Wienin kongressi
Wienin kongressi eli Tanssiva kongressi oli vuosina 1814–1815[1] Itävallan Wienissä järjestetty konferenssi jonka tarkoituksena oli Euroopan rajojen uudelleenjärjestely tasapainoisiin suuriin ja pieniin valtioihin Napoleonin sotien jäljiltä. [2] Wienin kongressia kutsutaan myös ”tanssivaksi kongressiksi” päivittäin keisarin palatsissa 40 pöydässä tarjottujen päivällisten sekä keskeytymättömänä sarjana järjestettyjen juhlien, vastaanottojen, tanssiaisten, konserttien, teatterinäytösten sekä metsästys- ja rekiretkien eikä vähiten hitaasti edenneiden neuvottelujen vuoksi. Aikalaissanonnan mukaan kongressi kyllä ”tanssi, muttei eteenpäin”.[3] Kongressin puheenjohtajana toimi Itävallan ulkoministeri Klemens Wenzel von Metternich. Muita kongressin merkittäviä osanottajia olivat Britannian ulkoministeri lordi Castlereagh, Ranskan ulkoministeri Charles Maurice de Talleyrand, Venäjän ulkoministeri Karl Robert von Nesselrode ja Preussin kansleri Karl August von Hardenberg.
Sisällysluettelo
Wienin kongressin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopan hallitsijat alkoivat pohtia Euroopan tulevaisuutta sen jälkeen kun Napoléon Bonaparte karkotettiin Elbaan. Itävallan keisari Frans I kutsui Euroopan hallitsijat keskustelemaan tilanteesta.[2]
Wienin kongressin tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kongressin mielestä Ranskan vallankumous sekä Napoléon Bonaparten valloitukset olivat laittomia ja se pyrki palauttamaan Euroopan ennen vuotta 1789 valinneisiin oloihin. Lisäksi Ranskan ympärille oli tehtävä turvavyöhyke.[4]
Kolme periaatetta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laillisuusperiaate
- Napoleonin syrjäyttämät hallitsijat palautettava takaisin valtaan.
- Tasapainoperiaate
- Suurvaltojen välille voimatasapaino, eli yksikään valtio ei saanut kohota muita valtioita mahtavammaksi.
- Turvallisuusperiaate
- Ranskan ympärille luotava turvavyöhyke, jottei se pääsisi hyökkäämään muualle.
Wienin kongressin saavutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kongressi vahvisti Puolan jo tapahtuneen jaon Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken.[5] Korvauksena Venäjälle luovuttamastaan Suomesta Ruotsi sai aikaisemmin Tanskalle kuuluneen Norjan. Ranska sai pitää osan vallankumoussotien valloituksista, muun muassa Savoijin ja Avignonin. Ranskaa ympäröiviä valtioita pyrittiin vahvistamaan, joten suurvallaksi noussut Preussi sai lisää alueita Saksan länsiosista ja Hollantiin liitettiin nykyisen Belgian alue. Itävalta sai lisäalueita Pohjois-Italiasta ja osa Ranskan siirtomaista annettiin Isolle-Britannialle.
Pyhä Allianssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Pyhä Allianssi.
Yksi kongressin tärkeimmistä saavutuksista oli Itävallan, Preussin ja Venäjän solmima Pyhä allianssi, jota ehdotti Aleksanteri I syyskuussa 1815.[6] Näiden maiden hallitsijat sitoutuivat vastustamaan kaikkia valtiollisia uudistuksia. Melkein kaikki Wienin kongressiin osallistuneet valtiot allekirjoittivat Pyhän Allianssin.
Wienin kongressin sortuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wienin kongressin järjestelmä kuitenkin alkoi sortua 1800-luvun aikana. Muutoksia aiheuttivat muun muassa uudet aatteet nationalismi ja liberalismi; erityiseksi uhaksi nousivat Espanjan ja Italian kapinalliset sekä saksalaiset opiskelijat, jotka kannattivat maansa yhdistämistä yhtenäiseksi valtioksi.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 62. Otava, 2004.
- ↑ a b Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. s. 28
- ↑ Carl Grimberg: Kansojen historia osa 19, s. 184-185. Suom. Lauri Hirvensalo. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1964.
- ↑ Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. s. 29
- ↑ Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. s. 30
- ↑ Internetixopinnot - Avoin
