Yhdistyneet kansakunnat
| United Nations 联合国 Organisation des Nations unies Организация Объединённых Наций Organización de las Naciones Unidas الأمم المتحدة |
|
|---|---|
 |
|
| Perustettu | 1945 |
| Päämaja | kansainvälinen vyöhyke, New York, Yhdysvallat |
| Jäsenet | 193 jäsenvaltiota |
| Viralliset kielet | arabia, kiina, englanti, espanja, ranska, venäjä |
| Pääsihteeri | Ban Ki-moon (  Korean tasavalta) |
| Sivusto | www.UN.org |
Yhdistyneet kansakunnat[1] (lyhenne YK) on maailmanlaajuinen hallitusten välinen yhteistyöjärjestö, joka perustettiin 24. lokakuuta 1945 San Franciscossa Kansainliiton korvaajaksi. Maailmanjärjestö perustettiin toisen maailmansodan jälkeen edistämään kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia.
Perustamispäivä 24. lokakuuta on kansainvälinen YK:n päivä, ja se aloittaa YK:n aseidenriisuntaviikon.
Yhdistyneiden kansakuntien viralliset kielet ovat puhujamäärältään maailman suurimpien kielien joukkoon kuuluvat englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina ja arabia: näistä päivittäisessä käytössä ovat englanti ja ranska.[2]
Sisällysluettelo
Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä New Yorkissa sijaitsevasta päämajasta. YK:n pääelimiä ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö.
Yleiskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous
Yhdistyneiden kansakuntien päätöksiä tekee Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous. Jokainen jäsenvaltio voi osallistua New Yorkissa pidettävään kokoukseen. YK:n yleiskokous avataan syyskuussa ja se jatkuu seuraavan yleiskokouksen alkuun saakka. Käytännössä yleiskokouksessa tapahtuu eniten syksyllä, kun asioita käsittelevät komiteat kokoontuvat.
Turvallisuusneuvosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto
Yhdistyneiden kansakuntien päätösten toimeenpanon kannalta keskeinen on päätöslauselmia antava Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto. Turvallisuusneuvostossa on 15 jäsentä kerrallaan, joista pysyviä jäsenvaltioita ovat Venäjä (Neuvostoliiton kansainvälisoikeudellisena seuraajavaltiona), Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Yhdysvallat ja Kiinan tasavallan sijaan 1971 paikan saanut Kiinan kansantasavalta. Näillä pysyväisjäsenillä on turvallisuusneuvostossa veto-oikeus, jolla yksikin niistä voi estää minkä tahansa päätöslauselmaehdotuksen voimaantulon.
Muut turvallisuusneuvoston jäsenvaltiot ovat vaihtuvia. Käytännössä järjestelmä muistuttaa kiertojärjestelmää. Maat kampanjoivat päästäkseen turvallisuusneuvostoon ja valinta tapahtuu vaalilla. Vaihtuvilla jäsenmailla ei ole veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätösehdotuksiin. Turvallisuusneuvosto kokoontuu New Yorkissa.
Talous- ja sosiaalineuvosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvosto
Myös Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvosto|talous- ja sosiaalineuvosto toimii New Yorkissa. Sen päätöksenteossa on mukana nykyisin 54 jäsenmaata. Talous- ja sosiaalineuvoston alaisena toimivat muun muassa UNESCO, WHO ja FAO sekä muut vastaavat erityisjärjestöt.
Huoltohallintoneuvosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoneuvosto
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihenastiset Saksan siirtomaat sekä eräät Turkille Lähi-idässä kuuluneet alueet joutuivat voittajavaltioiden hallintaan Kansainliiton mandaattialueina. Muutamat niistä, kuten Irak ja Libanon, itsenäistyivät jo ennen toista maailmansotaa tai sen aikana. Kun YK perustettiin, muutettiin jäljellä olleet mandaattialueet YK:n huoltohallintoalueiksi. Niiden hallintoa hoiti YK:n antamalla valtuutuksella jokin jäsenvaltio, yleensä sama, jonka hallussa ne olivat ennestään olleet mandaattialueina. Tällaisia alueita koskevia asioita käsittelemään perustettiin YK:n huoltohallintoneuvosto.
Myöhemmin kaikki huoltohallintoalueet itsenäistyivät, viimeisenä Palau vuonna 1994, minkä jälkeen huoltohallintoneuvosto ei ole enää toiminnassa. Sitä koskevia YK:n peruskirjan artikloja ei kuitenkaan ole virallisesti kumottu.
Kansainvälinen tuomioistuin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Kansainvälinen tuomioistuin
Kansainvälinen tuomioistuin sijaitsee Haagissa, Alankomaissa. Sen tehtävänä on hoitaa valtioiden välisiä kiistoja.
Sihteeristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö
Sihteeristö palvelee muita YK:n elimiä ja panee toimeen tehdyt päätökset. Sen tehtävänä on kokousten ja konferenssien järjestäminen sekä taustamateriaalien tuottaminen ja loppuraporttien laatiminen. Sihteeristö esimerkiksi johtaa katastrofi- ja kehitysapuhankkeita sekä valvoo vaalijärjestelyjä eri puolilla maailmaa.
Sihteeristön työntekijöiltä vaaditaan sitoutumista ainoastaan YK:n palvelukseen, mikä tarkoittaa, että sihteeristö ei saa ottaa vastaan minkään maan hallituksen tai viranomaisen ohjeita.
YK-sihteeristössä työskentelee noin 14 000 ihmistä, joista noin kolmannes New Yorkin päämajassa. Sihteeristöä johtaa YK:n pääsihteeri, jonka yleiskokous nimittää turvallisuusneuvoston suositusten pohjalta viideksi vuodeksi kerrallaan.
Pääsihteeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Pääartikkeli: Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri
Yhdistyneiden kansakuntien operatiivista toimintaa johtaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri (engl. Secretary General).
Ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli norjalainen Trygve Lie (1946–1952), joka erosi kesken toisen vuonna 1950 alkaneen kautensa pääasiassa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton toivomuksesta.
Toinen pääsihteeri, ruotsalainen Dag Hammarskjöld (1953–1961), oli myös aktiivinen pyrkien rakentamaan Yhdistyneille kansakunnille itsenäistä roolia. Hän sai surmansa Pohjois-Rhodesiassa lento-onnettomuudessa yrittäessään ratkoa Kongon kriisiä esikuntansa kanssa.
Kolmas pääsihteeri oli burmalainen (myanmarilainen) U Thant (1961–1971). Neljännen pääsihteerin, itävaltalaisen Kurt Waldheimin (1972–1981) jatko kolmannelle pääsihteerikaudelle jäi Kiinan kansantasavallan esittämään vetoon. Viides pääsihteeri oli perulainen Javier Pérez de Cuéllar (1982–1991) ja kuudes egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali (1992–1996), jonka jatko toiselle kaudelle jäi Yhdysvaltain vetoon.
Seitsemännen pääsihteerin Kofi Annanin toinen kausi päättyi vuoden 2006 lopussa. Hänen seuraajakseen ilmoittautui seitsemän varsinaista ehdokasta, joista eteläkorealainen Ban Ki-moon voitti kaikki turvallisuusneuvoston koeäänestykset ja valittiin kahdeksanneksi pääsihteeriksi yleiskokouksessa 13. lokakuuta 2006.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin liittoutuneiden maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät Winston Churchillin ja Franklin Rooseveltin 14. elokuuta 1941 taistelulaiva HMS Prince of Walesilla allekirjoittamaan kahdeksan kohdan Atlantin julistukseen. Julistuksessa määriteltiin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan toista maailmansotaa koskevia tavoitteita, ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmaan. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.
Yhtyminen Atlantin julistukseen tapahtui hyväksymällä 1. tammikuuta 1942 annettu Yhdistyneiden kansakuntien julistus, missä viitattiin Atlantin julistuksen periaatteisiin. Tämän vuoksi YK:n perustajajäseniin kuuluivat aluksi toisen maailmansodan voittajavaltiot Kiinan tasavalta, Neuvostoliitto, Ranska, Britannia ja Yhdysvallat liittolaisineen.
Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja laadittiin huhti–kesäkuussa 1945 kokoontuneessa San Franciscon konferenssissa, jossa oli edustettuna 46 valtiota. Pohjana käytettiin ehdotuksia, jotka oli aiemmin laadittu suurvaltojen välisissä Dumbarton Oaksin ja Jaltan konferensseissa. Peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 51 valtiota. Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.
Avoin liittoutuneiden järjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille ”rauhaa rakastaville valtioille”, jotka hyväksyvät peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.
YK:n maailmanpoliittinen merkitys alkoi korostua Korean sodan aikana. Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa Kiinan tasavalta edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus Kiinan kansantasavallan jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, Pohjois-Korea ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa. Myös Neuvostoliitto ryhtyi sen jälkeen käyttämään veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia laadittaessa sekä valvomaan uusien jäsenvaltioiden hyväksymistä.
YK:n täydentäminen uusilla jäsenvaltioilla muotoutui jäseneriksi ja Neuvostoliitto pyrki valvomaan sitä, että jokaisessa jäsenerässä olisi ollut myös sille ulkopoliittisesti myönteisiä valtioita, jottei länsivaltojen määräävyys YK:n yleiskokouksessa olisi lisääntynyt. 1970-luvulle tultaessa oli länsivaltojen määräävyys tasoittunut itsenäistyneiden siirtomaiden tullessa YK:n jäseniksi ja toisaalta pääasiassa kehitysmaista muodostuvien sitoutumattomien maiden liikkeen vuoksi. Yhdysvallat kykeni kuitenkin puolustamaan turvallisuusneuvostossa ulkopolitiikkaansa turvallisuusneuvoston viidelle pysyvälle jäsenelle varatulla veto-oikeudella muun muassa Israelia koskevien päätöslauselmien osalta. YK:n yleiskokouksessa kuitenkin Israelin valtioajatus, siionismi, määriteltiin lähinnä kehitysmaiden ja arabimaiden voimin rasismiksi, mikä myöhemmin kumottiin.
Jäsenvaltiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiistanalaisia tapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyivät sen perustamisen yhteydessä myös Neuvostoliittoon kuuluneet neuvostotasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä, jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili brittiläisen kansainyhteisön maiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain perustuslain vastaista.
Pohjoismaista Norja ja Tanska kuuluivat perustajajäseniin. Ruotsi ja Islanti liittyivät jäseniksi vuonna 1946.
Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleille valtiolle, muun muassa Suomelle, mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1947. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei 1950–1954 Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu uusia jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti Albania, Bulgaria, Ceylon (nyk. Sri Lanka), Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Jordania, Kambodža, Laos, Libya, Nepal, Portugali, Romania, Suomi ja Unkari.
Kylmän sodan vuoksi myös molemmat Saksat olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973. Lisäksi molemmat Koreat pääsivät YK:n jäseniksi vasta vuonna 1991.
Kun Afrikassa sijainneet entiset siirtomaat etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama Rhodesia, nykyinen Zimbabwe, joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.
Kiina ja YK[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui 1971, kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, Kiinan tasavalta, syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin Kiinan kansantasavalta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui Richard Nixonin hallinnon ulkoasiainministeri Henry Kissingerin sukkuladiplomatian, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot Vietnamista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toiminut Etelä-Vietnam olisi hävinnyt Vietnamin sodan Kiinan kansantasavallan Pohjois-Vietnamille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain Mao Zedongin johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi 1971 oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli Hruštševin johdolla sanoutunut irti stalinismista.
Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli Guomindangin hallitsema diktatuuri, jota johti Jiang Jieshi, joka piti kiinni tiukasti yhden Kiinan politiikasta eli siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua Guomindang joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.
Uusimpia jäseniä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sveitsi kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen puolueettomuutensa kanssa. Vasta syyskuussa 2002 se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt Itä-Timor. 28. kesäkuuta 2006 Montenegro liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 192. jäsenvaltiona. Viimeksi järjestöön liittyi 14. heinäkuuta 2011 193. jäsenvaltio, Etelä-Sudan.
Suomi ja YK[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomi jätti jäsenhakemuksen heti Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan 1947. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu Suomen YK-liitto tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.
Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana rauhanturvaamisen kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen UNEF I -rauhanturvaoperaatioon Siinailla Suezin kriisin jälkeen. Sittemmin Suomi on ollut aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, aseidenriisunnassa sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 1960-luvulta alkaen Suomi on antanut kehitysapua.
Muutamia suomalaisia on ollut YK:ssa korkeissa asemissa. Helvi Sipilä oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri. Martti Ahtisaari on toiminut apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisedustajana Namibiassa ja erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Harri Holkeri toimi yleiskokouksen puheenjohtajana 2000–2001. Lisäksi Ensio Siilasvuo toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatioita.
28. toukokuuta 2008 ulkoministeriö julkaisi Suomen YK-strategian, jossa hahmotellaan muun muassa Suomen tavoitteet YK:ssa ja sen operaatioissa ja yhteistyöhankkeissa.[3] Sen mukaan ”Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä”.
Suomen YK:n suurlähettiläät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| vuodet | suurlähettiläs[4] |
|---|---|
| 1956–1958 | G. A. Gripenberg |
| 1959–1965 | Ralph Enckell |
| 1965–1972 | Max Jakobson |
| 1972–1977 | Aarno Karhilo |
| 1977–1983 | Ilkka Pastinen |
| 1983–1988 | Keijo Korhonen |
| 1988–1991 | Klaus Törnudd |
| 1991–1998 | Wilhelm Breitenstein |
| 1998–2005 | Marjatta Rasi |
| 2005–2009 | Kirsti Lintonen |
| 2009– | Jarmo Viinanen |
Rahoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii maailmanjärjestön sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi. YK-virkamiesten palkat ja matkustuskustannukset käsittävät noin 60 prosenttia budjetista.
Sen sijaan esimerkiksi rauhanturvatoiminnan, katastrofiavun tai alajärjestöjen kehitysaputoiminnan rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.
Jäsenvaltiot maksavat osuutensa niiden maksukykyyn perustuvan prosenttiasteikon mukaisesti, jonka yleiskokous on hyväksynyt. Vuonna 2000 yhden valtion maksimiosuudeksi YK-budjetista määriteltiin 22 prosenttia; tämä on Yhdysvaltain maksuosuus. Vuonna 2013 suurimmat maksajat ja niiden osuudet budjetista olivat:
| YK:n jäsenvaltio | Rahoituksen osuus YK:n budjettiin[5] (% YK:n budjetista) |
|---|---|
 Yhdysvallat |
22,000 % |
 Japani |
10,833 % |
 Saksa |
7,141 % |
 Ranska |
5,593 % |
 Britannia |
5,179 % |
 Kiina |
5,148 % |
 Italia |
4,448 % |
 Kanada |
2,984 % |
 Espanja |
2,973 % |
 Brasilia |
2,934 % |
 Venäjä |
2,438 % |
 Australia |
2,074 % |
| Korean tasavalta |
1,994 % |
 Meksiko |
1,842 % |
 Alankomaat |
1,654 % |
| Muut jäsenvaltiot | 20,765 % |
Saavutuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.
YK on julistanut useita kansainvälisiä vuosipäiviä, joita vietetään maailmanlaajuisesti sen jäsenvaltioissa.[6] Joitain tällaisia teemapäiviä ovat Kansainvälinen rauhanpäivä, Maailman ruokapäivä ja Kansainvälinen lasten päivä.
Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtioiden vahva asemaa kansainvälisessä järjestelmässä on arvosteltu.kenen mukaan? YK:ssakin valtiot käyttävät pääasiallista valtaa. Useista asioista päättävät jäsenvaltioiden hallitusten edustajat, usein valtionpäämiehet sekä ulko- tai pääministerit. Päätöksiä valmistelevat YK-virkamiehet ja -edustajat, jotka ovat jäsenvaltioista rekrytoituja korkea-arvoisia virkamiehiä. Järjestelmä poikkeaa merkittävästi länsimaisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa valta on viime kädessä kansalaisilla. Kansainvälisten ja globaalien kysymysten ja ongelmien ratkaisuissa yksittäiset kansalaiset joutuvat luottamaan hallitusten pätevyyteen ja tahtoon hoitaa yhteisiä asioita.
Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt. [7]
Kansalaisjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on Suomen YK-liitto.
Erityis- ja yhteistyöjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erityisjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.svg){kind=small}
Muutamat erityisjärjestöistä ovat paljon vanhempia kuin YK itse, mutta toimivat nykyisin YK:n yhteydessä. Esimerkiksi Maailman postiliitto perustettiin jo vuonna 1874.
Yhteistyöjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Luettelo Yhdistyneiden kansakuntien suurlähettiläistä
- Luettelo Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyvistä lyhenteistä
- Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot
- Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto
- Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous
- Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ http://koibaali.kotus.fi/kielitoimisto/nimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/federaatio.shtml
- ↑ UN official languages un.org. Viitattu 8.12.2013. (englanniksi)
- ↑ Yhteistyön maailma - Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia – Ulkoasiainministeriö 28.5.2008
- ↑ Suomen pysyvät edustajat YK:ssa SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO, Yhdistyneet kansakunnat, New York. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.12.2012.
- ↑ Assessment of Member States' contributions to the United Nations regular budget for the year 2013 (PDF) February 11, 2013. Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin toimisto. Viitattu 2013-02-11.
- ↑ Oja, Heikki: Aikakirja, s. 193. Otava, 1999. ISBN 951–1–16334–5.
- ↑ YK kansainvälisenä järjestelmänä (Internet Archive) Tietopaketti YK:sta. YK-liitto. Viitattu 11.4.2014.
- ↑ FAO's mandate FAO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ ICAO Member States ICAO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ IFAD Member States IFAD. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Alphabetical list of ILO member countries ILO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member States, IGOs and NGOs IMO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ IMF Members' Quotas and Voting Power, and IMF Board of Governors IMF. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ ITU Member States ITU. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ List of the 195 Members (and the 8 Associate Members) of UNESCO UNESCO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member States UNIDO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member countries UPU. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member countries UPU. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Countries WHO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member States wipo. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member States wipo. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ List of the 155 Member States of the UNWTO and the year of admission in the Organization. UNWTO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Member States of the IAEA IAEA. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Members and Observers WTO. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ [sortField=0&tx_opcwmemberstate_pi1[sortReverse]=0&tx_opcwmemberstate_pi1[ASP_PAGE]=3&tx_opcwmemberstate_pi1[pointer]=0 OPCW Member States] OPCW. Viitattu 6.8.2012.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Bennis, Phyllis: Tulilinjalla YK. Like, 2005. ISBN 952-471-637-2.
- toim. Annika Lindblom: Pieni maailmankirja: YK:n toimintaa ja tavoitteita. Suomen YK-liitto, 1995. ISBN 952-9694-14-8.
- Yhdistyneet kansakunnat. UniPress, 2007. ISBN 978-951-579-052-1.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdistyneet kansakunnat Wikimedia Commonsissa- Yhdistyneiden kansakuntien viralliset sivut.
- Suomen pysyvä YK-edustusto.
- Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan virallinen suomennos.
- Suomen YK-liiton sivusto Yhdistyneistä kansakunnista.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
