oli ”ei” yhden äänen enemmistöllä.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdeteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet. Porvoo: WSOY, 1984. ISBN 951-0-09747-0.
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 20, Imperialismi-Demokratia. Porvoo: WSOY, 1984. ISBN 951-0-09748-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Grimberg,C.: Kansojen historia, osa 19, 326, 1984
  2. ↑ Grimberg,C.: Kansojen historia, osa 19,327-328, 1984
  3. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19 112,328,1984
  4. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 330,1984
  5. ↑ Grimberg, C.:Kansojen historia, osa 19, 332,1984
  6. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 330, 1984
  7. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 332-333,1984
  8. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,333-334
  9. ↑ Grimberg, C.:Kansojen historia,osa 19, 336,1984
  10. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 337,1984
  11. ↑ Grimberg,C.: Kansojen historia, osa 19, 338
  12. ↑ Grimberg, C.:Kansojen historia,osa 19, 339-340,1984
  13. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,341,1984
  14. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19, 343-344,1984
  15. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19,349-350 1984
  16. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19,350-352,1984
  17. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,353-354
  18. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19, 356-358
  19. ↑ Grimberg,C:Kansojen historia, osa 19, 358,1984
  20. ↑ Grimberg,C: Kansojen historia, osa 19, 359-359,1984
  21. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 360-361,1984
  22. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19, 360-362,1984
  23. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 326,1984
  24. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,362,1984
  25. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19,367-369,1984
  26. ↑ Grmiberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 373-376, 1984
  27. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,386-387,1984
  28. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,398-399,1984
  29. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,399, 1984
  30. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 19,400,1984
  31. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20, 127-130
  32. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 20, 135-136,1984
  33. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,137
  34. ↑ Grimberg, C.:Kansojen historia, osa 20,152,1984
  35. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,143,1984
  36. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,166-173
  37. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 20,260,1984
  38. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,161,184
  39. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,159-160,1984
  40. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,161-162,1984
  41. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20, 165-166
  42. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 20,163,
  43. ↑ a b c Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,130-132,1984
  44. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 20, 256-258,1984
  45. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,259,1984
  46. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,259-260,1984
  47. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,260-261
  48. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,263
  49. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 20,264-265,1984
  50. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,266,1984
  51. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,267,1984
  52. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,s.267-268,1984
  53. ↑ Grimberg C.:Kansojen historia,osa 20, 268-269,1984
  54. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,268,1984
  55. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia,osa 20,269,1984

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan keisarikunnan lippu Edeltäjä:
-		 Saksan valtakunnankansleri
1871–1890		 Seuraaja:
Kreivi Leo von Caprivi
Noudettu kohteesta https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Otto_von_Bismarck&oldid=15147582