Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Rytmi 2/2003 sisältö

 

 

 

KIEKKORINKI 2/2003 osa 3

Ohi sektorin / yliastuttu: *
Ehkä ensi vuonna: **
Tyyliä muttei voimaa / voimaa muttei tyyliä: ***
Kisakonekiskaisu: ****
ME / Lippu salkoon: *****

Jazzit

Markus Ketola Featuring UMO Jazz Orchestra: Jatkumo (Lake End Production)
Suomen ensimmäinen 5.1 -jazzkiekko ja jazz-DVD.
Hienolle kuulostaa! Kokonaisuus on onnistunut: DVD toimii kuten pitääkin ja - mikä parasta - musiikki groovaa komeasti. Markus Ketola on ollut UMO:n rumpali vuodesta 1993. Levyllä bändi on täydennetty fagotilla, käyrätorvella ja lyömäsoittajila. Ketolan tarkoituksena on tuoda esiin big bandin dynamiikka ja luoda lopputuloksena rytmimusiikkia kamarimusiikkimaustein. Ilmankos Frank Zappan sähkökamarimusiikki - lähinä Uncle Meat - tulee välillä vääjäämättä mieleen. Ketolan polyrytmiikkamelodiat polveilevet rikkaasti ja rönsyilevästi, välillä hyvinkin jazzprogeambient-maastossa.
Kari Heinilän johtaman UMO:n ambienssi on valtaisa 5.1 -äänentoistossa. Kuunnelkaapa esimerkiksi Jatkumo 1, jonka matalat taajuudet vaihtavat kuuntelijan sisäelinten paikkaa. Tunnelmat vaihtelevat intiimistä duosta koko big bandin massiiviseen pauhuun. Ketolan mukaan biisien dramaturgia perustuu sektioiden sisäisten värien hyödyntämiseen ja soittajayksilöiden esielle tuomiseen. DVD-osuudessa mukana on kuvamateriaalia studiotyöskentelystä. Nämä avaavat musiikkiin aivan toisen ulottuvuuden: katsoja pääsee vierestä seuraamaan kun muusikot hiovat kimurantteja yksityiskohtia. Ahaa-elämyksiltä ei voi välttyä: ai, noinko ne tallensivat tuon kimurantin kohdan! Lisäksi mukana on muusikkoesittelyjä ja haastatteluja.
Viisi puttepossua
Jarkko Nieminen
Ylös

Jukka Gustavson Organ Fusion Band: Between Fire And Ice
(Rockadillo)
Mestariteos!
Varovasti sanottuna vahvaa kamaa. Bändissä kaikki soittajat ovat mestariluokkaa, biisit on hiottu viimeistä nyanssia myöten ja kokonaisuus on upea. Bändissä soittavat maestron lisäksi Juha Verona (bass), Pentti Lahti (puhaltimet) ja Rami Eskelinen (rummut). Miekkoset kehittävät nautinnollisen grooven, johon kuulijalla on ilo uppoutua. Varsinkin basson ja kosketinsoitinten yhteistyö on huikeaa - kuunnelkaapa esimerkiksi noita hauskasti nimetyn Liplatusta, kimmellystä, putputusta -sävelmän unisonojuoksutuksia. Ainutlaatuista, nautinnollista kuultavaa! Millaisiinhan sfääreihin nämä muusikot pääsevät live-olosuhteissa? Menkää ihmeessä keikoille tsekkaamaan - me ainakin menemme.
Musiikki risteilee jazzin, funkin ja bluesin välimaastossa. Fuusiota? Juu, jotakin sinne päin, mutta on kuitenkin parasta olla luokittelematta tätä musiikkia, joka tuntuu puhuvan jokaisella nuotilla omilla ehdoillaan. On ilo kuulla Gustavsonin ääntä, sillä vokalistinakin mies tuntuu olevan omaa luokkaansa tässä maassa. Miehen laulamat bluesit (Between Fire & Ice ja I´m a Bluesman) ovat koskettavia ja aidosti eletyn tuntuisia. Ja miten mies saakaan Hammondistaan noin juurevan rouheita, kauniita ääniä?
viisi pimpulaa
Jarkko Nieminen
Ylös

Platypus Ensemble: Gestalt
(Santamusic)
Haastavaa ja hienoa Suomi-jazzia.
Platypus Ensemble on pianisti-multi-instrumentalisti Sid Hillen luotsaama kokoonpano, jossa soittavat Manuel Dunkel (tenori & sopraano sax), Ari-Pekka Anttila (basso) ja Teppo Mäkynen (rummut). Platypus Ensemblen groove on ilmavaa ja mietiskelevää, kauniin kiireetöntä musiikkia. Ilmaisuussaan Platypus pitäytyy perinteikkääseen postmoderniin klangiin - mitä nyt välillä flirttaillaan AG-suunnassa esimerkiksi hauskassa Kies-biisissä - mutta sävellysten rikkaus palkitsee kuulijan kuuntelukertojen myötä. Ajoittaisesta vakavailmeisyydestään huolimatta Gestalt on erinomainen kokonaisuus. Erikoismaininta menee levyn tuotannolle ja masteroinnille. Soundit ovat syvät, kristallin kirkkaat ja aidon kuuloiset.
kolme tappia
Jarkko Nieminen
Ylös

Molly Johnson: Another Day (Blue Note)
Samettinen ääni.
Saammeko esitellä: Molly Johnson. Nainen, jolla on ääni. Jaa, millainen ääni? Samettinen, voimakas, kaunis, sensuelli, seksikäs, käheä, ihana ja mitävielä. Lisäksi hänen levynsä on erinomainen. Aivan ensimmäiseksi sen tekee kuulemisen arvoiseksi neidin tulkinta, mutta kun biisitkin ovat kauttaaltaan mainioita. Heti aloituksena kuultava niukkailmeinen sovitus Summertime-klassikosta vei jalat alta, ja Dreams -biisiin tultaessa olin myyty mies. Lopetuksena kuullaan jylhä luenta Bob Marleyn Redemption Songista. Siinä välissä on joukko biisejä, jotka kaikki ovat täyttä asiaa. Veikkaamme Molly Johnsonista vakavaa kilpailijaa Grammy-magneetti Norah Jonesille.
neljä frediä
Jarkko Nieminen
Ylös

Horizons - A Lua Luara (Gonsz)
Heikki Sarmannon musiikki kohtaa Brasilian rytmit.
Levyn alaotsikko kuuluu kokonaisuudessaan: Claydya De Oliveira, Fernando Brant & Juarez Moreira a presentam a musica de Heikki Sarmanto. Kyllä vain: brasilialaiset Claya De Oliveira (laulu), Fernando Brandt (lyriikat) ja Juarez Moreira (kitara) ovat tehneet yhteistyössä Heikki Sarmannon kanssa erinomaista jälkeä. Sarmannon supisuomalaisesta perinteestä nousevat sävellykset kääntyvät ongelmitta brasiliaiseen grooveen, ja tuloksena on eräs nautinnollisimmista kuuntelukokemuksista pitkään aikaan. Aurinkoista meininkiä! Suurin osa biiseistä on kuin kotonaan rentoina kesäpäivinä. Sihijuoma esiin ja tämä levy soimaan! Aurinkotunnelmien kontrastina on mollibiisejä (esim. Senhora Das Águas), jotka syventävät kokonaisuutta luontevasti. Claya De Oliveiran upea, sensuelli ääni ja Moreiran lämmin kitarointi sopivat Sarmannon sävellyksiin kuin nenä päähän. Ja nuo jousi- ja huiluarrit, aah...pääsisinpä Brasiliaan!
neljä näppylää
Jarkko Nieminen
Ylös

Nyt-ensemble: Nature Poems
(Nyt-CD 001)
Luontoaiheista jazzia.
Nyt-ensemble on pianisti Ralf Nyqvistin johtama kvintetti. Mukana ovat maestron lisäksi Kari Heinilä (tenor sax + huilu), Mattias Windemo (kitara), Pär-Ola Landin (basso) ja Markus Ketola (rummut). Levyn musiikkiin on haettu inspritaatiota luonnosta. Biisit koostuvat improvisaatioista ja Nyqvistin sävellyksistä, joissa myöskin on runsaasti tilaa improvisaatiolle. Bändi ei intoudu mihinkään mullistaviin suorituksiin, mutta kevyesti kulkevaa ja ilmavaa svengiä on tarjolla runsain mitoin. Erityisen ilahduttavana pidän kansan- ja kamarimusiikkivaikutteita, jotka elävöittävät bändin klangia. Tätä bändiä kannattaa pitää silmällä. Nature Poems ei ole mikään vuoden jazz-tapaus (kansitaiteeseenkin kannattaa joskus satsata, poijjaat), mutta kuuntelemisen arvoinen levy se ehdottomasti on.
kolme kikkeliä
Jarkko Nieminen
Ylös

Donald Byrd: Byrd In Hand (Blue Note) ***
Kuulasta lentoa.
Tällä hetkellä Donald Byrd muistetaan ehkä parhaiten 1970-luvun alun töistään. Trumpetisti aloitti liiderinä kuitenkin jo 1955. Neljä vuotta myöhemmin levytetyllä hardbop-luotauksella Byrd In Hand puhaltajalla oli jo nimeä ja vakiobaritonisti Pepper Adams, joka soittaa muutaman albumin muhkeimmista sooloista. Yksilösuoritukset ovat tiukkaa stuffia eikä bändin yhteinen klangikaan jätä toivomisen varaa. Biisit ovat levyn heikoin lenkki: Byrdin ja pianisti Walter Davisin sävellykset ovat jotenkin hahmottomia eivätkä jää soimaan.
Matti Komulainen
Ylös

Columbia Jazz -sarja (Columbia) ****
Columbialaisten parhaita.
Vuoteen 1889 historiansa ulottava Columbia on vanhin yhä toimiva levymerkki. Labelin 1900-luvun jazzjulkaisuihin fokusoitu sarja esittelee tallin suurimpia ylpeydenaiheita ja royaltien kotiuttajia. Kutakuinkin kaikki alan mestarit Count Basiesta, Art Blakeystä ja Errol Garnerista Charles Mingusiin, Thelonius Monkiin ja Lester Youngiin ovat levyttäneet Columbialle uransa jossain vaiheessa - osa keskeisen tuotantonsa - joten katalookissa on mistä valita. Sarjassa kunkin artistin tuotannosta on koottu levy, Miles Davisilta mukana on useampi kausittain poimittu kiekko. Kansitiedoissa mainitaan levytysajankohta ja -miehitys mutta kunnon vihko puuttuu. Levyt piirtävät pääosin asiallisen kuvan kohteistaan sillä best of -periaatteella mukaan on poimittu kunkin solistin tunnetuinta tuotantoa. Esimerkiksi Golden Gate Quartetin upeassa levyssä kaikuvat Mobyn sämpläyksillään nostamat gospel-klassikot Jezebelistä alkaen. Sarah Vaughanin kokoelma puolestaan harppoo ripeästi vuodesta 1949 neljä vuosikymmentä eteenpäin. Parhaimmillaan, vaikkapa Toots Thielemansin tapauksessa esittely paljastaa taiteilijan kasvun: siirtymä Scotch On The Rocks -näytteestä (1955) loppupuolen Killer Joe -tulkintaan (1978) on hivelevää kuultavaa.
Matti Komulainen
Ylös

De-Phazz: Detunized Gravity / Godsdog (Edel) ****/****
Sulavaa ääniaskartelua.
Pim Baumgartnerin johdolla toimivan saksalaiskollektiivin kaksi bonuslevyin pulskistettua varhaistyötä ovat yhtä monisyistä korvahoitoa kuin tuorein opus Daily Lama. Elektromaisessa äänimosaiikissa leijuu lenseän kutsuva tunnelma, astraalibasso kutoo fuusiomaista verkkoa, pulssi tykyttää raukeasti ja yläkerroksissa suhahtelee kitaran, oboen ja vaskien riffejä. Lattarirytmit sekä toisteiset riimisämplet tyrkyttävät tarttumapintaa ja kiteyttävät kappaleisiin mantramaista imua. Kutsuva ilmiasu tuo mieleen Us3:n ja St. Germainin tapaiset kokoonpanot, joskin De-Phazz kyhää korkealle kurottavista soonisista baabeleistaan muita uskaliaampia ja samalla kiehtovampia luomuksia. Katse siis Reininmaalle.
Matti Komulainen
Ylös

Lou Donaldson: The Natural Soul (Blue Note) *****
Sielu pelissä.
Johnny Pattonin bassorekisterissä groovaavalla Funky Mamalla käynnistyvä, toukokuussa 1962 nauhoitettu albumi on soulahtavan urkujazzin helmiä. Pattonin rinnalla herkistelevät kitaristi Grant Green, trumpetisti Tommy Turrentine, patteristi Don Dixon sekä liideri-altisti Lou Donaldson. Muhkean erotteleva saundi menee luihin ja ytimiin ja jalka käy. Levy jatkuu mm. Gershwinillä ja pomon omilla opuksilla mutta ilotulitusmainen ote säilyy vielä bonusraidaksi pakatussa People Will Say We’re In Lovessakin. Donaldsonin souljazz-kautta on kritisoitu laimeaksi mutta ainakin The Natural Soul todistaa päinvastaista: tästä ei pidot paljon parane.
Matti Komulainen
Ylös

Dave Douglas: Freak In (Bluebird) ****
Kehäkettu ilman liekaa.
Monessa soosissa lillunut Dave Douglas heittää vapaalle Freak Inissä. Trumpetisti irtautuu maasta ripeällä fuusiopyrähdyksellä, miehistönään mm. kitaristi Marc Ribot, basisti Brad Jones, rumpali Joey Baron ja sormiospesialisti Jamie Saft. Karsh Kalen tablat silaavat kokeiluun itämaisia sävyjä, lattariorientoitunut Ribot taas tuo klangiin flamencoa, kun meno käy oikein kovaksi. Pulssi nousee myös kuuntelimossa, sillä Douglas hakee eri elementeille yhteistä nimittäjää kummallisista suunnista. Freak In ei ole helppo teos - eksperimentointi vaatii herpaantumattoman huomion mutta vaivannäkö palkitaan. Mitähän se seuraavaksi keksii?
Matti Komulainen
Ylös

Stefon Harris: The Grand Unification Theory (Blue Note) ****
Maailma, maailmankaikkeus ja kaikki.
Vibrafonisti Stefon Harris mielii sulauttaa yhteen kaiken fysiikasta filosofiaan ja runoudesta uskontoon. Kunnianhimo peilaa klassisen musiikin ja sinfonisen jazzin suuntaan kurottuvista sävellyksistä ja isosta sovituksesta. 11-jäsenisen kokoonpanon avulla toteutetussa opuksessa teoria ja käytäntö eivät kuitenkaan aivan kohtaa. Eksoottisten soittimien tuomat nyanssit ja äänikudoksessa monessa tasossa limittyvät soitteet kertovat, että Harris on tosissaan. Lyömäsoittajana Harris keksii kiinnostavia motiiveja myös perkussioille mutta melodisesti kantavin kerrostuma, puhaltimet eivät selviä Gil Evansin hengessä niille osoitetuista tehtävistä.
Matti Komulainen
Ylös

Eddie Henderson: Realization / Inside Out (Soul Brother) ****
Astraalista luotausta.
Nyt ensi kertaa cd:llä julkaistut Capricorn-työt (1973) olivat samalla Eddie Hendersonin ensimmäiset omissa nimissä julkaistut levyt. Herbie Hancockin vakiotrumpetisti sai työnantajansa lisäksi sessioihin mukaan tämän koko bändin monipuhaltaja Bennie Maupinista bassovelho Buster Williamsiin. Kuviot ovat tuttuja mutta fuusion tutkimisessa Henderson on luotettava opas. Päällikkö vakauttaa sävellyksensä tiukalla kompilla ja kiteyttää sanottavansa yhtä poikkeusta lukuunottamatta alle kymmeneen minuuttiin toisin kuin freen tullessa kuvioon oli tapana. Idea kantaa ja rönsyilemätön musiikki saa herpaantumattoman huomion.
Matti Komulainen
Ylös

Hellborg / Lane / Selvaganesh / Umashankar / Umamanesh: Icon (Bardo) ****
Mannertenvälinen sessio.
Monikulttuurinen ajatustenvaihto johdatti basisti Jonas Hellborgin kutsumaan yhteen idän ja lännen muusikoita. Konsepti on kokeiltu ja hyväksi havaittu jo aiemmin ja Hellborgin ja kumppanien teos todistaa jälleen, että kohtaamisesta voi kehkeytyä tuoretta ilmaisua. Musiikin päällyskudos sivuaa intialaisia ragoja ja pakistanlaista qawwalia, jota sävytetään kiitettävän niukkaprofiilisella bassottelulla sekä (Shawn Lanen) kitaroinnilla. Hellborg ei editoi ideaa Laswellin tavoin hengiltä vaan suo kommunikoinnille tilaa ja aikaa. Maltti ja visio leikkaavat kiehtovasti ja levystä kehkeytyy säkenöivä kokonaisuus.
Matti Komulainen
Ylös

Terje Isungset: Iceman Is (Jazzland) *****
Tosi viileetä vuonojazzia.
Lähäs kokonaan jääinstrumenteilla toteutettu Iceman Is avaa aistit arktisen ympäristön suomille mahdollisuuksille. Persoonallisen norjalaisyhtiö Jazzlandin julkaisema Iceman Is pirskahtelee, tömisee, kumisee ja humisee jännittävästi. Elektroniikan, ihmisäänen, tavallisen trumpetin ja huippumikrofonien avulla lyömäsoittaja Isungsetin visio lihallistuu musiikiksi. Jäiset vermeet soivat oikeasti ja vieläpä häikäisevän hienosti. Gamelanmaisesti kolisevien perkussioiden ohella albumin erikoisimmista suorituksista vastaavat jäätrumpetisti Arve Henriksen, jääharpisti Iiro Haarla sekä aineettomasti “laulava” Lena Willemark.
Matti Komulainen
Ylös

Stacey Kent: In Love Again (Candid) ****
Poimintoja isosta laulukirjasta.
April Jazziin saapuva Stacey Kent kokosi uuden levynsä Richard Rodgersin standardeista. Viime vuosina kaikki Rod Stewartista lähtien ovat halunneet jostain syystä todistaa klaaraavansa ikivihreät. Brittiläinen Kent läpäisee testin esittämällä klassikoista takkatulen lämpimiä ja intiimejä tulkintoja. Kentin välittömän kuuloinen, sisäistynyt näkemys jalostaa töistä muotopuhdasta ilmaisua, joka on etäistä sukua vilpittömyydellään sylillisen Grammyjä kahmineelle Norah Jonesille.
Matti Komulainen
Ylös

Piirpauke: Laulu laineilla (Rockadillo) ****
Monen saran pehtoori.
Loistavan virsialbumin jälkeen Sakari Kukko sukeltaa Franz Schubertin maailmaan. Schubertin ohella Laulu laineilla koostuu Kukon ja tämän kanssamuusikoiden pianisti Joonas Ahosen, perkussionisti Ismaila Sanen sekä basisti Ville Herralan sävellyksistä ja sovituksista. 1800-luvun Itävallasta ei ole niin pitkä matka nykyhetkeen kuin voisi kuvitella. Kajaanin kosmopoliitin jäljiltä Salierin oppilaan teokset ovat edelleen tunnistettavia. Mm. Serenadista levyllä on melkein klassinen luenta mutta esimerkiksi vedoissa Paimenten tanssi ja Sinne! Kukko valjastaa käyttöön koko muusikkuutensa. Irtiotoissa sivutaan ennakkoluulottomasti jazzia, kansanmusiikkia ja ns. Maailmanmusiikkia: tuohitorvimaiset törähdykset ja afrikkalainen rytmiikka kohtaavat ja kättelevät. Uteliaat, akustista lämpöä hehkuvat tulkinnat tekevät kunniaa kohteelle ja todistavat samalla, että avarakatseinen musiikin luominen ei tunne rajoja.
Matti Komulainen
Ylös

Supersilent: 6 (Rune Grammofon) *****
Outoja ääniä Norjasta.
Oslolaiskvartetti Supersilent luo musiikkia improvisoimalla. Trumpetisti Arve Henriksenin, rumpali Jarle Vespestadin, kosketinsoittaja Ståle Storlökkenin ja tuottaja Helge Stenin kollektiivinen soonisten pintojen ja kudosten luotaus on sähköistä kuulostamatta populistiselta - levollinen albumi on lähempänä progressiivista elektroa kuin vaikkapa free-lentoa. Elektroakustinen saundi kihisee viitteitä Miles Davisista Sigur Rósiin mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin sitaattilainailua. Musiikki syttyy vaivihkaa ja jälleen maltti on valttia: kokemusta seuraava olotila on hyvin lähellä matkaa jonnekin oman mielen tuolle puolen.
Matti Komulainen
Ylös

ScoLoFo: Oh!
(Blue Note) ***
Superkvartetti studiossa.
Omien polkujensa tallaajat John Scofield, Joe Lovano, Dave Holland ja Al Foster muodostavat todellisen tähtiketjun. Kimppalevyllä ryhmä kuulostaa lähteneen liikkeelle yhteisestä nimittäjästä eli perinteistä. Oh! on miesten sooloihin nähden yllättävän traditionaalinen teos: tuntuu kuin nelikko olisi heittänyt vapaalle ja keskittynyt hyvien vibojen ylläpitoon riskinoton sijaan. Jälki onkin lähes staattista eikä kovassa seurassa kukaan oikein uskaltaudu näyttämään ekana. Vika on tietysti kuulijassa ja tämän odotuksissa - levy itsessäänhän on höyhenen lailla hivelevää kaunojazzia, mille tässä kylmässä maailmassa on aina tilausta.
Matti Komulainen
Ylös

Cassandra Wilson: Sings Standards (Verve) ****
Wilson ikivihreänä.
Cassandra Wilsonin varhaislevyistä koottu Sings Standards muistuttaa tähtilaulajan juurista. Body And Soulin kaltaisilla kestosävelmillä ovat sparranneet lukemattomat musiikintekijät. Kuulijalle tutut teemat ovat suoneet mahdollisuuden suhteuttaa uusia havaintoja muistiin tallennettuihin elämyksiin. Wilsonin varhaistulkinnoissa nykyisyys oli jo vahvasti oraalla. Naisen savuinen ja arvoituksellinen katsanto vaikkapa ´Round Midnightista ja Blue In Greenistä astuvat sivuun turvallisilta poluilta ja samoavat improvisaation tiheikköön, muodon tuolle puolen ja kohti tunnelmien ydintä. Nautinnollista.
Ylös

Americans Swinging In Paris -sarja (EMI) ****
Kulttuuriviennin kukkia.
Ranskan EMI:n kokoama, konsertti- ja studioäänitteistä koottu 20-osainen cd-sarja kartoittaa amerikkalaisten jazzsoittajien saavutuksia sodanjälkeisessä Pariisissa. Hienosaundiset levyt painottuvat swingiin ja mainstreamiin. Levyillä soittavat mm. Cat Anderson, Don Byas, Benny Carter, Kenny Clarke, Lionel ja Slide Hampton, James Woody, Zoot Sims ja Phil Woods - kaikki nimekkäitä solisteja. Kokoonpanoissa kuullaan myös Django Reinhardtin, Stéphane Grappellin ja Pierre Michelotin kaltaisia galleja, joskin useimmat pelimannit ovat Atlantin takaa. Ajallisesti läpileikkaus kurkottaa Benny Carterin ja Dicky Wellsin 1930-luvun jamittelusta 1984 purkitettuun Memhphis Slimin bluespainotteiseen kiekkoon. Eniten äänitteitä on 1950- ja 1960-luvuilta. Kansivihkoihin on tiivistetty levytystietojen lisäksi kunkin nimisolistin vaiheet Seinen kaupungissa. Skannauksen parhaita puolia ovat monipuolisuuden ohella herkulliset yksittäislevyt. Näistä kannattaa mainita erityisesti Huchette-kellariklubin lavalta nauhalle 1977 napattu urkuri Wild Bill Davis sekä ahkeraan kaupungissa 1950-luvulla rampannut, gospelista ponnistanut lauluyhtye Golden Gate Quartet.
Matti Komulainen
Ylös

Mirja Mäkelä & BKS: Arco Iris (Impala)
Pohjoista eksotiikkaa.
Jazzlaulajattariemme keulahahmo Mirja Mäkelä on löytänyt ruotsalaisesta BKS-yhtyeestä oivia hengenheimolaisia. Itse asiassa Jonas Knutsson ja kumppanit keksivät Mirja Mäkelän esiintymään kanssaan marokkolaisille jazzfestivaaleille vuonna 2000.
Tuolloin käynnistyneen yhteistyön tuloksia taltioitiin Ranskassa viime syksynä ja Texicallille tuotettu levy julkistettiin Ylläs Jazz Blues -tapahtumassa pari kuukautta siten.
Ylläksellä saksofonisti Knutssonin tilalla esiintyi Mirja Mäkelän siippa Manuel Dunkel. Hänen juureva soittonsa istui kokonaisuuteen lyhyen yhteisharjoitusjan huomioon ottaen varsin hyvin, mutta levyllä esiintyvän, vapaammin improvisoivan Knutssonin soittotyyli antaa tulkinnoille enemmän avaruutta. Basisti Christian Spering ja rumpali Bengt Berger ovat myös vallan erinomaisia pelimanneja. Trio valittiin Ruotsissa vuoden jazzyhtyeeksi vuonna 2001.
Arco Iris (sateenkaari portugaliksi) -albumi koostuu pääasiassa Mirja Mäkelän sävellyksistä. Mukana ovat myös biisit Speringiltä, Knutssonilta (Edith Södergranin tekstiin) ja Eero Koivistoiselta. Suomenkielisiä tekstejä on paitsi Mäkelältä myös Kirsi Kunnakselta ja Pentti Saaritsalta.
Levyn musiikki muodostaa monipuolisen, eheän kokonaisuuden, joka vaatii keskittynyttä kuuntelemista. Se kyllä sitten palkitsee kuulijansa, tarjolla on kuulaita sävyjä, kansanmusiikki- vaikutteita, kekseliäitä sävellyksiä. Kokonaisuus on mielestäni vahvalla pohjoismaisella tavalla
eksoottinen. Mirja Mäkelä laulaa taitavasti ja eläytyy vahvasti. Välillä hän lausuu, välillä hän käyttää ääntään taidokkaan instrumentaalisesti. Yhdessä Jonas Knutssonin kanssa syntyy mielenkiintoisia ornamentteja.
kolme poksahdusta
Matti Poijärvi

Ylös

Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Rytmi 2/2003 sisältö