Euroopan historia

Kreikkalaisen mytologian Zeus vietteli Europa-neidon sonnin muodossa.

Euroopan historia käsittää ajanjakson antiikin Kreikasta nykypäivään.

Euroopan ensimmäiset korkeakulttuurit, minolainen ja mykeneläinen kulttuuri, syntyivät nykyisen Kreikan alueella. Euroopan nimi on mahdollisesti peräisin kreikkalaisesta mytologiasta, jossa ylijumala Zeus vietteli Europa-neidon.

Esihistoria

Pääartikkeli: Neoliittinen Eurooppa

Antiikin Kreikka

Mykenen leijonanportti.

Pääartikkeli: Antiikin Kreikka

Antiikin ajaksi kutsutaan antiikin Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä, koska länsimaisen sivistyksen ja yhteiskunnan on katsottu juontavan juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja.

Antiikin Kreikkaa on pidetty eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten, perinnölle.

Kaupunkivaltioiden ja demokratian synty

Kaupankäynnin yhteydessä Kreetalle syntyi vauras yhteiskunta noin vuoden 2000 eaa. aikoihin. Yhteiskunnan ympärille kasvoi minolainen korkeakulttuuri. Kulttuurin rinnalla eli myös toinen, mykeneläinen kulttuuri. Mykeneläisellä ajalla (1550–1000 eaa.) kulttuurin painopiste siirtyi mantereelle Kreikkaan. Mykeneläinen aika saa nimensä Argoliksen maakunnassa sijainneesta Mykenen linnasta, jonka valtias hallitsi laajoja alueita sekä mantereesta että saaristosta. Minolaiset ja mykeneläiset hallitsivat kirjoitustaidon, jonka käyttö kohdistui lähinnä vain kirjanpitoon eikä kirjallisuuden luomiseen.

Sisäiset levottomuudet ja heimosodat köyhdyttivät Kreikkaa, ja Mykenen valtiaat menettivät asemansa noin vuonna 1100 eaa. Seuraavat vuosisadat olivat Kreikkaa hallinneiden sotapäällikköjen ja sukujen välistä kilpailua. Tätä aikaa, 1100–800 eaa., kutsutaankin Kreikan pimeiksi vuosisadoiksi, koska tietoa tuolta ajalta on jäänyt melko vähän. Valta siirtyi pikkuhiljaa maata omistavalle ylimystölle eli aristokraateille, jotka perustivat kaupunkeja puolustautumista ja kaupankäyntiä varten. Seuraavan kolmen vuosisadan aikana eli arkaaisella kaudella (kreik. arkhaios, vanha) syntyivät Kreikan kaupunkivaltiot. Kaupunkivaltio muodostui keskuspaikasta ja ympäröivästä maaseudusta. Suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta, joten varsinaisesta kaupunkielämästä ei voida puhua.

Kaupunkivaltioiden hallitsemista kutsuttiin politiikaksi. Se tarkoitti käytännössä sitä, että väestön yhteisistä asioista puhuttiin julkisesti, eikä vallankäyttö perustunut pelkkään voimaan ja mielivaltaan. Monissa kreikkalaisvaltioissa toteutettiin 400-luvulle mennessä demokraattinen valtiomuoto. Demokratia ei kuitenkaan koskenut kaikkia vaan ainoastaan vapaat miehet saivat osallistua päätöksen tekoon kansankokouksissa, neuvostoissa ja oikeusistuimissa. Orjia, niin miehiä kuin naisiakin, vapaita naisia, ulkomailla syntyneitä ja lapsia demokratia ei koskenut. Demokratia poikkesi hyvin paljon nykyaikaisesta kansanvallasta. Se oli joiltakin osin viety pidemmälle, sillä esimerkiksi Ateenassa suurin osa valtion viroista täytettiin puhtaasti arpomalla. Kuka tahansa saattoi siten saada huomattavan määrän valtaa ja vastuuta. Toisaalta se oli myös rajoittunutta. Parhaimmillaankin kreikkalaisista äänioikeutettuja oli korkeintaan kymmenen prosenttia väestöstä. Naisten asema oli erityisen alistettu, sillä heidät pyrittiin sulkemaan koteihin ja heidän liikkumistaan ja pukeutumistaan säännösteltiin samaan tapaan kuin islaminuskoisissa maissa.

Demokratian ohella muodostui myös oligarkia eli harvojen valta. Kansan tuella hallitsijaksi nousseita yksinvaltiaita kutsuttiin tyranneiksi. Nykyään tyrannilla tarkoitetaan mielivaltaista hallitsijaa.

Helleenien maailma laajenee

Foinikialaiset olivat Lähi-idässä vaikuttanut kauppiaskansa, joka persialaisten kasvavan painostuksen alla alkoivat perustaa Välimeren rannoille siirtokuntia kauppa-asemiksi sekä pakopaikoiksi. Ehkä tunnetuin siirtokunta oli Pohjois-Afrikkaan vuonna 800 eaa. perustettu Karthago, josta sittemmin tuli Rooman valtakunnan pahin kilpailija. Foinikialaisten perustamat siirtokunnat eivät kaikesta huolimatta muodostaneet yhtenäistä ja vahvaa valtiota. Foinikialaisilla oli laivanrakennus- ja merenkulun taidon lisäksi hyvät yhteydet muihin kansoihin, kirjallinen kulttuuri sekä itsenäiset kaupungit.

Eurooppa vuonna 814.

Kreikkalaiset eli helleenit perivät foinikialaisilta heidän ominaisuuksiaan kuten merenkulun taidon. Kreikkalaiset alkoivat myös laajentaa vaikutusaluettaan perustamalla siirtokuntia foinikialaisten tapaan Välimeren rannoille, mutta myös Mustanmeren rannoille. Siirtokuntiin helleenit purkivat väestönkasvun. Eniten siirtokuntia perustettiin Etelä-Italiaan. Siirtokuntiin siirtyi nuoria miehiä maanviljelijöiksi, käsityöläisiksi ja kauppiaiksi. Näin syntyi helleenien taloudellinen verkosto, joka yhdisti kotimaan ja sen siirtokunnat.

Laajat kauppayhteydet tekivät Kreikan kaupunkivaltioista varakkaita ja vaikutusvaltaisia. Yhdeksi vaikutusvaltaisimmista valtioista muodostui Ateena. Siirtokunnista tuotiin kaupunkivaltioihin viljaa, metalleja sekä puuta. Kaupunkivaltioista taas vietiin viiniä, oliiviöljyä ja savi- ja metalliesineitä. Kaupan lisäksi kreikkalaiset ansaitsivat tuloja tavarankuljetuksella. He ottivat käyttöön hopearahan, jota käytettiin maksuvälineenä. Kaupunkivaltioista ja osasta sen väestöstä kehittyi varakkaita. Vaurauden turvin he saattoivat jättäytyä pois ruumiillisesta työstä ja pystyivät keskittymään ajatteluun sekä kulttuuriin.

Kreikkalaiset eivät kuluttaneet voimiaan maailmanvalloitukseen, minkä takia yhteiskunta pysyi huomattavan pitkään toiminnassa. Vasta Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri yritti tehdä tunnetusta maailmasta kokonaan kreikkalaisen. Hän valloitti laajoja alueita Aasiasta aina Intiaan asti. Kreikkalainen kulttuuri levisi laajalle ja muovautui samalla. Aleksanteri Suuren valloitusten ansiosta yhteydet Euroopan ja idän kanssa lisääntyivät.

Klassinen Kreikka

Ennen kaikkea Ateenassa elettiin 400-luvulta eaa. aina Aleksanteri Suuren kuolemaan asti vaurauden aikaa. Aikaa kutsutaan Kreikan historiassa klassiseksi (lat. classicus, ensiluokkainen). Ylimystö menetti monia etuoikeuksia ja demokratia vakiintui valtiomuodoksi.

Vuosisadan alussa kreikkalaiset joutuivat sotaan Ateenan ja Spartan johdolla persialaisia vastaan. Vaikka kaupunkivaltioilla oli keskinäisiä sotia, pystyivät ne liittoutumaan ja nousemaan yhteistä vihollista vastaan. Kreikkalaiset voittivat idästä uhanneen suurvallan. Persialaissotien jälkeen Ateenan ja Spartan väliset suhteet kärjistyivät uudelleen. Ateena rikastui merenkulun ja verotuksen ansiosta. Johtavat poliitikot, erityisesti Perikles, pystyivät sijoittamaan yhä enemmän rahaa arkkitehtuuriin, teatteriin, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Taiteilijoita ja muita oppineita alkoi virrata Ateenaan ympäri kreikkalaista maailmaa. Valtapolitiikka johti kuitenkin sotaan Spartan kanssa. Tätä sotaa kutsutaan peloponnesolaissodaksi. Sodan lopputuloksena Kreikka antautui Spartalle ja Ateena menetti poliittisen asemansa. Ateena kuitenkin säilyi kulttuurin keskipisteenä vielä useita vuosisatoja.

Demokraattisessa politiikassa menestyminen edellytti laajaa sivistystä, puhe- ja väittelytaitoja ja kykyä esiintyä esiintyä eri kokouksissa. Mahtisukuun kuuluminen ei riittänyt. Poliitikoille tietoa tarjosivat paljon matkustavat ja lukeneet miehet, joita kutsuttiin sofisteiksi. He levittivät tietoa vieraista kansoista sekä eri tutkimusten tuloksista. Sofistit lupasivat tarjota tietojaan ja taitojaan nuorille miehille maksua vastaan. Vanhoilliset eivät pitäneet sofisteista ja pitivät heitä turmiollisina nuorille. He väittivät myös, että sofistit asettivat moraalin ja uskonnon kyseenalaisiksi. Sofistien opetuksessa eri uskontojen kriittinen tarkastelu olikin keskeinen asia. Sofistit huomasivat, että sitä, mitä pidetään jossakin paikassa hyvänä, saatetaan sitä pitää toisessa paikassa pahana ja vääränä. Huolimatta siitä, että sofistit aiheuttivat närkästystä, olivat he keskeinen osa lisäämässä kreikkalaisten yleissivistystä.

Hellenistinen aika

Pääartikkeli: Hellenismi

Aleksanteri Suuren valloitusten aikoihin ja hänen kuolemansa aikoihin, eli 300-luvulla eaa. alkoi hellenistiseksi ajaksi kutsuttu aika. Aleksanteri Suuren valloittamille alueille perustettiin siirtokuntia, joiden ansiosta kreikkalainen kulttuuri levisi Keski-Aasiaan ja Intiaan asti. Pian Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen valtakuntansa hajosi. Tärkeimpiä hellenistisiä valtioita olivat Persia ja Egypti. Hellenistinen aika päättyi noin 300 vuotta myöhemmin roomalaisvalloituksiin. Tätä aikakautta pidetään rappiokautena.

Roomalaiset voittivat makedonialaiset 197 eaa. ja alkoivat puuttua kreikkalaisten asioihin. Kreikka menetti itsenäisyytensä ja liitettiin Akhaia -nimisenä provinssina Rooman valtakuntaan vuonna 27 eaa.

Taide, tiede ja filosofia

Taide

Antiikin Kreikan kirjallisuuden alkuajat ja klassillinen kirjallisuuskausi kestivät noin vuoteen 300 eaa. Draamakirjallisuus sai alkunsa 500-luvulla eaa. Tuohon aikaan kirjallisuus oli pääasiassa eepillistä runoutta. Hellenistinen kirjallisuuskausi alkoi noin vuonna 300 eaa. ja päättyi noin 30 eaa. Rooman vallan aikakauden kreikkalaisessa kirjallisuudessa (30 eaa. - 529 jaa.) kaunokirjallisuus oli vähäistä.

Antiikin Kreikan ajalta sävellyksiä on löydetty hyvin vähän. Musiikki oli tuolloin pääasiassa vokaalimusiikkia. Musiikki oli melko alkeellista muun muassa soinnutuksen ja soitinnuksen nähden. Vain oktaaveissa laulamisissa ja soittamisissa oli moniäänisyyttä. Yleisimmät soittimet olivat kithara ja aulos.

Kreikan rakennustaide ja taideteollisuus olivat korkealla tasolla jo esihistoriallisella ajalla. Kreikkalaisen rakennustaiteen luonteenomaisin tuote on temppeli, jotka rakennettiin kivipengermälle suorakaiteen muotoisiksi. Temppeleissä oli kolmea tyyliä: doorilainen, joonialainen ja korinttilainen.

Antiikin Kreikan ajalla kuvanveistäjät kuvasivat ihmisruumin alastomana. Arkaaisen kauden veistokset olivat aluksi jäykkiä ja tiukasti frontaliteettiasennossa, mutta myöhemmin veistokset olivat vapaampia. Persialaissotien jälkeen sekä rakennustaiteen että kuvanveiston alalla vallitsi vilkas toiminta. Myronin, Feidiaan ja Polykleitoksen teoksia aateloi suurpiirteinen ylevyys. Seuraavan vuosisadan kuvanveistäjät Skopas, Praksiteles ja Lysippos esittivät teoksissaan yksilöllisempää kauneutta. Hellenistisenä aikana taide joutui palvelemaan ruhtinaiden kauneudenhalua ja koristamaan uusia kaupunkeja.

Tiedot Antiikin Kreikan maalaustaiteesta ovat niukat lukuun ottamatta maljakko­maalauksia, vaikka maalaustaiteen asema on Kreikassa ollut huomattava. Taide maallistui osittain ja erilaisia taideteoksia ruvettiin tarkastelemaan yksityisten taiteilijoiden tuotoksena. Yksilöllisyyttä pidettiin yhteisöllisyyttä tärkeämpänä.

Tiede

Pääartikkeli: Antiikin tiede

Luonnontieteessä vallitsi 600-500-luvulla eaa. erilaisia käsityksiä. Thales piti vettä elämän perusaineena ja että maa kelluu suunnattomassa meressä, Anaksimenes ilmaa ja Herakleitos tulta. Länsimaisen fysiikan ja tieteen synty ajoittuu antiikin Kreikkaan. 400-luvulla eaa. Leukippos ja Demokritos kehittivät ajatuksen aineen rakenteesta. Parmenides perusti elealaisen, joka hylkäsi ajatukset. Luonnontiede nousi hellenistisenä aikana ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa.

Antiikin Kreikan lääketiede lähti kehittymään 600-luvulla eaa. Ihmiset eivät uskoneet yliluonnollisiin vaikutuksiin vaan alkoivat etsiä syitä ja selityksiä luonnon ilmiöille. Antiikin Kreikan lääketieteen kukoistuskausi oli 400-luvulla eaa. Pian lääketieteen keskukseksi tuli Aleksandria. 100 vuotta myöhemmin painopiste siirtyi Roomaan.

Aleksandriassa hellenistisellä ajalla Eukleides kehitti matematiikkaa ja geometriaa. 200-luvulla eaa. Arkhimedes määritti piin arvon 0,008 prosentin tarkkuudella välille $3\frac{10}{71}$ ja $3\frac{10}{70}$ ja laski ensimmäisenä pallon tilavuuden ja pinta-alan. Hän laski maailmankaikkeuden koon ja sai maksimiarvoksi korkeintaan 10⁶³ hiekanjyvää.

Filosofia

Pääartikkeli: Antiikin filosofia

Antiikin Kreikan filosofia jaetaan esisokraattisen filosofian, klassisen kreikkalaisen filosofian ja hellenistisen filosofia ajanjaksoihin. Kreikkalainen filosofia perusti pohjan moderneille tieteille ja filosofialle. Länsimainen filosofia alkoi Kreikassa Joonian saarilla ja Vähä-Aasian siirtokunnissa noin vuonna 600 eaa. Filosofia oli tuolloin pääasiassa luonnonfilosofiaa, jonka isänä pidetään usein Thalesta. Merkittävimpiä luonnonfilosofeja olivat muun muassa Pythagoras, Parmenides ja Zenon Elealainen, Herakleitos, Empedokles, Anaksagoras, Leukippos ja Demokritos.

Klassisen kreikkalaisen filosofia ajanjaksona filosofinen pohdiskelu muuttui luonnontieteistä ihmisen sielunelämään. Platon ja Aristoteles kehittivät filosofiset järjestelmänsä, jotka käsittelivät maailmanarvoituksen kaikkia puolia, ja kehittivät filosofiaa pääasiassa idealistiseen suuntaan. Aikakauden filosofian keskuksena toimi Ateena. Platon kirjoitti useita filosofisia dialogeja, joissa yleensä esitettiin Sokrates yhtenä keskustelijoista.

Hellenistisen filosofian ajanjaksona filosofia pääasiallisena tutkimuskohteena oli etiikka. Filosofinen luomisvoima heikkeni tällä ajanjaksolla. Hellenistiset filosofit pitivät tärkeimpänä esittää, kuinka ihminen voi saavuttaa onnellisuuden ja tasapainoisen elämän ja hallita ihmisen itsensä ulkopuolisten asioiden aikaansaamat tunteet. Aikakauden ajattelusta antavat parhaan kuvan lähinnä Ciceron, Senecan, Lucretiuksen, Sekstos Empeirikoksen ja Plutarkhoksen teokset ja niissä esiintyvät lainaukset.

Rooman valtakunta

Pääartikkeli: Rooman valtakunta

Rooman valtakunta oli aluksi vain yksi Apenniinien niemimaan monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset ja monet muut yhteisöt Rooman valtaan. Rooman valtakunta oli ensimmäinen yhtenäinen valtakunta, joka hallitsi suurta osaa Euroopasta sekä lisäksi Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa.

Rooman valtakunta oli Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman alueella ovat 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen alkoi luultavasti noin 500 vuotta myöhemmin 700-luvulla eaa. Suurimmillaan Rooman valtakunta oli 117, jolloin se hallitsi koko Välimeren ympäristöä. Rooman valtakunta jakautui Itä- ja Länsi-Roomaksi vuonna 395. Länsi-Rooma kukistui vuonna 476 ja Itä-Rooma vuonna 1453.

Rooman viimeinen kuningas syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Roomasta tuli tasavalta, jota hallitsivat kaksi konsulia. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Rooma valtasi lisää alueita 400- ja 300-luvuilla eaa. Aluksi Rooma oli yksi Italian monista pienistä kaupunkivaltioista. Vuonna 270 eaa. Rooma oli saanut haltuunsa koko Apenniinien niemimaan. Rooman voittaessa Karthagoa vastaan käymänsä puunilaissodat se sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Rooma kukisti myös Makedonian vuonna 197 eaa. ja lopullisesti vuonna 148 eaa., jolloin Makedoniasta tehtiin Rooman provinssi.

Rooma lähti ajautumaan kriisiin vuonna 133 eaa. Tätä seurasi monet sisällissodat. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin, joissa muodostui levoton väestöaines. 100-luvulla eaa. käytiin kaksi orjasotaa. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 111–105 eaa. Orjat nostattivat uudestaan kapinan vuonna 73 eaa. Spartacuksen johdolla. Hänen johtamat joukot löivät monia legioonia, kunnes Crassuksen joukot voittivat kapinoivat orjat. Noin 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 49 eaa. Julius Caesar aloitti joukkojensa kanssa sisällissodan, jonka päätyttyä hän kaappasi vallan ja nousi diktaattoriksi. Hänet kuitenkin murhattiin 44 eaa., minkä jälkeen tasa­valta palautui joksikin ajaksi, mutta sisällissotien jälkeen vuonna 27 eaa. Augustus nousi yksin­valtiaaksi. Täten valtakunnasta tuli keisarikunta.

Rooman valtakunta oli vuosina 235-275 jaa. tuhon partaalla. Tästä on käytetty nimitystä 200-luvun kriisi. Kriisikaudella Roomassa oli yli 35 eri hallitsijaa, joista useimmat kuitenkin kuolivat muutaman vuoden sisällä hallitsijaksi pääsystä. Ainoa poikkeus oli Claudius Gothicus, joka kuoli kulkutautiin. Germaanit ryöstelivät Roomaa, gootit voittivat hallitsija Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi.

Rooman valtakunta hajosi lopullisesti kahtia vuonna 395 Theodosiuksen kuoltua.

Länsi-Rooma

Pääartikkeli: Länsi-Rooman valtakunta

Keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan Itä- ja Länsi-Roomaksi vuonna 285. Lopullisesti Rooma jakautui kahtia vuonna 395. Länsi-Rooman pääkaupunki oli vuosina 286-402 Mediolanum (nykyisin Milano). Vuonna 402 pääkaupunki muuttui Ravennaksi. Visigootit ryöstivät Rooman vuonna 410. Vuonna 455 vandaalien kuningas Geiserik tunkeutui joukkoineen Italiaan. He ryöstelivät Roomaa vajaan kahden viikon ajan. Länsi-Rooma kaatui kun Romulus Augustus luopui herulien päällikön Odovakarin painostamana kruunustaan 4. syyskuuta 476. Länsi-Rooman sortumisesta alkoi vähitellen keskiaika.

Itä-Rooma

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Toinen puoli Rooman valtakunnasta oli Itä-Rooma eli Bysantin valtakunta. Nimi Bysantin valtakunta tulee valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin aiemmasta nimestä Byzantion. Bysantin hallintokielenä toimi latina 600-luvulle asti, jolloin hallintokieleksi muuttui kreikan kieli. Bysantin pinta-ala oli laajimmillaan noin 4 500 000 km² ja väkiluku parhaimmillaan 34 000 000. Bysantti pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti.

Bysantin kulta-aikaa olivat 800-1000-luvut. Bysantti valtasi maita takaisin Balkanilla makedonialaisen dynastian aikana, jotka slaavit olivat ennen valloittaneet. Etelä-Italia valloitettiin myös. Keisari Johannes I Tzimiskes ulotti taistelut Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II kukisti Bulgarian.

1400-luvulla osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. 2. huhtikuuta 1453 osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen, jota kesti lähes kaksi kuukautta. Bysantin valtakunta kukistui viimein 29. toukokuuta 1453, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä.

Keskiaika

Arkkipiispa-munkki Rabanus Maurus esittelemässä kirjaa paavi Gregorius IV:lle.

Pääartikkeli: Keskiaika

Läntinen Eurooppa pirstoutui 400-luvulla, kun kansainvaellukset hävittivät Länsi-Rooman. Vastaavasti Itä-Rooma säilyi vielä tuhannen vuoden ajan Bysantin valtakuntana.

Jo 300-luvulla kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan valtionuskonto. Keskiajalla se levisi vähitellen myös Euroopan keski- ja pohjois­osiin, jotka eivät olleet kuuluneet valta­kuntaan.

Germaanikansoista frankit pyrkivät yhdessä Rooman piispan eli paavin kanssa uuteen Länsi-Euroopan yhdistämiseen. Paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren keisariksi, Länsi-Rooman keisariperinteen jatkajaksi vuonna 800.

Kaarle Suuren Aachenista käsin hallitsema valtakunta käsitti nykyisen Ranskan, osan nykyistä Saksaa Elbelle saakka, osan nykyisestä Italiasta ja Alankomaat. Frankkien valtakunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopan kulttuurin yhtenäistäjänä, kuten feodalistisen järjestelmän levittäjänä, vaikka se ei käsittänytkään koko Eurooppaa. Frankkien pyrkimys rajata kristikunta vain sen läntiseen osaan oli ensimmäisiä vaiheita kehityksessä, joka johti idän ja lännen kirkkojen lopulliseen eroon 1000-luvulla. Frankkien valtakunta hajosi, mutta keisarin titteli jatkoi olemassaoloaan siirtyen Saksan kuninkaalle vuonna 962. Keisarin ja paavin suhde, jossa molemmat olivat tavallaan läntisen kristikunnan hallitsijoita, oli ongelmallinen ja johti skismoihin, kuten investituurariitaan, ja 1000-luvulta alkaen kolmanneksi osapuoleksi valtakamppailuun tulivat nk. territoriaalivaltiot, joista uudella ajalla alkoi muodostua nykyisiä Euroopan kansallisvaltioita.

Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso ns. "vanhan ajan" ja "uuden ajan" välissä, karkeasti 500-luvun alusta 1400-luvulle. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä sekä omaa etevämmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden.

Keskiaika jaetaan tavallisesti varhais-, sydän- ja myöhäiskeskiaikaan.

Renessanssi

Firenzeläisen Sandro Botticellin maalaus Venuksen syntymä vuodelta 1486.

Pääartikkeli: Renessanssi

Renessanssi aloitti uuden ajan 1400-luvulla. Renessanssia voidaan pitää taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallisena murrosaikana. Renessanssin aikana ihailtiin erityisesti antiikkia. Antiikin arvoja, kirjallisuutta, kuvataidetta ja kauneuskäsitystä ihailtiin, mutta kuitenkin tietynlaisen "suodattimen" läpi tarkasteltuna.

Renessanssia ajoi latinan ja kreikan kielen kasvanut suosio, joka vastaavasti ihannoi kultaista kreikkalais-roomalaista aikaa. Taiteilijat maalasivat innolla tauluja, joiden lähteenä olivat mytologiset ja historialliset antiikin tapahtumat. Toisaalta aikakausi loi myös aivan uudenlaista taidetta kuten Leonardo da Vincin Mona Lisa.

Löytöretket

Portugalilainen Vasco da Gama purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Intiaan.

Pääartikkeli: Löytöretket

Suuret löytöretket alkoivat Euroopassa 1400-luvun alussa renessanssin aikaisten keksintöjen vauhdittamana. Kartografian, navigoinnin ja laivanrakennustaidon kehityksen myötä eurooppalaiset alkoivat tutkia ja levittäytyä ympäri maailmaa.

Euroopan valtioiden sisäiset sodat eivät estäneet tekemästä löytöretkiä. Ensimmäisenä löytöretkille lähti Portugali ja sitä seurasi Espanja. Nämä valtiot loivat ensimmäiset siirtomaat Amerikkaan sekä tukikohdat kaupankäynnille Afrikkaan ja Aasiaan. Mutta pian nämä maat saivat kilpailijansa Ranskasta, Englannista ja Hollannista. Samoihin aikoihin Venäjän tsaari Iivana Julma aloitti laajentumisen itään vuonna 1552.

Valistusaika

Suomalainen valistusajattelija, pappi ja poliitikko Anders Chydenius.

Pääartikkeli: Valistusaika

Valistus oli 1700-luvun eurooppalainen älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapautta. Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Valistusaate kehittyi ranskalaisten, brittiläisten ja saksalaisten filosofien kynästä. Pian ajatukset levisivät koko Eurooppaan. Valistusaate vaikutti taustalla, kun Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi vuonna 1776. Ajatukset uskonnonvapaudesta ja sananvapaudesta saivat kirjallisen muodon. Vuonna 1789 puhkesi Ranskassa suuri vallankumous. Tämän seurauksena muualla Euroopassa aloitettiin vapaaehtoisesti yhteiskunnallisia uudistuksia, jotteivät vallankumoukset leviäisi lisää.

Teollinen vallankumous

Pääartikkeli: Teollinen vallankumous

Teollisen vallankumouksen katsotaan lähteneen liikkeelle jo 1700-luvun lopulla Englannissa tehdyistä uusista höyryllä toimivista keksinnöistä, mutta varsinainen teollinen vallankumous alkoi 1800-luvun puolella kun mm. höyrykäyttöiset kutomakoneet tulivat tehtaisiin, ja maatalouteen saatiin mukaan höyryllä toimivia työkoneita.

Kaupungistuminen

Maaseudun ja tehtaiden teollistumisen myötä väkeä alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin työn perässä. Kaupunkeihin syntyi tehdastyöntekijöiden asuttamia ahtaasti asuttuja parakkeja, ja asuntoja jotka usein olivat tehtaiden läheisyydessä. Kaupunkien väkiluvun kasvu sai myös aikaan palveluammattien synnyn tavallisten käsityöammattien rinnalle.

Terveys ja hygienia

Kaupungit olivat tiheään asuttuja, ja tappavat kulkutaudit olivat yleisiä Euroopan suurkaupungeissa. Tehtaiden työskentelyolosuhteet eivät myöskään olleet hyväksi terveydelle, koska useimmat työskentelivät noen, pölyn ja kostean ilman seassa.

Uusin aika

Pääartikkeli: Uusin aika

Yleensä historiallinen nykyaika (moderni) määritellään Ranskan vallankumouksesta eteenpäin eli viimeiset parisataa vuotta. Tänä aikana syntyivät kansalliset liikkeet, ja työväenliike levisi Isosta-Britanniasta yli Euroopan ja johtivat paikoin vallankumouksiin ja sisällissotiin. Monet valtiot itsenäistyivät ja toisaalta pienet ruhtinaskunnat liittyivät yhteen suuremmiksi kansallisvaltioksi. Samoihin aikoihin muiden vapautusliikkeiden kanssa muodostui naisasialiike, joka tavoitteli naisten taloudellista itsenäisyyttä ja äänestysoikeutta. Naisetkin itsenäistyivät ja heidän painoarvonsa yhteiskunnassa kasvoi.

Demokratia valtasi alaa Euroopassa leviten lännestä itään sekä pohjoisesta etelään ja yksinvaltiaat monarkit joutuivat siirtymään sivuun. Eurooppalaista valtaa ja ajatusmaailmaa pyrittiin levittämään siirtomaihin eivätkä seuraukset aina olleet sopuisia. Siirtolaisia virtasi erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, erityisesti vaikeina aikoina.

Hyvinvoinnin kasvaessa kilpailu voimavaroista ja siirtomaaherruudesta johti aseellisiin yhteydenottoihin, joista suurimmat olivat 1900-luvun alun maailmansodat, jotka levisivät myös Euroopan ulkopuolelle, sekä niiden jälkeen pitkään läntisen ja itäisen Euroopan vastakkainasetteluun ns. kylmä sota, jossa olivat mukana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto.

Siirtomaavallasta seurasi kivuliaita irtautumisia emävaltion ohjauksesta (siirtomaasodat) ja sittemmin keinotekoisten rajojen vuoksi jatkuvia sotia monissa kolmannen maailman maissa, joihin suurvallat olivat usein sekaantuneet.

Idän ja lännen vastakkainasettelu purkautui Neuvostoliiton hajotessa 1980-1990-luvun vaihteessa ja tämä murros vahvisti vastakkainasettelua pohjoisen ja etelän välillä.

Vuoden 1989 vallankumouksien jälkeistä aikaa Euroopassa on leimannut yhtenäistyminen.^{kenen mukaan?} Tästä hyvinä esimerkkeinä voidaan mainita Saksan jälleenyhdistyminen vuonna 1990 ja Euroopan unionin laajentumisprosessi. Euroopan yhdentymisen huipentuma koettiin vuonna 2002, kun 15 valtiota otti käyttöönsä euron virallisena valuuttanaan. Euroopan integraatio ei ole kuitenkaan sujunut kitkatta, sillä Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä Euroopan perustuslain vuonna 2005.

Katso myös

• Aasian historia
• Maailmanhistoria

Kirjallisuutta

• Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600. (Historien om Europa: Oppvåkning, 2003.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19405-4.
• Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Kiihkon aika: 1600-1800. (Historien om Europa 1600-1800: Besettelse, 2004.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-20161-1.
• Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Ihanteiden nousu: 1800-1900. (Historien om Europa 1800–1900: Oppbrud, 2005.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20162-X.
• Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Pimeyden aika: 1900–1945. (Historien om Europa 1900–1945: Mørkets tid, 2006.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22186-9.
• Autio, Juha-Pekka: Eurooppalaisen kulttuurin muotoutuminen: Kirkollisesta ykseydestä vallan tasapainoon. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A 19. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1994. ISBN 951-29-0187-0.
• Mikkeli, Heikki: Euroopan idea: Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994 (3. painos 1999). ISBN 951-710-000-0.
• Utrio, Kaari: Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia. Helsinki: Somero: Tammi: Amanita, 2001 (1. painos 1998). ISBN 951-31-2285-9.
• Zetterberg, Seppo (päätoim.): Euroopan historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18742-9.
• Tuomas Heikkilä, Marjo Kaartinen, Taneli Kukkonen, Liisa Suvikumpu, Teija Tiilikainen (toim.): Euroopan historia 1-2. WSOY, 2012.

Euroopan historia maittain