Kiekkorinki 3/200{vuos}

Duke Ellington/
Pink Floyd/
Bitter Sweet/
Sibelius Academy Jazz Department presents/
Edu Kettunen/
Jukka Leppilampi/
Michael Schenker/
Saint Etienne/
Puolikuu/
Fishbone/
Saukki & Oravat/
Hank Williams/
The Animals/
Hassisen Kone/
Yardbirds/
Ian Anderson/
Los Straitjackets/
Neil Young
Terry Evans/
Dee Dee Ramone/
Marky Ramone & The Intruders/
John Pizzarelli/
Motorpsycho/
Lucifer Was/
James Cotton/
Musiikkia TV-sarjasta RAID /
Jukka Tolonen/
Patti Smith/
Lou Reed/
Peter Green/
Kirsty MacColl/
Jukka Gustavson/
LAB/
Smog/
The Who/
Josh Rouse/
Otto Donner/
Laurent Garnier/
Demon/
Diggin' In The Crates Crew/
Bone Thugs-N-Harmony/
Kelis/
Ol' Dirty Bastard/
Dr. Dre/
Eri esittäjiä/
Master P/
Jason Miles & kumpp/
Värttinä/
Petri Hakala/
Leena Joutsenlahti/
Vesku Jokinen/
HBTB/
|

OHI SEKTORIN / YLIASTUTTU O
EHKÄ ENSI VUONNA
OO
TYYLIÄ MUTTEI VOIMAA / VOIMAA MUTTEI TYYLIÄ
OOO
KISAKONEKISKAISU
OOOO
ME (LIPPU SALKOON)
OOOOO

 

Duke Ellington: The Essential Collection 1927-1962 (Sony)

Ahh…seksikästä groovea, hillitöntä svengiä, musiikkia parhaimmillaan! Tälle kolmen CD:n kokoelmalle on koottu Duken levytyksiä hänen kolmelta Columbia-kaudeltaan 1927-40, 1947-52 ja 1956-62. Samalla se dokumentoi Mestarin kehityksen taiteilijana: swing-kauden riemuliiterikeinunnasta siirrytään kohti täyteläistä bigband-soundia, virtuoosimaisia sooloja ja miehen mittavia suurteoksia.

Ensimmäinen CD dokumentoi Duken aikaa Cotton Clubilla Manhattanilla. Digatkaapa Ivie Andersonin eroottista laulusuoritusta It Don´t Mean A Thing (If It Ain´t Got A Swing) -biisissä! Ja muita vastaavia on roppakaupalla…jos tämä musiikki ei saa jalkaasi väpättämään ja verta kiertämään, suosittelemme lääkäriä. Levy loppuu häikäisevään Sophisticated Lady -sävelmään (Duke: "It´s the negro I know, my interpretation."), jossa Billy Strayhorn on tullut jo mukaan miehen hovisovittajaksi.

Toiselle CD:lle tultaessa Duke on vakiinnuttanut asemansa big band -jazzin suurmiehenä ja bebop-alkaa vyöryä päälle. Tämä on huomattavissa esimerkiksi hulppeasta Take The A-Train -muunnelmasta vuodelta 1941, jossa vokalisti Betty Roche heittäytyy bopin maailmaan. Digatkaapa myös Strayhornin bravuureja The Tattooed Bride ja Progressive Gavotte, joissa hänen ja bändin improvisaatiokyvyt loistavat.

Kolmannen CD:n alkajaisiksi mennään Newportin kuuluisille festivaaleille 1956, jossa Johnny Hodges loistaa Jeep´s Bluesissa. Ja lisää klassikoita tulee hengästyttävää vauhtia: Mood Indigo, Satin Doll, Perido…makeaa mahan täydeltä! Esimerkiksi Come Sunday (joka on Black, Brown, Beige and Blue -teoksen pääteema) -sävelmässä Mahalia Jackson on parhaimmillaan. Levy päättyy Duken viestiin, jossa hän sanoo: "Thank you for playing our sounds. Tell all your listeners that we do love you madly."

Duken musiikki on ehtymätön kultakaivos. Jos et ennen ole kuullut miehen säveliä, on tämä boxi hyvä paikka aloittaa. Takaamme tyytyväisyyden.

OOOOO

Jyri-Jussi Rekinen

Pink Floyd: Is There Anybody Out There? The Wall Live (EMI)

The Wallin live-version julkaisu kielii muutoksesta Floyd-leirissä. Ovatkohan Roger Waters ja David Gilmour, Nick Mason sekä Richard Wright sopimassa riitojaan? Toivottavasti. Tämä on nimittäin mainio levy, itse asiassa parempi kuin alkuperäinen Wall. Let me tell you…kun studioversiota koottiin, oli bändi jokseenkin hajonnut. Richard Wright ei kyennyt kommunikoimaan Roger Watersin kanssa saatika soittamaan tai säveltämään. Niinpä häntä ei levyllä juuri kuultu. Nick Masonin asiat eivät olleet paljon paremmin, levylle hankittiin soittamaan stunt-rumpali (Jeff Porcaro) vaikeimpia perkussio-osuuksia. Niinpä studioversio oli ennemmän tai vähemmän kahden miehen, Watersin ja Gilmourin, soppa. Mistään bändilevystä, puhumattakaan groovesta oli tuolloin turha puhua. Mutta nyt tässä soittaa bändi, jolla on kunnon meininki. Ihan tosi. Älkää naurako! Pink Floyd kompastui usein Masonin kömpelöön rumputyöhön, miehellä kun oli vaikeuksia pitää komppiaan kasassa (esimerkiksi Dark Side Of The Moonissa, Atom Heart Motherissa ja Echoesissa mies kiilaa että sleepaa). Nyt Mason klaaraa kimurantitkin kuviot ja kaikki on OK (mistään stunt-rumpaleista ja jälkidubbauksista meille ei kerrota). Myös Wright kantaa kortensa kekoon, mies äityy soittamaan jopa hienon wrightmäisen syntikkasoolon Run Like Hell -biisissä, herra paratkoon. Lisäksi tämän levyn soundit ovat hemmetin onnistuneet, stadion-nauhoituksesta huolimatta. The Wall oli Floydin viimeinen parahdus (Final Cut oli itse asiassa Roger Watersin soololevy). Näyttämöteoksena se oli megalomaaninen. Tämän levyn mukana tulevasta vihosta saa jonkinlaisen kuvan Watersin suuruudenhulluista ideoista, jotka ihme kyllä suurella hiellä, vaivalla ja rahalla saatiin jokseenkin toimimaan. Musiikillisesti kokonaisuus ja biisit ovat upeita, omalla synkällä ja pessimistisellä tavallaan. Watersin Syd Barret -trauma ja eksistentiaalinen ahistus saavuttivat Wallissa huipentumansa.

Mutta jos herrat tekevät rauhaa lakituvassa, niin emmekös me sitten voisi saada joitakin arkistojen aarteita päivänvaloon? Miten olisi Raving and Drooling, Gotta Be Crazy, Scream Thy Last Scream, Vegetable Man, Moonhead ja Pompeiji-live? Näin aluksi?

OOOOO

Jyri-Jussi Rekinen

Bitter Sweet: T for 3 (Rytmihäiriö CD/Naxos)

Maan mainion Rytmihäiriö-klubin housebandin talvella ilmestynyttä debyyttiä ei ole Rytmissä vielä arvosteltu, mutta se ei ole millään tavalla levyn vika (joku pölli levyn toimituksesta -toim.huom). Kosketinsoittaja Max Tabellin, rumpali Tomi Salesvuon ja basisti Häkä Virtasen groove-saikka kiehuu siihen malliin, että siitä voi tarjoilla vetäviä annoksia vielä vuosikausia. Levy äänitettiin elokuussa -98 tilanteessa, jossa Bitter Sweetin alkuperäisbasisti Erik Siikasaari oli joutunut väistymään Trio Töykeiden kiireiden vuoksi. Häkä Virtanen oli loistava valinta seuraajaksi, eikä levyltä aisti minkäänlaista yhteissoiton puutetta tai epävarmuutta. Svengi niin sanotusti istuu.

T for 3:n ainekset ovat keikoilta tuttua Bitter Sweetiä, pääasiassa Max Tabellin kirjoittamia groovenamuja, joita ei ole studiotilanteessa vesitetty esimerkiksi liian pitkillä sooloilla. Bitter Sweetin pläjäykset olisivat todella radioystävällistä, nuorekasta menojazzia - sääli vain, etteivät suomalaiset pop/rock -kanavat vähänkään valtavirran ulkopuolella uivia ystäviä taida haluta. Levyllä vierailee vokalisti Sami Saari, jonka tulkitsema Stevie Wonderin Lately on hieno ja herkkä päätös kymmenen biisin rytmiselle ilotulitukselle. Mukana on myös jenkkikitaristi Wayne Krantz, jonka naseva soolo biisiin Tom & Jerry on äänitetty internetin avulla!

T for 3:n ainekset ovat keikoilta tuttua Bitter Sweetiä, pääasiassa Max Tabellin kirjoittamia groovenamuja, joita ei ole studiotilanteessa vesitetty esimerkiksi liian pitkillä sooloilla. Bitter Sweetin pläjäykset olisivat todella radioystävällistä, nuorekasta menojazzia - sääli vain, etteivät suomalaiset pop/rock -kanavat vähänkään valtavirran ulkopuolella uivia ystäviä taida haluta. Levyllä vierailee vokalisti Sami Saari, jonka tulkitsema Stevie Wonderin Lately on hieno ja herkkä päätös kymmenen biisin rytmiselle ilotulitukselle. Mukana on myös jenkkikitaristi Wayne Krantz, jonka naseva soolo biisiin Tom & Jerry on äänitetty internetin avulla!
OOOO1/2

Markus Partanen

Sibelius Academy Jazz Department presents: Play Modes (Jazz Weaver)

72 minuuttia 2 sekuntia mitä monipuolisinta suomalaista rytmimusiikkia melkein kaikista kuviteltavissa olevista jazzin genreistä ja hieman muistakin. Siinä pähkinänkuoressa se, mitä Sibelius Akatemian Jazzosaston toiselta kokoelmalevyltä löytyy. Kooste siis ei kerro ainostaan nuorten suomalaisjazzareiden korkeasta ammattitaidosta, vaan myös laajasta ilmaisuskaalasta ja mielikuvituksesta. On Tero Saarti Quartetin napakkaa perusmodernismia ja Ahavan kansanmusiikkivaikutteista menoa, on Big Brotherin urkuhöyryä ja Reunan konekomppi/sämple -maisemia, on Bingon räväkkää sähkökitaratyylittelyä, Fission perinteisempää fuusiota ja Six! -yhtyeen vapaamman jazzin perinteestä ammentavaa juttua. Ja vielä monta muuta. Vain neljä levyn neljästätoista bändistä on julkaissut biisinsä omalla albumillaan, joten Sibiksen kooste lupaa odotettavissa olevan edelleenkin runsasta suomi-jazzin tarjontaa. Viisi biisiä on tehty alun perin Yleisradion radionauhoille, joten tuo Matti Konttisen luoma instituutio on edelleenkin tärkeä osa suomalaista jazzkulttuuria, vaikka äänitystekniikka on viime vuosina yksinkertaistunut ja levyjen tekeminen halventunut. Play Modesilla soittaa (ja laulaa) kaikkiaan erittäin edustava kattaus nuoremman polven jazzmuusikoita, eikä esimerkiksi komppipuolella samat tekijät ole äänessä liian usein. Työmyyrä rumpali Mika Kalliokin on mukana "vain" kolmessa kokoonpanossa.

Hyvät ystävät: ostakaapa Sibiksen laadukas kokoelmalevy lahjaksi vaikkapa jokaiselle ulkomaiselle ystävällenne ja näyttäkää, miten hyviä me ollaan!

OOOO1/2

Markus Partanen


Edu Kettunen: Jokapojan Hollywood (Universal)

Napakka Rauhaton-sävelradiohitti polkaisee Edu Kettusen kiekon mukavasti liikkeelle: 40 minuuttiin on ahdettu tusina pientä tarinaa, lähestulkoon yhden miehen orkesterilla soitettua, ominpäin äänitettyä ja miksattua.

Ulkomaanperiodin tuntoja tilittänyt kolme vuoden takainen, hieno Elävien maassa on saanut hyvää seuraa. Kettunen ei ole vain yhä mestarillisempi lauluntekijä, vaan mikä tärkeintä: yhä itsensä näköisempi. Mies jaksaa olla se pikkuisen toisinajatteleva ja salaironinen vierestäkatsoja, jonka huomioita nykymenossa soisi kuulevansa enemmänkin. Edun tarinoissa ikioma Vietnam ja jokapojan Hollywood vaanii tv-addiktien sohvankulmalla, ja Nokia-inssien mukafiinit pikkurouvat näkevät suorastaan painajaisia laulajan elämäntavoista ja pitkästä tukasta.

Kettunen peilaa syrjäkylien pieniä kohtaloita cityjen säihkeeseen, jossa lipevät kusettajat lupaavat leipoa jok'ikisestä bimbosta vartin julkkiksen, ja Ferraria alle ja lukaalia veroparatiisissa. "Kunhan venaat vähän, beibi!"

Edun maailmassa elämän runtelemillekin täytyy löytyä aikaa ja ymmärrystä. Kaikki on ihan okei, vaikka keittiössä tuulee, makkarissa sataa ja naapurissa asuu markan jeesus pahimmasta päästä - tärkeintä on tehdä duuniaan ja yrittää ohessa elää parhaan kykynsä mukaan. Lättypaketti on kääritty matkamiehen itsensä piirtämään kansivihkoon, jossa hellyyttävä autokolonna jonottaa sivulta toiselle. Eikä ihme että jonottaa, paikallisella huoltoasemalla kun esiintyy E. Kettunen kohtuupitkällä keikalla, kello 09.00-23.00. Tänään. Kansanlaulusta runomittansa lainaava rynkytys kiteyttää jotenkin haikeansuloisesti lauluntekijän neuvon ja näkökulman: "mitä siitä jos kohtalo rikkaudet vei/mitä siitä jos onnetar sorsi/meillä sittenkin on ihan ikioma orsi/jos onkin vain oljenkorsi". Tästä ei omavarainen ja kotikutoinen parane.

OOOOO+

Tommi Saarela

Jukka Leppilampi: Henki kulkee (FG-Naxos)

Seitkytluvun suomiprogen kultakaudella vaikuttaneen Tabula Rasan voimahahmo Jukka Leppilampi on pysytellyt sivussa kirkkaimmista valokeiloista viimeiset pari vuosikymmentä. Mies on kuitenkin monessa mukana: on tv-musiikkia ja pistäytymisiä "maallisemman´" rytmimusiikin cd-keskiössä. Käsillä olevaa gospel-uutukaista edeltävä Naked and quiet pohjasi tinkimättömään, sanattomaan ääni-improvisaatioon.

Ainakin kymmenen vuoden ajan kotimaan sujuvimmat uudet lauluntekijät ovat tulleet gospel-kiertokoulusta: Ruuska, Kuustonen, Hela, Petri Laaksonen. Jo tämän uskoisi herättävän yleisempää kiinnostusta myös Leppilammen tekemisiin.


Henki kulkee -albumin vire on harras ja mikäs sen paremmin genreen sopisikaan, nyky-gospelrockissa taajaan viljellyn sähköisen soundin ja hevirevityksen vastapainoksi. Tempo on välillä niin hidas, että laulu suorastaan pysähtyy - ja pysähdyttää. Teksti seisoo paljaana taustanaan akustinen kitara, satunnainen bongo ja kuoro.

Koruttoman tulkinnan alta välkkyy kova ammattitaito: riimi pitää ja tavut painottuvat melodian mukaan, kuten suomenkielinen runojalka opettaa. Radiosta saamme joka päivä todistusaineistoa, kuinka moinen alkaa olla katoava luonnonvara Leppilampea nuoremman sukupolven keskuudessa.

Kun biisien coheniaaninen ääneenajattelu alkaa puuduttaa, vire vaihtuu laakista: Leppilampi heittää veetikallio-vaihteelle, alkaen karjua ja kähistä soulbluesgospeliaan sielu ruvella. Vaikka kolahtaakin parhaiten jo käännytetyille, Henki kulkee -kiekon hiljainen lähestymistapa maistunee sopivina annoksina myös meille lopunaikojen audiovisuaaliseen tykitykseen turtuneille pakanoille

OOOO

Tommi Saarela

Michael Schenker: Adventures of the Imagination (Steamhammer/SPV)

Germaaniblondikitarasankarillamme on näköjään Lentävä Vee vireessä ja nakit notkeina. Yhdeksällä instrumentaaliraidalla Schenker esittelee raitoja säästelemättä miten rock-kitaraa käsketään - jos ei nyt ihan aastä ööhön niin ainakin koohon asti. Ja oikeilla soundeilla. Mielikuvituksellisuus tosin tiivistyy lähinnä nimeen, mutta biisit ovat mainioita etydejä Schenkerin seuraajille

OO1/2

Kari Hämekoski

Saint Etienne: Sound of Water (Mantra Recordings)

Britti-trion albumi on nimensä veroinen: soljuva, ilmava, populaari ja aavistuksen kokeileva samaan aikaan. Elektroniikka, akustisuus ja Sarah Cracknellin laulu ovat balanssissa muutamaa klisheesoundia lukuunottamatta. Keitos on kiehtova tietystä helppoudesta huolimatta. Olisivatpa laittanet mukaan runsaammin seiskoja ja ysejä jännitettä luomaan.

OOOO1/2

Kari Hämekoski

Puolikuu: Jingle Jangle (Megamania)

Kitarat helisevät ja bändi jyrää paikoin varsin komeasti. Koneet ryydittävät keitosta maukkaasti jotain kuluneen oloista rumpujuttua lukuun ottamatta. Laulu ja sanoitukset ovat tietyllä, joskin puolikuumaisen omintakeisella tavalla ristiriidassa soitannon kanssa - melodiat ja tekstit kun ovat "iskelmällisiä". Jotkut biiseistä toimisivat ehkä paremmin puhdasoppisina iskelminä. Levyä analysoidessaan toimittaja joutuu oikein pohtimaan iskelmän ja rockin/popin syvintä eroa - jos niissä nyt eroa onkaan? Näissä lauluissa on jotain perussuomalaisuutta, mutta sanoitusten särmääminen toisi niihin myös syvyyttä.
OOO

Kari Hämekoski

Fishbone: The Psychotic Friends Nuttwerx (Hollywood Records)

80-luvun puolestavälistä levyjä tehneen Fishbonen musiikki on lievästi sanottuna rikasta. The Psychotic Friends Nuttwerx -levyllä vierailevat funk-musiikin sateenkaarihiuksinen avaruusprofeetta George Clinton ja Funcadelicin basisti Billy Bass Nelson, mutta Parliament ja Funcadelic vaikutteet eivät ole ainoita. Fishbone yhdistelee koko mustan musiikin perinteen omaksi keitoksekseen skasta, reggaesta ja deltabluesista lähtien, yllättäen välillä latinokohtauksella ja maustaen keitoksen vielä Led Zeppelinillä, punkilla ja country-viuluilla. Biiseissä vilahtaa mm. Gwen Stefani No Doubtista, Donny Osmond ja hunajainen Los Fabulosos Cadillacs. Aika hassu keitos, vai mitä? Näillä tyypeillä menee todella lujaa.

Ja soundit ovat oma juttunsa. Fishbone siirtyy maisemasta toiseen aivan suvereenisti. Vielä kun laskee päälle hauskat ja oivaltavat sanoitukset voi todeta , että tässä on levy joka todellakin on siihen sijoitetun rahan väärti. Kunnon bailumusaa ja hallittua jammailua, jota voi myös keskittyä kuuntelemaan. Levy on niin täynnä informaatiota ja viittauksia, että siinä riittää kuunneltavaa pitkäksi aikaa. Tällä levyllä vauvatkin nauravat kitarisat ojossa Karma Tsunami-kappaleessa. Hauskaa ja mielenkiintoista.
OOOO

Maritta Kuula

Saukki & Oravat (Kråklund Records KRÅCD 68)

Takauma 60-luvulle: lastenhoitaja ei kehdannut viedä pikkupoikaa hautausmaan puistikkoon syöttämään oravia, koska poika aina karvakorvia nähdessään huusi kovalla äänellä "kurreja!!". Mitäs siinä on hävettävää? No, kun pojalla oli ärrävika, joten oravasta tuli olava ja kurreja lausuttiin... Pienestä ärrävikaisesta pojasta on tullut suuri sössöttävä karbaasi, mutta kaikilla karvaisilla pikkueläimillä on vieläkin paikka hänen suuressa sydämessään (terveisiä kotiin pikku elukoille).

Toinen takauma 60-luvulle: suomalaisen iskelmämusiikin sanoittajavelho Saukki lainasi Ameriikoissa hyvin suosittujen Chipmunks-pikkuilkiöiden idean, jossa asiallisesti kirjakieltä puhuva, setämäinen Saukki joutui kimittävien pikkuoravien eli Nestorin, Elmerin ja Simeonin kepposten kohteeksi.

Takavuosina nelikko sai sekä vanhemmat että lapset aivan pähkinöiksi: lapset tykkäsivät ja vanhemmat kyllästyivät oravien jäkätykseen. Saukin ja orkkujen toilailuja ei ole ollut pitkään aikaan saatavilla, nyt Kråklund Records on onneksi julkaissut 16 klassista kuulokuvaa, mukana Kuuraketti, Rautalankabändi, Hyppyrilinko, Villi Länsi jne. Ja Tarvajärvikin on mukana, sillälailla sillälailla! Kokeilkaapas, tepsiikö vintage-lastenlaulut tietokonepelien halvaannuttamiin pikkunörtteihin. Rytmi-lehden luontovinkki: oravia muuten kannattaa varoa, niissä on usein punkkeja, ja tiedetäänpä oravien joskus raapineen ja purreen parvekkeilla peittelemättömissä vaunuissa nukkuneiden pikkulasten kasvoja. Hilveää!

www.kraklund.sci.fi

Lapsuuteni jylsijöille OOOOO

Jyrki Ilvonen

Hank Williams: Live At The Grand Ole Opry (Universal)

Jesta, kantrihistoriaa tupla-CD:n verran! Juuri kun luulimme, että jokainen Hank-sedän ähkäisykin on julkaistu 10 CD:n boxilla, tulee tämä live-pläjäys. Biisit on koottu vuosilta 49-52, eli Hank-sedän kulta-ajalta. Mukana on muutama Hankin ennen julkaisematon raita. Osalla biiseistä äänessä ovat Red Foley, Claude Sharpe & The Old Hickory Singers, Wally Fowler ym.

Lystiä ja leppoisaa meininkiä! Hank on komeassa vedossa ja tulkitsee klassikkojaan omalla ainutlaatuisella tavallaan. Biiseissä ei ole mitään poikkeavaa, ei uusia säkeistöjä tms. Tulkinnatkin seurailevat tuttuja renkutuksia, joten mitään maata mullistavaa ei täältä löydy. Onpahan vain hyväntuulista kantripoljentaa ja hölmöilyä sketsien muodossa niitten välissä. Soundit ovat tyypillistä 40-luvun radiotasoa leikattuine yläpäineen. Mutta eipä se mitään.

OOO

Jyri-Jussi Rekinen

The Animals: Animalism(Repertoire REP 4772-WY)

Nämä elukat julkaisivat vain kolme studiolevyä, ja tämä on niistä viimeinen, vuodelta 1966. Eric Burdon pusersi tällekin Englannin LP-listojen neljännelle sijalle nousseelle levylle jälleen kokoaan suuremmalla itseluottamuksella erittäin negroideja laulusuorituksia. Animalsin loputon keikkaputki oli hionut yhtyeen niukantiukan, mutta koruttoman r&b; -näkemyksen huippuunsa. Animalism- levyn julkaisun aikoihin yhtyeen loppu kuitenkin häämötti, kosketinsoittaja Alan Price oli liuennut muihin hommiin -65, tälle platalle paikkaamaan saatiin Dave Rowberry, levyn ilmestyttyä rumpali John Steel häippäsi, ja kohtapuoliin koko riitainen lauma hajaantui kuka minnekin. Burdon tosin kokosi ympärilleen uuden samannimisen yhtyeen. Kuinka ystävällistä: bonuksena 9 sinkkuraitaa ja 4 USA:ssa julkaistun Animalization-LP:n uraa oikein stereona! Muut monona. Niin pitääkin.

Paria hutia lukuunottamatta kaikki Animalsin levylle tarttuneet jätökset ovat karvan verran edellä muihin saman aikakauden brittiryhmiin verrattuna, niin tämäkin.
www.repertoire-records.com OOOO

Jyrki "Jyräys" Ilvonen

Hassisen Kone: Tarjolla tänään (Poko)

Pari vuotta sitten haastatellessani Ismo Alankoa mies vannoi, ettei ikuna, ikuna, ikuna kokoaisi Hassisen Konetta, vaan menisi mieluummin vaikka leipäjonoon tai tiskaamaan ruotsinlaivoille. Mitenkäs sitten kävikään? Niin muuttuu maailma ja aatokset, Ismoseni. Rahalla, rahalla saa ja hevosella pääsee.

Mutta Hassisen Koneen kokoelmalevy on kuitenkin paikkansa ansainnut, vaikka ilmestyykin kuin sopivasti reunionin kunniaksi. Bändihän oli loistava. Se tipahti kuin tyhjyydestä keskelle Suomen sekavaa punk/uusiaalto -leikkikenttää vuonna 1979 ja teki selvää jälkeä. Kone soitti hyvin, sillä oli loistavia biisejä ja lahjakas laulaja/biisinikkari. Lisäksi se oli epämuodikas, ruma ja joensuulainen. On oikeastaan sääli, että yhtye tekee vain yhden pistokeikan. Eikös Ismo olisi mukava olla osa pientä tiukkaa rock-bändiä niin, ettei tarvitsisi koko ajan olla ismoalanko?

Nämä biisit eivät ole vanhentuneet, vaan toimivat yhä komiasti. Ja perskule, kun nuo Kinnusen veljekset soittavat tiukasti. Entäpä Reijo Heiskasen jazz-sävytteinen kitarointi? Miehen kykyjä ei aikoinaan huomattu, toivottavasti nyt se saa osakseen ansaitsemaansa arvostusta

OOOOO

Jyri-Jussi Rekinen

Yardbirds: Five Live Yardbirds(Repertoire REP 4775-WY)

Maaliskuussa 1964 herrat Paul Samwell-Smith, Eric "Slowhand" Clapton, Chris Dreja, Jim McCarty ja Keith Relf soittivat Marqueella aggressiivisesti amerikkalaisten esikuviensa hittejä vastaiskuna kiltimmille merseybeat-ryhmille. Esimerkiksi Too much monkey business, Smokestack lightnin' ja Louise olivat tällaisia energialatauksia.

On yhä hauska kuulla tällaista energistä reuhausta, vaikka Yardbirdsin studiolevyt ovatkin tiukempia. Lisäksi Claptonin heräävä kitarisankaruus nostaa päätään ylipitkien kitarasoolojen muodossa (kitarasankareita Yardbirdsien riveistä löytyi myöhemminkin). Harppusoolotkin voisivat olla tiiviimpiä. Myöhemmin yhtye vieraantui terveesti afroamerikkalaisen musiikin apinoinnista ja ryhtyi esittämään omaa materiaaliaan. Siitä mallina esimerkiksi Shapes of things. Bonuksena 8 liveraitaa 1965 Crawdaddy Clubin ja 1967 Saksan keikoilta.

OOO

Jyrki Ilvonen

Ian Anderson: The Secret Language of Birds (Roadrunner)

Viimeinkin Ian Andersonin akustinen soololevy! Mieshän on lupaillut sitä jo vuosikausia, mutta jostakin syystä se ei ole toteutunut. The Secret Language of Birds menisi hienosti myös Jethro-kiekkona, mitä nyt Martin Barren kitara puuttuu (äijä vierailee parilla biisillä). Lähinnä äänessä ovat Ian itse huilujen, kitaroitten, buzukin jne. kimpussa ja Andrew Giddings erilaisten kilistimien parissa. Anderson keskittyy nyt pienimuotoisiin lauluihin ja jättää instrumenttibriljeerauksen vähemmälle, vaikka hienoja huiluosuuksia levyllä kuullaankin. Biisit ovat pieniä minimalistisia kokonaisuuksia, jotka liittyvät löyhästi lintuihin. Kohokohtina Boris Jeltsinin kännäysmunauksista inspiraationsa saanut Boris Dancing ja kaksiosainen nimibiisi. Lisäksi Andersonin lystikkäät saatesanat valaisevat biisien taustoja.
OOO

Jyri-Jussi Rekinen

Los Straitjackets: The Velvet Touch Of (Yep Roc CD YEP 2013)

Turhaan piilottelevat naamojaan painimaskiensa takana. Nämä surf/rautalankainstrumentalistit jatkoivat ylväästi perinteitä Venturesin ja Shadowsin tyylejä yhdistellen. Genrelle tyypillinen tasapaksuus on vältetty vaihtelevilla biiseillä ja hauskoilla koukuilla. Suurin osa omia biisejä (Shadows teki omia, Ventures ei kai viitsinyt, kun rahaa tuli covereillakin), surftremoloa löytyy, vaaraa tihkuvia tunnelmia, Mexico-vaikutteita, lainamateriaalista Titanic-leffan teema My heart will go on on saanut uuden, pukevan Telstar-vaikutteisen asun, rumpalien suosikki Sing, sing, sing taas on ehkä hieman tavanomainen, mutta toimii. Muuten tuottaja Ben Vaughnille (jonka näpit ovat mukana myös Kolmas kivi auringosta -tv-sarjan vängässä twang-tunnarissa, muutkin Vaughnin omat tekemiset ovat tutustumisen arvoisia) sellaisia terveisiä, että hyvältä kuulostaa, tarjoan kaljat kun nähdään, rummut on liian pinnassa, mutta toisaalta pellit kihisee joskus tosi hienosti vanhanaikaisen tukkoisesti. Straitjacketsin Jimmy Lester kyllä potkii hyvin nopeammissa biiseissä, mutta Shadowsin ja varsinkin Venturesin rumpalit soittivat aikanaan paremmalla etukenolla. Kuunnelkaa joskus rumpaleitakin!Muuten 2: väittävät käyttävänsä vain Fenderin kitaroita, kieliä ja vahvistimia. Saattaa olla.

www.los.straitjackets.com

· OOOOO



Neil Young: Silver & Gold (Reprise)

Hopeaa ja kultaa on akustinen levy Neil Youngilta, pitkästä aikaa. Bändissä soittaa miehen luottomuusikoita vuosien varrelta: Ben Keith stilika, Jim Keltner ja Oscar Butterworth rummut, Spooner Oldham piano ja urut ja Duck Dunn basso. Biisien tunnelma on leppoisa ja lupsakka. Young nautiskelee kiirettömästä groovesta hyvien kaverien kanssa. Tällä levyllä ei ole uutta Like a Hurricanea, onpahan vain joukko mukavasti keinuvia akustisia ralleja. Buffalo Springfield Again haikailee takaisin nuoruuteen ja Without Rings on upea erokuvaus. Youngin levyjulkaisupolitiikka on merkillistä. Mies lupailee vuosikausia kaiken maailman boxeja (Buffalo Springfield ja Archieves) ja sitten markkinoille ilmaantuu tämän levyn ja CSN&Y;:n tapaisia ihan mukavia, mutta välityön omaisia kiekkoja. No, onpahan äijällä jotakin tekemistä.

Jyri-Jussi Rekinen
OOO

Terry Evans: Walk That Walk (Telarc CD-83486)

Ry Cooderin, John Fogertyn, John Lee Hookerin ja vaikka kenen taustajoukoissa laulaneen ja pari omaa hyvää levyä aikaansaaneella Terry Evansilla on Iso Ääni. Evans on, luonnollisesti, aloittanut 50-luvun lopulla poikasena gospelin parissa ja jatkanut luontevasti bluesin, R & B:n ja doo wop:in kautta souliin. Kaikki vaikutteet ovat suodattuneet tällekin levylle. Evans osaa ja haluaa käyttää koko äänialaansa, joka ulottuu alarekisterin murinasta rähinän kautta falsettiin asti. Eräänlainen jykevämpi Bobby Blue Bland, jos niin haluatte. Levyn kauttaaltaan hienosta groovesta vastaa just silleen relasti kolisteleva luottorumpali Jim Keltner. Ry Cooderkin mukana, molempien käsialan tunnistaa helposti. Vaikka Evansilla onkin 100 % läsnäolo esityksissään ja tehoja haetaan gospelin toisto/hokemiskeinoista ja Cooder on hyvässä vedossa eivät kaikki clapmyhandshaveagoodtime -tyyppiset biisit kestä loputonta venyttämistä. Levyn kesto on 46 min, 9 biisiä, eli keskimäärin herkutellaan viitisen minuuttia biisiä kohden. Peruslinjasta eroaa edukseen hidas A stone's throw away ja Cooder-klassikolta kuulostava Dancin' with your belly up. Olisikohan tuon Cooderin pitänyt tuottaa levy, onkos soundit vähän munattomat? Tuottaja väittää tietysti, että analogisen pehmeät.
OOOO

Jyrki Ilvonen

Dee Dee Ramone: Hop Around (Corazong)v

Marky Ramone & The Intruders: The Answer To All Your Problems (Zoe)

Dee Deen levyn on tuottanut itse Chris Spedding, mutta se ei pelasta sitä. Levyn kitarasoundit ovat kamalat. Rutikuiva näkkileipäsärö on ilmeisesti soitettu suoraan pöytään. Lisäksi biisit ovat b-luokan Ramones-kierrätystä. Nimet kertovat jo paljon: I Don´t Wanna Die In The Basement, Now I Wanna Be Sedated, 38th & 3rd jne. Nimibiisi on lystikäs pikku hölkkä, mutta Dee Deen muut uudet taideteokset ovat lähinnä säälittäviä. Lisäksi miehen raakunta on sietämätöntä kuultavaa. Miksei Barbara Ramonea päästetä hoilaamaan teiniäänellään enemmän?

Marky Ramone onnistuu vähän paremmin. Intrudersin biiseissä ei ole paljoa jälkiä Ramonesista. Ne ovat keskinkertaisia punk-revityksiä ilman Ramonesin älyä, satiiria ja koomisuutta. Marky soittaa hienosti, muut ovat keskinkertaisia muusikkoja. Mukana kamala versio Beatlesin Nowhere Manista.

Dee Dee: O
Marky: OO

Jyri-Jussi Rekinen

John Pizzarelli: Kisses In The Rain (Telarc CD-83491)

Perinteistä kitara/piano/kontrabasso -trio meininkiä, sekä soitannollisesti että sisällöllisesti. Pizzarellilla on merkillisen ohut kitarasoundi, joka ei niinkään häiritse kompissa, mutta sooloissa kuminauhamainen ohkaisuus korostuu täyteläisempään pianosoundiin verrattuna. Samaa ohkaisuutta on myös hänen lauluäänessään, joka tuntuu välillä jäävän yleensä hyvin tilaa antavan trion jalkoihin. Vai onko tämä tyylikysymys, vrt. Chet Bakerin laulu/trumpettisoundi. Olihan Nat King Colenkin ääniala kapeahko, mutta triolevytyksissä laulu tuotiin lämpimästi kuulijan lähelle. Sama keino olisi tehnyt tästäkin levystä kiinnostavamman, kun Pizzarelli ei ainakaan ihan vielä pärjää Oscar Moorelle.

Trion pianisti Ray Kennedy kuulostaa paljon Pizzarellia viriilimmältä ja taitavammalta, levyn olisi aivan hyvin voinut julkaista hänenkin nimellään. Hakematta tulee mieleen Oscar Peterson, joka onkin kuulemma trion suuri sankari. Eikös taas Nat Cole ollut Petersonin esikuva?

www.johnpizzarelli.com

Jännä juttu, levy kuulostaa erilaiselta ajankohdasta riippuen:

Päivänvalossa OOOyöllä OOOO

Jyrki Ilvonen

Motorpsycho: Let Them Eat Cake (Psychobabble)
Lucifer Was: In Anadi´s Bower (Record Heaven)

Norja on kumma maa. Metalli- ja teknometelin lisäksi maasta tulee kummallisia, mutta kiehtovan omaperäisiäja persoonallisia bändejä. Niin kuin nyt nämä kaksi. Motorpsycho ponnistaa musiikissaan pop-jalustalta, vaikuttajina lienevät Pet Sounsin aikainen Beach Boys ja Revolverin aikainen Beatles, mutta toisaalta yhtye lähestyy välillä avantgarden kaukaisia ulapoita. Yhtyeen biisit ovat kauttaaltaan erittäin vahvoja. Sovituksiin on upotettu minimalistisia puhallin- ja jousimattoja. Ne on tehty sopivan kimuranteiksi, jotta kuulijalla riittää tarpeeksi sulateltavaa. Sillä tämä on kaikkea muuta kuin kertakäyttöistä musiikkia - biisit kasvavat kuuntelussa hitaasti mutta varmasti. Mukana on kaiken kukkuraksi yksi Allman Brothers (!) -pastissi, Whip That Ghost (niin, Whipping Post). Ja vielä tuplarummuilla! Kiekko alkaa raskaalla sellosahauksella ja se loppuu atonaaliseen brassiambient-maalailuun.Loistavaa!

Kun Norjasta saapuu bändi nimeltä Lucifer Was, luulisi musiikin olevan valkonaamaisten liinatukkateinien tajutonta örinää. Mutta heps, bändi onkin kaikkea muuta. Bändin vaikutteet tulevat 60- ja 70-lukujen vaihteen brittiprogesta ja esiheavysta, esimerkiksi Jethro Tullista, Warhorsesta, (gulp!) Uriah Heepistä, Blodwyn Pigistä, Colosseumista, Black Widowista (kuka muistaa?) ja - niin - Black Sabbathista. Bändin kitarasoundi on oikeaoppinen Gibson

SG/Marshall/Hiwatt/Rewatt -yhdistelmä ja yhtyeen huilistit ovat kuunnelleet tarkkaan Roland Kirkinsä ja Ian Andersoninsa. Lisäksi levyn tuotanto on epämuodikas: särökitara on miksattu taka-alalle ja akustinen kitara sekä mellotron/huilu-osasto dominoi äänikuvaa. Niin, mellotron. Bändissä on kaksi kyseisen instrumentin soittajaa! Lisäksi huilistejakin on pari kappaletta. Sävellykset ovat omaperäisiä vanhahtavuudessaan ja ne ovat sopivan simppeleitä jäädäkseen soimaan päähän. Sanoitukset ovat mystissävytteistä hölynpölyä. Sovitukset ovat melko simppeleitä ja ne ovat täynnä riemastuttavia lainoja yhtyeen esikuvilta (mm. Spock´s Beard tekee samaa hauskaa varastamista). Hieno ja riemastuttava levy! Odotamme mielenkiinnolla seuravaa.

Motorpsycho:OOOOO
Lucifer Was:OOOO

Jyri-Jussi Rekinen

James Cotton: Fire Down Under The Hill (Telarc Blues CD-83497

James Cottonin tiimalasissa on jo sen verran hiekkaa alaosassa, että tempot pitäytyvät hitaamman ja keskitempoisen puolella. Mitään uutta ei tämä Cottonin uusin tarjoa, mutta ilma kulkee kuitenkin vielä keuhkoista harpun läpi. Elämääjuonut ääni rahisee komeasti, toivottavasti ukko jaksaa vielä jonkin aikaa, montaa ei enää Chicagon legendavaareista ole jäljellä. Siksi ihmettelenkin, miksi Darrell Nulisch on otettu laulamaan kaksi raitaa? Mieluummin maestroa itseään kuuntelisi. Cotton laulu ja huulio, Rico McFarland kitara, David Maxwell piano. Cotton on muuten mukana myös levyllä Superharps: James Cotton, Billy Branch, Charlie Musselwhite, Sugar Ray Norcia (Telarc Blues CD-83472 * * * *), jolta löytyy käyttökelpoisia lickejä jo pidemmällekin ehtineille harpisteille.

www.jamescottonsuperharp.com
OOOO
Jyrki Ilvonen

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Itku pitkästä ilosta (Ranka)

Jyväskylän miehet kehittävät suomalaista metallia vauhdilla. Yhtye on hionut ilmaisuaan edelliseltä kiekolta selkeämmäksi: nyt kolmen kitaran jyräys on tehostettu huippuunsa. Parasta Niskalaukauksessa on kuitenkin sen realistinen, jopa naturalistinen asenne. Synkät tekstit (pääosin Tomi Tuomaalan kynästä) yhdistettynä molli-biiseihin ja r-a-s-k-a-a-s-e-e-n ilmaisuun tekevät kokonaisuudesta vaikuttavan. Rautiaisen ääni on onneksi hento, joten mitään sankarihevikiljuntaa ei biiseiltä löydy. Moinen ääni yhdistettynä suomalaiskansalliseen inhorealismiin on toimiva yhdistelmä! Levy on hieman puuduttava mollibiisiensä tähden. Mutta eikös puuduttava ankeus kuulu tällaisen musiikin toimenkuvaan? Ja suomalaisuuteen yleensäkin? Loppuun sijoitettu Marja Mattlarin Lintu-sävelmä on loistava valinta. Lisäksi joistakin kitarariffeistä ja melodioista henkii (yllätys!) Neil Young! Tällä bändillä on tulevaisuutta.

OOOOO
Jyri-Jussi Rekinen

Musiikkia TV-sarjasta RAID (AXR) Mari Rantasila

Suomessakin voidaan tehdä hyviä TV-sarjoja, kun niihin panostetaan. Myös musiikkiin panostettiin ja sen huomasi. Pekka Marjasen säveltämä ja TV-sarjan ohjaajan, Tapio Piiraisen sanoittama Vain rakkaus on eräs tyylikkäimpiä tunnareita, mitä tässä maassa on tehty. Elokuvapuolella niitä tietysti löytyy, mutta TV:ssä on aivan liikaa halpistuotantoa, missä äänimaailmaksi riittää "joku biisi". Levyä mainostetaan hieman liikaa Mari Rantasilalla, sillä tämä on lähes täysin instrumentaalilevy, ainoastaan nimibiisi on laulettu. Mari Rantasilahan ei ole ensimmäistä kertaa solistina, vaan on tehnyt mielenkiintoista yhteistyötä mm. Yarin kanssa jo vuosia sitten. Marin ääni on varsinkin ylärekisterissä raa'ahko, ja se hieman häiritsee tässäkin. Neljä tähteä

OOOO

Teemu Virtanen

JJukka Tolonen: On The Rocky Road - A Retrospective (Love)

Tolosen retrospektiivi ilman Mountainsia? Höh! Miehen eräs upeimmista biiseistä on jostakin käsittämättömästä syystä jätetty pois. Peijooni! Muuten kokoelmasta hahmottuu kuva julmetun taitavasta kitaristista, jonka taiteellisesti vahvimmat tulkinnat ajoittuivat 70-luvun alkupuoliskolle. Tämän jälkeinen tuotanto on soitannollisesti yhtä nautittavaa, mutta uudet ideat ovat vähemmistössä. Tolosen tatsi, melodiataju ja soundipolitiikka ovat hienostuneita, ainutlaatuisia maassamme (mitä nyt Tolosen yletön wahwah -pedaalin käyttö alkuaikoina hymyilyttää nykyisin). On harmi, että levyllä ei ole enemmän kuin pari akustista biisiä. Mies on nimittäin akustisen kimpussa aivan oma lukunsa

OOOOO
Jyri-Jussi Rekinen

Patti Smith: Gung Ho (WEA)

Patti Smithin vuonna 1975 ilmestynyt esikoisalbumi Horses kolahti minulle tosi kovaa. Jo pelkkä Robert Maplethorpen ottama mustavalkoinen kansikuva Pattista, joka nojasi valkoiseen seinään olkapäällään tumma miesten puvuntakki, oli jotain aivan muuta kuin mihin oli totuttu. Siinä ei ollut mikään Joni Mitchell -tyyppinen naistrubaduuri, joka säestää akustisella kitaralla heleää lauluaan eikä Janis Joplinin kaltainen hippi, vaan salaperäinen rock´n´roll-muusa, joka oli jo elänyt ja nähnyt muutakin kuin rippikoulun kesäleirin. Myös seuraava lp Radio Ethiopia lunasti odostukseni täydellisesti: Patti Smith oli kovin naispuolinen rock-artisti. Hänen kauttaan aloin seurata muitakin New Yorkin uusia bändejä ja löysin Ramonesit, Televisionin, Richard Hellin, Blondien, Jonathan Richmanin ja Suiciden. Amerikkalainen uusi aalto oli minusta paljon mielenkiintoisempi kuin englantilainen.

Mutta sitten muusa rupesi pettämään. Easter sisälsi Because The Night-hitin, mutta oli muuten puolivillainen levy, samoin Waves. Sitten Patti rupesikin MC 5-kitaristi Fred Sonic Smithin vaimoksi ja katosi Detroitin lähiöihin kasvattamaan perhettään. 80-luvulla ilmestyi keskinkertainen Dream Of Life, sitten seurasi taas monen vuoden hiljaisuus.

Kunnes Fred Sonic Smith ja Robert Maplethorpe potkaisivat tyhjää, ja Patti Smith palasi Gone Again-muistolevyn myötä. Ikä ei ollut rapistanut Pattin vakuuttavaa hahmoa ja loistava äänikin oli tallella, mutta latteat sävellykset ja tylsällä rutiinilla veivaava bändi eivät saaneet minua vuodattamaan kyyneleitä kunnianarvoisten vainajien vuoksi. Seuraava levy, jonka nimeä en nyt muista, oli vielä huonompi. Jostakin lehdestä luin, että Michael Stipe seurasi idoliaan kaikille tämän keikoille ja teki ottamistaan valokuvista kirjankin. No, Patti Smith oli edelleenkin harvinaislaatuinen artisti ja tietysti hänen parhaat biisinsä ovat kuolemattomia.

Onneksi Gung Ho on vihdoinkin artistimme maineen arvoinen kiekko. Ei voi väittää, että jotain uudistumista olisi tapahtunut, mutta biisit ovat enimmäkseen hyvää keskivertoa ja kitaristit Lenny Kaye ja Oliver Ray ovat keksineet muutaman tarttuvan riffin. Kaye ja rumpali Jay Dee Daugherty soittivat Pattin bändissä jo 70-luvulla, Ray ja basisiti Tony Shanahan ovat uudempia naamoja.

Tämän teemalevyn aihe on ajankohtainen eli Vietnamin sota. Tai leikki leikkinä: Patti tarkastelee syvällisesti kolonialismia ja sen aiheuttaman sodan vaikutusta Indokiinassa ja kotona Yhdysvalloissa. Melkein 12-minuuttisen nimibiisin helikopteriäänet ja maaginen tunnelma tuovat mieleen Ilmestyskirja, nyt-leffan ja Doorsien The Endin, jota kyseisessä elokuvassa käytettiin unohtumattomasti. Biisinä Gung ho jää kuitenkin vaatimattomaksi. Upright Come muistuttaa taas Doorsien Wintertime Lovea, ehkä vähän liikaakin. Mutta levyn aloittava One Voice on loistava, samoin hypnoottisesti jyräävä Gone Pie.

Jo niiden takia Gung Ho on hankkimisen arvoinen.

OOOOO

Kauko Röyhkä

Lou Reed: Ecstasy

Lou Reedin edellinen, vuonna -96 ilmestynyt Set The Twilight Reeling oli ylistys sähkökitaralle instrumenttina ja rock´n´rollin symbolina. Levyä oli äänitetty monta vuotta, ja silti lopputulos oli kuin demonauha. Lou Reed soitti itse kaikki kitarat, ja onnistui 54-vuotiaana kuulostamaan 40 vuotta nuoremmalta. Toisin sanoen mies haistatti paskat kaikille teknisille vaatimuksille ja asemansa vakiinnuttaneelle taitelijalle asetetuille odotuksille ja onnistui loihtimaan esille sen tunteen, joka on vasta kitaransoiton aloittavalla nuorukaisella. Jokainen soittaja muistaa, miltä tuntui ensimmäisen kerran napsauttaa vahvistin päälle: ensin kuului hurinaa ja epämääräisiä ääniä. Ne hurinat ja äänet tuntuivat johdattavan viattoman vaeltajan suoraan rock´n´rollin Ihmemaa Oziin, jossa mikä tahansa oli mahdollista.

Lyhyesti sanottuna pidin tuota levyä merkittävänä ja ihmeellisenä. Olen myös pitänyt useimmista muista hänen tuotoksistaan enemmän kuin mitä terveenä pidetyn ihmisen kannattaa kenellekään tunnustaa. Siispä olen odottanut tätä uusintakin hartaasti.

78 minuutin kesto vastaa vanhan ajan tupla-lp:tä. Nykyään monet artistit tekevät levyistään liian pitkiä. Rockteollisuuden markkinointikoneisto suosii 3-4 vuoden julkaisuväliä, joten ehkä lauluntekijöille ehtii kertyä enemmän biisejä. Tai sitten jokaisesta harvakseltaan julkaistavasta levystä yritetään tehdä isompi ja sillä tavalla tärkeämpi.

Lou Reedille pitkä kesto sopii paremmin kuin monille muille. Hänen levynsä ovat kuin romaaneja tai novellikokoelmia.Niitä kuunnellaan mieluummin yksin kuin jonkun toisen kanssa, koska hänen äänensä tuntuu puhuttelevan yhtä ihmistä kerrallaan. Niiden tarinoihin uppoudutaan, niiden kielikuvia ja minimalistisia soittojuttuja maistellaan kuin hyvää viiniä.

Ecstasy on Set The Twilight Reelingin sisarlevy. Bändi on muuten sama kuin Setillä eli Fernardo Saunders bassossa, Tony "Thunder" Smith rummuissa, mutta maestron itsensä lisäksi kitaroita soittaa Michael Rathke, joka on esiintynyt aiemminkin hänen kanssaan. Biiseistä kiinnittää ensimmäiseksi huomion pitkä ja tahmea Like a Possum, jonka karkeat särökitarasoundit koettelevat kuulijan kärsivällisyyttä. Toisaalta tuplanmittaisella levyllä pitääkin olla yksi pitkä ja tahmea biisi,joka koettelee kuulijan kärsivällisyyttä. Dylanin Blonde On Blondellakin on Sad Eyed Lady of the Lowlands ja hänen viimeisimmälläkin oli 17-minuuttinen Highlands. Täytyy myöntää, että Dylanin kärsivällisyyttä koettelevat biisit ovat parempia.

Mutta kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen Ecstasyyn. Joku sanoi minulle joskus, että jos on kuullut yhden Lou Reedin levyn, niin on kuullut ne kaikki. Yhtä hyvin voi sanoa, että jos on kuullut yhden Beatles-levyn, niin on kuullut ne kaikki. Tai nussinut yhtä naista, niin on nussinut niitä kaikkia. Joku, joka niin väittää, on yksinkertaisesti väärässä.

OOOOOKauko Röyhkä

Peter Green: Hot Foot Powder (Snapper)

Ensin Peter Green teki soolokiekon, jossa oli muutama Robert Johnson-ralli. Sitten seurasi tribuuttilevy samalle ukolle. Sitten hän pukkasi live-kiekon, jossa valtaosa biiseistä tuli arvatkaapa kenen kynästä? Ja nyt tulee tämä jalkajauhe-levy, jonka kaikki biisit ovat…niin, tiestitte. Tuota…kyllähän Robert Johnsonin arvo tunnetaan, mutta herrajumala, onhan maailma väärällään muitakin blues-säveltäjiä! Miksei mies tee itselleen tribuutti-levyä, jossa olisi Supernatural, Black Magic Woman, Oh Well ja Green Manalishi? Entäs Willie Dixon, vaihteeksi? Nykyisin Greenin levyjä kuunnellessa ei ole oikein selvää, kuka biiseissä soittaa. Miehen kakkoskitaristi Nigel Watson skulaa niin totaalisesti Green-tatsilla, että erottaminen on mahdotonta. Esimerkiksi Tavastialla Watson soitti Green-likit maestron itsensä tyytyessä vain komppaamaan vieressä. Onko Watson Peter Greenin stunt-kitaristi? Eikö Green enää klaaraa sooloja? Tavastialla mies soitti yhden (1) kunnon soolon viimeisessä biisissä mokailtuaan sitä ennen komeasti Green Manalishissa. Katoavaa on mainen kunnia. Greenin kuiskaava laulutyyli on asia erikseen. Mielestäni se on erityisen tenhoavaa näissä Johnson-tulkinnoissa. Se toimii erinomaisesti muun muassa Hellhound On My Trail -sävelmässä. Kokonaisuudessaan Hot Foot Powder svengaa ja keittää oikein mukavasti, mutta nyt Robert Johnson -annos alkaa olla jo minun kohdallani täynnä. OOO

Jyri-Jussi Rekinen

Kirsty MacColl: Tropical Brainstorm (V2)

Kirsty goes tropical! Tämä on hulppea, keinuva, ihastuttava levy! Samalla se eroaa totaalisesti kaikesta mitä MaColl on aikaisemmin tehnyt. Levyn hauskat, hölmöt ja eroottiset biisit saivat alkunsa, kun Kirsty matkusti pari vuotta sitten Bahamalle ja ihastui sikäläisiin rytmeihin. Vierailusta tuli pitkä ja tuloksena on nyt tämä ihastuttava kiekko. Riemastuttavinta kaikessa on Kirstyn peribrittiläinen aksentti, joka yhdistettynä keinuvaan karibialaisgrooveen tuo biisein riemukkaan kontrastin. Vierailijoina levyllä kuullaan mm. Omar Puentea ja Felix Gonzalesia. Muuten paria poikkeusta lukuun ottamatta taustat on hoidettu koneellisesti. Se ei haittaa tippakaan, sillä levyn tuotanto (Kirsty, Peter Glenister ja Dave Ruffy) on onnistuneesti eliminoinut niistä kaiken kylmän digitaalisuuden.

Jyri-Jussi Rekinen
OOOOO

Jukka Gustavson: Toden toistoa (Love)

Kun tämä levy 1981 ilmestyi, jäi se monelta - muun muassa musiikkimedialta - väliin. Jukka Gustavson kun jatkoi tinkimättömästi edeltäneitten levyjensä …Jaloa ylpeyttä yletän (1978) ja tanssiteokseen perustuvan Valon vuoksi (1979) linjaa. Suuri yleisö koki Gustavsonin hengellisiin arvoihin perustuvan musiikin vieraaksi, niinpä Toden toistoa rahoitettiin Malmstenin säätiön ja sukulaisten lahjoitusten tuella. On kulttuuriteko julkaista tämä uudelleen CD-muodossa!

Kyseessä on klassikko jo pelkästään musiikillisin perustein. Bändissä soittavat Pekka Suvanto, rummut, Harri Vainikka, basso ja perkussiot, Pekka Nylund, kitara, Tim Ferchen vibes ja Seppo Tyni, kitara (soolo yhdessä biisissä). Gustavsonin sävellykset ovat erkaantuneet tyypillisestä proge-ilmaisusta ja nyt ne lähestyvät jazzia. Niitten groove on vastustamattoman keveää, se kuin liitää biisistä biisiin. Digatkaapa esimerkiksi Nylundin kitaraa ensimmäisessä biisissä. Bändi on puolestaan hitsattu yhteen, erityisesti Suvannon ja Vainikan yhteensoittoa on ilo kuunnella! Saatiinko tätä bändiä talteen livenä? Levyn tekstit kuulostavat kenties merkillisiltä. Ne vaativatkin hieman totuttelua, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen tämän levyn häikäisevyys tulee esille. Kärsivällisyyttä!

OOOOO

Jyri-Jussi Rekinen

Red Hot Chili Peppers: What Hits? (EMI)

Hulppeaan ja ilmeiseen tennissukka-koteloon kätketty Chili Peppersien greatest hits -kokoelma on hemmetin hieno levy. Se on esimerkiksi tanssi- ja bilekiekkona aivan ehdoton, toinen toistaan nykivämmät ja hikisemmät funk-ryövytykset tuovat hien pintaan jo pelkästään kuuntelemalla. Sitä paitsi ukot soittavat, ovat aina soittaneet, komiasti. Etenkin Flea, tuo ässäbasisti. Bändin muka-aggressiivisen kuoren alta löytyy hienoja biisejä ja erittäin omalaatuista huumoria. Tämähän on hauska bändi! Odotamme yhtyeen seuraavaa studio-levyä mielenkiinnolla, olihan erinomainen Californication eräänlainen huipentuma Chili Peppersin tähän astisella uralla. Bändi näyttää paranevan ajan myötä. Ja se on hyvä merkki.

OOOOO
Jyri-Jussi Rekinen


LAB: Porn Beautiful (BMG)

Himin onnistuminen kansainvälisillä vesillä on valanut BMG:llä uskoa suomalaiseen pop-osaamiseen. Yhtiö kasvattaakin jo määrätietoisesti uusia tekijöitä maailman markkinoille. Asiaan on selvästi myös panostettu. Esimerkiksi ajanmukaista kitarapoppia työstävän LABin esikoista ehdittiin kypsytellä vuoden päivät. Jälki ei olekaan lainkaan hullumpaa. Itse asiassa LAB tuo mieleen monet suureen maailmaan mielivät ruotsalaisbändit, niin hyvässä kuin pahassa. Osaaminen on kaikin puolin kunnossa - genren metkut taidetaan, materiaali on sujuvaa ja hittipotentiaalia löytyy. Kakkua on työstetty myös näkemyksellisesti ja lopputulos on huoliteltu sekä kiitettävän luonteva. Merkillepantavaa on niinikään se, että liikkeellä on oltu pitkälti omin voimin, bändi on vastannut pääosin niin säveltämisestä kuin tuotannostakin. Monikansallisille markkinoille Porn Beautiful on sopivasti maaton, mutta myös harmillisen väritön. Valtavirran peruspalikoista taiten harsitut biisit eivät persoonallisuudellaan puhuttele, eikä omaa ilmettä koreiden kuorien alta tahdo löytyä.
OOO
Jussi Collin

Smog: Dongs Of Sevotion (MNW)

Heh, hauska nimi kiekolla. Lo-fin pioneeriksi kruunattu kuningas Bill Callahan (eli Smog) jatkaa taisteluaan digitekniikkaa vastaan. Ja onnistuu. Levy on kömpelö, hellyttävällä ja synkällä tavalla kiehtova. Bill diggaa ilmeisesti Lou Reediä, sillä sävelmät viittaavat usein tuohon New Yorkin sisupussiin. Biisit ovat melankolisia ja minimalistisia. Soittaakohan Bill kaikki instrumentit itse, sillä bändistä ei promo-levyssä puhuta sanaakaan? Instrumentaatio on kuitenkin ihastuttavan alkeellista.

OOO
Jyri-Jussi Rekinen

The Who: BBC Sessions (Polydor)

The Who on ollut esikuva monessa asiassa monelle bändille. Yhtye esimerkiksi oli eräs tärkeimpiä lenkkejä kehityksessä, joka muutti rockin räminästä jytinäksi. The Who oli totaalisen rocksoinnin esitaistelija, voimasointujen, myöryävän basson ja jyrisevien rumpujen pioneeri. Lisäksi bändi oli ensimmäisenä tuomassa rockin saundia 60-70-lukujen taitteen murrokseen.

The Who oli soundikäsityksineen aikaansa edellä, eikä tahtonut millään saada levyilleen kovin heviä saundia. Vuosina -66-67 se sai studiossa hallitun särön ja jytinän sijasta aikaan lähinnä hallitsematonta säröä ja kuminaa. Ajan äänitystekniikka ja tuottaja Kit Lambert eivät selvästikään pysyneet Pete Townshendin ja kumppanien aivoitusten perässä. Tiedä sitten pysyikö siellä Pete Townshendkaan. Uskallustakin puuttui. Kuunnelkaapa joskus vaika I Can see for Miles vuodelta -67. Biisi olisi todellinen hardrockin klassikko, ellei hardrockia olisi miksattu niin taustalle, että sitä tuskin kuulee.

Auta armias sitten, kun nämä metelin esitaistelijat ovat BBC:n konservatiivisten setien äänitettävänä! Setien, joiden mielestä varmaan Pikkuoravien Jöröjukka-Rock olisi ihan oikeasti ollut aivan liian räikeää ja kovarytmistä. Koko BBC Sessions -kokoelmaa hallitsee radiolaisten ja bändin soundinäkemysten ilmeinen epäsuhta, joka oikeastaan on aika hilpeää kuultavaa. Toki BBC:läisten saundikäsitys kehittyy albumin kattaman ajanjakson kuluessa. Ensimmäisten, vuonna -65 tehtyjen äänitteiden jöröjukkarokista päästään viimeisissä vuonna -73 tehdyissä äänitteissä jo ehkä tuommoiseen vuoden -67 psykedeliarockin sointiin! Hilariöösejä yksityiskohtia riittää: Kun The Who vuonna -70 paiskoi BBC:n studiossa kuulua heviversiotaan Shakin All Overista, ovat BBC:n sedät vissiin tuumanneet, että hei, tämähän on se vanha rautalankahitti, siihen pitää panna asianmukaiset kaiut! Niin on tehty ja tulos on ehdottomasti hupaisa.

Kovasti The Who koettaa kuitenkin BBC:ssäkin meteliä pitää, eikä radion ukkojen luutuneet äänitysmetodit pysty bändin hurjaa energiaa kokonaan piilottamaan. Jo vanhimmassa äänitteessä Anyway, Anyhow, Anywhere Townshend paiskoo niin pahaa kiertoa kitarallaan, että se 35 vuoden takaisessa maailmassa on varmasti tehnyt melkoisen vaikutuksen. Ja on sitä nytkin lysti kuunnella. Vuoteen -66 tultaessa Townshend senkun äityy ilkeämmäksi. Yhtyeen versiossa Dancing in the Streetistä, Townshend päättää korvata puuttuvan spectoriaanisen äänivallin kitarasoolo-äänivallilla.

Levyn alkupuolella löytyy muutamia rhythm´n´blues- ja soul-covereita, The Whon alkutaipaleen peruskamaa. Mukana on mm. James Brownia, jota erityisesti laulusolisti Roger Daltrey diggaili. Mies onkin näissä biiseissä varsin vakuuttava ja muutkin mättävät mainiosti 60-luvun valkoisten poikien rytmibluusia. Sitä tekivät kuitenkin hyvin muutkin ja The Whon ainutlaatuisuus oli muualla. Historiallista perspektiiviä yhtyeen myöhempään taiteeseen nuo otokset kuitenkin antavat.

Loput levystä on lähinnä The Whon tutuimpia biisejä radiossa äänitettyinä versioina. Mitään erityistä uutta otot eivät yhtyeen musiikilliseen kuvaan tuo, mutta ovatpahan kuitenkin kaikkien fanien himoitsemia raitoja, joita aiemmin on hankittu innolla bootlegeina. Kaikkia BBC-sessioita ei tälläkään levyllä ole mukana (ainakin Summertime Blues ja Won´t Get Fooled Again puuttuvat -toim.huom.), mutta liki 75 minuutin edestä kumminkin. Kulttuurihistoriallisesti hieno dokumentti ja faneille ihan välttämätön hankinta, mutta ensitutustujan kannattaa tsekata jokin muu Who.

OOOO
Mikko Saarela

Josh Rouse: Home (Ryko)

Josh Rouse on parikymppinen muusikko Nashvillesta. Ehei, kantrista tässä ei ole kyse ensinkään, vaan kunnon brittivaikutteisesta singer/songwriter -kamasta. Ja korkeatasoisesta sellaisesta. Rousen biiseissä kuuluvat miehen vaikutteet, jotka tulevat Cure/U2/Smiths -osastosta, mutta se ei haittaa ensinkään, sillä mies tekee erittäin persoonallista jälkeä. Hänen biisinsä ovat intiimejä pikku ihmeitä, joissa on ripaus katkeruutta ja karheutta. Esimerkiksi Directions ja Laugheter ovat tarttuvia, mollipitoisia pop-ralleja ihmissuhdekiemuroista. Rousen musiikissa on melankolinen perusvire, mies sanoo sanottavansa selkeästi ja kiertelemättä.

Jyri-Jussi Rekinen OOOO

Otto Donner: Free For All (BECD)

Free For All käynnistyy hankalasti, päämäärättömästi haahuilevalla trumpetilla. Omaan makuuni Otto Donnerin harkitseva trumpetin soitto on aina ollut turhan kuivakkaa, mutta orkesterinjohtajana mies on paikallaan. Äijällä on näkemystä ja hän on osannut myös loihtia yhtyeestään yllättävän vereviä sävyjä. Bändin hienosti nyansoitu touhu äityy hurjimmillaan Bitches Brewn sävyjä kertaavaksi monikerroksiseksi keitokseksi, jäämättä kuitenkaan missään vaiheessa yksitotiseksi funkin paukutteluksi. Massiivisten vyörytysten jälkeen siirrytään kevyemmille vaihteille vaivattomasti ja lyyrisemmätkin pätkät, kuten vanha kunnon Niin vähän on aikaa tai ennakkoluulottomasti tulkittu Don't Explain, vakuuttavat. Levyn onnistuminen mennee osin livetilanteen piikkiin. Konserttien intensiteetti on saatu hyvin tallennettua ja ison ryhmän soitto on kauttaaltaan miellyttävän vapautunutta sekä ilmavaa. Donnerilla on myös silmää pystyville soittajille - harvemmin kuultu nuori tenoristi Rasmus Korsström ilahduttaa juurevilla otteillaan ja lähinnä rockin parissa meritoitunut kitaristi Jukka Orman maustaa pakettia pistämättömän näkemyksellisesti.

OOOO
Jussi Collin

Laurent Garnier: Unreasonable Behaviour (F Communications vv

Demon: Midnight Funk (20000ST) OOO

Käsitykset Ranskasta pelkkänä chansonin tuottajana ovat romuttuneet runsaan vuosikymmenen aikana. Vaikka Galliasta ei olekaan noussut julkisuuteen koko maailman syleilemiä rockkukkoja, muilla saroilla maa tiukkuu eturivin taiteilijoita. Esimerkiksi Khaledin kaltaiset ranskalaistuneet etnogurut tunnetaan kaikkialla ja klubirintamalla gallinimiä kuten Daft Punk, Cassius ja Motorbass kumarretaan edelläkävijöinä.

Käsitykset Ranskasta pelkkänä chansonin tuottajana ovat romuttuneet runsaan vuosikymmenen aikana. Vaikka Galliasta ei olekaan noussut julkisuuteen koko maailman syleilemiä rockkukkoja, muilla saroilla maa tiukkuu eturivin taiteilijoita. Esimerkiksi Khaledin kaltaiset ranskalaistuneet etnogurut tunnetaan kaikkialla ja klubirintamalla gallinimiä kuten Daft Punk, Cassius ja Motorbass kumarretaan edelläkävijöinä.

Diskofunkin nimeäminen houseksi on monien koneveljien ainoa kontribuutio paalujunttabiitille. Retron ilmapiirissä sekin on tosin riittänyt "uuden luomisen" auran saavuttamiseksi. Demonin junttaus ei ole kierrätyskulttuurin tasapaksuinta jöötiä mutta vaikutteiden rajaaminen tiukkaan pakettiin sahaa omaa oksaa. Nokkelasti tutun kuuloinen, franssujytän kuninkaan Etienne de Crecyn tuottama Lil' Fuck potkii vinhasti, mutta muuten tästä monotonisuuteensa tukehtuvasta Demonista ei ole suunnannäyttäjäksi, kuten kolmikkoa on kohteliaasti suittu.

Matti Komulainen

Diggin' In The Crates Crew: D.I.T.C. (Tommy Boy) OOO

Bone Thugs-N-Harmony: BTNH Resurrection (Ruthless) OOOO

Kelis: Kaleidoscope (Virgin) OOOO

Ol' Dirty Bastard: Nigga Please (Elektra) O

Dr. Dre: 2001 (Interscope) OOO

Eri esittäjiä: Music From And Inspider By The Movie Light It Up (Yab Yum) OO

Master P: Only God Can Judge Me (No Limit Records) OOO

Hiphopissa pistetään ajoittain pystyyn samanhenkisten meritoituneiden MC:den projekteja, joissa ainakin teoriassa näytetään mihin on päästy. Lähimuistissa ovat Busta Rhymesin kokoonkutsuma Flipmode Squad, Nasin Firm, Masen Harlem World ja Big Punin Terror Squad. Usein välityönmakuisilla levyillä tähdet paukuttavat poskea mahdistaan ja esittelevät siinä sivussa nousevia nimiä. D.I.T.C. (Diggin' In The Crates) on New Yorkin hardcoresanailijoiden kimppakiva ja kunnioittaa viime vuonna tapetun rapperin Big L:n muistoa. Titteli viittaa tiimin juuriin, aloittivathan Fat Joe, Lord Finesse ja kumppanit uransa dj:nä plaraamalla helmien toivossa pölyisiä levylaatikoita. Jalat maassa -otetta vahvistaa liuta kovia tuottaja-vierailijoita, mm. Guru, KRS-One ja Cuban Link. Levy yllättää tasavahvuudellaan: Ebonicsin kaltaiset hitit sulautuvat painavaan sanavuohon eikä mukana helistele ainoatakaan promottavaa täkyä. Bone Thugs-N-Harmony pudotteli pitkin 90-lukua tuimia albumeja, joissa risteytyi katutason hiphop, r&b;:n pitkä perinne ja elohopeinen esillepano. Nelikon paluulevy Resurrection jatkaa vahvoja näyttöjä. Doowopin verbaaliakrobatiaan rinnastettava ilmaisu soljuu vuolaana ja sen lyyriset kiemurat solmivat kokemattomalta kielen rusetiksi. Tekstien kosketuspinta uutisspottien takaiseen todellisuuteen hätkäyttää: gangstarapin tematiikka saa BTNH:n papatuksessa ummehtumatonta ilmaa siipiensä alle. Kun levyltä löytyy vielä Show 'Emin tapaisia täysosumia, ei voi kuin toivottaa ryhmälle auvoisaa jatkoa.

Klubikulttuurin kautta hiphopiin linkittyvä Kelis risteyttää r&b;:a, soulia, housea ja rapin kärkeviä piikkejä. Värikäs hahmo tuo naisnäkökulmaa yleensä miesten kirjoittamaan alan historiaan ja julistaakin kolkkoa kohtaloa pettäjän tien valinneille kotipojille. Notorious Bigille omistetun levyn pulssia kohottavat hittipalat kuten Good Stuff ja Caught Out There antavat todenmukaiset koordinaatit Kelisin julistuksesta ja sen suunnasta: pupusia emme ole, nartturappereita meistä ei tule - olkaamme siis tasa-arvoisia. Komeasti soivaksi tuotettu levy piirtää kapealla äänikaistaleella tasapainoilevasta naisesta asiallisen kuvan, jos ei ihan otsikon mukaista nyanssien ihmemaailmaa tarjoakaan.

Tosielämässäkin roistoileva Ol' Dirty Bastard lataa levyllisen haistavittuja ynnä muita solvauksia. Wu Tang -klaanin jäsenellä menee pahasti tosi ja taru ristiin eikä ainakaan täältä Napapiiriltä asti voi erottaa, mikä loruilussa on vakavasti otettavaa, mikä vainoharhaista hölinää. ODB trippailee roolinsa mukaisena pellenä ja ellei timmi tuottajaporras paikka paikoin hoitaisi hommaa kotiin eli tanakan funkin puolelle, äijä jäisi sätkimään tyhjän päälle. Pinna The Neptunesille ja vierailevalle Kelisille Get Your Moneysta.

Dr. Dre pykäsi jatkon kahdeksan vuoden takaiselle The Chronic -klassikolle. Aftermath-putiikkiinsa ja Eminemin kaltaisten kykyjen nostamiseen keskittynyt rapperi-tuottaja hyörii tällä kertaa takapiruna ja pistää muut papattamaan. Gangsta-funkia kätilöinyt veteraani ei yllä levyllä merkkipaalun painavuuteen. Tasokas tuki mm. Snoop Doggilta silaa työhön hitin hohdetta mutta muuten solisteilla täytetty kiekko hajoaa tuuleen. Ennen niin tymäkästä soinnista on enää raamit jäljellä eikä lopputulos kuulosta sen kovemmalta kuin keskinkertainen raptähdillä kyllästetty leffakokoelma.

Light It Up -soundtrack on tyypillinen kassamagneettikylkiäinen: isot nimet uusine biiseineen vetävät fanit kauppoihin ja hilaavat levyn listoille. Mukana maineen mettä pääsevät maistelemaan vähemmän tunnetut nimet. Ja Rule, Master P, Outkast ja DMX edustavat Light It Upin vetonauloja; Jack Herrera, Beverly sekä Amil & Solé nousukkaita. Poppirintamaa haravoiva kooste ei yllätä. Metritavarana tuotetut pulssit puuroutuvat eivätkä edes DMX:n kaltaiset päivän nimet pysty nousemaan massasta - liekö samankaltaisuuden takana jonkinlainen visio hittipotentiaalista, mene ja tiedä.

No Limit Records -moguli Master P on nykyhiphopin johtava hittimaakari. P:n oivallus hakea tuotoksiinsa särmää ja moni-ilmeisyyttä yhdellä idealla ratsastuksen sijaan on nostanut miehen alan eturiviin. Uudella soolollaan raamatullisia sitaatteja harrastava rapperi on arvatenkin malka Amerikan kiihkokristittyjen ja valkoisen oikeiston ylläpitämän sensoririntaman silmissä. Only...:ssa Master pakisee mm. slummirealiteettien ja hurskastelun ristiriidasta ja pulssittaa napakat tekstit vaihtelemalla rytmejä reggaesta elektroon. Turvautuminen gangstakliseisiin pudottaa pisteitä mutta tällaisenakin levy todistaa P:n valteista.

Matti Komulainen

Jason Miles & kumpp.: (Celebrating the Music of) Weather Report (Telarc Jazz)

Saako olla: Weather Report -klassikoita kepeän funkyina softjazz-versioina? Moni varmasti poistaa aseestaan varmistimen tai painaa jo liipasinta. Siihen on kyllä syytäkin: sen verran läyhäseksi on tuottaja-ohjelmoija Jason Miles WR:n kultakauden tuotantoa vääntänyt. Mukaan J. Miles on saanut houkuteltua jenkkimuusikoita sekä softjazzin että mainstreamin piiristä, jälkimmäisestä poimittakoon rikostovereiksi vaikkapa Breckerin veljekset, John Scofield, Steve Gadd ja itse oikeassa WR:ssa bändin joutsenlauluja soittaneet Omar Hakim ja Victor Bailey. Varmasti suuri osa albumin biiseistä on henkisesti liian tuhtia musiikkia jenkkiläisille softjazz -radiokanaville, sillä ei J. Miles sentään ole pystynyt Zawinulin ja Shorterin kiehtovan mystistä sointimaailmaa ihan totaalisesti piilottamaan - vaikka onkin valinnut kappaleet tarttuvimmasta ja duurikkaammasta päästä. Mutta kun Mysterious Travellerilta, Tail Spinningiltä, Black Marketilta, Heavy Weatherilta ja Mr. Gonelta ryöstetyt helmet on sovitettu puolivillaisten konetaustojen päälle, niin onnettomuutta ei paljoa paikkaa esimerkiksi Mike Breckerin tai jonkun muun taiturin soolo. Jos nämä EIVÄT olisi WR:n biisejä, niin kyseessä olisi merkkitapaus amerikkaisen lite-jazzin genressä. Mutta tosiasioita ei muuta mikään ja lätty paljastaa kuolettavasti sen, mikä tekee softjazzista niin valheellista: asenne elämään (ja musiikkiin) on kuin aina paistaisi aurinko ja olisi sekä palkka- että lomapäivä. J. Miles kirjoittaa saatesanoissaan, että jos hänen "luomansa" kooste ei saa kuuntelijaa kaivamaan alkuperäisiä WR-plattoja esiin, niin hän on epäonnistunut. Se on kyllä jumalan totta.

O(tai mieluummin Mustanaamion paha merkki)

Markus Partanen

Värttinä Ilmatar (Wicklow)

En ole lainkaan yllättynyt, että Värttinä on edelleen loistava, itse asiassa loistavampi kuin koskaan. Ainakin ensialkuun uusi levy tuntuu heidän parhaaltaan. Ihan vähän ja nimenomaan myönteisesti yllätyin, kun näin heidät viimeksi lavalla. Lienee normaalia, että kun bändi on pyörinyt niin ja niin kauan ja etenkin jos se on menettänyt keskeisen hahmon, niin kuulija pudottaa odotusten tasoa. Tuollaisessa tilanteessa on tosi hienoa, kun bändi ylittää odotukset tavallista moninkertaisemmin. Tuolla keikalla, joskus muutama vuosi sitten H:gin Vanhalla, vakuutuin niin totaalisesti kuin bändistä voi vakuuttua. Bändi, joka pystyy kuulostamaan todella hyvältä tuossa maamme karseimmassa akustiikassa, on TODELLA hyvä. Tuon keikan jälkeen uskoin lopullisesti, että Värttinän ytimeen, oli kokoonpano mikä tahansa, on kätketty "se juttu" niin visusti ja hallitsee bändin tekemisiä niin vankasti, ettei se noin vain lakkaa toimimasta.

Nyt kun bändi on ollut näin inspiroiva näin kauan, alan entistä vakavammin miettiä, ettei se todellakaan voi olla pelkästään bändistä ja "siitä jutusta" kiinni, vaan sen täytyy hyvin suurelta osalta johtua ns. kulttuurillisesta aspektista.

Se mikä erottaa Värttinän ja sen hengenheimolaiset muista suomalaisista kevyen musiikin akteista on se, että heidän kulttuurillinen aspektinsa on häpeämättömän ja riemukkaan aitosuomalainen. Ja olennaista on nimenomaan "aitosuomalaisuuden" radikaali uudelleenarviointi. Meidät suomalaisethan on saatu kansakuntana uskomaan, että ns. tangokulttuuri, Olavi Virta ja "mollivoittoisuus" ovat aidon suomalaisen sielumme ja kulttuurimme sellkeitä heijastumia, mutta tämä musiikki tekee sellaisen yksinkertaisen tempun, että jättää yksinkertaisesti huomioimatta tällä vuosisadalla populaarikulttuurikulttuuriimme pesiytyneet ruotsalaiset, saksalaiset ja anglosaksiset vaikutteet ja tarkastelee ääni-, sielun- ym. maisemia enempi samanlaisesta näkökulmasta kuin Lönnrot, Gallen-Kallela ja Leino joitain aikoja sitten. Jätetään muutaman vuosikymmenen hapatus omaan arvoonsa ja noteerataan vähän vankemmin kaikki se mitä oli tapahtunut muutamana aikaisempana vuosisatana ja -tuhantena. Päästään heti huomattavasti lähemmäksi samanlaista ihmeellistä "aitouden" tuntua, jonka runsaus on esimerkiksi minua ihmetyttänyt esimerkiksi afro-amerikkalaisessa kulttuurissa verratessani sitä suureen osaan viime vuosikymmenten suomalaisesta viihdemusiikista.

Simppeliä. Siksi Värttinä on niitä harvoja suomalaisia akteja, joista saan samanlaisia värinöitä kuin parhaasta bluesista tai gospelista. Kyse on samasta ilmiöstä, minkä esimerkiksi irlantilaiset alkoivat joukolla oivaltaa pari vuosikymmentä sitten, ja Värttinä kuuluu samaan kastiin kuin esimerkiksi Clannad parhaimmillaan. Mietitään vähän mikä on todella aitoa ja sen jälkeen on esimerkiksi teknologian saavutusten ja tuotantotekniikoiden hyväksikäyttäminen kaikkien muiden tapaan varsin ongelmatonta: homma kuulostaa joka tapauksessa paremmalta kuin muilla, koska siinä on ns. fundamentaalinen ero. Värttinässä on sen verran iso joukko suorittanut joukko-oivalluksen ja työskennellyt uuden albumin onnistumisen eteen, ettei yksilöiden esiin nostaminen oikein onnistu. Erityismaininnan saavatkin neljä laulajatyttöä, joiden kollektiivinen soundi houkuttelee käyttämään sellaista laatusanaa kuin "läpitunkeva" väärinymmärryksen uhallakin, ja kuusi soittajapoikaa, joiden työskentelyä esimerkiksi sana "innovatiivinen" kuvaa vain auttavasti.Lyhyesti sanottuna Ilmatar on kertakaikkiaan vankka näyttö Värttinän ja suomalaisen kulttuurin väkevästä voimasta.
OOOOO

Waldemar Wallenius

Petri Hakala: Kirjo (Kansanmusiikki-instituutti)

Leena Joutsenlahti: Makale (Olarin Musiikki) l

Jokin aika sitten hankkiuduin jostain käsittämättömästä syystä, pitkästä aikaa Emma-gaalaan, jossa kotimainen levyteollisuus muiden teollisuudenalojen tapaan onnittelee vuosittain itseään hyvistä myyntiluvuista. Tällainen itsetunnon kohotus olisi muuten ihan OK, kaikki me tarvitsemme sitä, mutta se sotkee ja hämärryttää käsitteitä.Tilaisuudessa käytetään sellaisia fraaseja kuin "vuoden paras solisti", kun itse asiassa tarkoitetaan "parhaiten myynyt". Vaikka olenkin sitä mieltä, että esim. Kari Tapio on todella hyvä, kyse ei vieläkään ole synonyymeistä.

Viime vuosina minua on näet usein surettanut ja joskus jopa suututtanut se, miten nämä "uuden kansanmusiikin" edustajat tämän tästä osoittavat miten nurinkurinen tilanne on. Emma-gaalalla ja ministeritason suitsutuksella juhlistetaan jotain hevibändiä tai hiphop-aktia vain siksi, että ne sattuvat olemaan suomalaisia ja ovat sattuneet menestymään ulkomailla satojen samanlaisten joukossa. Samaan aikaan TODELLA hyvä, todella suomalainen, todella omaperäinen, todella ainutlaatuinen, todella syvälle meidän suomalaisten todelliseen identiteettiin pureutuva musiikki jätetään huomioimatta saati juhlimatta, vaikka - ja tässä tulee tosi ironiaa - me olemme kansakuntana satsanneet siihen taloudellisia ja henkisiä voimavaroja runsain määrin ja vaikka me loputtomasti tuskastelemme kansainvälisen "menestyksemme" perään.

Uskoisitte nyt, suomalaiset, ettei se vielä ole mitään todellista menestystä, jos menestyy samoissa asioissa samalla tavalla kuin monet muut, toisin sanoen matkimalla muita. Silloin harvoin, kun olen päässyt tutustumaan uuden suomalaisen kansanmusiikin ulkomaalaisissa synnyttämiin reaktioihin, on ollut häkellyttävää (ja nyt tarkoitan häkeltymistä kirjaimellisesti!) lukea tai kuulla miten ihmeellisiä, ihania, innovatiivisia ja turmeltumattoman puhtaita me olemme muitten korvissa. Hitto, Suvi Lindén ja Kimmo Sasi ja kumppanit, tsekatkaa nyt esimerkiksi Petri Hakala ja Leena Joutsenlahti ja miettikää minkälaisen kaman markkinointiin meidän kannattaisi satsata! Kyllä tekin pystytte kuulemaan, että heillä on tarjottavanaan tässä turhuuksien markkinoiden nykymaailmassa jotain kestävämpää!

Ei siihen tarvita asiantuntijaa, joka pystyisi vertaamaan Petri Hakalaa David Grismaniin tai muihin mandoliinin mestareihin, kyllä kuka tahansa pystyy kuulemaan, että Petri on Kirjo -levylleen soittanut upeita melodioita upeasti. Eikä vain sitä, vaan hän on luonut kokonaisen kauniin, viihdyttävän, levollisen äänimaiseman, jossa ihminen voi viihtyä pitkään. Kuunnelkaa esimerkiksi Blue Hour, joka periaatteessa on iisiä jatsia, mutta joka kaikkien muitten raitojen tavoin on matkimattoman suomalaista ja matkimattoman petrihakalaa. Kuunnelkaa Sarastus ja miettikää milloin olette kuulleet yhtä hyvin tuohon otsikkoon ja tunnelmaan sopivan sävelmän. Ihastelkaa myös mm. Tapani Variksen, Arto Järvelän, Timo Alakotilan, Janne Lappalaisen tai Markku Lepistön sävelmaalailua ja myöntäkää, että he ovat maailman huippuluokkaa - mutta eivät missään "paremmin soittamisessa" tai sellaisessa, vaan tuossa legendaarisessa lajissa "itsensä ilmaisemisessa".

Väittäisin, että tällaisten levyjen markkinointiin pitäisi satsata jo pelkästään siksi, että ei-hälisevän musiikin suosiminen hälisevässä maailmassa olisi syvällisen filosofinen kannanotto ja suunnannäyttö. Jos minulta kysytään, maailma ei tarvitse sitä, että myös Suomi lykkää heviä ja hiphoppia ja euroviisua muitten maitten hevi-, hiphoppi- ja euroviisukasojen päälle. Maailma voisi ehkä arvostaa sitä, että pyrkisimme tarjoamaan sille mielenrauhaa, kauneutta ja syvää tunnetta. Niin kauan kuin meillä niitä on. Kyllähän minä ymmärrän sen, että nykyihminen kokee joutuvansa elämään niin tiukasti nykyisyydessä ja sen ehdoilla - kilpailuyhteiskunnan ehdoilla, länsimaisen "sivistyksen", kiireen ja pinnallisuuden ehdoilla - että hän kokee vaikeaksi irtautua, repeytyä, sanoutua siitä irti. Mutta kyllä meidän pitäisi yrittää kuunnella niitä, jotka pystyvät. So on aina ollut oireellista, mitä meistä herkimmät - taiteilijat - tekevät kussakin tilanteessa. Vaikka en tunne kuin musiikkia, enkä sitäkään hyvin, väittäisin kuitenkin, että tällä hetkellä taiteilijat tietoisesti viestittävät jotain tällaista: "Olemme menossa aivan väärään suuntaan!"

Voi olla, että kuvittelen vain, mutta minusta Leena Joutsenlahden ylimaallisen upean Makale-levyn viesti on selkeä: viimeisen puolentoista vuosisadan länsimaisesta hapatuksesta on hylättävä äänitysteknologian kehitystä lukuunottamatta suurin osa, mikäli aiotaan tehdä todella suomalaista musiikkia. On palattava Lönnrotin, Kiven, Kalevalan ja le savage noblessen sielunmaisemaan. Sieltä, kuulkaa, sieltä löytyy sellaisia sielumme sopukoita, että vaikka ajatus tuntuisi kuinka vieraalta, niin esimerkiksi Makalea (muitakin hyviä esimerkkejä on uusi suomalainen kansanmusiikki toki tuottanut) kuunneltuaan huomaa nyökyttelevänsä ja myöntävänsä, että enpä uskonutkaan tällaista edes olevan saati sitä diggaavani, mutta tämähän iskee suoraan sydämeen.

Olen pyöritellyt Leenan mestariteosta nyt pari-kolme kuukautta. Useimmiten se tekee minut sanattomaksi, kuten nyt. Teidän ei tarvitse lukea loputonta hehkutusta. Teidän tarvitsee vain kuunnella.

OOOOO
Waldemar Wallenius

Vesku Jokinen: Outo kunnia Kråklund

Klamydian nokkamies Vesku Jokinen on pakertanut yllättäen soolokiekon. Kovin kauas Outo Kunnia ei Klamydian puusta tosin putoa - pääosin Jokisen ja Klamydia-kitaristi Jakke Helinin kynästä irronnut materiaali on tutun oloista ja koko soppaa leimaa emoyhtyeen tuotannolle ominainen ehdoton punkasenne. Jokisen soololla punkpuoli kuitenkin korostuu lystikkäästi. Soolokitaroita lukuunottamatta äijä on soittanut kaiken itse, ja etenkin miehen rummutuksesta kaikuva villi ja estoton energisyys palauttaa mieleen vanhojen punkkiekkojen rosoisuuden. Kiekkoa on työstetty jo parin vuoden ajan. Liekö syynä pitkäksi venähtänyt valmistusprosessi vai mikä, mutta paketti jää turhan epätasaiseksi, jopa punkmittarilla mitattuna. Genren tärkein palikka eli asenne on kuitenkin kohdallaan ja parhaimmillaan levyn suoraviivainen huuto on vastustamatonta.
OO1/2
Jussi Collin

HBTB: Now & Eternity (Rajarecords)

Entinen rytmibluesorkesteri Honey B. and T-Bones tekee vielä edellistä levyään rankemmin pesäeroa menneisyyteensä - jopa nimeä (ja kansitaidetta) myöten. Rytmimusiikki kun tuppaa olemaan usein tarpeettoman tiukasti muotoon sidottua ja helposti hengettömäksi kompressoitua. Kun joku irtautuukin (usein toki miellyttävistä) kahleista, kuunteluprosessi on hämmentävän mielenkiintoinen. Tällä levyllä HBTB on pilkkonut populaarimusiikkia osiin ja kokoaa paloja uudelleen yhteen jännittävästi, omaehtoisesti, osin melkoisella pilkkeellä silmäkulmassa (ne rototomit?!) ja paikoitellen myös vaikeasti. Now & Eternity on Aijan ääntä, elektroniikkaa, milesdavistrumpettia, antiperuskitarointia yhdistettynä välillä häpeilemättömiin popmelodioihin. Konerytmeillä on tosin vielä melkoinen tulevaisuus edessään. Toivottavasti helposti niin konservatiiviset popkuluttajat eivät hidasta HBTB:n jatkoideoiden jalostumista.

Kari Hämekoski OOOO
















 
 
{päätoimittaja Rekinen kehottaa muistamaan myös seuraavat äänitteet}

{pikanurkka aotsikko arial3 teksti arial 2}