Viikingit

Viikinkejä piirroksessa 800- tai 900-luvulta.

Viikingit olivat skandinaavista alkuperää olevia aseistautuneita merenkulkijoita 700–1000-luvuilla. Näitä sotureita ja kaukopurjehtijoita lähti Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta etsimään kultaa ja hopeaa ja uutta maata. He ryöstelivät ympäri Eurooppaa, ottivat itselleen orjia ja matkasivat Bagdadiin ja Amerikkaan asti. Heillä oli tarunomainen maine nopeista ja rohkeista hyökkäyksistään joista munkit kirjoittivat muistiin kauhukertomuksia luostarien ja kaupunkien ryöstöistä. Pelkkiä raakoja barbaareja viikingit eivät kuitenkaan olleet, vaan kävivät taitavasti kauppaa, olivat erinomaisia purjehtijoita ja monitaitoisia käsityöläisiä ja laivanrakentajia. Lisäksi viikingeillä oli rikas tarinaperinne.

Viikinkien reitit sekä suomalais-ugrilaisten kansojen vaellukset

Kuka on viikinki?

Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa sekä myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä viikinki vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla merirosvo. Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa skandinaavista väestöä kokonaisuudessaan.

Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Hyvin luultavasti skandinaavistenkin viikinkien joukkoon silti sulautui ei-skandinaavisia aineksia.

Länsi-Euroopassa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat ruseja (soutaja: nimitys tulee siitä, että viikingit tulivat jokia pitkin). Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui samalla kun viikinkien vaikutus Venäjällä loppui.

Etymologia

Viikinki on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Vikingr ’viikinki’ tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin vikingr oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta wíc, joka tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan vicus, ’kylä’). Muitakin etymologioita on esitetty.

Sana viikinki esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa.^lähde? Islantilaisissa saagoissa viikinki tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua (vrt. muinaisnorjan sanontaan farar i vikingr ’mennä tutkimusmatkalle’).^lähde? Muinaisenglannissa sana wicing esiintyy ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith.^lähde?

Keskiaikaisessa kirjallisuudessa viikingiksi kutsutaan rosvoa, eikä tiettyä kansaa tai kulttuuria kokonaisuudessaan. Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka.^lähde?

Historialliset maininnat

Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin Anglosaksien kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Portlandin saarelle, joka sijaitsee Dorsetissa. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Tämän jälkeen kronikat ja asiakirjalähteet ovat yli 200 vuoden ajan täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.

Adam Bremeniläinen

Saksalainen pappi Adam Bremeniläinen kirjoitti noin vuonna 1075 teoksensa Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum (Hampurin piispojen historia) neljännessä osassa:.

»Aurum ibi plurimum, quod raptu congeritur piratico. Ipsi enim piratae, 'quos illi Wichingos as appellant, nostri Ascomannos regi Danico tributum solvunt.

Täällä Sjellannissa on paljon kultaa, ryöstöretkillä hankittua. Nämä merirosvot, jotka kutsuvat itseään wichingeiksi, joita me kutsumme ascomanneiksi, maksavat veroa Tanskan kuninkaalle.»

Riimukivet

Eri puolilta Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä sekä rahoittajan nimen. Riimukivet on kirjoitettu riimuilla, vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla. Riimukiviä on eniten Keski-Ruotsissa, missä niitä pystytettiin 1000-luvulla, viikinkiajan loppuvaiheessa. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat jo 200-luvulle. (roomalainen rautakausi).

Saagat

Saagat ovat 1100–1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuuluisimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði.

Yhteiskunta

Tämä viikinkipäällikön hauta on säilynyt hyvin Färsaarten puuttomassa maastossa

Viikinkiajan Pohjoismaissa ei ollut nykyisiä valtionrajoja, eivätkä ihmiset pitäneet itseään "skandinaaveina". Nykyisiä Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia asuttivat norjalaiset, tanskalaiset, svealaiset ja göötit, sekä pohjoisempana saamelaiset ja idässä suomalaiset.

Skandinavian väestön hierarkian huipulla olivat kuninkaat. Heidän alapuolellaan olivat jaarlit, jotka etenkin Pohjois-Skandinaviassa saattoivat tosin olla samanlaisia pikkuruhtinaita kuin kuninkaatkin. Jaarlit valvoivat vapaita kansalaisia (bóndit), jotka olivat maanviljelijöitä, käsityöläisiä tai kauppiaita. Bóndit pystyivät lisäämään vaurauttaan ja kohottamaan asemaansa osallistumalla ryöstöretkille tai kauppamatkoille. Alin yhteiskuntaluokka olivat orjat, joita olivat vangit ja monet köyhtyneet ihmiset.

Jotkut naiset seurasivat viikinkimiehiään ryöstöretkille. Korkeasäätyisillä naisilla oli ylelliset olot, mistä kertovat joidenkin saamat mahtavat venehautaukset ja riimukirjoitusten kuvaukset itsenäisistä naispuolisista maanomistajista ja rakentamisen rahoittajista.

Sikäli kuin tiedetään, thingiin eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle kontrolloimaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, allting, kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 tai ainakin vuodesta 930 alkaen Islannissa.

Viikinkiaika

Pääartikkeli: Viikinkiaika

Viikinkien asuttamat alueet ja viikinkien retket.

Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066.

Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. On esitetty useita, joskus ristiriitaisiakin teorioita siitä, mikä ajoi viikingit retkilleen. Syyksi on arveltu mm. ilmastonmuutosta, ruoan ali- tai liikatuotantoa, kelvottomia hallitsijoita, merikaupan kasvun suomia ryöstelymahdollisuuksia, merikaupan laman aiheuttamaa ryöstelytarvetta, väestön tungosta ja viikinkien perusruoan, sillin, kantojen romahdusta. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.

Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830–900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin aiemmin. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla. Skandinaaviset rusit tai varjagit kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla ja perustivat siirtokuntia itään. Viikinki-nimitystä heistä ei käytetty aikalaislähteissä.

Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla, ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia, sekä saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Lähteet kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä sekä Kaspianmerellä saakka.

Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandsaaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin sekä Etelä-Grönlantia, josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä. Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa.

Leif Erikinpoika (noin 975–1020), Erik Punaisen poika, saattoi olla ensimmäinen viikinki ja eurooppalainen Amerikan mantereella. Hän kävi sotureineen vuoden 1000 tienoilla Pohjois-Amerikassa alueilla, joita he nimittivät Marklandiksi (nykyinen Nova Scotia) ja Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland). Viinimaa oli todennäköisesti nykyisen Newfoundlandin pohjoisosa ja se on voinut tarkoittaa muinaisnorjaksi "laidunmaata". Viinirypäleitä Newfoundlandissa tuskin kasvoi.

Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata. Lisäksi viikingit tekivät retkiä Jäämerellä, muttei ole todisteita siitä, että he olisivat juurikaan käyneet Vienanmerta ja Kuolan niemimaata idempänä.

Viikinkiajan loppu

Kristinusko alkoi toden teolla levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa".

Yksi viikinkiajan päätepiste oli Hastingsin taistelu 1066, jossa Englannin kuningas Harald Godwininpoika hävisi normannien armeijaa johtaneelle Vilhelm Valloittajalle. Vilhelmillä oli käytössään taisteluhevosia, joiden ratsastajilla oli jalustimin varustetut satulat. Näin viikinkivalta päättyi Britanniassa, vaikkakin myös normannit olivat alueelle muuttaneita skandinaaveja.

Aseistus

Viikinkisotureita nykyajan viikinkifestivaaleilla Irlannissa

Viikingit saattoivat kulkea ratsain, mutta he olivat jalkaväkeä eivätkä taistelleet hevosen selässä. Heillä oli yhtenäinen perusvarustus, mutta ei univormua. Viikinkisoturien aseistus oli melko samankaltainen kuin muunkin Euroopan sotureilla. Varakkaimmilla viikinkisotureilla oli polvista kaulaan ulottuva rengashaarniska ja muilla todennäköisesti nahkainen sotisopa. Jotkut käyttivät puolipallon tai kartion muotoista rautakypärää, jossa oli nenänsuojus. Muut käyttivät päänsuojana ehkä nahkakalottia. Viikinkien kilpi oli pyöreä, noin metrin kokoinen ja laudoista koottu. Tavallisimpia hyökkäysaseita olivat miekka sekä monenlaiset keihäät ja kirveet, mutta viikingit käyttivät myös jousia ja nuolia. Vyöhön kiinnitettiin nahkatuppi, jossa pidettiin leveää veistä.

Viikinkimiekka oli alkuaikoina yksiteräinen ja myöhemmin kaksiteräinen. Teriä taottiin joskus damaskointitekniikalla, mikä antoi niille sitkeyttä ja vaikuttavan ulkonäön. Miekkoja tehtiin teräksestä ja raudasta, ja ne koristeltiin hienosti, etenkin kahvaosa. Huotra oli puinen, nahalla päällystetty, ja siinä oli kangas- tai villavuoraus sekä metallinen kenkäin suojaamassa miekan kärkeä.

Laivanrakennus ja merenkulku

Pääartikkeli: Viikinkilaiva

Viikinkilaivan rekonstruktio

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä.

Koska viikingit hautasivat mahtimiehiään, rikkaita naisia ja miehiä laivoissa, muutamia laivoja on säilynyt. Tällaisia ovat norjalaiset Osebergin laiva ja Gokstadin laiva.

Avomerellä viikingit käyttivät suurta suorakulmaista purjetta, jokivesiä ja rannikkoa pitkin kuljettiin soutamalla, jolloin masto kaadettiin. Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaa vievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruoaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta.

Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa, aaltoja, tuulta, lintuja ja meren kaloja.

Mytologia ja uskonto

Pääartikkeli: Skandinaavinen muinaisusko

Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Thor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin naispuoliset soturit, valkyyriat johdattivat taisteluissa urheiten taistelleet kaatuneet soturit. Odin keräsi sotajoukkoja tulevaa viimeistä taistelua varten, joka käytäisiin jumalien ja "jättiläisten" välillä. Jumalien hävitessä maailma loppuisi.

Viikinkipäälliköillä saattoi olla henkilökohtainen suosikki- ja suojelijajumala, jolloin muut jätettiin taka-alalle.

Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.

Viikinkejä koskevia myyttejä

Sarvekkaat kypärät

Ei ole todisteita, että viikingit olisivat pitäneet sarvekkaita kypäriä. Tämä on myöhemmin 1800-luvulla romantiikan ajalla Ruotsissa muotoutunut myytti, joka perustui skandinaaviselta pronssikaudelta peräisin oleviin aitoihin esinelöytöihin. Tuolloin todella käytettiin sarvikypäriä, luultavasti seremoniallisissa yhteyksissä. Sarvikypärät saattoivat kuulua myös myöhäisroomalaisiin paraativarusteisiin. Kansainvaellus- ja merovingiajalla Odin-jumala kuvattiin toisinaan sarvipäisenä tai sarvikypäräisenä. Wagnerin oopperassa viikingeillä oli sarvekkaat kypärät ja ihmiset mielsivät virheellisesti, että menneessä ajassa viikinkien kypäröissä oli sarvet.

Mielikuva sarvikypäröistä on saanut lisäpohjaa populaarikulttuurin viikinkihahmoista, kuten muassa Harald Hirmuinen -sarjakuvasankarista.

Ihmiskallojen käyttö kuppeina

Ei myöskään ole historiallisia todisteita sille, että viikingit käyttivät ihmisten kalloja juomakuppeina. Tämän myytin alkuna luultavasti on islantilaisen kenningin virheellinen käännös, sekä Magnús Ólafssonin kuvaus sotureista, jotka joivat ”kallon kaarevista osista” (eli sarvista), joka kääntyi muotoon ”tapettujen kalloista”. Historioitsijat Herodotos ja Strabo mainitsevat joidenkin todella juoneen kallokupeista, muun muassa skyyttien on sanottu juoneen vihollisten kalloista.

Sivistymättömät, likaiset raakalaiset

Viikingit kuvataan joskus populaarikulttuurissa villeiksi ja likaisiksi raakalaisiksi. Viikingit käyttivät kuitenkin monenlaisia siistiytymisvälineitä, kuten kampoja, partateriä ja "korvalusikoita", joilla ehkä puhdistettiin korvakäytävät vaikusta. Kampoja löytyy viikinkiaikaisista haudoista niin paljon, että voisi kuvitella jokaisen miehen ja naisen käyttäneen niitä.

Arabialainen matkamies Ibn Fadlan kuvailee matkakertomuksessaan rusien likaisuutta monin värikkäin kuvauksin. Hän esim. mainitsee inhoten, kuinka miehet ja naiset pesevät naamansa samassa astiassa aamuisin. Muslimimaailmassa tärkeä ajatus henkilökohtaisesta hygieniasta oli tuolloin ilmeisen vieras kaikkialla Euroopassa, mutta Ibn Fadlanin mukaan rusit joka tapauksessa olisivat peseytyneet joka aamu.

Perintö

Suullisesti välittyneet tarinat viikinkiajasta kirjoitettiin myöhemmin, 1200-luvulta alkaen, saagoiksi muinaisnorjan kielellä. Saagat kertovat usein oikeasti eläneistä ihmisistä, joskin niitä on pidettävä pikemminkin kaunokirjallisina teoksina kuin yksityiskohdissaan luotettavina dokumentteina viikinkiajan elämästä.

Pohjanmiesten esikristillisten uskomusjärjestelmien (kts. blót, vanha germaaninen uhritoimitus jumalille) piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus nimeltä asatru ("aasainusko") pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.

Viikingit modernissa kulttuurissa

Viikinkimyytin juuret

Varhaisimmat uuden ajan julkaisut, jotka käsittelivät viikinkikulttuuria, ilmestyivät 1500-luvulla. Näitä olivat Historia de gentibus septentrionalibus (Olaus Magnus, 1555) ja vuonna 1514 painettuna julkaistu Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, joka oli peräisin 1200-luvun alusta. Julkaisujen määrä lisääntyi 1600-luvulta lähtien, jolloin latinaksi käännetyt Eddat julkaistiin. Muinaisten sankareiden uroteot muodostuivat tärkeäksi osaksi Ruotsin ja Tanskan kansallisvaltioiden omakuvaa.

Skandinaavinen romantiikka

Viikinki sanana tuli yleiseen tietoisuuteen positiivisessa merkityksessä Erik Gustaf Geijerin vuonna 1811 kirjoittaman runon Viikinki myötä. Sanaa käytettiin puhuttaessa romantisoiduista merenkävijöistä, joilla oli hyvin vähän yhteistä historiallisen viikinkikulttuurin kanssa. Tällä romanttisella mielikuvalla oli poliittisiakin vaikutuksia. Ruotsissa haaveiltiin vuonna 1809 Suomen sodassa menetetyn Suomen takaisinvaltaamisesta. Tuolloin haluttiin ylläpitää myyttiä tarunhohtoisesta, urheasta soturikansamenneisyydestä. Nationalistinen viikinkimyytti nousi erittäin tärkeäksi myös Islannissa, Tanskassa ja Norjassa sekä Suomenkin svekomaanisissa piireissä. Norjassa tehtiin merkittävä arkeologinen löytö, Osebergin viikinkilaiva, juuri maan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1905. Norjassa viikinkejä käytettiin natsivallan aikana (1940–1945) niin merkittävänä propaganda-aseena, että sodan jälkeen oli havaittavissa jopa pientä viikinkiväsymystä.

Viikingit olivat myös brittiläisten romantikkojen suosiossa erityisesti viktoriaanisella ajalla. Saksassa Richard Wagnerin monet työt ovat saaneet vahvoja vaikutteita skandinaavisesta mytologiasta.

Ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin vuonna 1941 julkaisemasta historiallisesta viikinkiromaanista Orm Punainen tuli Ruotsissa suuri menestys. Kirja käännettiinkin maailmansodasta huolimatta useille kielille.

Saksalainen nationalismi ja kansallissosialismi

Katso myös: Natsisymboliikka

Romanttiset kuvitelmat germaanisista, sankarillisista viikingeistä sekä wagneriaaninen germaanimytologia vetosivat natsi-Saksan ajattelijoihin. Ne ovat nähtävissä esimerkiksi SS-järjestön tunnuksessa, joka muodostuu kahdesta sig-riimusta.

Katso myös

• Varjagit
• Rusit
• Viikinkien idäntie
• Harald Hirmuinen

Lähteet

• Hall, Richard: Matka viikinkien maailmaan. (Exploring the world of the vikings, 2007.) Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Helsinki: Multikustannus, 2007. ISBN 978-952-468-154-4.
• Hentilä, Seppo; Krötzl, Christian; Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Keuruu: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8.
• Susan M. Margeson: Viikingit, Merkurius-kirjat, Helsinki Media 2000, ISBN 951-32-0068-X

Kirjallisuutta

• Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014. Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. Studia Fennica Historica 18. Helsinki: Finnish Literature Society.
• Roesdahl, Else: Viikingit. (Vikingernes verden, 1986.) Suomentanut Hannes Virrankoski. Helsingissä: Otava, 1993. ISBN 951-1-11802-1.
• Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
• Ihmisen suku. 3, Etruskeista viikinkeihin. (The illustrated history of humankind.) Päätoimittaja: Göran Burenhult. Asiantuntijat: Ari Siiriäinen, Juha Valste. Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ym. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-18781-X.

Aiheesta muualla

• Rosalan Viikinkikeskus.
• Jussi Katajala: Viikinkiaika.
• Vikings. BBC. (englanniksi)
• The Viking Network. (norjaksi) (englanniksi)
• The Salme shipfind