Bob Marley & Wailers: Catch A Fire ym.
Eero Koivistoinen: Helium
Yudanov-Brötzmann-Luoma: Fryed Fruit
Alexi Tuomarila Quartet: Voices of Pohjola
George Martin: 50 Years In Recording
La Sega Del Canto: Kekkonen
Seremoniamestari: Sanasta miestä
Tulenkantajat
Muska: Paha silmä
Kari Peitsamo: Pelle Show
Tehosekoitin: Rakkauden gangsterit
Ten Years After:Live At The Fillmore
Porcupine Tree: Recordings Lightbulb Sun
Ass Ponys: Lohio
Perry Farrell: Song Yet To Be Sung
Tim McGraw: Set This Circus Down
James LaBrie`s Mullmuzzler 2
Iggy Pop: Beat ´Em Up
Pekka Pohjola: Views
Von Herzen Brothers: Experience
Pepe Ahlqvist & Rolling Tumbleweed: The Bridge
The Look of Love: The Burt Bacharach Collection
Eddy Grant: the Greatest Hits
Asian Dub Foundation: Frontline 1993-97
Positive Black Soul: Run Cool
Vinnie Moore: Defying Gravity
Ramones: Ramones ym.
Various: Nuggets 2
Blue Öyster Cult: Blue Öyster Cult ym.
Electric Light Orchestra: Eldorado ym.


Takaisin kotisivulle

Takaisin sisältösivulle

KIEKKORINKI 5/2001

Ohi sektorin / yliastuttu: *
Ehkä ensi vuonna: **
Tyyliä muttei voimaa / voimaa muttei tyyliä: ***
Kisakonekiskaisu: ****
ME / Lippu salkoon: *****


Bob Marley & Wailers: Catch A Fire, Burning, Natty Dread, Live, Rastaman Vibration, Kaya, Babylon By Bus, Survival, Uprising, Confrontation
(Island)
Bob Marleyn tuotantoa uudelleenmasteroituna ja bonusbiiseillä.
Juttelin tässä taannoin Pelle Miljoonan kanssa, joka tuumi Bob Marleyn olevan vuonna 2001 tunnetumpi kuin koskaan. Niinpä. Marleyn biisejä soitetaan liki kaikkialla ja ne näyttävät olevan osa länsimaista kollektiivitajuntaa. Siinä missä Beatleskin. Reggae sen sijaan näyttää jääneen joko tosidiggareitten tai dance-friikkien omistukseen. Ketään lähellekään Marleyn universaalia karismaa päässyttä artistia ei ole ilmaantunut.
No mikä sitten Robert Nesta Marleyn musiikista tekee ainutlaatuista? Jesh, hienot biisit. Loistava bändi. Ylittämättömät tulkinnat. Laulajan läsnäolo vailla vertaa. Tulikivenkatkuiset taistelulaulut kaikkien sorrettujen oikeuksista. Sydämestä tulevat rakkausbiisit. Harras uskonnollinen tunnustuksellisuus. Mustan tietoisuuden julistus.
Bob Marleyn biisit tuntuvat tosilta. Niissä on realismia, joka hakee vertaistaan. Kun Marley toteaa: " Freedom came my way one day/And I started out of town, yeah!/All of a sudden I saw sheriff John Brown/Aiming to shoot me down/So I shot - I shot - I shot him down and I say:/If I am guilty I will pay" on se miljoona kertaa uskottavampaa kuin Claptonin versio. Marley on sukulainen Dylanille, Gutherielle ja muille suurille sieluille (Gandhille...?).
Suurin osa Marleyn tuotannosta on julkaistu uudelleen bonusbiiseillä varustettuna. Levyillä ei ole historiaa valottavia kansitekstejä, vaan pelkät biisien sanat. Hyvä niin, sillä Marley-pureman saaneet ovat varmaankin hankkineet mainiot elämäkerrat (esim. Timothy White: Catch A Fire, Kari Kosmos: Bob Marley, mies musiikki ja myytti) ja tietävät entuudestaan levyjen taustoista ja Marleyn elämästä.
Uudelleen masteroinnit soundaavat oivallisesti. Esimerkiksi Aston Family Man Barrettin basso jytisee todella komeasti. Muutenkin kuulija ei voi olla ihmettelemättä kuinka tiukka ja hienoilla muusikoilla siunattu bändi Wailers onkaan.
Entäs ne bonusbiisit? Jokaisella kiekolla niitä on pari kappaletta, suurin osa ennen julkaistuja. Ainoa bonusbiisitön kiekko on Babylon By Bus. Mitään todellisia jymy-yllätyksiä ei biiseistä löydy, ja olisi mukava ollut saada kakkosottoja ja muita studioharvinaisuuksia. Mutta onhan Redemtion Songin bändiversio paikallaan Uprisingilla, Smile Jamaice aurionkoisella Kayalla, Jah Live toden makuisella Rastaman Vibrationilla, Kinky Reggae live-kiekolla. Exodusta ei tässä pinossa ole jostakin syystä - onkohan siitä tulossa samanlainen lukusuversio kuin Catch A Firesta alkuvuonna? Ehkä koko pompsin mielenkiintoisimmat bonusbiisit tarjoaa Burning, jossa on kaksi Bunny Wailerin (Reincarnated Souls, The Opressed Song) ja yksi Peter Toshin (No Sympahty) sävelmää. Ne ovat upeita ja nöyrän vihaisia biisejä - aitoa varhaista roots-Wailersia! No Sympahty kuului muistaakseni Wailersin ohjelmistoon jo African Herbsmanin aikoihin - miten on, Wailers-friikit?.
Bob Marleyn jälkeensä jättämä nauhavarasto ei tietääkseni ole vielä läheskään kaluttu loppuun. Odotamme mielnkiinnolla mitä tulevaisuudessa julkaistaan.
Koko pompsi: viisi palleroa
Jyri-Jussi Rekinen Ylös


JAZZIT
by Markka Partanen

Eero Koivistoinen: Helium (Texicalli)
Uusi Koivistoinen tarjoaa funk/fuusio-beatia.
Eero Koivistoisen levyjen katalogi on kasvanut parin viime vuoden aikana vauhdilla, ainakin jos mukaan lasketaan 70-luvun uusintajulkaisut Wahoo! ja The Front Is Breaking. Tuorein Texicallin kautta ilmestynyt Helium tarjoaa Koivistoisen sähköistä nykypäivän groovea, bändinä urkuri-tuottaja Jukka Hakokönkään luotsaama Olympic Rhythm Section, siis Seppo Kantonen koskettimet, Raoul Björkenheim kitara, Harri Rantanen basso ja Anssi Nykänen rummut. Yhdeksän biisin satsi on alun perin Yleisradiolle tehty radionauha.
Helium lentää koko mittansa vetävän rytmikkäästi, tarjoten rouheata funk/fuusio-beatia, jolta solistit ponnistavat. Etunenässä sooloilee tietenkin liideri itse, tenori- ja sopraanofoneilla, paikotellen jopa aika efektoituna. Kantonen ja Björkenheim pääsevät myös hyvin solistisiin parrasvaloihin ja Raoulia on mukava kuulla myös tiukkana rytmikitaristina. Yamar Thiam säväyttää afrikkalaisilla lyömäsoittimilla muutamassa kappaleessa ja yhdellä raidalla Samuli Kosminen tahkoaa elektroperkussioita tehokkaasti.
Koivistoisen vanhoista albumeista varsinkin Wahoo! on ollut nuorten "nu jazz" -diggareiden metsästyksen kohteena, mutta kannattaa ottaa myös annos liki 30 vuotta tuoreempaa Heliumia. Eikä ainoastaan vertailun vuoksi, vaikka kummankin kiekon avaa biisi Hot C.
Arvio: neljä kiekkoa
Ylös

Yudanov-Brötzmann-Luoma: Fryed Fruit (Red Toucan Records)
Jazzin räjähtävä äänimyrsky.
Alkukesällä -99 Suomea kiersi harvinainen äänimyrsky, kun kitaristi Sakari Luoma teki puolenkymmentä keikkaa yhdessä kanadalaisrumpali Nikolai Yudanovin ja saksalaisen freefonilegenda Peter Brötzmannin kanssa. Nyt Joensuussa Kerubi-klubilla 8.6. soitettu räjähtävä 50-minuuttinen on ilmestynyt cd:nä, kanadalaisen Red Toucan Recordsin kautta (www3.sympatico.ca/cactus.red). Kyseessä on tinkimättömästi (jazzin) vasenta laitaa kulkevien äänitaiteilijoiden projekteja julkaiseva merkki, jonka katalogista löytyvät esimerkiksi Marilyn Crispellin, Glenn Spearmanin ja Charles Papasoffin nimet.
Fryed Fruit pamauttaa heti alkumetreillään korviin äänivallin, jossa muuria murtaa Brötzmannin maineikas tappotenori, reikää laajentaa Luoman chorussärötetty kitara ja irtokiviä viskoo Yudanovin sähäkkä rumputyö. No viiden ja keskimäärin kymmenminuutisen vedon aikana ehditään kuitenkin käydä muunkinlaisissa tunnelmissa: Sakari Luoma hyödyntää tilaisuudet omiksi, dynaamisiksi soolospoteikseen; välillä Brötzmann tarttuu pienempäänkin pilliin, jolloin äänenpaine laskee mutta äänenkorkeus vastaavasti nousee.
Kolmikosta allekirjoittaneelle aiemmin tuntematon Yudanov hämmästytti jo keikalla (Keravan Nuorisovankilassa!) todella eläväisellä, nopealla tyylillään ja myös Joensuun Kerubissa free-rumpalismi on kukkinut hehkeästi.
Äänekkäästi elävä legenda Brötzmann viettää käsittääkseni nykyisin suuren osan vuodesta Chicagon vireissä freejazz-ympyröissä, joten tämä taltiointi äskettäisestä Suomen vierailusta on arvokas dokumentti maassamme syntyneen freen minimaaliseen kirjastoon.
Arvio: neljä kiekkoa Ylös

Alexi Tuomarila Quartet: Voices of Pohjola (Igloo)
Alexi Tuomarilan pienyhtyejazz säilyttää tuoreen otteen musiikkiin.
Belgiassa asuvan pianisti Alexi Tuomarilan tekemisistä on täällä Suomessa kuultu lähinnä pikku-uutisissa, jotka ovat kertoneet Tuomarilan tai hänen kvartettinsa menestyksestä eurooppalaisissa jazzkilpailuissa. Esimerkiksi keväällä pianisti voitti Monacossa kansainvälisen jazzsolistien kilpailun ja loppukesästä kvartetti oli ykkönen Avignonissa järjestetyssä bändiskabassa.
Nelikon Igloo -merkille tekemä debyytti paljastaa, että kilpailujen juryt eivät ole olleet väärässä: Tuomarilan kvartetti on tiukasti yhteen hitsautunut ryhmä ja liiderin tekniikka hämmästyttävän korkeatasoista. Lämminsoundinen tenorifonisti Nicolas Kummert on levyn solistina ja säveltäjänä ihan Tuomarilan tasolla, basisti Christophe Devisscher on tehnyt yhden räväkän biisin ja rumpali Teun Verbruggenin energia tuo varsinkin menobiiseissä mieleen Teppo Mäkysen paahtavan tyylin. Albumi on rakennettu muutamaksi pitkäksi jatkumoksi, jossa biisejä yhdistellään esteettisiksi kaariksi esimerkiksi soolovälikkeiden avulla. Ratkaisu onnistuu, sillä kuuntelijan ajan-/biisintaju katoaa mukavalla tavalla.
Nimestään huolimatta Voices of Pohjola ei ole mitään viileää ECM-jazzia vaan musiikkiin on ammenettu aineksia modernista pienyhtyejazzista universaalisti. Suurempaankin suomalaisyleisöön saattaisi kolahtaa tyylikkäästi kasvava versio L. Mårtensonin Myrskyluodon Maijasta, joka soi albumin nimiraidan toisena osana. Erityismaininta pitää antaa levyn äänityksestä, joka on laadultaan huippuluokkaa.
Arvio: neljä ja puoli kiekko Ylös


George Martin: 50 Years In Recording (6 CD:n boxi)
"First of all, I don´t like your tie" -George Harrison.
George Martinin vaikutus on valtava niihin ääniin, joita yleisesti pidämme kevyenä musiikkina. Yksistään Beatlesin avulla miehen tuotantometodit vaikuttivat kokonaisiin maailmankuviin ja historiaan. John, Paul, George ja Ringo ovat kuitenkin jätetty melko vähäiseen osaan tässä kuuden CD:n boxissa, ehkä syystäkin, sillä miehen muut työt ovat jääneet pahasti heidän varjoonsa. Silti hieman ihmetyttää miksi tässä kokoelmassa Sgt Pepper, Strawberry Fields ja itse Abbey Road on ohitettu. Nehän ovat levytuotannon vuorenhuippuja.
Martin toi levytuotantoon draaman. Hän teki kuuntelijoiden korville kuvia ja aivoille töitä. Tämä on konkreettisimmin huomattavissa riemukkaista komediapaloista, joille on omistettu kokonainen levy. Niistä ei oikeastaan ole kovinkaan pitkä matka Beatlesin maailmaan, joten ei ihme että äijen kemiat kolahtivat kertalaakista.
Boxin heikoimmat osuudet sijoittuvat sen loppuun, sillä Beatlesin jälkeen mies tyytyi tekemään leipätyötään ja jättämään vauhdikkaimmat äänihurjastelut nuoremmille.

Saavuit musiikkibisnekseen 1950. Mikä oli toimenkuvasi tuolloin?
"Etsin taukoja klassisessa musiikissa. Olin äänittäjän apulainen. Tuolloiselle vahakakulle mahtui vain vähän ääntä, joten jos esimerkiksi alkusoitto kesti 12 minuuttia, se piti jakaa kolmeen vahakakkuun. Tehtäväni oli etsiä sopivat breikit. Tullessani EMI:in en ymmärtänyt levyn teosta yhtään mitään. Levyjen tekeminen oli äärimmäisen primitiivistä. Parlophone oli tuolloin pieni osa EMI:ä. Siellä oli jazzia, tanssimusiikkia ja klassista, yleensä sellaista stuffia johon muut eivät koskeneet."

Teit 50-luvulla komedialevyjä.
"Työskenneltyäni assistenttina 5 vuotta ihastuin yllättäen levyjen tekemiseen. Samoihin aikoihin minut ylennettiin äänittäjäksi. Muilla levymerkeillä oli isoja hittejä kuten Sintara, Elvis ja kumppanit. Joten ajattelin tehdä jotakin mitä muut eivät ole vielä äkänneet. Sitten minulle välähti, että komedialevyillä voisi olla mahdollisuuksia markkinoilla. Aloitin Peter Ustinovin kanssa, mutta pian törmäsin ratkiriemukkaaseen Peter Sellersiin. Pomoni luulivat minun tulleen hulluksi, kun he kuulivat ensimmäiset Peterin kanssa tekemäni levyt. Mutta ne myivät erinomaisesti. Sitten tulivat Jonathan Miller, Peter Cook, Dudley Moore ja kumppanit. Sain ensimmäisen listaykköseni pöhkön Temperance Seven -nimisen bändin myötä."

Vuonna 1962 tutustuit erääseen Brian Epsteiniin.
"Etsin tuolloin pop-aktia, sillä Cliff Richard myi levyjä Columbialla kuin häkää. Eräänä päivänä tiedottajamme sanoi että muuan nuori Brian Epstein haluaisi esitellä bändinsä. Hänellä oli nauha, joka oli jokseenkin avuton. En kuitenkaan tyrmännyt sitä suoralta kädeltä, vaan halusin tavata muusikot Lontoossa. He osoittautuivat mainioiksi kavereiksi. Tulimme keskenämme toimeen loistavasti. Niinpä tein heidän kanssaan sopimuksen. Sillä ei ollut mitään tekemistä heidän musiikkinsa kanssa - se oli vasta muotoutumassa - vaan persoonallisuuksien. Sitä paitsi he tunsivat aikaisemmat työni Goonsien ja Peter Sellersin kanssa. Ja loput lienee historiaa."

Kävit Beatlesin mukana mm. Amerikassa, eikö totta?
"Kävin heidän mukanaan ensimmäisellä visiitillä, kun I Want To Hold Your Hand tuli hitiksi. Se oli uskomatonta. Se Amerikan valloitus 1964 lienee sanoin kuvaamaton operaatio yhä tänäänkin. Kaikilla, tarkoitan ihan kaikilla radioasemilla tuli Beatlesia solkenaan."

Levytit muitakin Epsteinin tallin akteja?
"Hän ajatteli saavansa loputtomasti ykköshittejä. Hän sai niitä vähän aikaa, mutta se loppui melko pian. Artistit olivat mainoita: Gerry & Pacemakers, Billy J. Kramer & The Dakotas ja Cilla Black. Tein myös pari Bond-tunnaria: Goldfingerin Shirley Basseyn kanssa ja From Russia With Love Matt Monron kera. Beatles-covereitten tallentaminen oli hauskaa: muistan esimerkiksi kuinka Johnny Spence teki uskomattoman sovituksen Can´t Buy My Lovesta, jonka Ella Fitzgerald tulkitsi Abbey Roadin kakkostudiossa, jota Beatletkin käyttivät."

Vuonna 1965 perustit oman tuotantoyhtiön: Associated Independent Recordings.
"Se johtui huonosta sopimuksestani EMI:n kanssa. Beatlesit ja muut tuottamani listaykköset myivät tonneittain levyjä, mutta minä sain vain pienen kuukausipalkkani. Niinpä päätin lähteä firmasta omille teilleni. Ilmoitin päätöksestäni Beatleille, jotka haluisvat minut yhä tuottajakseen. Onneksi. Näihin aikoihin ryhdyin tekemään töitä myös BBC:lle. He pyysivät minua kysymään Paulilta tunnaria Radio Onelle. Tietystikään he eivät sitä saaneet. Niinpä tein pienen biisin nimeltä Theme One."

Sgt Pepper oli erilainen levy kuin mikään aikaisempi.

"Meillä oli aikaa levyn tekemiseen ensimmäistä kertaa elämässämme. Sitä ennen levytykset oli jaettu heidän kiertueittensa mukaan: iltapäivä tuolloin, aamupäivä tällöin. Sessiot kestivät hyvin kauan, ja ajattelin useinkin niiden aikana että meneeköhän tämä kaikilta yli hilseen. Lopulta soitimme joitakin valmiita biisejä eräille kavereille, jotka sekosivat niihin täysin. Silloin tiesin onnistuvamme."

Aavistitko Abbey Road -sessiossa Beatlesin olevan lopussa?
"Tiesin sen. He olivat alkaneet hajota jo vuotta aiemmin tuplalevyllä. Abbey Roadia olivat edeltäneet Let It Be -sessiot, jotka olivat olleet kamalia, joten ajattelin että on ajan kysymys milloin he menisivät omia teitään."

Ja vuonna 1970 olit vapaa mies tekemään mitä haluat...
"Yhtiöni Air kehittyi reippaasti ja teimme menestyviä levyjä. Rakensin studion Montserratiin, josta tuli hyvin suosittu. Valitettavasti pyörremyrskyt ovat tehneet tuhojaan siellä."

Oletko täysin vetäytynyt bisenksestä tätä nykyä?
"Kyllä. Viime vuosikymmenellä kuuloni alkoi huonontua, sillä vuosikausien kovien äänien kuuntelu oli tehnyt tehtävänsä. Älkää kuunnelko kovia ääniä, ihmiset! Tein kuitenkin levyn nimeltä In My Life, johon sain mukaan monia ystäviäni. Se oli hyvin hauska kokemus."

Olet vaatimaton mies. Jos kuitenkin laittaisit vaatimattomuutesi hetkeksi sivuun, mitä luulisit artistejen sanovan Sinusta?
"Rehellisesti sanottuna...ei aavistustakaan! Toivottavasti jotakin sellaista kuin: "hän tiesi mitä oli tekemässä eikä hänestä ollut paljoa harmia" (nauraa). Toivottavasti menee läpi!"
(haastattelu: EMI)

Jarkko Nieminen
Ylös
Kotimaista punnerrusta
By Teemu "tähti-ja-koivu" Virtanen

La Sega Del Canto: Kekkonen (Johanna Kustannus Oy)
Saha, tuo suomalaiskansallinen analogisyntsa soi kauniisti tällä levyllä.
Se soi kauniimmin, kuin yksikään minimoog koskaan. Kun en tiedä niin arvaan, että musiikinopiskelijat ovat olleet asialla, niin ammattilaisten ottein suomalaiskansallista kulttuuriperintöä on käsitelty. Saha, urkuharmooni sun muut akustiset soittimet tuovat levylle oman ilmavan ja kauniin soundin. Musiikillisesti taitavasti tehdyt versiot mm. Merikannon, Hannikaisen, Kempin ja Monosen kaikkien tuntemista lauluista löytyvät tältä levyltä. Kukapa ei muistaisi Immi Hellénin lastenrunoa Ilmari Hannikaisen sävellyksenä: "Kas kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla…". Sanoittajina löytyvät myös A. Kivi, E. Leino sekä W. Shakespeare…Musiikillisesti ja soitettuna upeaa tavaraa, mutta sitten tulee mutta. Levylle on aivan suotta tungettu mukaan HUUMORIA, siis alleviivattuna ja tönkösti. Hellénin teksti käännetään musiikin päälle tankeroenglannilla tyyliin rehupiikles. Miksi? Mitä se tuo lisää? Miksi musiikilliset kikat ja ideat (hyvät sellaiset) eivät ole riittäneet? Nyt laulun ylitulkinta ja mukahauskuus syö pahasti pohjaa koko levyltä. Tästä olisi voinut tulla erittäin hyvä levy. Se on sitä nytkin - melkein.
Kolme tähteä Ylös

Seremoniamestari: Sanasta miestä (Ranka Recordings)
Setä höpöttää ja höpöttää.
Rap-musiikkia voidaan hyvällä syyllä verrata punkkiin. Siinä missä punk versosi brittiläisestä työväenluokan valtakulttuurin vastaisesta liikkeestä, niin rap nojaa jenkkien enimmäkseen värillisten köyhien ja jengikulttuurin perintöön. Idea on silti sama, pukea sanoiksi kapinaa keskiluokkaistumista vastaan. Muitakin yhtymäkohtia on. Yksi niistä on selkeästi se, että yrittämään pääsee vähän vähemmilläkin musiikillisilla lahjoilla ja yrittäjiä on paljon. Tämä tietää sitä, että markkinoille tulee paljon myös silkkaa soopaa, jossa uho on tärkein ja sanottavaa vähän. Seremoniamestari vierailijoineen (Kalkkilaivan Kapteeni, Kontrasti, Idän Ihme ja Supersankari, Kivenkova ja Silkinpehmee, Hannibal ja Herra Soppa) EI kuuluu tähän ryhmään, sillä tämä on mietittyä niin musiikillisesti kuin teksteiltäänkin. Rappiin kuuluva itsekehu pysyy onneksi vahvasti itseironian puolella, muutoin se itsensä ja kaveriensa kehuminen voisi olla varsin kypsyttävää. Kun Seremoniamestari kertoo olevansa kovempi kuin Hellaakoski, niin siihen voi vastata vain: Ei vielä…Seremoniamestarin tekstit ovat kuitenkin laadukasta tavaraa ja aiheet laajalti haettuja keskiluokkaisuuden pilkasta koulukiusaamiseen ja ruohon polttoon. Vaikka rap on jotenkin vieraampaa suomalaisessa musiikkiscenessä kuin punk, niin tämä levy on hyvä. Tosin tällaisen levyn kuuntelu yhteen putkeen on aika urakka, sillä tekstiä tässä riittää pienen romaanin verran. Ja tekstiin pitää keskittyä, sillä se kannattaa. Ylös

Tulenkantajat (Poko Records Oy)
Teknisesti taitavaa Suomi-rappia.
Jo ovat itselleen nimen ottaneet, nämä räppääjät. Varsinaisista tulenkantajista tämä porukka on kyllä kaukana. Vahvan bassobeatin päälle rakennettu rap on teknisesti taitavaa, mutta kun sanottava puuttuu, niin sen mukana puuttuu myös muu. Jäljelle jää aika lailla puuduttavaa kamaa, joka tietysti rap-musiikin intomieliä jaksanee innostaa tällaisenaankin. Minuapa ei innostanut.
Kaksi tähteä Ylös

Muska: Paha silmä (Johanna Kustannus Oy)
Laulava Babitzinien perhe iskee jälleen.
Muska jaksaa ja jaksaa tyylillä. Pääasiallisesti Tero Pulkkisen materiaali sopii Muskalle hyvin ja kun taustalla soittaa tiukka ja sävykäs bändi, niin pakkohan tämän on toimia. Countryyn päin kallellaan oleva rock sopii Muskalle hyvin, vaikka muitakin tyylejä levyltä löytyy aina melodisesta heavy-osastosta bluesiin. Mitään erityisen yllättävää levyltä ei löydy ja siitä tuskin kukaan on yllättynyt. Pitkän kokemuksen tuomaa uskottavuutta sitä vastoin riittää vaikka muille jakaa. Hyvä levy, mitä sitä enempää selittämään.
Neljä tähteä Ylös

Kari Peitsamo: Pelle Show (Johanna Kustannus Oy)
Peitsamo on palannut tällä levyllä takaisin 70-80-lukujen vaihteeseen akustisine biiseineen, joita levyllä riittää 17 kappaleen verran.
Pääosa on suomenkielisiä, mutta mukaan mahtuu myös muutama englanninkielinen (miksi?) biisi. Kokoomalevyt mukaan laskien tämä on Peitsamon neljäskymmesjotain levy eikä taatusti jää viimeiseksi. Peitsamo-tyyli on voimissaan yhä ja edelleen. Hieman ristiriitaisia fiiliksiä tämä herättää, sillä sävellyksissä ei ole sitä samaa karismaa, kuin joillain vastaavilla aikaisemmilla levyillä. Jos tämä olisi jonkun muun kuin Peitsamon levy, niin tästä voisi jäädä aika mitäänsanomaton fiilis, mutta mies osaa omat biisinsä esittää. Peitsamo on yksi suomirockin peruskiviä ja karismaa löytyy. Se välittyy myös levylle eikä jää pelkästään lavalle. Mies ja kitara, muuta ei tarvita. Suosikeiksi nousivat Uskon Creedenceen (ja mies uskoo!) sekä yhteiskuntakriittinen (?) Woody Guthrie-vaikutteinen Liityn SKP:hen.
Kolme tähteä Ylös

Tehosekoitin: Rakkauden gangsterit (Levy-yhtiö)
Mikä muu bändi voi Suomessa pistää samalle levylle biisejä, joita voisivat esittää uskottavasti sekä Matti Esko että Peer Gynt?
Tehosekoitinpa uskaltaa ja tekee sen uskomattoman varmalla tyylillä kuulostaen aina itseltään. Tavallisesti bändit ovat oman kuuloisiaan hyvin saman oloisella materiaalilla, kuten Miljoonasade tai Ultra Bra tai sitten yrittävät miellyttää kaikkia ja tekevät levyjä, joissa ei ole mitään mihin tarttua, kuten useat iskelmäpuolen artistit. Siksi tällainen Tehosekoittimen läpi mennyt tyylien ja soundien kirjo jaksaa hämmästyttää. Hyviä sovituksia ja soundeja, tarttuvia riffejä ja tiukkaa soitantaa. Progerautalankaa, heavyurkusoundeja, Steelkitara-countrya, melankolisia balladeja, Röyhkä-ironiaa, Nazareth-rappausta, kaikkea löytyy. Ja silti täysin tunnistettavaa Teharia. Koska moni asiaa loksahtaa tässä hienosti paikalleen, niin täytyy kuitenkin ruveta kriitikoksi ja todeta, että sanoituksissa voisi olla skarppaamisen varaa. Ei ne nytkään mitään limboja ole, mutta eivät aivan yllä muun kokonaisuuden tasolle. Hieman liikaa sateisia ja valvottuja öitä ja kiiltäviä katuja ja kaupungin hengitystä. Kliseitä, kliseitä, tosin tyylinmukaisia, mutta silti. OK, myönnän, olen niuho. Siis lopetan. Upea levy, jälleen.
Viisi tähteä
Ylös

Ten Years After:Live At The Fillmore East (Chrysalis)
TYA voimiensa päivinä livenä 1970.
Ten Years After ei koskaan ole kuulunut suosikkibändeihini, mutta tämä tuplalive vuodelta 1970 yllättää positiivisesti. Bändi on vedossa ja soundit hyvät. Alvin Lee tiluttelee loputtomasti ja rumpali soittaa rumpusoolon. Eli kaikki hippiaikojen hirvityskliseet ovat mukana. But you can´t do that on stage anymore but I´m going home anyway (by helicopter).
****

Kauko Röyhkä Ylös

Porcupine Tree: Recordings Lightbulb Sun (Edel)
Pop-vaikutteista progea Britanniasta.
Englantilainen, vähän R.E.M.- ja Radiohead -tyylistä ajattelevan miehen ja -naisen popmusiikkia. Soittotaitoa ja musikaalisuutta löytyy, mutta lopullinen oma karisma ja ilme puuttuvat. Kitaristi soittaa pitkiä ja kauniita progesooloja.
Molemmille albumeille ***
Kauko Röyhkä Ylös

Ass Ponys: Lohio (Checkered Post Records)
Uutta americanaa hauskannimiseltä bändiltä.
Hyvä amerikkalainen country-rockcombo, parempi ja hauskempi kuin esimerkiksi Wilco, jota on viime aikoina taidettu pitää tämän musiikinlajin johtotähtenä. Biisit eivät ehkä ole maailman parhaita, mutta soitossa on imua ja mielikuvitusta. Laulaja Chuck Cleaverin ääni on persoonallinen, jotain Neil Youngin ja Pere Ubun David Thomasin väliltä. Toivottavasti näemme Ass Ponysit joskus Tavastialla.
****
Kauko Röyhkä Ylös

Perry Farrell: Song Yet To Be Sung (Virgin)
Synkkinä grunge-aikoina Perry Farrell oli Jane´s Addictionin hedonistinen poseeraajalaulusolisti, jolla oli lavalla toisessa kädessä aina viinipullo.
Kun Red Hot Chilli Peppers pääsi maailmanmaineeseen, niin pari albumia julkaissut Jane´s Addiction jäi kulttibändiksi. Myöhemmin Farrell perusti uuden bändin, Porno For Pyrosin, mutta se katosi jälkiä jättämättä. Nyt hän lähestyy meitä sooloalbumillaan, joka yllätys yllätys onkin progeilua enemmän kuin hikistä mättöä. Vanha syntisäkki on tainnut hurahtaa johonkin Intian uskontoon, jonka oppeja hän tarjoilee nyt ehkä hieman teennäisesti mielessään ennen kaikkea tyylikkyys. Mutta musiikki ei ole kamalaa, päinvastoin. Mieleenjäävää biisiä hän ei tälläkään kertaa ole saanut aikaiseksi, mutta kulttimaine varmaan säilyy tämän albumin myötä. Olisiko Perry Farrell 2000-luvun Steve Harley? Muistaako joku vielä hänet ja bändinsä Cockney Rebelin? (koko Rytmin toimituskunta kuuluu SH-fanklubiin -toim.huom)
***
Kauko Röyhkä Ylös

Tim McGraw: Set This Circus Down (London)
Ammattitaitoista hattukantria.
Äijä on musiikkinsa ja ulkonäkönsä perusteella Garth Brooks -tyyppisen hattucountryn edustaja. Hän ei ole mitenkään omaperäinen, mutta sitä ei varmaan kukaan odotakaan hattucountrymieheltä. Levy on tietysti ammattitaitoista työtä, muttei kosketa minua pätkääkään enkä löydä elämästäni sopivaa hetkeä tällaisen musiikin kuuntelemiseen. Mutta Timo T.A. Mikkosen radioasemalla tätä on jo varmaan soitettu.
**
Kauko Röyhkä Ylös

James LaBrie`s Mullmuzzler 2 (Magna Carta)
Amerikkalaista uusprogepullistelua.
Mullmuzzler 1 meni minulta ohi enkä totta puhuen ole kuullut James LaBriestäkään koskaan aikaisemmin. Mukana tulleesta esitelehtisestä päätellen hän on amerikkalainen uusprogeisti. Laulussa, soitossa ja soundeissa on liikaa testosteroinia minun makuuni. Biiseistä ei jää muuta käteen kuin mahtipontisuus. Mieleen tulevat enemmän Toto ja Van Halen kuin Genesis, King Crimson tai Yes. Viimeksimainitut bändithän olivat korneja, mutta parhaimillaan musiikillisesti ja joskus jopa sanoituksellisestikin ällistyttävän luovia. Genesis esimerkiksi loi hämmästyttävän dickensiläisvaikutteisen miniatyyrimaailman, joka jätti kyllä jälkensä monenkin teinipojan mielikuvitukseen. Mutta minkälaisia mielikuvia James LaBrie meille tarjoaa? Ensiksi voin nähdä kitaranmuotoisen uima-altaan jossain Malibu Beachilla ja silikonrintaisen beibin sen reunalla. Isäntä itse on Dolph Lundgrenin näköinen bodattu ja ruskettunut jätti, jolla on korkkiruuvikiharat. Tämä musiikki edustaa hänen runollista puoltaan.
*
Kauko Röyhkä Ylös

Iggy Pop: Beat ´Em Up (EMI)
Setä ei osaa vanhentua arvokkaasti.
Juuri kun luulimme James Osterburgin rauhoittuneen edellisellä Avenue B -kiekolla, tekee hän levyn, jolla kaikki menee hulinaksi. Raskaat grunge-kitarat, ulvontaa, karjahtelua ja biisi nimeltä It´s All Shit. Tämä on hieno levy. Biisit ovat nokkelia kahden soinnun ja kolmen nuotin revityksiä, vaikka kitaristi onkin kliseitä viljelevä tusinatiluttaja ja bändi persoonaton. Iggy on kuitenkin oma itsensä: vittumainen ulvoja. Kumma tyyppi. Hän osaa tehdä tällaisia ihania ydinrock-kiekkoja ja The Idiotin kaltaisia synkkiä mestariteoksia. Antakaa sille mitali.
Jarkko Nieminen Ylös


Pekka Pohjola: Views (Zen Master Records/Rockadillo Records)
"Tämä levy ei avaudu heti", Pekka Pohjola sanoo haastattelussa.
Levykokonaisuuden sisäistäminen saattaakin viedä tovin, mutta avausraita Waves tyrmää saman tien hivelevällä kauneudellaan. Aalloilla on paljon jousia ja puhaltimia. Pohjolan työvälineistön perustan on pääsääntöisesti muodostanut sähköinen rytmibändi mutta musiikki kääntyy harvinaisen luontevasti jousille ilman sitä niin usein teennäistä klassisen ja rytmimusiikin yhdistämistä vaivaavaa leimaa. Ja yhtä lailla puhaltimet maan eturivin soittajien käsissä vievät ideoita vapaampaan suuntaa tuomalla lisäksi sopivaa särmää kokonaisuuteen. Vaikka musiikkinen perusmateriaali on peruspohjolaiinista, "oikeat" soittimet antavat levylle uutta sävyä ja soinnillista rikkautta.
The Red Porsche on konservatiiviselle kriitikollenne vaikea pala nieltävänä tässä yhteydessä tyylilajinsa täydellisyydestä ja jopa hittipotentiaalista huolimatta - tai juuri siksi. Laulettu "progressiivinen rockbiisi" heijastelee zappa- ja queenmaisia (!) sävyjä olemalla samalla kuitenkin niin pohjolamainen, että satunnaisempikin musiikinkuuntelija arvaa säveltäjän saman tien. Tekisiköhän Pohjola joskus kokonaisen rocklevyn?
Kaiken rikkauden, monitasoisuuden, ajoittaisen yllätyksellisyyden ja musiikillisen leikkimielisyyden sekä mahtipontisuudenkin jälkeen jäljelle jäävät tietysti melodiat. Nimikappaleen teema muodostaa ison molekyylin äänimuistiin - etenkin Pohjolan lämpimällä bassolla tulkittuna.

Levyllä on paljon jousia ja puhaltimia, millainen oli levyn syntyprosessi Pekka Pohjola?
"Halusin kokeilla oikeilla instrumenteilla. Olen oikeastaan aina halunnut tehdä niin, mutta raha on ollut rajoitteena. Kolme viimeistä biisiä perustuvat Pekka Sarmannolle ja UMO:lle säveltämääni teokseen. Joudun odottamaan pitkään että saan materiaalin valmiiksi uudelle levylle."

Kuullanko tätä materiaalia livenä?
"Olemme ehkä menossa Japaniin keikoille, joten edessä on sovitustyötä että materiaali saadaan istumaan perusbändille."

The Red Porsche -biisi on aika yllättävä?
"Tein sen aikoinaan Bukowski -näytelmään, joka meni Savoy -teatterissa. Olen aikaisemminkin halunnut levyttää sen, mutta se ei ole oikein koskaan sopinut mihinkään. En tiedä sopiiko nytkään."

Levyllä on hienot soundit; millainen on tuottaja Pekka Pohjola?
"Aika huono. Omaa musiikkia ei pitäisi mennä tuottamaan, mutta haluan säilyttää päätösvallan. Kun materiaalia on paljon, kuulee asioita joita ei oikeasti olekaan siellä. En vain ole löytänyt sopivaa tuottajaa. Äänittäjällä ja miksaajalla (Tage Ylitalo ja Jani Viitanen) on ollut suuri vaikutus soundeihin. Olen kyllä kiinnostunut tuottamaan muita artisteja silloin kun se tapahtuu artistin ehdoilla."

Mitä säveltäjä Pohjolalla on työn alla?

"Työn alla on tilaustyö konserttiharmonikalle ja kamariorkesterille. Radion sinfoniaorkesteri on tilannut puolen tunnin mittaisen vapaamuotoisen teoksen."

Bassosoundi on erityisen lämmin. Mikä on salaisuus?
"Kirsikka-ahon Jorma teki minulle kaksi bassoa, ja tämä on toinen niistä. Välissä oli aluksi kaikenlaista sälää, jota sitten yksitellen poistettiin. Loppujen lopuksi soundi on aivan suora. Bassossa on tuollainen soundi. Miksauspöydässä saatettiin lisätä jotain."
4,5/5
Kari Hämekoski
Ylös

Von Herzen Brothers: Experience (Zen Garden)
Isojen poikien veljeslevy.
Von Hertzenin veljekset eli Kie (Don Huonot), Pide (ex-Lemonator ja Egotrippi)
ja Jonne (Jonna Tervomaa Band) ovat saaneet aikaiseksi hulppeaa jälkeä studiossa. Tulos on...iso. Se on biisillisesti ja soundillisesti huge. Mutta niin taitavat olla äijen egotkin, joten tuottaja Lasse Kurki lienee saanut aikaiseksi tekijöittensä näköisen taideteoksen. Sävelmät kulkevat Radiohead-Led Zeppelin -akselilla (ripaus Jeff Buckleyta siellä täällä). Suurin osa sävelmistä on Piden käsialaa, joten monella raidalla leijailee selkeä indian-flavour. Jos tämä olisi jonkin tuntemattoman bändin esikoislevy, olisi nyt juhlan paikka. Kokeneitten ja profesionaalisten muusikkojen tekemänä moinen äänivalli hieman hymyilyttää. Ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty. Hienoja biisejä ja komiaa soittoa on toki roppakaupalla. Erityismaininnan ansaitsee Kien kitarointi ja monet upeat soolot - etenkin I Gave Up -biisissä.
Onko kyseessä yhtye vai projekti?
Pide: "Tämä on päätoiminen yhtyeeni, toisten sivutoiminen prjokekti. Jos ja kun teemme jatkoa, luulen että jatkamme tätä sapluunaa. Lähden parin keikan jälkeen takaisin Intiaan, jossa teen töitä."
Lasse Kurki: "Projektiyhtye, sanoisin."
Mistä tämä sai alkunsa?
Pide: "Idea on ollut vireillä melko pitkään, mutta olemme olleet kiireisiä omien projektiemme parissa. Minulla oli aikaa Intiassa kirjoittaa biisejä, joten lopulta saimme levyn aikaiseksi. Levyllä on äänessä veljeskolmikko, mutta myös isämme ja äitimme vierailevat levyllä."
Oho! Perhelevy!
"Tavallaan joo...periaatteessa veljeslevy. Meillä on monia frendejä, jotka olisimme voineet ottaa mukaan, mutta halusimme pitää kuviot pieninä. Faija soitti huuliharppua ja mutsi lauloi taustoja. Minä soitin perkussiot ja hieman koskettimia sekä kitaraa, Kie hoiti kitarat, Jonne soitti bassot. Me kaikki lauloimme. Biisit ovat pääosin minun tekemiäni. Kie teki kolme"
Ei enempää sukulaisia olisi löytynyt...
"Olisihan niitä ollut, mutta meillä oli rajoitettu aikaa. Olisihan musiikillisia Von Herzeneitä ollut paljonkin."
Levy on mielenkiintoinen kokonaisuus, tarkoituksellisesti?
"Osa biiseistä oli valmiina jo kolme vuotta sitten. Tein ne loppuun viime kesänä Intiassa. Tämä on Intian insproima levy. Olimme kaikki kolme pari viikkoa demoamassa biisejä siellä.. Taistelimme biisit kasetille."
Ei teillä juolahtanut mieleen että olisitte voineet tehdä valmista kamaa siellä?
Pide: "Jossakin vaiheessa ajattelimme tehdä levyn Intiassa, mutta päädyimme moderniin rock-soundiin."
Lasse Kurki: "Alkuperäinen ajatukseni oli tehdä pelkistetty levy, jossa ei ole paljoa päällekkäisäänityksiä. Toisin kävi. Yritin tehdä äijien näköisen levyn. Niinpä levystä tuli monikerroksinen. Siellä on keskimäärin 50 raitaa per biisi. Jossakin vaiheessa huomasin kauhukseni, että mehän olemme tekemässä Queen-levyä kolmessa viikossa. Luotimme intuitioon. Itse asiassa monet biisit ovat karsittuja, sillä melodiat polveilivat loputtomiin."
Pide: "Kiellä on monta ideaa samaan biisiin. Kun hänellä on luova kausi meneillä ei voi sanoa mikä on hyvä ja mikä huono. Niinpä annoimme vain mankan pyöriä."
L.K: "Teimme pohjat analoginauhalle, päällesoitot kovalevylle. Pidän nauhakompressiosoundista varsinkin rummuissa ja pelleissä. Ajoimme myös muita ääniä nauhrin kautta."
Miten Lasse päätyi tuottajaksi?
Pide: "Hän on loputtoman kärsivällinen. Tiesin minkälaista studiossa olisi olisi veljesten kesken, joten Lasse oli oikea mies puuhaan."
Lasse oletko luisumassa muusikon uralta tuottajan uralle?
Lasse: "En! Lopetan tuottajan urani tähän! Tämä oli niin raskas projekti. Olimme lopussa henkisesti ja fyysisesti aivan lopussa. Eräänä aamuna oli pakko lopettaa, kun hiiri- ja talkback-käteni kramppasi."
***
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

Pepe Ahlqvist & Rolling Tumbleweed: The Bridge (Blue Light)
Unohtakaa blues. Tämä on jotakin paljon isompaa.
The Bridge on Pepe Ahlqvistin uran paras levy ja luonnollisesti myös mainion Rolling Tumbleweedin. Ylisanat äijän huuliharpun soitosta on sanottu ajat sitten, joten emme toista niitä. Nyt on aika kehua Pepen laulua. Kuunnelkaapa nimibiisi. Tuo rosoinen ääni ja elämää nähnyt ilmaisu. Nimibiisi on hitaasti kehittyvä, pohdiskeleva laulu, joka hitaasti vie kuulijan sisäänsä. Tunnelma on...voimakas. Olen kuunnellut biisin jo kohta parikymmentä kertaa ja aina tuo ääni saa kylmät väreet hiipimään selkäpiissäni. Miehen laulusuoritukset ovat KAUTTAALTAAN loistavia ja yhdistettynä tuohon harppuun - aah! Bändi on tien päällä tiukaksi kouliintunut ryhmä, johon bändin kolme kitaristia Jarkka Rissanen, Ykä Putkinen ja maestro lisäävät hienoja mausteita.. Kitarointi ei kuitenkaan ole tämän levyn juttu, vaan se on biisit, laulu ja huuliharppu. Ne riittävät tekemään tästä erään kaikkien aikojen hienoimmista koskaan julkaistuista suomalaisista blues-levyistä.
Kaikki biisit ovat bändin käsialaa, paitsi pari on lainattu Sonny Boy Williamson vanhemmalta ja nuoremmalta (Decoration Day ja Checkin Up On My Baby). Ne ovat levyn heikoimpia lenkkejä, sillä oma tuotanto on kauttaaltaan tasavahvaa. Bluesin lisäksi levyltä löytyy vivahteita jazzin, soulin ja jopa reggaen suuntaan. Kaikkien miljoonien miljoonaan kertaan kaluttujen kliseitten ryydittämien blues-kiekkojen jälkeen The Bridgen kaltaisen kokonaisuuden ilmaantuminen on pieni ihme. Blues on sittenkin uusiutuvaa musiikkia, kaikesta huolimatta!

Pepe Ahlqvist, suurin osa biiseistä on käsialaasi.

"Mikko teki neljä biisiä, minä ja Jarkka teimme kolme ja Mikko Löytty (basso) neljä. Teppo Nuorva avusti teksteissä. Teemme keikkoja tasaisesti klubeilla. Blues on vakiinnuttanut asemansa Suomessa. Jos bändi on ahkera, niin keikkojakin löytyy. Kyllähän täällä pitää puurtaa vuosia, jos aikoo elättää itsensä blues-muusikkona."

Tuo The Bridge on Sinun biisisi?
"Joo...se on minun, tekstin teki Seppo. Silta uudelle vuosituhannelle. Siinä on monta merkitystä".

Miten levy eroaa edellisestä kiekosta?
"Se on eräänlaista jatkoa. Ehkä menemme nyt ulos bluesista, mukana on reggae-, rock-, soul- ja jazz-vivahteita. Pohjalla on kuitenkin Missisippi delta blues. Vierailijoina ovat Markku Renko trumpetissa Pentti Lahti saksofonissa. Käytämme melko paljon avoimia virityksiä."

Mukana on pari Sonny Boy -biisiä?

"Checkin Up...tuli keikkojen myötä mukaan. Junior Wells teki version biisistä 60-luvun lopussa. Otimme sitä sekä alkuperäistä ja sovitimme loput. Testaamme yleensä joitakin biisejä keikoilta, mutta kyllähän niitä vasta tulee soitettua levyn julkaisun jälkeen. Olen soittanut esimerkiksi Eyesight Of The Blindia Chicago Overcoatista lähtien."
******
Jyri-Jussi Rekinen
Ylös

The Look of Love: The Burt Bacharach Collection Warner
Viihdemiehen parhaat yksissä kansissa.
Paitsi että Burt Bacharachin Look of Love -kokoelmalla kiteytyy olennainen osa populaarimusiikin historiaa, se antaa myös oivallisen kuvan säveltäjän tuotannosta. Päällisin puolin kakku näyttää mahdottoman kirjavalta: tupla-cd:lle on mahdutettu peräti 50 raitaa vuosilta 57-96, ja eri esittäjiäkin on kolmisenkymmentä. Tyylillisesti kirjo on niinikään laaja - leffamusiikkia, doowopia, kevyttä lattaria, soulia, rock’n’rollia.
Paketti pysyy silti hyvin kasassa, sillä yhteinen nimittäjä - Bacharach - on niin vahva. Silmiin pistää oitis harvinaisen luonteva ja miellyttävän vähäeleinen sävelkieli. Melodiat ovat selkeitä ja taatusti tarttuvia, turhia koukeroita ei juuri viljellä. Merkillepantavaa on myös Bacharachin tyylikäs tapa hyödyntää ajan virtauksia: laulut on istutettu onnistuneesti milloin doowop-, soul- tai vaikka lattarikuosiin. Lisäväriä on saatu ripauttamalla mukaan tilkka jazzia eikä huumoriakaan ole unohdettu.
Hittimaakarin kädenjälki on kestänyt hyvin aikaa, kuluneimpiakin mestariteoksia (Raindrops Keep Fallin’ On My Head, The Look Of Love, I Say A Little Prayer…) jaksaa edelleen kuunnella lähes hurmioituneena. Tästä kuuluu kiitos sekä erinomaisille tulkitsijoille (BB:n hovivokalisti Dionne Warwick, Dusty Springfield, Gene Pitney…) että maestron eleganteille sovituksille.
5
Jussi Collin Ylös

Eddy Grant: the Greatest Hits Warner
Pop-reggaemiehen parhaat.
Eddy Grantin kokoelmaa kuunnellessa herää nopeasti kysymys - miksi ihmeessä tämä levy on tehty juuri nyt? Reggaetähden tarttuvat, mutta häpeämättömän simppelit 70- ja 80-luvun hitit maistuvat heppoisilta, eivätkä ole aikaa täysin kestäneet.
Paljosta voi syyttää hämmästyttävän kömpelöä toteutusta. Omatoimisen Grantin (säveltää, laulaa, soittaa ja tuottaa) harvinaisen kökköä syntikoiden parissa sähläämistä ei voi kuin ihmetellä, niin huonosti lopputulos paikoin toimii.
Oma charminsa Grantin huolettomassa musisoinnissa toki on. Parhaimmilleen äijä yltää vetävissä ja konstailemattomissa renkutuksissa, joskin monia sinällään mainioita raitoja on rasitettu ylettömän raskaalla tuotannolla.
2
Jussi Collin Ylös

Asian Dub Foundation: Frontline 1993-97 (Rarities and Remixes) Nation Records
Maailman beateja Lontoon vinkkelistä. Tanssittavaa kamaa.
Frontline 1993-97 avaa yhden näkökulman 90-luvun Lontoon monenkirjavaan musiikkimaailmaan. Asian Dub Foundation on monenkirjava keitos, jossa sekoittuu konemaailma ja perinteiset soittimet, lukuisat musiikilliset vaikutteet (jungle, dub, ragga, etno…) sekä yhteiskunnalliset asiat. Bändillä on ollut suoraviivainen rasismin vastainen agenda, mikä on tuonut musiikkiinkin luontevasti äkäistä puhtia.
Mielenkiintoisista lähtökohdista ja omintakeisesta konseptista huolimatta ADF:n musiikki ei ole kovinkaan kiinnostavaa. Suurin pulma on materiaali, biisien työstäminen on jäänyt turhan vähäiseksi. Tyypillisesti ollaan liikkeellä yhden, pitkäksi venytetyn ja vaatimattoman idean varassa. Sovituksissakin on turvauduttu turhan aneemisiin ratkaisuihin.
Bändin kolmelta ensimmäiseltä levyltä koottu kokoelma on puuduttava kokemus, sillä ikimuistoisia hetkiä on vähän. Levy toimiikin parhaiten dokumenttina urbaanin, konevetoisen musiikin kehityksestä.
2
Jussi Collin Ylös

Positive Black Soul: Run Cool EastWest
Senegalilainen Positive Black Soul yhdistelee mutkattomasti afrikkalaista juuripoljentoa hiphopiin ja souliin.
Kiitos oikean asenteen, kelpo biisien ja jämäkän toteutuksen soppa toimii hämmästyttävän hyvin. Jenkkihiphopin tympeys ja tyhjä uho on vältetty ja toisaalta omaan perinnemusiikkiinkin on saatu aivan uutta ilmettä.
Valtavirran hiphopista Run Cool erottuu etenkin materiaalin suhteen. Tässä genressähän asenne on ollut perinteisesti avainasia, eikä hyvillä biiseillä ole juuri juhlittu. PSB:llä on riittänyt kunnianhimoa myös materiaalin työstämiseen ja jälki on nautittavaa ja monikerroksista. Plussaa tulee myös laulujen kanssa luontevasti limittyvästä ronskista rapista, josta löytyy ilahduttavasti niin vivahteita kuin eloisuuttakin. Sympaattisinta on kuitenkin tekijöiden rempseät otteet, levyltä kuultaa ehta tekemisen ilo.
4
Jussi Collin Ylös

Vinnie Moore: Defying Gravity Shrapnel Records
Metallimies astuu rajojen ulkopuolelle.
Nimestään huolimatta kitaristi Vinnie Mooren seitsemäs sooloplatta ei uhmaa niinkään painovoimaa vaan pikemminkin ajan henkeä. Koneiden valtakaudella soittotaito ja toisinaan jopa säveltäminen ovat jääneet monesti toisarvoisiksi asioiksi, mutta Moore pönkittää perusarvoja ansiokkaasti. Miehen taidokasta kitarismia, napakan kompin (Dave Larue, Steve Smith, David Rosenthal ) sutjakkaa työstöä ja kimuranttien koukeroiden hallintaa kelpaakin kuunnella.
Myös biisintekoon on paneuduttu. Pelkkään kitaravetoiseen jammailuun ei ole tyydytty, vaan sävellyksiä on pakerrettu ajan kanssa ilmeisen kunnianhimoisesti. Ja mikä parasta, Moore on vankan metallimiehen maineestaan huolimatta malttanut astua genren ulkopuolelle ja maustaa levyään jopa kepeällä lattaripoljennnolla.
Suurin ongelma on yllättäen Moore itse, joka ei musiikintekijänä kovin kaksinen persoonallisuus ole. Taidokkuudestaan huolimatta kitarasankarin revittely on ennen muuta näyttävää, muttei valitettavasti kovinkaan puhuttelevaa saati koskettavaa.
3
Jussi Collin Ylös


RETROT

Ramones: Ramones
Ramones: Leave Home
Ramones: Rocket To Russia
Ramones: Road To Ruin

Gabba Gabba Hey!
Jostain syystä tätä yhtyettä ei painu unohduksiin. Ramonesin klassisista ensilevyistä on toki tehty jo aiemminkin uusintapainoksia, mm. All The Stuff -levyt, joilla oli lisämateriaaliakin. Nyt kun Ramones on ollut levossa jo viitisen vuotta (ja Joey-paran kuoltua yhtye jääkin lepoon) on julkaistu neljä ensimmäistä levyä uudelleen masteroituina, lisäbiiseillä täydennettynä ja kohtuullisilla linernooteilla varustettuna.
Ramojen ekalevy on niin peruskamaa, että masterointi ei juuri tunnu vaikuttavan soudeihin: basso vasemmalla ja kitara oikealla. Kuorrutuksena hiukan Wurlitzer-urkuja. Levyllä on lisäksi Marty Thau-demoja ja jokunen sinkkuversio. Klassikko.
Leave Home oli soundillisesti hiotumpi, mutta samaa melodista vakavanhilpeää surinaa tämäkin on. Lauluja kirvesmurhasta (You Should Never Have Opened That Door), murhasta "get glory, like Charles Manson" biisissä Glad To See You Go, maalinpoistosta (Carbona Not Glue) jne. Mukana on tosiaan ensimmäisen kerran 25 vuoteen Carbona-laulu. Lisämatskuna yhtyeen ensimmäinen keikka Roxyssä, Kaliforniassa. Klassikko.
Kolmas levy on sitä samaa. Mukana Ramo-suosikkeja, kuten Cretin Hop, Rockaway Beach ja Teenage Lobotomy. Lisänä muutama sinkku-versio ja demo. Klassikko.
Neloslevyssä olivat jo poikien maailmanvalloitushaaveet jäähtyneet. Luvassa oli vain työtä, työtä ja kiertueita. Osassa biiseja näkynee turhautuminen: I Wanted Everything. Klassikkoainesta tässäkin levyssä on ja soundit ovat makeat. Tässä levyssä uudelleenmiksaus kuuluu parhaiten. Road To Ruinin "kantribiiseissä" (Questioningly, Don't Come Close) soittavat studiomuusikot, eivätkä Johnny tai Dee Dee. Bassosoundit ja tekniikka ovat näissä biiseissä aivan jotain muuta kuin Dee Deen Precision-bassossa. Osan kitaralikeistä soitti Ed Stasium, loput kuka lienee. Lisämatskuna demoja, kuten ainoa kokonaan ennenjulkaisematon Come Back She Cried/I Walk Out. Ei mitään ihmeellistä. Silti Klassikko tämäkin.
Ramones
*****
Leave Home
*****
Rocket To Russia
*****
Road To Ruin
****
Juha Pousi Ylös


Various: Nuggets 2 (Rhino)
Jatkoa Nuggets ykköselle. Tällä kertaa vuorossa Britannian ja Euroopan pikkubändit 60-luvulta.
Jippii! Loistava autotallirock-kansio on saanut jatkoa! Tietämättömille teineille (onhan tämän lehden lukijoissa teinejä, onhan?) (on -toim.huom) kerrottakoon, että Nuggets-saaga sai alkunsa 1972, jolloin muuan amerikkalainen levyfriikki Lenny Kaye sai tehtäväkseen koota tuplalevyllisen amerikkalaisia yhden hitin ihmeitä, autotallirockia ja pre-psykedeelistä räminää. Se sisälsi lukuisia unohdettuja mestariteoksia, jotka vasta uudelleen julkaisun jälkeen nousivat oikean klassikon asemaan, kuten The Knickerbockersin Lies ja The Barbariansin Moulty. Levystä tuli pienoinen hitti, mutta se innoitti lukuisia ihmisiä omaehtoiseen ilmaisuun punk-rockin myötä vuosikymmenen lopussa. Viime vuosikymmenen puolessa välissä rock-musiikin historiasta aidosti kiinnostunut Rhino (bless their little souls) lavensi Nuggets-kokoelman viiden CD:n laatikoksi - ja se vasta hulppea kokoelma olikin! Boxi todisti juurta jaksaen, että pikkulevy-yhtiöitten arkistoissa, divareitten uumenissa ja keräilijöitten synkkissä kellareissa lymyää varsinainen aarreaitta upeaa 60-luvun rock´n rollia: kömpelöä, teeskentelemätöntä, kornia, hölmöä, ihanaa musiikkia.
Ja nyt saamme neljä CD:tä jatkoa. Tämä kokoelma keskittyy puolestaan brittiläiseen ja eurooppalaiseen unohdettuun rock-ilmaisuun 60-luvulla. Ei, suomalaisia ei ole mukana, vaikka Baby Grandmothers ja Blues Section olisivat loistavasti istuneet mukaan. Ja miksei Renegadeskin ja Thirteen Women, esimerkiksi.
Kokoelman ovat työstäneet tällä kertaa olleet edellisessäkin osassa häärineet Gary Stewart ja Alec Palao, mukanaan kymmenkunta avustajaa. Lenny Kayen ja Jac Holzmanin meriiteiksi on merkitty spiritual guidance. Stewart kertoo alkusanoissaan laulut valittu yli 1000 ehdokkaan joukosta, joten on hämmentävää miksi kaikkien tuntemat Pretty Thingsin Rosalyn, Status Quon Pictures Of Matchstickmen, Easybeatsin Friday On My Mind tai Tomorrowin My White Bicycle ovat mukana. Joo, kuuluvathan ne soundillisesti ja ilmaisullisesti tähän genreen. Silti olisi ollut mukava kuunnella joitakin tuntemattomia suuruuksia. Vaan ovathan täällä esimerkiksi Syndicats (joka tuntuu sekoavan totaalisesti r & b -hurmoksessaan), Blossom Toes, The Acid Gallery ja monet muut neropatit.
Kuten edelliselläkin boxilla, löytyy täältäkin todellisia yllättäjiä, täysin suuresta tuntemattomuudesta tulleita upeita biisejä ja bändejä. Monet näistä tulevat Brittein saarten ulkopuolelta. Tsekatkaa esimerkiksi islantilainen Thor´s Hammer, jonka hieno biisi My Life on boxin kohokohtia. Ja entäs tsekkoslovakian The Matadors? Japanissa oli hulppea The Mops, Alankomaissa Touch, Brasiliassa Os Mutantes, Meksikossa Los Chijuas jne. Aloitussanoissaan Gary Stewart toteaa, ettei enää olisi yllättynyt jo Libanonista ilmaantuu uskottava autotallibändi omine biiseineen.
Näyttää siltä, että Nuggetsista kehkeytyy boxi-sarja. Kenties suomalaisten vuoro on sitten seuraavassa. Kuuleeko Rhino?
Jarkko Nieminen Ylös


Blue Öyster Cult: Blue Öyster Cult/Tyranny & Mutation/Secret Treaties/Agents Of Fortune (Columbia)
Curse Of The Hidden Mirror (Sanctuary)
Pioneerimetallibändin ydintuotanto uudelleenjulkaistuna bonuksilla.
Ladies, fish and gentlemen! Jytäbändi Blue Öyster Cult oli aikoinaan tuottaja Sandy Pearlmanin ajatuslapsi. Bändillä oli salaperäinen mytologia, jossa oli viitteitä okkultisimiin, sillä brittivastineet - lähinnä Led Zep ja Sabbath - tuntuivat suosivan kaikenlaista merkillistä höpsismiä. Kahdella kitaralla (lavalla kolmella, neljällä tai peräti viidellä) varustettu viisikko teki neljä hienoa kiekkoa, sai ison hitin (Don´t Fear The Reaper) ja innostui radioystävälliseksi. Loppu olikin sitten taiteellista alamäkeä 90-luvulle, jolloin BÖC piristyi. Nykyisin se niittää kulttisuosiota ja tekee jokseenkin kelvollisia levyjä, joita sen ei tarvitse hävetä vuosien saatossa, kuten se kenties saattaa tehdä Mirrorsin tai Cultosaurus Erectusin kaltaisille 80-luvun taideteoksille.
Nämä alkupään levyt - jotka nyt on julkaistu uudelleen bonuksilla - ovat hienoja yhä tänääkin! Okkultismisanahelinälyriikat parantavat niiden trash-arvoa. Mutta parasta niissä on hillitön paahto ja draivi: esimerkiksi ME 262 on vallan loistava revitys (mistä ihmeestä ne saivat päähänsä biisinaiheensa?), Hot Rails To Hell, The Red & The Black...hubaa! Bonusbiiseinä kuullaan demoja, singlen b-puolia ja ylijäämäbiisejä, jotka kiinnostanevat vain tosidiggareita. Milloinkas raivokas On Your Feet Or On Your Knees -live saadaan bonuksilla?
Mutta mitäs äijille kuuluu tänään? Se kävi pari vuotta sitten Tavastialla, jolloin meille esiintyi väsähtänyt kokoonpano, jossa Allen Lanier vaikutti olevan jokseenkin "toisaalla". Vanhasta bändistä ovat jäljellä Lanierin lisäksi Eric Bloom ja Buck Dharma. Eli bändin ydinryhmä on suurin piirtein sielun ja ruumiin voimissa. Curse Of The Hidden Mirror on yllättävn vetreä raskaan rockin pläjäys. Tämän päivän BÖC on suoraviivainen ilmaisussaan, eivätkä biisit ole järin unohtumattomia. Mutta Buck Dharma osaa soittaa yhä kitaraa ja bändi kykenee tekemään aivan yhtä korneja sanoituksia kuin ennenkin. Faneille tämä menee täydestä kuin väärä raha, me muut hieman ihmetelemme papparaisten kohkaamista. Heh, muistattekos kun Waldemar keksi jytä-sanan 1973? Se tapahtui BÖC-artikkelissa, jossa Wallu ylisti bändin taivaisiin. Tai olikos se Madman joka sen äkkäsi? Pipin Pieni?
BÖC: ***
Tyranny:****
Secret: ******
Agents:***
Curse:***
Jarkko Nieminen Ylös

Electric Light Orchestra: Eldorado/Time/Discovery/Secret Messages (Epic), Zoom (Sony)
ELO:n uudelleenjulkaisuohjelma alkaa epäloogisesti. Nyt julkaistaan bändin neljäs, kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes levy.
Alkuvuodesta EMI kertoi (tai MOJO itse asiassa) että bändin kaksi ensimmäistä julkaistaisiin uudelleen masteroituina, mutta mitään ei ole kuulunut. Oh well, bändin nokkamiehen Jeff Lynnen aivoitukset ovat vuosien saatossa muuttuneet juurikaan, joten epäloogisuudet voidaan antaa anteeksi.
Electric Light Orchestrahan sai alkunsa Move-yhtyeestä 70-luvun alussa. Moven nokkamies Roy Wood oli mukana ELO:n ensimmäisellä levyllä, mutta erosi bändistä perustamaan Wizzardia. ELO jäi Jeff Lynnen harteille. Alkuperäinen konsepti bändillä oli "jatkaa siihen mihin Beatles lopetti I Am The Walrusilla". Bändin tunnusmerkkeinä olivat alusta lähtien jousisoittimet, joita se yhdisteli niitä surutta musiikkiinsa. Ilmaisussa oli aluksi proge-sävyjä, mutta joka myöhemmin se siistiytyi rehdiksi popiksi. Alussa jousisoittimiksi riitti pari selloa, mutta myöhemmin jousisoittajia tuli lisää. Vuosikymmenen lopussa jousisoittimet korvattiin jo koskettimilla ja lukemattomilla DX-7 -soundeilla.
Eldoradon (1974) kannessa lukee komiasti, että A Symphony By Electric Light Orchestra. Kannet, joissa vihreät kädet tavoittelivat punaisia tytön kenkiä, kuuluivat siihen astisen rock-historian huonoimpiin (jaa, ehkäpä Black Sabbathin Parandoid on vielä huonompi). Eikä bändi itsekään tiennyt miten ne liittyvät musiikkiin - tosin se tekisi tulevaisuudessa vielä huonompia kansia joissa oli leikkikaluavaruusasemia, mutta se on eri juttu. Eldoradolla soitti bändin lisäksi iso sinfoniaorkesteri, joten kenties siitä Lynne sai suureellisen ajatuksen kansitekstiin. No, ei levystä oikein sinfoniaksi ole, vaikka levy onkin olevinaan jonkinlainen teemakokonaisuus. Lynnen tuotantometodit kuivine rumpusoundeineen ovat Eldoradolla jo täydessä terässä. Tulevaisuudessa hän tulisi jalostamaan niitä entisestään. Kiekko on kaiken hypen ansiosta ensimmäinen iso hitti Amerikassa.
Discovery ilmestyi 1979. Edellisellä Out Of The Bluella oli yhtye ottanut selkeän askeleen popin suuntaan, mutta nyt se istui häpeilemättömästi Abban ja kumppaneitten kelkkaan. Se oli tietysti järkytys monella ELO-fanille, jotka olivat olleet mukana bändin progeajoista lähtien. Elettiin diskon kulta-aikoja ja Lynne kumppaneineen olivat innokkaasti mukana sotkemassa lusikkaansa soppaan. Mikään diskobändi ei ELO koskaan ollut, vaikka Bev Bevan jyskyttikin pöljää diskokomppiaan useassa Lynnen biisissä.
Time ilmestyi 1981. Tuolloin ELO oli tehnyt jo kymmeniä jymykiertueita Amerikassa (Brittein saarilla ja Euroopassa sen suosio ei ollut koskaan Jenkkien tasolla). Lynne oli supertähti ja veropakolainen. Timellä esiintyykin tiukasti keskitien listapoppiin pidättyvä bändi, vaikka kokonaisuus on jälleen muka temaattinen.
Secret Messages ilmestyi pari vuotta Timen jälkeen. Yhtyeen levyt myivät kuin häkä rapakon takana, joten miksi mennä sotkemaan hyvää sapluunaa? Lynne oli tehnyt jälleen kepeän pop-salaatin, joka soundasi hyvältä amerikkalaisissa autoradioissa. Joku voisi sanoa levyä ELO:n tyhjänpäiväisimmäksi. On mahdotonta tietää onko levyn päättävä Rock´n Roll Is King vitsi vai tosissaan tehty taideteos.
Yhdistävänä tekijänä kaikille näille levyille on POP ja amerikkalaisessa mediassa soitettu käyttömusiikki 70-luvulla. Lynne oli oivaltanut, että popin ei tarvitse olla hienoa ja taiteellista ollakseen hyvää. Vaan sen piti olla tarttuvaa, simppeliä, hyvin tehtyä ja hyvältä kuulostavaa. Ja sopivan hölmöä sekä helposti samastuttavaa. Sillä käyttöpoppia ei tehty analyytikoille, vaan niin kutsutuille tavallisille duunareille. Massoille radioitten ääressä. Ja Lynne teki duuninsa jumalattoman hyvin. Miehellä on armoton melodiapää. Hänellä on taito laittaa kolme nuottia oikeaan järjestykseen niin, että niitä soitettiin viikkotolkulla radiossa. Ja hän teki kaikesta itsensä kuuloista, kuten kunnon tuottajan kuuluikin. Erona radioystävälliselle AOR- ja MOR -kulttuurille ELO kuulosti aina omalta itseltään, eikä hukkunut massaan nerokkaitten pikkubiisiensä ja Lynnen nasaalin äänen takia.
Mutta mitäs ELO:lle kuuluu nykyisin? Heh, mikään ei ole muuttunut! Zoom on tipahtanut keskuuteemme kuin aikakoneella vuodesta 1978. Viime vuosikymmenellähän yhtyeen ex-rumpali Bev Bevan munasi itsensä perustamalla ELO kakkosen ja kiersi maailmaa rahastamassa tolvanoita. Lynne puolestaan tuotti itseään Beatlesia Anthology-sessioitten aikana saaden Lennonin demojen ympärille koottuihin taustoihin ELOmaiset soundit. Miehen ainokaisesta Armchair Theatre-soololevystäkin alkaa olla jo toistakymmentä vuotta aikaa. Bevania ei enää ole mukana, mutta eipä sitä huomaa: rumpusoundit ovat tismalleen samat kuten tatsikin. Lynne on nimittäin soittanut liki kaikki instrumentit, vaikka mukana on nimekkäitä vierailijoita kuten George Harrison ja Ringo Starr. Biisit ovat jälleen kerran simppeleitä pop-ralleja, eivät maailman hienoimpia mutta eivät nyt niin kamaliakaan. Eri asia on, tuleeko TÄSTÄ massojen musiikkia kuten ennen. Epäilen. Mutta kenties jotkut oldie-kanavat voivat innostua. Kaikesta päätellen Lynne ei osaa tehdä muunlaista musiikkia kuin omansa kuuloista. Se ilo hänelle suotakoon.
Eldorado: ****
Discovery:***
Time:***
Secret Messages:***


Ylös

Takaisin kotisivulle

Takaisin sisältösivulle