Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Takaisin sisältösivulle

 

 

KIEKKORINKI 4/2002 osa 1

Ohi sektorin / yliastuttu: *
Ehkä ensi vuonna: **
Tyyliä muttei voimaa / voimaa muttei tyyliä: ***
Kisakonekiskaisu: ****
ME / Lippu salkoon: *****


Wigwam: Titan´s Wheel
(EMI)
Wigwam tekee komean paluun.
Hyvä pojat! Titan´s Wheel on erinomainen levy. Ainoa miinus kohdentuu sen viimeisen päälle tuotettuun yleisilmeeseen, jolloin biisit eivät ajoittain pääse hengittämään ja elämään (joo, aina minun pitää jostakin narista). Mutta nämä ovat vain AJOITTAISIA miinuksia, suurimman osan aikaa musiikki groovaa ja potkii kuten pitääkin. Livenä bändi työntää biiseihin entistä enemmän ruista, joten suosittelen kaikille lämpimästi yhtyeen nykykunnon tsekkaamista lavaolosuhteissa. Bändi soljuu vaivattomasti rockista poppiin ja progeen, usein samassa biisissäkin, ja onnistuu aina kuulostamaan jäljittelemättömältä itseltään. Erityisen kiitoksen ansaitsee Kepa Kettunen, joka on hieno biisirumpali ja Ringon manttelinperijä. Joo, Ringonpa hyvinkin - kuunnelkaa noita fillejä. Jees, Wigut ja Kepa lähestyvät ilmaisussaan välillä Beatlesin maailmoja, esimerkiksi Remains To Be Seenin mellotronriffihän kulkee kauniisti I Am The Walrusin jalanjälkiä. Pituudestaan huolimatta (päälle tunti) Titan´s Wheel on onnistunut kokonaisuus, jossa ei ole heikkoja lenkkejä.
Wigut ovat kansallinen aarre ja ylpeydenaihe. Toivottavasti kaikki menee NYT nappiin, ettei bändin tarvitse lähteä taas kymmeneksi vuodeksi lomailemaan.
neljä pimppiä
Jarkko Nieminen

Bad Company: In Concert - Merchants of Cool
(Sanctuary)
Bad Companyn uusin live on täyttä tavaraa.
Bad Company on tullut takaisin. Nykyinen kokoonpano on: Paul Rodgers, laulu, Simon Kirke, rummut, Jaz Lochrie, basso ja Dave Colwell, kitara. Yhtye näyttää olevan live-kiekkonsa (mukana on pari uutta studiobiisiä) perusteella timmissä kunnossa: Jaz ja Kirke soittavat tiukkaakin tiukemmin yhteen ja Colwell viljee Mick Ralphs -likkejä melkein paremmin kuin alkuperäinen. Yleisökin tuntuu olevan täysin banaaneina vanhoista sotaratsuista: esimerkiksi Can´t Get Enough näyttää saavan jenkit täysin pois tolaltaan: mökä on hillitöntä. Tämä kiekko täyttää hienosti kunnon rock-liven vaatimukset: bändi soittaa joka solullaan, hiki haisee ja yleisö huutaa. Milloin olette viimeksi moista kuulleet? Mutta onko nykyinen Bad Co -pelkästään suunnattu keikkakäyttöön ja Jenkki-rahastukseen, vai voimmeko odottaa yhtyeeltä studiokiekkoa? Simon Kirke kertoo:
"Ei, kyllä me olemme tulleet vakavissamme takaisin kuvioihin. Teemme parhaillaan uusia biisejä ja menemme ensi vuonna studioon. Parhaillaan olemme kiertueella ja nautimme elämästä. On hienoa soittaa yleisölle, joka on ottanut meidät avosylin takaisin. Vastaanotto on kaikkialla ollut uskomaton."
Teillä tuntuu olevan hyvä meininki lavalla.
"Joo, nautimme soittamisesta ja jokaisesta hetkestä. Yleisön energia tarttuu meihin, me annamme sitä takaisin ja kaikilla on kivaa."
Onko mahdollista, että klassinen kokoonpano Boz Burrelleineen ja Mick Ralphseineen nähdään joskus yhdessä?
"Boz soittaa nykyisin jazzia, eikä ole enää missään tekemisissä rockin kanssa. Mick Ralphsiin olemme vuosien varrella olleet jatkuvasti yhteydessä, sillä olemme kavereita, mutta hänellä on omat projektinsa. Lisäksi hän ei välitä liiemmin matkustamisesta, joten vanhan kokoonpanon reunioni ei toteudu näillä näkymillä lähiaikoina (Mick Ralphs on viimeisien tietojen mukaan lyönyt hynttyyt yhteen Ian Hunterin kanssa -toim.huom.)."
Onko Bad Companylla tarkoitus tulla Eurooppaan ja kenties Skandinaviaan?
"Tulemme ehdottomasti Britanniaan. Muusta Euroopasta ja Skandinaviasta en vielä tiedä. Voi olla, että siihen menee aikaa, sillä levykin pitäisi tehdä."
Mitkä ovat muistikuvasi Bad Companyn 80-luvusta ja Brian Howe -ajasta?
"Hämäriä...(nauraa). Ne eivät olleet kovin kunniakkaita aikoja bändillemme. Teimme epätasaisia levyjä, jotkut niistä olivat melko hyviä, toisia häpeän, mutta halusimme soittaa. Kun Paul erosi, halusimme jatkaa bändin kanssa, joten otimme Brianin mukaan. Lisäksi minulla oli terveysongelmia, mutta nyt olen päässyt niistä eroon."
neljä kärkkäriä
Jarkko Nieminen
Ylös

Soul Coughing: Lust In Phaze - The Best Of (Rhino) ***
Taiderokkarien kootut.
Soul Coughingin kolmeen albumiin jäänyt ryintä saa jälkikirjoituksen valikoimasta, jossa kvartetin omintakeisuus korostuu. Yuval Gabayn, Mark De Gli Antonin, Mike Doughtyn ja Sebastian Steinbergin yhtye oli samanlainen piristysruiske alallaan kuin Beastie Boys hiphopille. Kummat asteikot, tuottaja Tchad Blaken karun bassoinen saundi, efektit ja pintaan miksattu laulu pannaan pähkinänkuoreen. Sugar Free Jazzin ja Super Bon Bonin kaltaisten "hittien" oheen on sujautettu myös harvinaisuuksia kuten Suzanne Vegan ja Mitchell Froomin tyttären mukaan otsikoidulle Ruby Vroom -debyytille tehty Buddha Rhubarb Butter, joka kuitenkin lipsahti pois levyltä. Toimii edelleen.
Matti Komulainen
Ylös

David Bowie: Heathen (Columbia)
Bowie vaihtoi levy-yhtiötä. Vaihtuiko tyyli?
No eipä tyyli juurikaan vaihtunut. Verrattuna edelliseen ´hours...` levyyn on Heathen jokseenkin raskassoutuinen ja tummanpuhuva järkäle. Toimitukseen tuli koelevy, jossa ei ole tietoja soittajista, mutta soundit ja soitto seuraavat jokseenkin edellisen levyn jälkiä. Kokonaisuus on vahva, vaikka kuuntelijalta kysytäänkin sisukkuutta päästäkseen sisään näihin tummanpuhuviin tunnelmiin. Bowie viljelee nimittäin laulumelodioissaan tällä kertaa melko polveilevia ja jazz-vaikutteisia nuottikulkuja, jolloin biiseistä tulee vaikeasti lähestyttävämpiä kuin normaali päivänpop. Hienoa!
Biisien taustalla velloo mittava syntikkamatto, joitten päällä on tehokkaasti pintaan miksattu jyhkeäsointinen elävien muusikkojen soittama rumpubasso-tausta. Kaiken kukkuraksi mukana on versio Neil Youngin I´ve Been Waiting For Yousta! Sen sovitus noudattelee muitten biisien esimerkkiä, joten tuo Niilon herkkä folk-vaikutteinen ralli sulautuu mukaan kuin voisilmä kaurapuuroon. Heathen on hieno kiekko, joka todistaa vanhan viurusilmän olevan vielä voimakkaassa luomisvireessä.
Mutta hei, mitäs tapahtui Toy-levylle (vai oliko se nyt Toy Boy)? Noin vuosi sitten jäpikkään edellinen firma EMI kertoi mieheltä ilmestyvän sellaisen. Onko Heathen nyt sama kiekko? Hyllytettiinkö Toy? Mitä tapahtui? Onko Bowie Marsista? Onko Marsissa elämää? Kuitenkin seuraavaksi saamme Ziggy Stardustista juhla-tupla CD-version! Wham bam thank you mam!
kolme ziggyä
Jarkko Nieminen
Ylös

Van Morrison: Down The Road (Polydor)
Vanha sisupussi karjahtelee taas.
Herranpieksut, ovat laittaneet Fennican näyteikkunan kanteen! Ei sentään, mutta visuaalisesta ilmeestään lähtien on Belfastin tiikerin uusin levy miehen vahvimpia aikoihin, vaikka mikään lippusalkoon -veto tämä ei vieläkään ole. Kiekon teemana näyttää olevan jonkinlainen tilinteko menneeseen ja nykyisyyden puntarointi eri näkökulmista. Keskeisenä elementtinä kiekon musiikkina on tietysti blues, johon sekoittuu soul-, folk- ja kantrivaikutteita, kuten niin monesti ennenkin Vanin tapauksessa. Helmenä on vanha Georgia On My Mind, joka kenen tahansa muun esittämänä olisi kammottava klisee, mutta Vanin käsissä se tuntuu siltä kuin äijä todella tarkoittaisi jokaista laulamaansa sanaa. Whatever Happened To P.J. Proby -sävelmän lopussa mies kysyy ironisesti "Whatever happened to me...". Niinpä. Jonkun pitäisi kertoa Vanille, että teit Astral Weeks- ja Moondance -klassikot, hirmuisen määrän keskinkertaisia levyjä, kiersit tuhansilla keikoilla, läträsit viinan kanssa, sähläsit naisasioissa, vihasit toimittajia kuin ruttoa ja jatkoit vanhuuden päivilläsi keskikertaisten levyjen suoltamista.
kolme hobittia
Jarkko Nieminen
Ylös

Mongo Santamaria: Afro Indio / A La Carte
(Nascente) ****/****
Lattarisoulin isokäden ikivihreät yksissä kansissa.
Mongo Santamarialle on sälytetty vastuu mambon, salsafunkin ja lattarijazzin fuusioinnista. Niin tai näin, miehen yksiin kansiin pakattu klassikkolevypari kertoo, mitä kehu merkitsee käytännössä. Congisti hankki kannuksensa soittamalla mm. Perez Pradon ja Tito Puenten bändeissä ja 70-luvulle tultaessa mies oli muodikkaan latinosaundin tunnetuimpia tekijöitä. Afro Indio ja A La Carte antavat Santamariasta ilmeikkään kuvan: ryhmätyöläiseltä taittuu kaikki Mambobongon puhdasverisestä latinojazzista pophitti Lady Marmaladeen ja Guajiron Kuuba-perinteeseen. Aikamoinen trapetsitaiteilija.
Matti Komulainen
Ylös

Mary Gauthier: Filth And Fire
Kypsänrankka folk-kantrikiekko.
Yhdysvaltalaisella Mary Gauthierilla on ollut vauhdikas elämä. Hän karkasi kotoaan 15-vuotiaana vanhemmilta pöllityllä autolla lähteäkseen etsimään Louisianasta "omia ihmisiään". Hän päätyi viettämään 16-vuotissynttäreitä vieroitushoidossa, ja 18-vuotisbileet menivät puolestaan vankilassa. Vanhemmat hakivat karkulaisen kotiin, josta vauhtimimmi karkasi saman tien pöllityään taas perheen auton. Tällä kertaa hän päätyi (aikansa harhailtuaan jälleen hämäräteillä) kokkikouluun, jonka jälkeen Mary perusti menestyksekkään Dixie Chicken -ravintolan Bostoniin. Musiikki vei hänet kuitenkin mennessään, ja hän myi ravintolansa sievoisella voitolla saadakseen enemmän aikaa biisien tekoon ja keikkailuun. Tähän mennessä Mary on julkaissut kaksi kantrivaikutteista albumia: Drag Queens And Limousines ja Dixie Kitchen, jotka molemmat ovat saaneet kehuja maailmalla. En ole kuullut noita levyjä, mutta hänen kolmannen albuminsa Filth And Firen perusteella Mary Gauthier on ehdottomasti tutustumisen arvoinen henkilö. Biisit ovat erittäin elämänmakuisia ja monesti niitten kohteena ovat laitapuolen kulkijoitten kovat kohtalot. Mary erottuu massasta biiseillään, sillä ne ovat erinomaisia ja persoonallisia. Ainoa miinus kohdistuu tavanomaisiin sovituksiin ja tuotantoon. Jos niissä olisi vähän enemmän mielikuvitusta, olisi tuloksena todellinen klassikko.
neljä spuglea.
Jarkko Nieminen
Ylös

SF-Blues: SF-Blues (Pirkka-Hämeen Apina & Gorilla)
Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is... (Bluelight Records)
Bluesmestarit lauteilla -konsepti toimii yllättävän hyvin myös studiossa.
Mestarit lauteilla -konseptit ovat enemmän keikkamyyjien kuin levy-yhtiöiden kultasuonta. Lindholm-Ahlqvist-Silvennoisen blueskattaus ilmestyykin katuviisaasti Silvennoisen yritysryppään levymerkillä.
Kotiin päin on vedetty myös yhteistyökumppaneissa, studiovalinnoissa, jopa kansitaiteessa. Viimeksi mainitusta pitkä miinus, epäseksikkäämpää levynkantta saa hakea iskelmägenrestäkin kymmenen vuoden takaa.
Se hienostelusta, sillä musa toimii. Suomi-bluesin pioneeripolvi on kiriherkässä soittokunnossa. Jo avausraita on herkullista rytmitänttää, jota Silvennoisen oikea ranne vie eikä meinaa.
Kautta levyn kurinalaisuus ja irrottelu on hyvin balanssissa. Kitarismin puolella karkea työnjako on Silvennoinen, ryhti, Lindholm, sattumat.
Hyviä uusia biisejä, vankka komppipari Mikko Löytty & Jani Auvinen sekä arvon vierailija Jukka Gustavson. Aika äijä meininki.
4 points
Nuorempi bluespolvi vastaa haasteeseen kainostelematta.
Suomalaisessa soittokunnassa kehitys kehittyy vauhdilla. Eipä tarvitse paljon häpeillä tälläkään perinnekattauksella. Ville Leppänen on tunnetusti juurikitaroinnin ässä, joka on kiivennyt perinteeseen sieltä, missä aita on korkein, akustisen bluesin kautta.
Nyt meno on sähköisempää, mutta pohjalla on raikasta pelimannihenkeä, jota ilmava sointikuva ruokkii.
Soittovoiman lisäksi levyllä on sovitusvoimaa. Pillit ovat tiukkaa tavaraa, ja taustakuoro vakuuttaa gospelpohjaisen laulutradition taajuudella. Säde Rissanen kumppaneinaan ei ole ensi kertaa saarnamiehiä kyydissä.
Sävellyspuolella ote on enemmän toimiva kuin sykähdyttävä. Biisintekijöinä SF-bluesukot vetävät vielä puoli pistettä pitemmän korren.
3,5 points
Heimo Hatakka
Ylös

Sven Väth: Fire
(Virgin) *****
Teknoa moneen makuun.
Sven Väth kyhää musiikkinsa ovelasti kasvavaan muotoon. Esimerkiksi Design Music rävähtää ilmoille paalujunttateknona, mutta kasvaa melkoiseksi rakennelmaksi. Niukoista aineksista kehkeytyy mahtipontisen oloisia baabeleita, joissa yllätyksellisyys nousee keskeiseksi motiiviksi. Vaikka logiikka sanelee musiikin muodon, Väthin kummalliset saundi-iskut koskettavat tunnetasolla ja taipuvat moneksi: yhteen ja samaan levyyn sopii Kraftwerk-pastisseja (Mind Games, Heisse Scheibe), trancemaista taontaa (Shock Ralley) ja jopa camp-henkinen pehmopornoleffahitti (Je taime ... moi non plus). Kuka panee paremmaksi?
Matti Komulainen
Ylös

Anders Glenmark: Alla dessa bilder (Warner)
Tomas Andersson Wij: Vi är värda så mycket mer (Warner / Metronome)
Bob Hund: 10 år bakåt & 100 år framåt (Silence)
Anders Glenmark tekee selailumusiikkia.
Glenmarkin musiikki on kuin Glenmarkin parta: huolella rajattu, siisti ja sopivasti trendikäs. Ikävä kyllä sellainen parta ja sellainen musiikki ei tee kovin suurta vaikutusta. Sellaiseen partaan on mahdoton nauraa.
Henkilökohtaisesti en tiedä tällaisille levyille muuta käyttöä kuin kiinnostuneen kertakuuntelun, jonka aikana voi poimia rusinat kakusta. Niitä kyllä vilisee: kiva kertsi, hieno soundi, kekseliäs bridge, komeat jouset.
Levyn lällyin numero, Saknar tekee myös kokonaisuutena vaikutuksen. Hieno, autio tunnelma Eva Dahlgrenin balladien hengessä.
2 points
Ruotsi on saanut Lundellille perilliskokelaan.
Glenmarkin levyn jälkeen Tomas Andersson Wijin avausraita on kuin paluu ihmisten ilmoille. Ilmassa on bändisoiton voimaa, sanomisen halua ja sanottavan painoa.
Tällaisen levyn kanssa voi viettää toisenkin kierroksen. Muutamiin lauluihin tekee mieli palata. Tekstit voi lukemalla lukea. Levyn säestyksellä voi myös ajatella omiaan. Laadun ja hyvän lauluntekijän tunnusmerkkejä.
Mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimi muistiin.
3,5 points
Kahjon bändin välitilinpäätös.
Kymmenvuotiaasta Bob Hundista on sanottu jo suomeksikin tarvittavat ylisanat.
Tällaisia yhtyeitä ei synny vuosittain. Suomessa samaa sukua on 22-pistepirkko, bändi joka kulkee omaa tietään, kohti omaa täydellisyyttään.
Parasta mitä tällaiselle bändille voi tapahtua on hitaasti kasvava suosio ja ymmärtäväinen levy-yhtiö. Bob hund on saanut nauttia kummastakin etuoikeudesta.
Näin hyvin kohdeltu yhtye työstää myös omannäköisiään välitilinpäätöksiä. Katsoessaan kymmenen vuotta taaksepäin Bob hund viittoo samalla kauas tulevaisuuteen.
Ykköslevy on kiero best of, kakkonen taltiointi Bob hundin Lontoon-keikasta 23.5.2001. Harva bändi aloittaa Lontoon-valloituksen toteamalla paikallisille: "Aion tästedes puhua ruotsia, että tiedätte maksaneenne aidosta asiasta" Asiaa!
4,5 points.
Heimo Hatakka
Ylös

Orishas: Emigrante (EMI) ***
Rytmikästä riimittelyä Kuubasta.
Orishasin toinen albumi jatkaa debyytin raiteilla. Sikarisaaren rikas musiikkiperinne nivoutuu kiinteästi hiphoppiin, joka ei itse asiassa ole kovinkaan kaukainen sukulainen kuubalaistyyleille karibialaisessa musiikkien babylonissa. Esimerkiksi trion sanailu on paikoin silkkaa sonia ja ryhmän käyttämät pulssikuviot juontuvat puolestaan klassisista rytmityksistä. Euroopassa espanjalais- ja ranskalaisvoimin tuotettu albumi kehittää eteenpäin Buena Vista Social Club -ideaa, tosin ilman veteraanimuusikoiden läsnäoloa. Akustisen nostalgian sijaan Orishas luottaa koneistettuihin taustoihin, joissa ei elvistellä hittisämpleillä - compaysegundot taas korvataan Passin kaltaisilla nuoren polven kyvyillä.
Matti Komulainen Ylös

Timo Maas: Loud
(Perfecto/Mushroom Records)
Koneet papattavat.
Timo Maas on etunimestään huolimatta saksalainen konemusan tekijä. Vinkuvat syntikat luovat tuonpuoleisia visioita junttimaisen diskohölkän päälle. Tarkoittaako se sitä, että Timo Maas on tavallista syvällisempi teknojätkä? Teknomuusikoissa minua viehättää erityisesti heidän anonyymisuutensa: he tyytyvät puuhastelemaan pelle pelottomina kotistudioissaan ja tulevat harvoin julkisuuteen. Toisaalta he ovat kytköksissä diskoihin, mikä rajoittaa heidän ilmaisuaan. Heidän psykedeliansa ja new age -filosofiansa täytyy aina yhdistyä tanssittavaan konekomppiin mikä on vähän kuin lukisi Uutta Testamenttia sarjakuvana. Timo Maasin levyllä vierailevat muun muassa Kelis ja Finley Quaye.
**
Kauko Röyhkä Ylös

TTC: Ceci nest pas un disque (Big Dada) ****
TTC tuo dj-osaamista Galliasta.
Tumma, bassokorosteinen saundi ja leikkisä äänikuva istuvat tiukasti brittiläisen Big Dada -labelin standardeihin - vai onko tiimi säätänyt ulosannin isäntätallin mukaan, mene ja tiedä. Missään tapauksessa TTC:n jälki ei ole yksitotista. Esimerkiksi De pauvres riches -palassa pelleillään oboella, kielilevyillä ja sinfonisilla sämpleillä. Seuraavassa palassa Teste ta compréhension löntystellään norsumaisen biitin tahdissa James Brownin kiekaisuja lainaillen. Villit äänikokeilut viimeistellään polveilevilla riimiosioilla, joista niinikään löytyy kaikkea avausteos Nonsciencen huoruisesta vapaapudotuksesta Pas darmuren korvaa nopeampaan papatukseen.
Matti Komulainen Ylös

Eminem: The Eminem Show (Aftermath / Interscope)
Vihaa, hulluutta ja huippulahjakasta rapiä.
Marshall Mathers todistaa neljännellä kiekollaan olevansa epäilemättä yksi "onnellisen" Amerikan lahjakkaimmista rap-artisteista. Dr. Dren siiven alla toteutettu albumi on pääosin Eminemin itsensä tuottama, ja jälki on vaikuttavaa. Etenkin, kun käytettävissä on 80 miljoonaa levyä kaupitellut Dre, joka on mukana vain kolmella raidalla. Eminemin tuotanto on rankkaa ja synkkäsävyistä, ja rock-vaikutteita on mukana aiempaa enemmän. Sing for the moment -biisi on itse asiassa kieroutunut versio Aerosmithin Dream on -kappaleesta. Eminem rappää ja laulaa biiseissään entistä kovempi vaihde silmässä. Kyseessä on oltava tietoinen shokki-arvon hakeminen sanavapauden rajoja koettelemalla. Oman osuutensa vihasta saavat aika pitkälti kaikki, joka sinänsä on reilua tasapuolisuudessaan. Monet eivät vuoren varmasti osaa samaistua Eminemin maalaamaan maailmankuvaan, tai levyn raskaaseen sointiin. Silti mies rimmaa kuin viimeistä päivää. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
4+
Teemu Kilpi Ylös

X-Ecutioners: Built From Scratch
(Loud) ****
Dj-kollektiivi leipoo vanhasta uutta kahdeksankätisesti.
X-Ecutionersin levy on nimetty totuudenmukaisesti: sointi rakentuu "raavuista". Musiikkilainoista koostettu ilmaisu kestää harvoin kotikäyttöä - nelikon paahto sen sijaan toimii. Nelimiehinen yhtymä käyttää materiaalinaan populaarikulttuurin rikasta historiaa, ei pelkkiä lähimenneisyyden hittikiekkoja tai brändittyneitä sämplejä. Ulosannissa on samanaikaisesti löytämisen iloa ja tuoretta potkua, kun musiikkilegot kootaan uuteen muotoon. Tutkimusmatkailussa kvartettia täydentää mm. Dan The Automator.
Matti Komulainen Ylös

Lord Est: Aatelinen (GB Fam Records / Playground)
Kotimainen dancehall ja ragga -pläjäys.
Nyt kun jamaikalaistyylisen rytmin tekeminen on täällä päivän sana, mikään ei tunnu enää mahdottomalta kotimaisessa musiikissa. Tamperelainen Lord Est rimmaa suomenkielistä raggaa kymmenen konevetoisen, pääosin dancehall-tyylisen biitin päälle. Jotkut Lordin, D-monin ja Lex Luthorin pohjista ovat sellaista bailukamaa, jonka kuvittelisin toimivan mukavasti kännistä kansaa täynnä olevalla tanssilattialla. Vähemmän tanssipainotteiset biisit tosin jättävät miettimään, mihin tilanteeseen tai fiilikseen ne sopisivat parhaiten. Vokalistina Lord Est ei ole vielä onnistunut kehittämään kielellemme täysin istuvaa raggamuffin-sointia, mutta myönnetään, että se onkin varmasti pirullinen haaste suomeksi. Ristiriitaiset ja pinnalliset sanoitukset kaipaavat myös työstämistä, mutta on hyvä, että niistä saa sentään selvää. Paleface ja Bomfunk Mc'sin B.O.W. tuovat mukavan lisän pakettiin, jonka itse varmaan säästäisin soitettavaksi kunnon kaapeista keskiyön jälkeisessä kaaoksessa.
2 +
Teemu Kilpi Ylös

XTC: Coat Of Many Cupboards (Virgin) ****
Luurangot ulos brittilegendan komeroista.
XTC:n vähemmän kuulluista edesottamuksista on koottu neljän cd:n kansio. Hienosti pakattu, perusteellisesti taustoitettu ja ylenpalttisesti kuvitettu katsaus haalii yhteen bändin demoja, livenauhoitteita sekä erikoisia versioita ja miksauksia tutuista biiseistä. Kermaksi on lorautettu mm. esikoisalbumi White Musicin sekä sitä seuranneiden menestyskiekkojen Go2:n ja Drums And Wiresin ylijäämää. Aikajanan 1977-92 kattava boksi on antoisa pakkaus, jonka luulisi kelpaavan piintyneellekin fanille: musiikin ohella esimerkiksi mukanaolijoiden taustoittamat biisifaktat avaavat kiinnostavia näkökulmia XTC:n atomistisesta historiasta kiinnostuneelle. Harrison Sherwoodin kirjaama bändievoluutio taas käy opintomonisteesta rockkirjoittamisesta myös yleisemmällä tasolla kiinnostuneelle.
Matti Komulainen Ylös

Chris Isaak: Always got tonight (Reprise)
Merkonomin kihinää epämääräisestä suunnasta.
Aina sitä vaan odottaa, että Isaak jotenkin onnistuisi tekemään kokonaan kiinnostavan levyn, mutta ei. Tyylitaju pilkahtaa satunnaisesti massasta, mutta muuten tarttumapintaa on yhtä vähän kuin Rytmin päätoimittajan auton kesärenkaissa. Hei, melkein Agents-rautalankaa (Life Will Go On) ja Dave Edmundsia (American Boy), nojoo, Let Me Down Easy ja Courthouse ihan OK. Ehkä tätä jaksaisi kuunnella, jos olisi vähän botneakin soundeissa, pelkkää tasaista pihinää ja ininää. Nyt on kompuroitu niin lyttyyn, että kun autostereosta vääntää bassoboostnäppylää ääriasentoon ei tapahdu mitään. Ukko ei varmaankaan ymmärrä, että vaikka onkin päässyt isolle levy-yhtiölle vakioartistiksi, voisi joskus edes vähän teeskennellä innostuvansa. Hohhoijaa... toivottavasti Isaak vielä jonakin päivänä havahtuu horroksestaan. Tai alkaa juomaan oikeaa, kofeiinipitoista kahvia. * *
Jyrki Ilvonen Ylös

Soul Jazz Records Presents Studio One DJs (Soul Jazz) *****
Tymäkkä roots-dj -kokoelma.
Soul Jazz Records on koonnut laadukkaita katsauksia pääosin jamaikalaisesta musiikista. Studio One DJs esittelee legendaarisen studion suojissa syntynyttä kollaasitaidetta ajalta ennen sämplereitä ja high tech -vempeleitä. Huojuvat, vuotavat ja nilkuttavat äänitteet tiukkuvat kuitenkin mieletöntä svengiä, jota saa turhaan hakea useimmista miljoonastudioiden tuotoksista. Esimerkiksi Rafael Hernandezin El Cumbancheroa kierrättävä Prince Francisin Rock Fort Shock painaa kuin se kuuluisa hirvi ja Dillingerin Natty Kung Fu selättää itsensä Reetun (vau! tuo on jo jotakin -toim.huom). Plussaa cd-rom -osioon pakatusta hienosta studiohistoriikista.
Matti Komulainen Ylös

Eberhard Weber: Endless days (ECM Records)
Hypnoottista menoa.
Weberin loputtomat päivät ovat hypnotisoineet kuulijansa siinä määrin, että kokemuksen kirjaaminen on vienyt kuukausia. Levy on ilmestynyt jo viime vuonna. Hypnoosin säännöllistä annostelua on hätyytellyt viime kuukausina vain Rajaportin tunnelma - hieman toisessa ulottuvuudessa toki.
Ilmaisu on levymerkilleen luontaista. Kokonaisuudessa on jotain tavattoman ehjää ja kaunista. Tämä musiikki tuntuu polveutuvan eurooppalaisesta harmonisesti kulmikkaasta, mutta rytmisesti silti elastisesta klassisesta perinteestä - käymättä kovinkaan paljoa uudella manterella muotoutuneen ilmaisun puolella.
(Tarvittavan) särmän kokonaisuuteen tuo Weberin hieman nasaalisointinen pystybasso - vielä hetkittäin tulkinnan rajoja koettavalla intonaatiolla. Paul McCandless (puhaltimet), Rainer Brüninghaus (koskettimet) ja Michael DePasqua (lyömäsoittimet) toteuttavat osaltaan Weberin näkemyksiä. Ei nautittavissa ennen klo 22.30.
5/5
Kari Hämekoski Ylös

Sierra Maestra: Rumbero Soy (World Music Network) *****
Sonin uudistajat uusiutuvat.
Neljännesvuosisadan toiminut Sierra Maestra työsti uuden levynsä Ranskassa, riveissään tuoreet muusikkojäsenet Oslen, Emilio ja Niquito. Yhtyeliideri Eduardo Himely ja tuottaja Chris Birkett säätävät äänikuvaa hienovaraisesti: modernisointi kuuluu selkeimmin Birkettin säästeliäästi esitellyssä kitarasaundissa ja kompressoidussa bändiklangissa. Levyn perinnetietoisuutta korostaa myös laulajana vieraileva, tupakan ja nahan tuntua huokuva Ibrahim Ferrer sekä vaikkapa kitaravirtuoosi Marc Ribotin kuubalaisilta mestareilta omaksuttu ja nyt tavallaan juurille palautuva kielisoitintaide. Täydellistä.
Matti Komulainen Ylös

René Lacaille & Bob Brozman: Digdig (Riverboat)
Elämän kuuloinen liukukitaristi.
Länsimainen liukukitaristi etsii uusia viboja soittamalla maailmanmusiikkia toisista kulttuureista tulevien pelimannien kanssa. Kuulostaa tutulta? Kyllä vain, jopa australialaisen musiikkitieteen professorin ja kitaristin, Bob Brozmanin kohdalla. Hän on vieraillut muillakin maailman eksoottisilla saarilla ennen La Réunionia.
René Lacaille on pistämätön reunionilainen pelimanni, joka taitaa maansa metkat sega- ja maloya -rytmit ja monet instrumentit sirmakasta kielisoittimiin. Viimeksi hän on ottanut vakuuttavasti haltuun eteläamerikkalaisen pikkukitaran, charangon, jonka Brozman hänelle lahjoitti.
Brozmanin ja Lacaillen kohtaaminen ei tarjoa mitään elämää suurempaa, vaan juuri elämän kokoista, kuuloista ja makuista musisointia. Pelimannit istuvat kuistilla ja nautiskelevat. Réunionin saaren ranskalais-afrikkalais-madagaskarilainen musiikki on jännää ja letkeää helskyttelyä.
Mikko Saarela
(kolme pojoo) Ylös

Orchestra Baobab: Pirates Choice (World Circuit)
Tuplaversio klassikosta.
World Circuit, silloin vielä pikkuinen maailmanmusiikkimerkki muiden joukossa, julkaisi Pirates Choicen ensikertaa vuonna -89. Nyt on levy pantu uudelleen ulos tuplasti pidempänä. Vuoden -82 Baobab-äänitteitä on kaivettu esiin toinen kolmevarttinen.
Pirates Choice oli ensimmäinen Orchestra Baobabin vanhan hienon materiaalin uudellenjulkaisu maailmalla ja sai aikanaan erinomaisen vastaanoton. Tämä tuplaksi lavennettu uusintaversiokin valittiin vuoden maailmanmusiikkiretroksi siellä täällä, vaan siihen voi olla jo syynä Buena Vistan pullistaman World Circuitin äveriäs ja taidokas markkinointikin.
Pirates Choicen ensijulkaisun jälkeen on ilmestynyt muitakin Baobabin vanhan musiikin koosteita. Word Circuitin julkaisema On Verra Ca, joka esittelee yhtyeen vuonna -79 Pariisissa tekemiä äänitteitä ja Sternsin julkaisema Bamba, jolta löytyy vuoden -81 äänitteitä. Molemmat levyt ovat mielestäni pari piirua Senegalissa äänitettyä Pirates Choicea parempia, mutta kyse on aste-eroista ja tietysti maustakin. Tiedän niitäkin, joille juuri Pirates Choice on sitä ehdointa Baobabia.
Orchestra Baobab oli 70-luvulla Dakarin kahdesta suuresta toinen. Bändi edustaa hienointa Senegalin saundia ennen varsinaista mbalax-boomia. Kompit ovat rullaavia, latin tinge on hyvin hallitsevaa, mutta myös senegalilaisen musiikin sävyt ovat esillä.
Pirates Choice on siis tehty alkujaan -82, mutta tyylillisesti se on enimmäkseen 70-lukua. Jopa pikkuisen selvemmin kuin edellisen vuoden äänitteet, joita Bamba-kokoomalla kuultiin. Bamballa oli mukana sittemmin omillaan tähdeksi noussut laulaja Thione Seck, joka toi kovasti mbalax-väriä Baobabin menoon. Pirates Choicella hänet on korvannut velipoika Mapenda Seck. Mapendan rooli ei ole aivan yhtä vahva. Tällä laajennetulla Piraatin Valinnalla on kuitenkin yksi hänenkin biisinsä, pitkä hieno hituri Ngalam.
Baobabin laulajaryhmä oli harvinaisen tasokas ja persoonallinen. Vokalisteista Medoune Diallo on sittemmin saavuttanut kuuluisuutta myös Africandossa. Soittajat olivat niin ikään erinomaisia. Varsinkaan ilman togolaisen kitaristin, Barthelemy Atisson upeasti tunnelmoivaa soittoa ei Baobabin saundi olisi niin ainutlaatuinen.
Pirates Choicen saundi ei kestä kaikkia nykypäivän, tai edes vuoden -82 kriteerejä, mutta se on kuitenkin parempi kuin useimmilla aikakauden senegalilaisäänitteillä. Musiikin ainutlaatuinen tunnelma kyllä korvaa pienen totuttelun jälkeen puutteet. Hyvä levy ja hieno bändi, joka nyt on kuulemma koottu uudestaan kasaan, ihan näiden retrojen herättämän innostuksen rohkaisemana.
Mikko Saarela
neljä pojoo Ylös

P18: Electropica (Tabata Tour) ***
Mano Negra -miehen uusi projekti tanssittaa.
Espanjalais-ranskalaisessa Mano Negrassa vaikuttanut Thomas Darnal kokosi oman P18-kollektiivin emoyhtyeen siirryttyä manan majoille. Kosketinsoittaja-visualisti satsaa Euroopasta Karibialle ulottuvaan monikulttuurisuuteen. Mm. Havannassa ja Pariisissa sorvatussa levyssä risteytyvät kuubalaiset rytmit, salsa, afro- ja jazz-funk sekä 70-luvun soul. Vaikka tiimissä häärää puoli tusinaa ohjelmoijaa ja dj, saundissa korostuu lyömäsoittajien, laulajien, puhallinkvartetin, basistin ja kahden kitaristin kutoma saundi. Elektroon vihjaavasta otsikosta huolimatta tunnelma on vahvasti akustinen. Vieraaksi on saatu Felan vesa Femi Kuti, joka tarjoilee Chango De -biisin saksofonit. P18 jamittaa niin jämerää tavaraa, että nälkä herää: tämä olisi pakko nähdä livenä.
Matti Komulainen Ylös

Belle & Sebastian: Storytelling (Jeepster)
Herkkää, hyväntuulista ja kaunista musiikkia.
Skottiyhtye Belle & Sebastian hemmoittelee jälleen ystäviään hellyyttävällä popmusiikillaan. Uutuuslevy Storytelling ei ole heidän varsinainen viides albumi, vaan soundtrack Todd Solondzin samannimiseen elokuvaan. Miekkonen tuli tutuksi erinomaisesta elokuvasta Happiness.
Storytelling pitää sisällään useita instrumentaaleja, mutta myös yhtyeelle tyypillisiä sympaattisia poppiksiakin löytyy. Jousia, harppuja ja huiluja on käytetty runsaasti, mutta missään vaiheessa yhtye ei vajoa siirappiin. Stuart Murdoch ja Bel laulavat välillä taas kerran autuaan ihanasti pieleen. Eräs instrumentaali on saanut nimekseen Fuck This Shit! Niinpä niin.
Belle & Sebastian faneille tiedoksi, että yhtye on parhaillaan valmistelemassa uutta albumiaan. Storytelling ei ole välipala sitä odotellessa, vaan ihan kunnon annos tottavie.
oooo
Timo Rautio Ylös

Roger Waters: Flickering Flame The Solo Years Volume I (Sony)
Luovan neron parhaimmat.
Roger Waters on Pink Floydista lähtönsä jälkeen antanut aika kusipäisen kuvan itsestään. Hän on morkannut entisiä bändikavereitaan ja haastanut heidät oikeuteen lentävän sian käyttämisestä live-esityksissä. Soololevyjään ja -kiertueitaan hän on aina mainostanut julistamalla olevansa nero Pink Floydin musiikin takana. Siitä huolimatta hänen vanha bändinsä on menestynyt huomattavasti paremmin kuin hän itse.
The Wallilla ja Final Cutilla Waters otti ohjat kokonaan omiin käsiinsä. Hän sävelsi, sanoitti ja lauloi melkein kaikki biisit, vaikka hänen äänensä muistuttaa ylärekisterissä tukehtuvan elefantin toitotusta, kun taas David Gilmour on erittäin hyvä laulaja. Soololevyt jatkavat tätä suuruudenhullua linjaa. Jostain syystä Waters on innostunut levyttämään nimenomaan hitaita mahtiballadeja, joihin hänen rajallinen laulutaitonsa sopii mahdollisimman huonosti. Täytyy kuitenkin muistaa, että mies on joskus selväpäisinä aikoinaan tehnyt ja laulanut sellaiset mestariteokset kuin Set The Controls For The Heart Of The Sun, Grantchester Meadows ja Money.
*
Kauko Röyhkä Ylös

Badly Drawn Boy: About A Boy
(Playground)
Huonosti piirretty poika tulee taas.
Manchesterilaisen trubaduurin Badly Drawn Boyn esikoislevy Hour Of The Bewilderbeast oli Mercury Prize-voittaja sekä myyntimenestys. Sen musa oli sympaattista ja kotikutoisen kuuloista ja toi mokineen mieleen Syd Barrettin soololevyt. BDB soittikin itse melkein kaikki instrumentit. Tämä uusi leffasoundtrack on paljon tuotetumpi kuin esikoinen (tuottajana Beckin ja Elliot Smithin taustalla häärännyt Tom Rothrock ja soittajina studiomuusikot), mikä ei välttämättä ole niin hyvä asia. Nyt monet biiseistä kuulostavat yllättävän paljon Elliot Smithiltä, ja Badly Drawn Boyn oma soundi on välillä hukassa. Mutta laulut ovat pienimuotoisuudessaan silti hyvinkin kuunneltavia ja koskettavia. Luultavasti tämä paranee mitä enemmän tätä tulee pyöritettyä.
****
Kauko Röyhkä Ylös

Rocket From The Tombs: The Day The Earth Met The Rocket From The Tombs
(Glitterhouse Records)
Punkkia ennen punkkia.
Rocket From The Tombs oli clevelandilainen esipunkyhtye, jossa vaikuttivat mm David Thomas (Pere Ubu) ja Stiv Bators (Lords Of The New Church) ja jolta ei jäänyt muuta äänitallennetta kuin melko hyvätasoinen treenikämppänauha ja konserttinauhoitus vuodelta 1975. Enpä ole ennen kuullut moisesta bändistä, vaikka se levyn kansitekstin mukaan oli legendaarinen. RFTT:n musa muistuttaa välillä The Stoogeseja, välillä jotain 60-luvun sekogaragea, muttei enää vuonna 2002 tee kovin kummoista vaikutusta. Alkuperäinen rumpali Blitz taisi olla varsinainen nynny, kun erosi bändistä koska tyttöystävä ei halunnut hänen enää soittavan siinä. Lopullinen kuolinisku oli katastrofaalinen keikka Patti Smithin ja Televisionin lämppärinä, jossa kaikki olivat ottaneet LSD:tä eikä soitosta tullut oikein mitään.
**
Kauko Röyhkä Ylös

Tiny Tones: Precious
(Ram-Bam)
Erinomainen omakustanne.
Tiny Tones on virkistävän omaperäinen. Bändi kulkee jossakin angloamerikkalaisen bluesfolkin ja Tom Waitsin välimaastossa. Sen loihtimat äänet ovat maanläheisen herkkiä, low-fi, analogisia ja perin inhimillisiä. Bändi soittaa ok ja Susanna Raulamo on sopiva tulkitsija näihin mullan tuoksuisiin säveliin. Omakustanneformaatti sopii Tiny Tonesille. Iso levy-yhtiö todennäköisesti pilaisi tämän kotikutoisen tunnelman.
kolme kikkaretta
Jarkko Nieminen Ylös

Glenn Lewis: World Outside My Window
(Epic) ****
City-crooner kokeilee siipiään.
Tuore tulokas Glenn Lewis luottaa r&b:hen, mustan musiikin ehkä kilpailluimpaan ilmaisumuotoon. Laulajassa huomio kiinnittyy ensin lämpimän käheään, soinnikkaaseen ääneen. Lewis saa laulamisen kuulostamaan huolettomalta ja helpolta, mikä vihjaa huikeasta osaamisesta. Luontevuus valaa henkeä myös pääosin itsetuotettuun materiaaliin, jossa korostuvat miellyttävällä tavalla jazzahtavat kompit ja selkeästi vetäistyt kitaramelodiat. Mouruavat bassot tuovat pontta saundiin. Vaikka miehen fraseeraus tuo mieleen 1970-luvun alun Stevie Wonderin, yhdenkuuloisuus ei häiritse sillä Lewis tuntuu sisäistäneen jotain oleellista afroamerikkalaisuuden tulkin tarkkanäköisyydestä.
Matti Komulainen Ylös

Kemopetrol: Everything´s fine (BMG)
Uusin vientitykki?
Levy-yhtiössä on ilmeisesti päätetty, että Kemopetrol on vientikelpoinen bändi. Sen uusi levy on yritetty saada kuulostamaan kansainväliseltä. Lopputuloksena on euroenglannilla laulettu varovaisen trendikkäästi tuotettu teos, jonka biisit eivät häikäise omaperäisyydellään. Näitä maailmanvalloitukseen tähdänneitä, mutta silti niin suomalaiselta kuulostavia bändejähän on ollut ja tulee olemaan. Jokainen niistä on levy-yhtiönsä kullanmuru, ja erinäiset AR- ja PR-henkilöt varmaan miettivät päänsä puhki, mikä meni vikaan kun ne eivät breikanneet. Kemopetrolin singlebiisi Saw It On TV on sentään kohtuullinen, mutta muu materiaali menee sujuvasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Miksi joku ulkomaalainen ostaisi tämän levyn kun tarjolla on esimerkiksi Dido, jolla on karismaa ja oikeasti laadukkaita biisejä? Kyllä Laura Närhikin on hyvä hahmo ja laulaja, mutta ehkä ripaus hulluutta tekisi terää. Onhan Björk osoittanut, että Pohjoismaista voi tulla artisti, joka lausuu törkeällä tavalla englantia, näyttää Hesperiasta karanneelta ja silti menestyy.
**
Kauko Röyhkä Ylös

Bryan Ferry: Frantic (Virgin)
Byron Ferrari rides again.
Ferryn edellinen soololevy, mainio As Time Goes By sisälsi 30- ja 40-luvun elokuva- ja musikaalisävelmiä, jotka oli toteutettu asianmukaisesti akustisella bändillä. Frantic on puolestaan hieman hahmoton kooste niistä tyyleistä, mitä hän on aiemmilla levyillään viljellyt: pari Dylan-coveria kuten Ferryn esikoislevyllä, tiukkaa kitaragroovea kuten Boys and Girlsillä ja unenomaisia tunnelmapaloja kuten Mamounalla. Ferryllä on aina ollut loistavia soittajia, joista nyt kannattaa mainita Pirates-kitaristi Mick Green ja 70-luvun ässäkepittäjä Chris Spedding. Eno vierailee myös melko huomaamattomasti jollain biisillä. Pidän Bryan Ferryn laulusta ja hänen loistavasti soitettua musaansa on aina ilo kuunnella, mutta silti en voi välttyä ajatukselta, että hänellä olisi lahjoja johonkin suurempaankin kuin tällaiseen sujuvaan aikuisviihteeseen. Olihan Roxy Music kuitenkin uranuurtajabändi.
***
Kauko Röyhkä Ylös

Weezer: Maladroit
(Geffen)
Taattua Weezeriä mutta tuhdimpana.
Maladroit ei tuo juurikaan mitään uutta Weezerin maailmaan. Mutta eipä se haittaa, sillä bändihän on loistava. Tähän on syynsä: Rivers Cuomo on loistava biisinikkari. Nyt Weezer on tuottanut levyn itse, joka näkyy entistä raskaampana kokonaisuutena. Kitarat jyräävät aggressiivisesti ja basso murisee raskaasti, mutta kaiken yllä lepää kuitenkin bändin vinksahtaneen nerokas rocknäkemys. Weezer on hauska, oivaltava, älykäs ja hölmö yhtä aikaa. Edelliseen kiekkoon verrattuna kokonaisuus pysyy nyt paremmin kasassa, ja nyt mukana on eräs kaikkien aikojen parhaimmista Cuomo-biiseistä: Dope Nose. Kiekolta löytyy bonuksena kahdeksan (8) videoklippiä. Kannessa niitä tosin väitetään minielokuviksi. Höpsistä. Video mikä video.
neljä pippeliä
Jarkko Nieminen Ylös

Moby: 18
(Playgroynd)
Moby chill outin ihmemaassa.
Kokonaisen biisin kirjoittaminen on ilmeisesti naurettavan vanhanaikaista. Moby on menestynyt, moderni musiikintekijä, joka samplailee nokkelasti rivin tai pari jonkun soullaulajattaren biisistä ja toistaa sitä varioivalla kompilla, jonka hän on luonut kotistudiossaan. Pari tuollaista tyhjää hokevaa gospellia jaksan kuunnella levyä kohti mutten enempää. Tällä levyllä niitä on joka toinen kappaleista. Välillä tulee sitten maalaileva instrumentaali tai Mobyn itsensä laulama normaali biisi, joka kuulostaa kivalta. Mutta levyn parasta antia on Sinead O´Connoryn vierailu: hän ei ole mikään maailman tarkimmalla nuottikorvalla varustettu laulajatar, mutta hänen äänessään on jotain hyvin koskettavaa.
***
Kauko Röyhkä Ylös

The Goo Goo Dolls: Gutterflower (Warner Bros.)
Vara-Replacements.
Taas yksi The Replacementseilta kuulostava jenkkibändi. Rumpali on onneksi parempi kuin esikuvalla, jossa soittanut kaveri osasi tasan yhden kompin. Joidenkin mielestä tämä on rehtiä rokkia ja joidenkin toisten mielestä taas mielikuvituksetonta ja tylsää runkkaamista, jota joutuu kuuntelemaan niissä biljardisaleissa ja tikkabaareissa missä tosiurpot kohtaavat (tervetuloa vaan toimituksen biljardi- ja tikkakerhoon -toim.huom). Pidän Springsteenistä ja The Replacementseistäkin jossain määrin, mutta en heidän kopioistaan.
**
Kauko Röyhkä Ylös

The Bluetones: The singles (A&M)
Melkein merseybeatia.
Tämä on uutta englantilaista kitararokkia - mutta vanhanaikaista sellaista. Eli Beatlesien, Kinksien, Holliesien, Whon ja Yardbirdsien jalanjäljissä kuljetaan. Biisit kuulostavat heti paremmilta kuin Goo Goo Dollseilla. Kitarat rämisevät mukavasti (varmaankin Voxin styrkkarit). Onneksi retromeininkiä ei ole liikaa alleviivattu, joten meikäläisenkään ei tarvitse tuntea itseään satavuotiaaksi nykymusiikin vihaajaksi, joka aikansa naristuaan kallistuu tällaisen bändin puoleen. The bluetoneseja olisi kiva kuunnella Tavastialla (paitsi että paikalla olisi tietysti vain keski-ikäisiä miehiä eikä yhtään hyvännäköistä pimua).
***
Kauko Röyhkä Ylös

Marianne Faithfull: Kissin Time (Virgin)
Mariannen levyllä on supertähtiä.
Marianne Faithfull tunnetaan Mick Jaggerin legendaarisena narkkarityttöystävänä enemmän kuin musiikintekijänä. Tästä voimme syyttää paitsi mediaa myös Faithfullia itseään, sillä hän on auliisti kertoillut kuuluisasta suhteestaan haastatteluissa ja muistelmissaan. Uusimmassa Mojossakin hänen haastattelunsa perustuu siihen, mitä hän kertoo Jaggerista ja muista tapaamistaan julkkiksista, ikään kuin hän ei ilman heitä olisi yhtään mitään. Heti tulee mieleen Nico, joka niin ikään seurusteli monien superjulkkisten ja heroiinin kanssa, muttei koskaan tehnyt siitä numeroa. Mariannen uuden Kissin Time -levyn kansitarra kertoo, että levyllä vierailevat Beck, Blur, Billy Corgan ja Jarvis Cocker. Valitettavasti heidän mukanaolonsa ei tee musiikista parempaa. Eräässä Marvin Gayen levyn kannessa oli hauska tiedotus, joka meni tähän tapaan: sopimusteknisistä syistä emme voi paljastaa ketkä muusikot soittavat levyllä, mutta voimme vakuuttaa, että he kaikki ovat supertähtiä.
Siinä on tyyliä.
**
Kauko Röyhkä Ylös

The Waifs: Sink Or Swim
(Hot)
Australian poppia.
The Waifs on kahden akan ja yhden ukon muodostama australialaistrio, joka tekee sympaattista singersongwriterhenkistä poppia. Vähän liiankin sympaattista minun makuuni. Jos ihmisillä on kauniit lauluäänet ja he haluavat tehdä melodista musiikkia, niin ei siinä ole mitään pahaa. Mutta silloin pitää olla hyviä melodioita niin kuin esimerkiksi Carpenterseilla. Heillähän oli sen lisäksi vielä jotain muutakin, nimittäin Karen Carpenterin anorektista viattomuutta hehkuva kuulas lauluääni, joka pysäytti kuuntelemaan, vaikka olisi kuinka inhonnut heidän puhtoisia pepsodenthymyjään. The Waifseilla ei ole kovin kummoisia biisejä eikä näkemystä niiden toteuttamisessa.
**
Kauko Röyhkä Ylös

Thåström: Mannen Som Blev En Gris (Mistlur)
Vanha synkistelijä on palannut!
Muistan takavuosilta järisyttävän konsertin, joka pidettiin Tavastialla. Silloin esiintyi Thåström kahden polvihousuisen heavy-kitaristin ja parinkymmenen tv-vastaanottimen säestyksellä niin kovalla volyymilla, että minun oli pakko paeta baarin puolelle. Miksaus meni puuroksi eikä biiseistä välittynyt muuta kuin se, että miestä vaivasi pahimmanlaatuinen ANGSTI. Mutta sen jälkeen hän on palannut tanakkaan Ebba Grön- ja Imperiet -tyyliseen rokkiin, mikä istuu hänelle paljon paremmin. Edellistä levyä myytiin kuulemma 120 000 kappaletta, ja melko varmasti tälläkin kertaa den glider in. On hauskaa, että Ruotsissa joku vielää laulaa ruotsiksi. Ettei täysin pääse unohtumaan, että sellainenkin kieli on joskus ollut olemassa.
****
Kauko Röyhkä Ylös

Angélique Kidjo: Black Ivory Soul (Columbia)
Muzak-soulia.
Angélique Kidjoa kuulee joskus viihtyisissä kahviloissa taustamusana ja sellaiseksi hän sopiikin hyvin. Liian särmättömäksi tuotettuna hänen musiikkinsa ei herätä kenenkään huomiota, mutta svengaa aina mukavasti. Tällä levyllä tämä Länsi-Afrikan Beninistä kotoisin oleva laulajatar yhdistelee afrotaustaansa brasilialaisiin rytmeihin. Sääli, että näin lahjakas ja kaunis nainen jää levyillään hieman kasvottomaksi artistiksi. Mutta ehkä korvauksena siitä on muhkea summa pankkitilillä.
***
Kauko Röyhkä Ylös

Kasey Chambers: Barricardes & Brickwalls
(Virgin)
Hienoa kantrirokkia.
Australialaisen parikympisen Kasey Chambersin kakkosalbumi on erinomainen kantrirock-levy. Neidin ensimmäinen levy nimeltään The Captain myi Ausseissa tuplaplatinaa, joten tekijä lienee paikallinen supertähti. Euroopassa tai Amerikassa hänestä ei tiedetä juuri mitään, mutta koska tämä uusi kiekko on niin vahva kokonaisuus, en ihmettelisi että hän löisi läpi myös täällä tai varsinkaan rapakon takana, sillä niin jenkkiläistä on tytön meininki.
Niin, Kasey Chambers tekee teeskentelemätöntä kantrirokkia The Byrdsin ja Gram Parsonsin nimeen. Hän jopa tekee hulppean version Gramin Still Feeling Blue -sävelmästä, joka on kiekon ainoa lainasävelmä. Kaseylla on biiseihin oivasti sointuva ääni, kitarasoundi on tarvittaessa sopivan säröinen (paikoin tulee mieleen itse Neil Young) ja monen biisin tunnelma on sopivasti kuin amerikan takamailta. Kasey ei vielä Gilliam Welchin tai Alison Kraussin kaltainen biisintekijä/tulkitsija, mutta veikkaanpa että pian hän alkaa hätyytellä tätä kaksikkoa.
neljä näppylää
Jarkko Nieminen Ylös

Cee-Lo: Cee-Lo Green And His Perfect Imperfections (Arista) ***
Hulvatonta soolomatkailua menestysräpperiltä.
Goodie Mobissa lyyriset kyntensä todistanut Cee-Lo ei ole kaukana emotiimistä soolonakaan: höpöttävä tajunnanvirta on tuttua, samoin positiivinen perusvire. Orgaaninen rytmikka puolestaan kuroo kokoon välimatkaa Timbalandin ja Missy Elliottin kiihkeään southern-sykkeeseen, joten syvässä etelässä pysytään. Muodikas seitkytluku kuuluu tässäkin. Iskevät klavinettipistot, vihellysmelodiat ja juureva huilu-urku -riffittely kuohkeuttavat välillä tasapaksuksi käyvää rumpubassottelua - niin ja ne trumpetti-pasuuna "sämplet" lähtevät elävistä pillipiipareista!
Matti Komulainen Ylös

W.C.Clark: From Austin with soul (Alligator)
Soulbluesia Austinista.
Sakittumi!W.C. poseeraa takakansikuvassa Ibanezin kanssa, niinkuin kunnon blueskitaristin kuuluukin. Mutta: souliahan tämä pääasiassa on, kitaraa tuskin mausteeksi! Ja etukannen keppi ainakin näyttää Gibsonilta. Clark on palkittu kahdesti W.C.Handy Awardilla soul/blues -sektorilla, ja komeasti hän rykäiseekin vahvalla, paksulla äänellään vanhoihin sotaratsuihinkin (Snatching It Back, Midnight Hour Blues, Dont Mess Up A Good Thing ja Get Out Of My Life, Woman) uutta potkua ja hänen omat kappaleensakin ovat myös tyyliltään samanlaisia, Memphis-souliin kallellaan. Kitarasankariksi en häntä tämän levyn perusteella menisi tituleeraamaan. Pitkän linjan muusikkona Clark on ollut Austinin musiikkielämässä mukana 50-luvun lopulta asti, soittanut 60-luvulla Joe Texin kiertueilla ja palannut automekaanikon hommistaan takaisin täyspäiväiseksi muusikoksi Stevie Ray Vaughanin vonkauksesta 70-80-lukujen taitteessa. Vaughanin esittämä Cold Shot on muuten Clarkin ja kosketinsoittaja Mike Kindredin tekemä. Jos Clark ei ole entuudestaan tuttu, kuvitelkaapa Robert Cray, jolle on onnistuneesti suoritettu nielun kavennus- ja kielen paksunnosleikkaus ja lisäksi kitusiin on istutettu osa Bobby Blandin soul-limasta. Mmmmm! * * * 1/2
Jyrki Ilvonen Ylös

Cam'ron: Come Home With Me (Roc-a-fella Records)
Muodikasta & puuduttavaa gangsta-rapiä.
Tässä on tyypillinen esimerkki siitä, kun karismaa vailla olevalle perus-gangsterille annetaan käyttöön liioitellun kova tuotantotiimi. Tämän hetken huippunimet, kuten Just Blaze yrittävät kyllä kovasti, mutta Damon Dashin suojatti Cam'ron ei onnistu keksimään biiteille mitään, joka nostaisi miehen rappäävien ex-huumediilerien massasta. Mukana on tosin pari hauskaa ideaa, kuten Hey ma -biisin Lionel Ritchie -kierrätys. Vaikka Cam'ron osaa rimmata, lapsellinen uhoaminen vailla sisältöä ja uusia ideoita alkaa olla jo puuduttavaa. Tuntuu siltä, että osa levyllä esiintyvistä lukuisista vierailijoista joutuu pidättelemään kirjoitustaitoaan ollakseen jyräämättä itse artistia kumoon. Roc-a-fellan olisi pitänyt säästää nämä biitit paremmille artisteilleen.
2
Teemu Kilpi Ylös

Blackalicious: Blazing Arrow (MCA) ****
Uugeetä tyylillä.
Blackalicious sorvasi kolme kiekkoa underground-ympyröissä ja niitti "San Franciscon alueen lupaavin ryhmä" -kehuja ennen Blazing Arrowta. Maine ei ole tyhjällä tienattu: nelostulostekin on tavan tanakkaa kamaa. Pulssit juontuvat 1970-luvulta ja fiilistelevät riimit hiphopin vanhasta koulukunnasta. Kiekko huokuu muutenkin eilistä: retrosaundia kuohkeutetaan jazzviitteillä ja fuusiovuosien tiedostavalla henkisyydellä. Vieraat kuten First In Flight -funkissa äänivaltaa käyttävä Gil Scott-Heron tai Releasessa runoileva Saul Williams räätälöidään istuvasti kokonaisuuteen. Kirjopipot kehiin.
Matti Komulainen Ylös

The Skatalites: From Paris with love (Celluloid/Melodie distribution)
Jaska, ska vi viska eller ska vi ska? Vi ska ska!
"Ilman Skatalites-yhtyettä ei olisi reggae-musiikkia" väitetään kansiteksteissä. Jahas, nyt siis syylliset ovat löytyneet! Pahus, rikos taitaa olla vanhentunut, koska teosta on kulunut jo nelisenkymmentä vuotta. Ja väite pitää osittain paikkaansa. Ska-musiikkihan on jazzin, calypson, mento-musiikin ja rhythm & bluesin äpärä, joista myös reggae juontaa juurensa. Etsitäänpä toinen näkökulma. "Yhtyeenä ja studiomuusikkoina Skatalitesin soittajat dominoivat Jamaican 60-luvun musiikkielämää ja jättivät jälkeensä perinnön jota voi verrata vain Motownin, Staxin tai Blue Noten tuotoksiin." Aika paksua! Mutta toiselta kädeltä: kyllä basisti Lloyd Brevett ja rumpali Lloyd Knibb ovat mukana aika monella lätyllä, puhaltajista puhumattakaan. Brevettin bassolinjoja ovat oppipojat jalostaneet vuosia: "Ennen vanhaan ilma piti saada kontralla liikkumaan, siksi ska-bassolinjat ovat niin simppeleitä." Kunnossa ukko on vieläkin, vaikka onkin myönnytyksenä korkealle iälleen vaihtanut kontran sähköpystybassoon. Ööh, tämähän on ihan tuore äänite, ei siis alkuperäistä meininkiä. Joulukuussa 2001 äänitetty Pariisissa. Niissä alkuperäisissä Guns Of Navarone ja From Russia With Love -tulkinnoissa on kyllä enemmän meininkiä. Vanhan rouvan Doreen Shafferin pari vokaaliosuutta eivät ehkä olisi välttämättömiä, mutta katkovat instrumentaalivirtaa. Pata Pata (Skata Skata) ärsyttää sopivasti ja vuosikertasoittajat Dizzy Moore, trumpetti ja Lester Sterling, alttofoni selviytyvät tuoreempien skataliittien kanssa erittäin hyvin. Nähtiinhän se Helsingin keikallakin...ja löytyy täältä kaksi ihan uuttakin biisiä: Lesters Mood (ei se sama) ja Glory To The Sound. Hah, nyt se löytyi! Skatalites kiittää kansiteksteissä Jumalaa vasta kolmantena Jimmy Beckerin ja Jeff Porterin jälkeen! Ei noin voi tehdä! (joo, olisi pitänyt kiittää Lee Perryä -toim. huom) * * * 1/2
Jyrki Ilvonen Ylös

Gonzales III: Presidential Suite (Labels) ****
Pahaa eurobiittiä hullunmyllystä.
Hypnoottisella Take Me To Broadway -singlellä kevään levytulvasta erottunut Gonzales mellastaa popin aarreaitassa kuin kofeiinihorkkainen musafriikki. Taskut täyttyvät rytmikonekompeilla, mid-skool hiphopilla, muovisella diskolla, pateettisella laivabändi-iskelmällä, esiteknon paukkeella, ääniefekteillä, tappavalla twostepillä ja hölynpölyisillä iskulauseilla. Ja mikäs siinä on pehertäessä, kun pseudonyymin hullutteleva asenne on tarttuvaa laatua. Instrumentaaleista sekä räp- ja lauluosuuksilla viimeistellyistä siivuista kehkeytyy hauska kollaasi, jonka vahvuus on juuri huumorintajuisessa tyylisokeudessa. Tolkkua tästä ei saa mutta moinen ilottelu ja hauskuus on harvinaista herkkua.
Matti Komulainen Ylös

The Hoedowners: Hoedown Jamboree (Goofin)
Rentous ennen kaikkea!
Suomibillytrion (slappibasso, akustinen komppi- ja sähköinen soolokitara) levyetiketin "rockin hillbilly with vocal & instrumental accompaniment" on tuoteselosteena riittävä: hyväntuulista Johnny Burnette & RocknRoll Trio -vaikutteista hillbillyä. Mukavinta tässä on, että herrat ovat löytäneet joskus ahdistavasti rajatusta genrestä oman tyylinsä ja oma tyyli on aina hyvä asia. Kokonaisuus on rento, väkinäinen rypistäminen loistaa poissaolollaan, sanoja ei peitetä liialla kaiulla, räyhäämisellä tai nikottelulla ja stemmalaulu keventää. Neljä omaa biisiä istuvat hyvin kokonaisuuteen. Levy on turhan lyhyt, kahdeksan kappaletta. Tehkää lisää!* * * *
Jyrki Ilvonen

Tweet: Southern Hummingbird
(Elektra) ***
Retrohtavaa sykettä uudessa muodossa.
Timbalandin ja Missy Elliottin suojatti Tweet erottuu r&b-ympyröissä kujeilevalla fraseerauksellaan. Hunajainen ääni saa tilaa, sillä platinatyöparin tavaramerkki, erikoisista rytmityksistä kumpuava musta drumnbass, on jätetty taka-alalle. Sätkätyksen sijaan levyssä korostuvat 70-luvun disko ja 80-luvun Princen kutusoulin mieleen tuovat monikerroksiset ääniluomukset. Balladeissa Tweet joutuu koville, sillä solisti ei suoranaisesti ole mikään tunnetulkki. Ripeimmissä vedoissa kuten rouhevassa Boogie 2Nite -diskossa tai retrofunkissa Oops (Oh My) Tanner on turvallisempi.
Matti Komulainen Ylös

20 Miles: Keep It Coming (Fat Possum Records)
Huoletonta hälläväliämeininkiä.
Jon Spencer Blues Explosionin kitaristi/basistin Judah Bauerin sooloporojekti kuulostaa aluksi teinipoikien pumpulta, joka on saanut kyhättyä ensimmäisistä biiseistään jonkinlaisen latteahkon demon. Sitten meininki vähän tiivistyy pääbändille tyypilliseksi funkahtavaksi garagerokiksi tai hälläväliäkantriksi. Yhdellä biisillä vierailee naislaulaja, joka ilmeisesti on päässyt studioon enemmänkin hyvän ulkonäkönsä kuin äänensä vuoksi. Jotain tässä on, mikä viehähtää minua: karu, päällesoittoja kaihtava tuotanto ja huoleton meininki, vaikka huikeasta näkemyksestä tai sävellysten mestarillisuudesta ei voikaan puhua. Tältä rokkibändi kuulostaa pelkistetyimmillään.
****
Kauko Röyhkä Ylös

Nils Lofgren: Breakaway Angel (Hypertension)
Nils katkaisee hiljaisuuden.
Edellisestä Lofgrenin kiekosta (Steal Your Heart) onkin ehtinyt jo vierähtää 6 vuotta. Tässä välissä saimme pari liveä: Acoustic Live ja New Lives. Uutukainen Breakaway Angel on akustispainotteinen, kepeää rallattelua sisältävä levy, jossa miehen kuulas ääni pääsee oikeuksiinsa. Sähkökitaraa kuullaan melko vähän, mikä on sääli, sillä mieshän on ässäkitaristi. Sen sijaan huuliharppu on mukana monella biisillä. Driftin´ Man on tehty itsensä Lou Reedin kanssa.
kolme hernettä
Jarkko Nieminen Ylös

Duke Robillard: Living With The Blues (Dixiefrog)
Takaisin blues-ruotuun!
Robillardin viimeisestä "puhtaasta" blues-levystä (jos nyt puhdasta blues-levyä on olemassakaan?) on kulunut jo aikaa. Dukes Blues levytettiin 1994. Robillard on ehtinyt levyttää paljon, valitettavasti toisinaan julkaisuja on leimannut tietty tylsyys: tyyli hallussa, mutta tulkinta innotonta. Robillard onkin omimmillaan bluesahtavan materiaalin kanssa ja nyt kaikki loksahtaa kohdalleen. Brownie McGheen nimikappaleen lisäksi Duke tulkitsee mm. Little Miltonia (If Walls Could Talk), Freddy Kingiä (Use What You Got), Bobby Blandia/James Cottonia (Good Time Charlie) ja sitä itseäänkin: Duke Robillard & The Pleasure Kingsin jäämistöstä on lämmitetty Stratisfied ja Roomful Of Bluesilta strollaava Sleepin On It, jolla mukana RFOB-pasunisti Carl Querfurth. Tampa Redin Hard Road on ensimmäinen Robillardin akustisella kitaralla levyttämä kappale - ja slidehän liukuu. Levy on nauhoitettu herran Dukes Mood Room -kotistudiossa. Lauluosuudet on purkitettu kuulemma juuri silloin kun tuntui parhaalta, joskus suoraan sängystä nousseena kylpytakissa. Blues on iloinen asia! * * * *
Jyrki Ilvonen Ylös

Willie Nelson: Revolutions Of Time - The Journey 1975-1993 (Columbia) ****
Läpileikkaus Willie Nelsonin huippuvuosista.
Kansalaisliikeaktivisti ja countryn toisinajattelija Willie Nelson ehti urakoida dj:nä ja laulunkirjoittajana liki kaksi vuosikymmentä ennen läpimurtoaan Red Headed Stranger -albumilla 1975. Tripla katsastaa Nelsonin vaiheet aina vuoteen 1993, jolloin moniosaaja täytti 60. Opus esittelee tyhjentävästi, mihin kaikkeen mies on ehtinyt. Mukana ovat Time Of The Preacherin kaltaiset klassikot, duetot (mm. Webb Piercen kanssa vedetty In The Jailhouse Now), kapinalaulut sekä näyte Kris Kristoffersonin, Johnny Cashin ja Waylon Jenningsin kera luodusta Highwayman-tuotannosta. Komean kattauksen viimeistelee Nelsonin vaiheet esittelevä ja tarkat sessiotiedot sisältävä kirjanen.
Matti Komulainen Ylös

Simon & Garfunkel: Live At Lincoln Center 1/22/67 (Sony)
Duon ensimmäinen live-kiekko
Höh. Internetin keskustelupalstoilla pidettiin vuorenvarmana, että tämä olisi ollut tuplakokoelma vuosilta 66-69, ja mukana olisi ollut dynaamisen duomme himotuin julkaisematon sävelmä Cuba Si, Nixon No, mutta nyt tuleekin kokonainen keikka alkuvuodesta 1967. No, ehkä se kokoelma tulee sitten myöhemmin. Duoltahan liikkuu bootleg-markkinoilla hyväsoundisia livejä melko paljon, joten todennäköisesti tällaisia julkaisuja tulee lisääkin. Yhtyehän suunnitteli olemassaolonsa aikana pariinkin otteeseen julkaisevansa live-levyn, jolloin keikkoja taltioitiin professionaalisesti ainakin vuosina 1967, 1969 ja 1970. Materiaalista ei luulisi olevan pulaa.
Kaikki biisit ovat tuttuja, lukuunottamatta hilpeää lastenlaulua Wee Wee Tot. Kokonaisuus on kuitenkin kuulemisen arvoinen tuon äänen takia. Tarkoitan tietysti duon stemmoja, kahden ihmisäänen täydellistä yhteensopivuutta, jossa Artie hoiteli yleensä ylärekisterin ja Paul matalat äänet. Biiseissä on joitakin levysovituksista poikkeavia stemma-arreja, varsinkin vielä tuolloin julkaisemmatta olleissa The Dangling Conversationissa, 59 th Street Bridge Songissa ja You Don´t Know Where Your Interest Lies -sävelmissä.
kolme nappulaa
Jarkko Nieminen Ylös

Nono Söderberg: Twisting Standards
(Goofin)
Is it a train? No! Is it a plane? No, its Nono!
No, Nono, John Coltranen Giant Steps ei taida olla ihan ilmeinen valinta rautalankalevylle? "(Naurua) No olin jo pitkään suunnitellut suunnitellut rautalankaplattaa, jolla soitan jazzbiisejä ynnä muita twistkompilla, ja tämä oli yksi valinnoista. Ja löytyyhän se Coltranen väliosan soolo miltei sellaisenaan tästäkin versiosta (lisää naurunhörinää). Charlie Christianin Seven Come Eleveniä kuunnellessa tuli vaan mieleen, että tämänkin voisi hyvin vääntää rautalangasta."
Hyvä meininki kautta linjan! Mukavaa on muistella, miten Urjalan taikayö, Flamingo, Tennessee Waltz tahi Night & Day menikään alunperin ja milloin mistäkin Ventures-biisistä on pölhästy aloitus tai riffi.
"Joo, Ventures on aina ollut mulle kova juttu, ja kyllä sen sovituksistakin huomaa. Mä olen diktaattorina sanonut kavereille mitä tehdään ja kirjoittanut bassolinjatkin valmiiksi. Levy äänitettiin niin, että Quietsin rumpalina ja muutenkin rautalangan erikoismiehenä tunnettu Rudy Ryynänen soitti ensin klikin kanssa rumpuraidan, sitten lisättiin basso ja kitarat, jotka soitin kaikki itse. Kolme ukkoa siis kaikkiaan, pitkän linjan muusikko basisti Valentin Stefanov hoiti vintagehenkisen äänityksen."
Ilman sarvia ja hampaita, nuo soundit ovat hieman ohkaisia?
"Kyllä ne on ihan niinkuin pitääkin. En missään nimessä halunnut että joku tulee myöhemmin selittämään, että tässä on vaan tehty retrokamaa paremmilla soundeilla."
Kaksitoista biisiä julkaistu levyllä, olisi mahtunut enemmänkin. Onko jotakin jemmassa?
"On omia biisejä ja kaikenlaista, vaikkapa Stardust-versio."
Twisting standards vol 2 heti perään?
* * * *
Jyrki Ilvonen Ylös

High Noon: What Are You Waiting For?
(Goofin)
Teipit sormiin ja bassoa släppäämään!
Austinilainen trio High Noon on jalostanut huippuunsa Elviksen ja Johnny Burnetten kautta Straycatsiin johtaneen rockabillytriotyylin. Sähkökitaristi Sean Mencher taikoo kitarastaan Scotty Moore/Grady Martin -tyyppisen irrottelun lisäksi häkellyttävän aidonkuuloisia stilikkasoundeja, ja on tehnyt komppikitaristi Shaun Youngin kanssa kaikki levyn kappaleet. Young taas on komppikitaristina sisäistänyt roolinsa loistavasti ja lukuunottamatta silloin tällöin ärsyttävää lammasmaista värinämaneeria hoitaa tonttinsa komeasti, muiden avittaessa stemmalaulussa. High Noonin kokonaisuuden kruunaa kontrabasisti Kevin Smith, joka on kontrabasson slap-tyylin (eli läpsyttelyn, kuten Hesarissa joskus osuvasti suomennettiin) evoluution huipulla. Släppäyksessähän yksi naksaus syntyy, kun kieltä vedetään soitettaessa ylöspäin ja kieli osuu otelautaan ja kämmenellä lyödään päällä toinen napsaus. Näiden lisäksi Smith saa aikaan tripla- ja peräti neloisnakutusta ja hän soittaa kautta linjan erinomaisella itseluottamuksella sekä tyylillä. Bassoäänistäkin saa selvää, kun joillakin muilla alan yhtyeillä pelkkä lätinä ja nakutus ovat sävelpuhtauden kustannuksella pääosassa. Onpa Smithiltä taannoin ilmestynyt opetusvideokin, jota saattaa jostakin vielä saada. Yhtenä oppituntina kannattaa ensin kuunnella vaikkapa cajun-osastoon viittaava Bayou Beauty tai Railroad Crossing. Mukavaa, että kaverit ovat pitkästä aikaa pukanneet levyn ulos. Ikävää, että heitä ei ole suurellakaan rahalla saatu Eurooppaan saatikka Suomeen esiintymään. Pelko terrori-iskuista rajoittaa kuulemma vieläkin matkusteluintoa. Aikanaa trio keikkaili tiuhaan Suomessa, ja vieläkin hykerryttää muisto Smithistä soittamassa raivokkaasti lainakontralla, joka oli nostettu pohjatapin puuttuessa olutkorin päälle.
* * * * *
Jyrki Ilvonen

Ylös

Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Takaisin sisältösivulle