Federico Fellini
Federico Fellini (20. tammikuuta 1920 Rimini – 31. lokakuuta 1993 Rooma) oli italialainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.
Fellinin intohimoinen ja konfliktinomainen suhde naisiin ja synnyinmaahansa Italiaan ovat hänen elokuviensa kaksi keskeistä teemaa, ja ne ovat läsnä lähes kaikissa hänen elokuvissaan.
Sisällysluettelo
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapsuus ja uran alkuvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fellini syntyi pikkuporvarilliseen maalaisperheeseen Riminin kylpyläkaupungissa Adrianmeren rannikolla. Häntä kiinnostivat journalismi ja piirroskuvitukset, ja niinpä hän lähti vuonna 1939 Roomaan, jossa meni suurilevikkisen viikoittain ilmestyvän huumorilehden palvelukseen.
Lehtimiehenä hän kirjoitti novellisarjan, joka oli tarkoitettu luettavaksi radiossa. Yksi novellien kuuntelijoista oli Giulietta Masina, jonka myöhempi tapaaminen oli kuin rajumyrsky Fellinille. He avioituivat 30. lokakuuta 1943.
Fellinin ura elokuvan parissa alkoi käsikirjoittajana ja kuvaussihteerinä Roberto Rossellinin elokuvassa Rooma, avoin kaupunki (Roma, città aperta) vuonna 1945. Yhteistyö Rossellinin kansa kesti useita vuosia ja sen ohessa hän oli yhteistyössä myös Pietro Germin (Lain nimessä, In nome della legge vuonna 1948) ja Alberto Lattuadan (Ilman sääliä, Senza pietà vuonna 1947) kanssa. Viimeksi mainitun kanssa Fellini toteutti ensimmäisen elokuvaohjauksensa Varieteen valot vuonna 1951. Elokuva oli saanut vahvoja vaikutteita neorealismista.
Ensimmäinen Fellinin täysin oma ohjaustyö, komedia Valkoinen sheikki, valmistui vuonna 1952. Seuraavana vuonna hän sai valmiiksi elokuvan Vetelehtijät, jossa ns. felliniläinen maailmankuva oli kehittynyt täydelliseen muotoonsa.
Vuonna 1954 valmistuneella tragedialla La Strada – Tie Fellini loi maailmanmaineensa. Tässä merkittävässä läpimurtoelokuvassa, kuten myös kahdessa seuraavassakin, vuoden 1955 Huijareissa ja vuoden 1957 Cabirian öissä, oli naispäähenkilönä Fellinin puoliso Giulietta Masina. Edellisessä filmissä hän näytteli Gelsominan, onnettoman sirkustaiteilijan roolin. Gelsominaa käytti hyväkseen sirkuksessa ja myös yksinään Gelsominan kanssa esiintynyt voimamies Zampanò, jota esitti Anthony Quinn. Cabirian öissä Masina näytteli rohkeaa, joskin naiivin yksinkertaista prostituoitua. Elokuvan teemalaulusta tuli suuri menestys ja sen sävelsi Nino Rota.
Aikuisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva Ihana elämä (La dolce vita) valmistui vuonna 1960 ja sai Cannesin elokuvajuhlien kultaisen palmun. Tässä elokuvassa muotoutui lopullisesti "felliniläinen barokki": henkilökuvat muodostuvat ylenpalttisen rehevistä ja eriskummallisista hahmoista, todellisista elävistä karikatyyreista; juonenkulku on vailla todellista draamallista kehitystä; ajan käsittelyssä todellisuus ja fantasia sekoittuvat surutta keskenään.
Ihanan elämän ja Nino Rotan luoman kuivanpisteliään musiikin saavuttama suunnaton suosio eri puolilla maailmaa soi Fellinille mahdollisuuden ohjata kolme vuotta myöhemmin elokuva Fellinin 8½ (8½), joka on hänen elokuvistaan kaikkein henkilökohtaisin ja kaikkein kunnianhimoisin. Tuomalla yleisön eteen omat elokuvantekijän fantasiansa ja kunnianhimonsa Marcello Mastroiannin hahmossa Fellini tarjoaa kaikkien nähtäväksi hyvin kiihkeän tulkinnan taiteellisesta luomistyöstä.
Nostalgia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1969 valmistui liioittelevan suurellinen Fellinin Satyricon, joka oli Petroniuksen katkelmallisen teoksen Trimalkion pidot mukaelma. Tämän jälkeen seurasi sukellus syvälle lapsuuden muistoihin vuonna 1970 elokuvalla Klovnit – onnellisten maailma, joka oli tehty televisiolle mutta jota esitettiin myös elokuvateattereissa. Samaa omaan lapsuuteen pureutuvaa teemaa jatkoivat Fellinin Rooma vuonna 1972 ja eritoten Amarcord vuonna 1973, joka keskittyy ohjaajan lapsuuteen Riminissä sekä Benito Mussolinin fasistivallan alkuaikoihin.
Fellinin Casanova vuodelta 1976 tuo uudelleen hetkeksi näytteille Satyriconin mahtailevan ja suurieleisen barokin. Fellinin intiimi ja tunnustuksellinen elokuvakerronta saa jatkoa arvoituksellisessa televisioelokuvassa Orkesteriharjoitus vuonna 1979. Myös tämä elokuva pääsi television lisäksi elokuvateattereihin.
Fellinin liioitteleva ja ylenpalttisuudessaan kriittinen elokuvataide sai jatkoa vuonna 1980, kun valmistui Naisten kaupunki, pääosassa jälleen ohjaajan alter ego Marcello Mastroianni. Belle Époquen loppua, oopperan suurien diivojen mahtavuutta, valtamerihöyryjen suuruuden aikaa ja Euroopan tietä kohden ensimmäisen maailmansodan räjähdystä kuvataan elokuvassa Fellinin Laiva, joka valmistui vuonna 1983. Tämä elokuva on kunnianosoitus mykälle elokuvalle, sen mestareille ja taidokkaalle henkilöohjaukselle. Fellinin Laiva on todellinen hautajaisooppera, niin eräälle historian aikakaudelle kuin tavallaan myös Fellinille itselleenkin. Tämän mahtavan elokuvan jälkeen valmistuivat enää vain pienimuotoiset ja intiimit elokuvat Ginger ja Fred vuonna 1985, Haastattelu 1987 sekä viimeiseksi jäänyt La voce della luna vuonna 1990. Viimeinen elokuva ei saanut Suomen ensi-iltaa.
Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ohjannut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Varieteen valot (Luci del varietà, 1950; yhteistyössä Alberto Lattuadan kanssa)
- Valkoinen sheikki (Lo sceicco bianco, 1952)
- Vetelehtijät (I vitelloni, 1953)
- episodi ”Avioliittotoimisto” elokuvassa L'amore in città (1953)
- La Strada – Tie (1954)
- Huijarit (Il bidone, 1955)
- Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957)
- Ihana elämä (La dolce vita, 1960)
- episodi ”Tohtori Antonion kiusaukset” (”Le tentazioni del dottor Antonio”) elokuvassa Boccaccio ’70 (1962)
- Fellinin 8½ (8½, 1963)
- Giulietta ja viettelykset (Giulietta degli spiriti, 1965)
- episodi ”Toby Dammit” elokuvassa Kolme askelta yöhön (Tre passi nel delirio, 1968)
- Block-notes di un regista (tv-elokuva, 1969)
- Fellinin Satyricon (Fellini Satyricon, 1969)
- Klovnit – onnellisten maailma (I Clowns, 1971)
- Fellinin Rooma (Roma, 1972)
- Amarcord (1973)
- Fellinin Casanova (Il Casanova di Federico Fellini, 1976)
- Orkesteriharjoitus (Prova d'orchestra, 1978)
- Naisten kaupunki (La città delle donne, 1980)
- Fellinin Laiva (E la nave va, 1983)
- Ginger ja Fred (Ginger e Fred, 1986)
- Haastattelu (Intervista, 1987)
- La voce della luna (1990)
Käsikirjoittanut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itse ohjaamiensa elokuvakäsikirjoitusten lisäksi Fellini laati käsikirjoituksen ainakin seuraaviin elokuviin:
|
|
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| 1950-luku: Varieteen valot (1950) - Valkoinen sheikki (1952) - Vetelehtijät (1953) - Avioliittotoimisto, jakso L'amore in città (1953) - La strada – Tie (1954) - Huijarit (1955) - Cabirian yöt (1957) 1960-luku: Ihana elämä (1960) - Tohtori Antonion kiusaukset, jakso elokuvassa Boccaccio '70 (1962) – 8 ½ (1963) - Giulietta ja viettelykset (1965) - Toby Dammit, jakso elokuvassa Kolme askelta yöhön (1968) Block-notes di un regista (1969) - Fellinin Satyricon (1969) 1970-luku: Klovnit – onnellisten maailma (1971) - Fellinin Rooma (1972) - Amarcord (1973) - Fellinin Casanova (1976) - Orkesteriharjoitus (1978) 1980-luku: Naisten kaupunki (1980) Fellinin Laiva (1983) - Ginger ja Fred (1986) – Haastattelu (1987) 1990-luku: La voce della luna (1990) |
