Andrei Ždanov
Andrei Aleksandrovitš Ždanov (ven. Андре́й Алекса́ндрович Жда́нов, 26. helmikuuta (J: 14. helmikuuta) 1896 Mariupol – 31. elokuuta 1948 Moskova) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja taideideologi.
Sisällysluettelo
Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Andrei Ždanov syntyi Mariupolissa (vuosina 1948–1989 Ždanov) ja liittyi bolševikkeihin vuonna 1915. Hän toimi puolueen propagandasiivessä vallankumoukseen saakka. Hän toimi Puna-armeijan poliittisena upseerina, ja vuodesta 1924 hän johti kommunistipuoluetta Tverissä ja Nižni Novgorodissa. Vuonna 1934 hän seurasi Sergei Kirovia Leningradin kommunistisen puolueen johtajana, ja häntä pidettiin Josif Stalinin todennäköisenä seuraajana. Samana vuonna hänestä tuli keskuskomitean sihteeri ja vuonna 1939 politbyroon jäsen. Hän aloitti koulutusuudistuksen Neuvostoliitossa 1934–1938.
Ždanov osallistui Stalinin puhdistuksiin[1] ja toi neuvostovallan Baltian maihin, hän oli yksi syytetyistä Yhdysvaltain edustajainhuoneen Kersteen tutkimuksissa Baltian maissa vuonna 1953[2],erityisesti hän oli mukana Viron neuvostovallan perustamisessa, johon hänet lähetettiin kesäkuussa 1940[3].
Hän toimi Leningradin puolustuksen johdossa toisessa maailmansodassa 1941–1944.
Kenraalieversti Ždanov allekirjoitti välirauhansopimuksen Suomen kanssa 19. syyskuuta 1944 ja toimi myöhemmin liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajana Helsingissä. Ždanovin saapuminen Helsinkiin 5. lokakuuta 1944 oli tiettävästi hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa, mikäli hänen toimintaansa Virossa vuonna 1940 ei katsota oleskeluksi ulkomailla. Hänet otettiin Malmin lentoasemalla vastaan valtionpäämiehelle kuuluvin kunnianosoituksin.[4] Käytännössä valvontakomissiota johti kuitenkin hänen varamiehensä kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov, ja Ždanov itse kävi Suomessa yleensä vain jonkin erityisen tärkeän asian, esim. sotakorvaussopimuksen allekirjoittamisen ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vuoksi. Ždanovin käynnit Suomessa ajoittuivat pääosin vuosille 1944 ja 1945. Toisin kuin muut valvontakomission neuvostoliittolaiset jäsenet, jotka asuivat Hotelli Tornissa, Ždanov oleskeli Helsingissä käydessään entisessä Viron suurlähetystössä Kaivopuistossa; virka-asiansa hän kuitenkin hoiti Tornissa.
Vuodesta 1944 alkaen Ždanov toimi NKP:n pääideologina. Vuonna 1947 hänet valittiin Itä-Euroopan kommunististen puolueiden toimintaa ohjanneen Kominformin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
Ždanov kuoli vuonna 1948, ilmeisesti luonnollisista syistä. Hänen poikansa Juri Ždanov oli naimisissa Stalinin tyttären Svetlana Allilujevan kanssa.
Kulttuuripolitiikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kulttuuripolitiikassa Ždanov vastusti ankarasti lännen rappioittavaa vaikusta ja johti maan taiteelliseen eristykseen. Päätaidesuuntaukseksi tuli sosialistinen realismi, ja historia kirjoitettiin bolševikkien näkökulmasta. Ždanovin aloitteesta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea tuomitsi mm. Aram Hatšaturjanin, Sergei Prokofjevin ja Dmitri Šostakovitšin musiikin.
Ždanovin mukaan nimetty suuntaus ždanovilaisuus vaati taiteilijoita noudattamaan kapea-alaista puolueuskollisuutta. Suuntaus määritteli vielä 1950-luvun lopulle asti hyväksyttävän kulttuurituotannon rajat Neuvostoliitossa. Hänen kauttaan Neuvostoliiton johdossa on kutsuttu Neuvostoliitossa ja Venäjällä nimellä ždanovštšina.[5]
Ždanov puhui mielellään puolueaktivisteille huonoista vaikutteista, joita venäläisiltä avantgardisteilta saatiin:
»Porvarilliset vaikutteet olivat jossain vaiheessa varsin voimakkaita myös Neuvostoliiton maalaustaiteessa, ja meille levisivät kaikenkarvaiset vasemmistolaiset ilmiöt, kuten futurismi, kubismi ja modernismi. Yleensä he karjuivat: ’Alas lahot akateemiset kaanonit!’, mutta saattoivat itse maalata tytön, jolla on yksi pää ja neljäkymmentä jalkaa. Se fiasko päättyi katastrofiin.»
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Verkkoviite http://stalin.memo.ru/images/intro1.htm venäjäksi
- ↑ Verkkoviite Rautakorko, Time Magazine, 14 joulukuuta 1953
- ↑ Analytical list of documents, V. Friction in the Baltic States and Balkans, June 4–21 September 1940 Telegram of German Ambassador in the Soviet Union (Schulenburg) to the German Foreign Office. Viitattu 2007-03-03.
- ↑ Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 742. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-5.
- ↑ Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 375. Helsinki: Otava, 1956.
