Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Rytmi 2/2003 sisältö

 

 

 

KIEKKORINKI 2/2003 osa 4

Ohi sektorin / yliastuttu: *
Ehkä ensi vuonna: **
Tyyliä muttei voimaa / voimaa muttei tyyliä: ***
Kisakonekiskaisu: ****
ME / Lippu salkoon: *****


"Juhani: onko se rikos, että on minulla niin kova pää?"
-Aleksis Kivi

Suomi-levyt by Teemu Virtanen

YUP: Leppymättömät (Universal Music Oy)
Mahtavaa, Martikainen, mahtavaa!
YUPin uutuutta on odotettu pitkään ja hartaasti ja odotus ei ole mennyt hukkaan. Martikaisen tekstien terävyys ja monikerroksisuus on pysynyt ja parantunut. Kun sävellyksiin ja sovituksiin on tullut entistä enemmän sävyjä, niin tuloksena on erittäin hyvä levy. Kaikki turha kikkailu on karsittu minimiin ja Martikaisen äänelle on annettu tilaa. Mies on yksi suomirockin vahvimpia vokalisteja ja täydellä syyllä verrattavissa Ismo Alankoon. Miehiä yhdistää myös se, että kummatkin laulavat omia sanoituksiaan, joka antaa tulkinnalle pohjaa. YUP on ollut aina rytmisesti tiukka bändi, joka on yksi kokonaisuus. Levyltä on vaikea erottaa yhtä tai muutamaa biisiä erillisiksi helmiksi, sillä niin tasaisen vahva tämä levy on. Itselle sopi korvaan parhaiten pianon sävyttämä, monipolvinen Jos saisin kolme elämää. Tämänkertaisen levykierroksen ykkönen.
Viisi tähteä

SaloRantala Soi! (Johanna Kustannus Oy)
Iiro Rantala ja Heikki Salo -duo.
Kuulostaa erittäin epäilyttävältä, mutta myös hyvin mielenkiintoiselta, kuten ystäväni totesi ensikommenteiksi. Ja sitä tämä on. Heikki Salo on sanoittanut kaikki biisit ja sävellykset on hoidettu tyyliin puolet sulle - puolet mulle. Ja tulos on epäilemättä mielenkiintoinen, vähintäänkin. Musiikillisesti levy on melkoista sillisalaattia, ja kummankin miehen sävellystyylit poikkeavat toisistaan niin paljon, ettei hetkeksikään jää epäselväksi kummanko sävellys milloinkin soi. Iiro Rantala sekoittaa tyylejä jatsista kabareemusiikkiin ja Heikki Salon sävellykset kuulostavatHeikki Salolta! Salolta on vuosien ja elämänkokemuksen myötä tullut yhä hienompia tekstejä ja samaan aikaan on tallella nuoruuden tekstien tuoreet kielikuvat ja näkökulmat vanhoihin tuttuihin asioihin. Välillä yliromanttisuus tahtoo puskea pintaan, kun kahdessakin biisissä kimmeltää kyynel poskella, toisessa isän ja toisessa äidin. Toisaalta mukana on ilkikurista ja hienostelematonta tekstiä, kuten Lirilii, joka on omintakeinen Spoon River -antologian muunnos tai Kalsarikännit, joka on silkkaa Junnu Vainiota. Eivät miehet sentään aivan kahdestaan levyä ole tehneet, vaan mukana on huippumuusikoita, kuten Sami Kuoppamäki rummuissa, Häkä Virtanen bassossa sekä Pekka Tegelman, jonka kitarointia on todellinen ilo kuulla pitkästä aikaa. Ja olivathan mukana Pedro Hietanen, Heikki Keskinen ja Jaakko Kuusistokin. Heikki Salo hoitaa lauluosuudet ja vaikkei mikään sankaritenori olekaan, niin laulussa on lämpöä, ironiaa ja tunnetta, aina tarpeen mukaan.
Neljä tähteä
Ylös

Värttinä: Iki (BMG Finland Oy)
Kaksikymmentä vuotta Värttinää on pitkä aika.
Se näkyy myös siinä, että alkuperäisistä jäsenistä on mukana enää kaksi: Mari Kaasinen ja sekä busukia ja puhaltimia soittava Janne Lappalainen. Muusikkovaihdoksia ei ole aivan helppo huomata, sillä tuottaja Phillip Page pitää huolen siitä, että Värttinä-soundissa on jatkuvuutta. Laulajien kohdalla tilanne on hieman toinen, sillä Värttinä on aina ollut nimenomaan laulajien yhtye. Alkuperäisjäsenen, Kirsi Kähkösen, poisjäänti kuuluu Mari Kaasisen osuuden kasvamisena. Iki-levy on hyvä. Yhtenä syynä on määrätynlainen tyyneys, enää ei paahdeta niin täysillä, vaan myös muita sävyjä löytyy. Yhtä jäin kuitenkin kaipaamaan ja se on ilo. Jopa levynkannessa kaikki naisista otetut kuvat ovat uhmakkaita, mutta laulamisen iloa tai luovuuden riemua niistä ei aisti. Hieman sama tunne tuli valitettavasti myös levyä kuunnellessa. Ammattitaitoista tämä kyllä on ja siksi ei voi kuin olla tyytyväinen, että Rääkkylästä lähtenyt taival on vienyt yhdeksi Suomen tunnetuimmista vientibändeistä. Se on ansaittua. Kaikki hyvä ei tule maailman metropoleista. Ilkka Kumpunen on tehnyt levylle harvinaisen raikkaat ja tyylikkäät kannet.
Neljä ja puoli tähteä
Ylös

Mikko Kuustonen: Musta (EMI Finland Oy)
Musta tuntuu olevan muotia, ainakin levynkansissa.
Tämä on tämän vuoden puolella jo ainakin neljäs tai viides levy, joka on mustissaan. Unisefin hyvän tahdon lähettiläänä maailmaa kiertänyt Kuustonen on uudella levyllään perinteisillä linjoilla. Levy ei poikkea juuri mitenkään muutamasta aikaisemmasta levystä, harmi kyllä. Jotain uutta ilmaisua olisi kyllä kaivannut. Nyt levyn parhaimmiksi nousevat Kuustosen ja Kelan yhdessä tekemä Ainoain sekä kaikki ne biisit, joiden sovituksessa on edes jotain koukkua. Valitettavasti ne ovat nyt harvassa. Syy levyn tasapaksuuteen ei ole soitossa, joka kyllä kulkee ammattimiesten ja -naisen otteessa, ei sanoitusten, jotka eivät tosin yllätä, mutta ovat silti varmaa laatua, vaan sävellysten, joista puuttuu jokin, johon korva ja mieli voisivat tarttua. Kuustonen on tehnyt parempaakin.
Kolme ja puoli tähteä
Ylös

Jaakko Löytty: Arkivirsiä (Humblehouse Records)
Virsiä veistattavaksi.
Toinen gospelpiireissä pitkään ja hartaasti vaikuttanut mies, Jaakko Löytty, on tehnyt levyllisen virsiä eli kuten hän itse asian ilmaisee: "Kyllä tällainen maallistumaankin päin oleva tavallinen rivikristitty saa veisata, jos on sellainen tunto takin alla". Ja hyvin on Löytty levyllään onnistunut. Tulos on nimensä mukaisesti arkivirsiä, elämässä kiinni olevia aiheita. Muutaman levyltä löytyvän tradin, virsitoisinnon lisäksi Löytty on itse säveltänyt ja pääosin myös sanoittanut arkivirtensä. Ja Löytty ei olisi Löytty, ellei mukana olisi muutamaa bluesia, joissa myös Pepe Ahlqvist laulaa ja taivuttelee harppua. Virsiperinne on tällä hetkellä vahvasti elossa mm. Jukka Perkon ja Virtuosi di Kuhmon ansiosta. Tämä levy todistaa vieläkin elävämmästä virsiperinteestä, sillä nämä ovat uusia!
Neljä tähteä
Ylös

Pyhä Klaani: Syksy (FG-Naxos)
Jeesus kitaravallin takaa.
Pyhä Klaani kulkee samaa hengellisen rockin tietä kuin Löyttykin, mutta kovin eri eväin. Muodinmukainen raskas kitarasoundi ja kliseiset, kovin kliseiset sanoitukset. Ne ovat tulvillaan, ei niinkään hengellistä julistusta kuin viiltävää tuskaa, kyyneleitä, sydänverta, korventavia rakkauden liekkejä, ikihonkien kuisketta ja vielä Kollaa, Raate ja Summa! Eli mitä nyt ikinä vaan voi teksteihin laittaa. Harvoin kuulee tällaista pakettia samalla levyllä. Ja nyt voi sanoa, että onneksi. Bändi kyllä soittaa ihan ok, mutta ei tällaisilla aineksilla parempaa synny, sorry vaan. Kansi on kyllä hieno.
Kaksi pistettä
Ylös

The Rain: Tie 316
(Omakustanne/Kirja-Kotimaa)
Ja lisää hengellisiä kitaravalleja.
Nyt paljon mielenkiintoisempina sävellyksinä, sovituksina ja sanoituksina. Ei tämäkään mitään mullistavaa ole ja jää paljon jälkeen Löytyn yksinkertaisesta nöyryydestä ja siitä nousevasta voimasta, mutta onpahan hyvin soitettua ja tehtyä. Sanoma on selkeämmin esillä kuin Pyhällä Klaanilla, mutta seassa ei ole ylimääräistä tauhkaa, vaan rehellistä rocklyriikkaa. Ihan kunnollista rockinräimettä sanoman kera.
Kolme pistettä
Ylös

Minerva: Ennen kuin valkenee (Merceedee's Tuotanto)
Raikasta meininkiä.
Kitaravalleilla tämäkin alkaa, mutta saa levyn edetessä indie-sävyjä. Virkistävä kuulla naisvokalistia pitkästä aikaa, niitä ei ole Suomessa koskaan liikaa. Varsinkin, kun Sara on ollut vahvasti mukana sekä sävellysten teossa että erityisesti tekstintekijänä. Tässä on jotain raikasta, vaikka erityisesti laulussa on turhan paljon yliyrittämistä ja ylimääräistä tulkintaa. Suoremmalla ilmaisulla olisi saanut biiseihin enemmän tehoa. Varsinkin kun tekstit kestäisivät sen hyvin ja sovituksetkin ovat onnistuneita maukkaasti käytettyjä jousitaustoja myöten. Potentiaalia on.
Kolme
Ylös

Jore Marjaranta: Värit (EMI Finland Oy)
Käyttömusiikkia.
Jore Marjaranta tekee johdonmukaisesti melodista iskelmävaikutteista rockia. Jore on kehittynyt laulajana koko ajan ja ääni on vahva, mutta ilman selkeää tunnistettavaa omaa piirrettä. Sama lievä persoonattomuus vaivaa koko levyä. Hyvin tehtyä, hyvin soitettua, mutta liiankin helppoa kuunneltavaa. Levyn tarttuvin biisi on Ville Pusan sävellys Haaveet kaatuu, joka on radioasemien varmaa soittolistakamaa. Joren omista sävellyksistä puuttuu laajuus, ne ovat sisäänpäinkääntyneitä, mutta sovituksiltaan siihen liian runsaita. Hyvää käyttömusiikkia, mutta ei elämää suurempaa.
Kolme
Ylös

Yö: Rakkaus on lumivalkoinen (Poko Records Oy)
Suomesta ollaan ja mollissa lauletaan.
Jussi Hakulisen sävellyskäsiala on mahtipontista ja pateettista, mutta rehellisen aitoa. Kertosäkeitä pedataan monta tahtia etukäteen, soolot kertaavat kertosäkeiden teemat ja sitä toistetaan ja toistetaan. Tällä kertaa nimibiisissä ovat vielä jousitaustat, jotka nostavat kaiken toiseen potenssiin. Hakulinen on kyllä vallan mainio kertosäenikkari. Mitään uutta tältäkään levyltä on silti turha odottaa. Sama Yö tämä on kuin aikaisemminkin, vain paremmin äänitettyä ja tuotettua. Suurena plussana on se, että koneet on pidetty minimissään, lukuun ottamatta perinteisiä kosketinujelluksia silloin tällöin, mutta se kuuluu tähän tyyliin. Kaikille kertosäkeistä pitäville!
Olli Lindholm, levy soundaa melko hienolta. Tarkoituksellista?
"Juu, kiinnitimme levyn äänimaailmaan paljon huomiota, tarkoituksella. Danu Tigerstedt hioi lauluosuuksiani tarkkaan, kunnes kaikki oli kohdallaan. Minullahan on astma, joka vaikeuttaa lauluani ja jossakin vaiheessa ryhdyn aina nieleskelemään. Nyt paikkasimme lauluosuuksia pikkutarkasti, otto otolta, kunnes ne olivat varmasti kohdallaan. Lisäksi biisit olivat hioutuneet täydellisesti ennen bändi studioon astumista. Nyt teimme kaiken viimeisen päälle hyvin. Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen."
Biisit menevät luontevasti mollissa ja kertovat suomalaisuudesta.
"Niin, molli kuuluu tähän bändiin lähtemättömästi. On mielenkiintoista nähdä keikoilla kuinka siellä käy jo useampia sukupolvia kuuntelemassa meitä. Lapset saattavat ihmetellä että miksi äiti kyynelehtii jonkin biisin aikana. En oikein osaa esittää tai tehdä muunlaista musiikkia kuin tällaista."
Miten taksikuskin sivutoimesi on vaikuttanut musiikin tekemiseen? Onko ideoita syntynyt?
"Niin, kyllähän siellä kuulee kaikenlaisia surullisia elämäntarinoita. Monesti työpäivän jälkeen on melko alakuloinen olo: kyllä tämä elämä on melkoista tuhertamista silloin tällöin...joten kyllä siitä duunista on jäänyt jälkiä musiikkiin."
Kolme ja puoli tähteä
Ylös

Retrot

Bob Marley & The Wailers: Rastaman Vibration (Island)
Marleyn vuoden 1976 mestariteos.
Vuosi 1975 oli merkittävä Bob Marleylle. Natty Dread ja Live olivat valtaisia menestyksiä ja reggae löi itsenäs läpi maailmanlaajuisesti. Rastaman Vibration taltioitiin Jamaikalla saman vuoden lopussa ja julkaistiin alkuvuona 1976. Levy on tunnelmaltaan ja sanomaltaan vakavampi astetta realistisempi kun Natty Dread. Yhtä kaikki, edeltäjänsä tavoin Rastaman Vibrationista on vuosien varrella muodostunut mustan kulttuurin kulmakivi ja reggaen klassikko. Sen vakavimmat biisit Johnny Was, War, Rat Race, Crazy Baldhead ja Want More ovat tiukkailmeisiä sävelmiä, joista aurinkoinen bailaustunnelma - jollaiseksi monet valkoiset kuulijat reggaen mielsivät ja yhä yhdistävät - on valovuosien päässä. Marley otti selkeän askeleen poliittiseen suuntaan ja halusi kuulijansa havaitsemaan elämän realiteetit kaiken mainoskrääsän alta. Näihin aikoihin koko rock-kulttuuri oli murroksessa punkin myötä, ja maailmanlaajuinen talouslama karsi illuusioita elämän realiteettien tieltä. Rastaman Vibration oli onnistunut ajankuva. Eivätkä asiat ole oikeastaan tulleet sen kummemmiksi 30 vuodessa. Levyn teemat pitävät kutinsa nykyisinkin, ehkä jopa paremmin. Oh what a rat race!
Nyt Rastaman Vibration tulee tuplaversiona. Varsinaisen albumin lisäksi kuullaan hartaankaunis Jah Live -single ja sen b-puolelta löytynyt Concrete -dub. Lisäksi ykköslevyllä on varhaisia miksauksia, jotka eivät ole mitään maatamullistavia. Kakkoskiekko on huomattavasti mielenkiintoisempi. Sieltä löytyy Marleyn Roxyn keikka LA:sta toukokuulta 1976 plus Smile Jamaic - singlen molemmat puolet. Keikka on tulisesti groovaava esitys eräältä kaikkien aikojen hienoimmalta bändiltä. Äänitys on onnistunut, ja esitys vetää täysin vertoja edellisen vuoden Live-kiekon syvälle svengille. Mahtaakohan arkistoissa olla enemmänkin saman tasoisia esityksiä?
Marley-faneille tämä tupla on olennainen osa kokoelmaa. Ja muittenkin ihmisten soisi kuulevan näitä vakavia, hengellisiä ja tuimia julistuksia. Varsinkin niitten rave-kulttuurin tuottamien ihmisten, jotka mieltävät kaiken reggaen olevan huumehöyryisten dancehall-toastereiden aivotonta höpötystä. Ai niin: alkuperäinen LP-kiekko oli painettu rypyläiselle pahville, joka jäljitteli säkkikangasta. Wailersin miehet havaitsivat sen mainioksi ganjanpuhdistusalustaksi ja raapustivat kanteen This cover is good for cleaning ganja. Teksti on nykyisin jostakin syystä hävinnyt.
viisi pimpulaa
Jarkko Nieminen
Ylös

Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (Pyramid)
Tuplakooste Peitsamon urasta.
Meille Peitsamo-faneille tuplakooste Nokian minimalistin tuotannosta on aivan liian lyhyt! Kolme tai neljä levyä olisi ollut sopiva määrä. Kenties osa 2 olisi paikallaan? No, aloittelijat pääsevät toki tämän kokoelman myötä neromme aivoituksiin ja me muut löydämme uudelleen monia unohtuneita helmiä. Mukana ovat isoimmat hitit ja keskeisimmät biisit. Sipe Santapukki on tehnyt mainiot ja oivaltavat saatesanat, ja mukana on jopa uusi biisi miehemme nykyispoliittiselta kaudelta. Itse olisin harkinnut Puisen levyn sietämättömän Puinen koira -narinan mukaan ottamista. Eikö sitä olisi voinut feidata muutaman sekunnin kuluttua? Sen tilalle olisi voinut laittaa monta hyvää biisiä. Seitsemään minuuttiin olisi mahtunut 3-4 Kari-klassikkoa: Kartioleikkaukset, Kantrivarpunen, Ei Hectorillakaan ole helppoa ym ym ym. Levylaulaja-, Vallankumous-, Greatest Hits, Gulliverin retket ym. -uudelleenjulkaisuja odotellessa olemme kuitenkin tyytyväisiä tähän.
kolme lennonia
Jarkko Nieminen
Ylös

Wigwam: Hard´N Horny, Tombstone Valentine, Fairyport (Siboney)
Hienot soundit, minimaaliset bonukset.
Uudelleen masteroidut soundit kirkastavat jo entuudestaan tietämäämme seikkaa Wigujen alkuajoista: bändi oli jo alussa soittotaidoiltaan maailmanluokkaa. Meinaan, että nämä kiekot soundaavat loistavilta ja ne tuovat bändin korkeatasoisuuden entistä paremmin esille! Jukka Gustavsonin Hammond (vai Lowreykö se nyt oli?) jyrähtelee majesteettisesti ja Pekka Pohjolan virtuoosibasso soljuu upeana. Muistellaanpa mitä Fairyportin aikoihin rock-maailmassa tapahtui. Silloin puuhailtiin tämmöisiä: Pink Floyd julkaisi Meddlen, Genesiksellä oli Nursery Cryme, Yesillä Yes Albuminsa ja ELP sinnitteli Tarkuksen parissa. Niitten seuraan Wigut olisivat menneet kuin veitsi voihin. Soitto- sekä biisintekotaidoiltaan Gustavson ja kumppanit olisivat olleet vähintäänkin kollegoittensa veroisia. Mutta kun ei niin ei. Mutta entä JOS ne olisivat saaneet kunnon managerin, JOS joku valistunut ihminen olisi digannut niitä, JOS Lovella olisi ollut enemmän fyrkkaa, JOS ne olisivat olleet vähän vähemmän härkäpäisiä...jos-ja-jos-jos-ja-jos-ja...(ad infinito - ja seuraava jossitteluerä lisätään sitten Wigujen seuraavan kokoonpanon seikkailuihin).
Nyt Hard´N Hornyyn on lisätty Luulosairas, mutta ei Must Be The Devil/Greasy Kid´s Stuff -singleä. Tombstone Valentinen tutut 35 minuttia julkaistaan täysin ilman bonuksia. Höh! Eikös Pedagogi/Häätö -single olisi ollut paikallaan? Nehän olisivat mahtuneet loistavasti mukaan! Pelottaako levy-yhtiötä näitten biisien lisääminen johtavan Fresh Garbagen myynnin notkahtamiseen? Fairyportilla on nyt sentään upea Finlandia/Losing Hold YLE:n arkistoista, jossa lymyää runsaasti Wigujen live-mielenkiintoisuuksia. Kenties ne saadaan joskus julkisuuteen?
Hard: neljä
Tombstone: kolme
Fairy: viisi
Jarkko Nieminen
Ylös

Grand Funk Railroad: Survival, E Pluribus Funk, Phoenix, We´re An American Band (EMI)
Amerikan jytäihme tulee taas.
Grand Funkin keskikauden (tai miten sen nyt ottaa, sillä bändihän on koossa taas) julkaisut kattavat vuodet 1971-73. Survival julkaistiin alkuvuodesta 1971. Kannessa äijät ovat muka luolamiehiä, ja samalla bändin nimi oli lyhentynyt Grand Funkiksi (hmmm...seuraavan levyn kannessa bändin nimenä oli taas Grand Funk Railroad ja sitten Railroad katosi lopullisesti). Kyseessä ei ole aivan Closer To Homen tai On Timen veroinen jytäspektaakkeli, vaikka sisältääkin säröisen version Rollareiden Gimme Shelteristä. Nyt tuotantoon oli kiinnitetty enemmän huomiota (jo oli aikakin, sillä kyseessä on bändin viides kiekko), ja bändin soundi laventui entisestään kosketinsoitinten ja päällekkäiskitaroitten ansioista. E Pluribus Funk julkaistiin alkuvuonna1971 pyöreässä kannessa, joka jäljitteli kolikkoa. Se ei ollut kovin hyvä ajatus, sillä kiekko vyöryi aina levyhyllystä lattialle. Sama vika oli muuten Small Facesin Odgens Nut Gone Flakella. Levy jatkaa suvereenisti bändin sielukasta rynttäyslinjaa, ja se sisältää yhden kaikkien aikojen parhaimmista bailu- ja törpöttelybiiseistä: Foot Stompin Music. Eivätkä muutkaan biisit mitään b-luokan kamaa verrattuna bändin muuhu tuotantoon. Ok, kyllähän joku People Let´s Stop The War on korni ja kuulostaa muumioituneelta, mutta ajankuvana moni biisi toimii hienosti. Kiekkoa myytiin rekkalasteittain ja bändin stadionkeikat saivat yhä massiivisempia mittasuhteita (bändi käytti timanttiturbojytäkiertueillaan mainioita lämmittelijöitä, mm. Freddie Kingiä).
Kun Phoenix julkaistiin 1972, puhalsivat muutoksen tuulet Grand Funkin leirissä. Bändin tiet olivat erkaantuneet manageri Terry Knightistä. Bändi oli pitänyt tukikohtanaan kotikaupunkiaan Clevelandia, jossa kaikki levyt oli tehty. Nyt bändi lähti Nashvilleen ja sessiohin kiinitettiin koskettimiin entinen kamu Craig Frost. Miehestä tuli pian bändin neljäs jäsen. Tuloksena oli huomattavasti paremmin tuotettu ja soitettu Grand Funk -kiekko, mutta biiseissä ei enää ollut entisen kaltaisia simppeleitä ja päähän iskostuvia koukkuja. Bändi sai kuitenkin hitin Rock´n Roll Soul -biisistä, joka kuvaa yhtyeen linjaa mainiosti. Kiekko oli myös myynnillisesti floppi, "vain" top-ten -albumi. Oli siis ryhtiliikkeen paikka. Sellainen tuli seuraavan singlen myötä, joka oli niin takuuvarma hitti kuin olla ja voi. We´re An American Band -biisi jää ensikuulemalla päähän, eikä lähde kulumallakaan pois. Kyseessä oli rumpali Don Brewerin sävellys, jonka hän oli tehnyt kaikilla neljällä osaamallaan soinnulla. Saman nimisen albumin tuotti itse Todd Rundgren, ja lopputuloksena oli bändin megahitti. Soundillisesti ja biisillisestikin levy kuuluu yhtyeen tuotannon kärkeen, eikä ajan hammas ole juurikaan kuluttanut sitä. Hienoa mainstream-rock´n rollia Bowien, Reedin ja Sladen aikakaudelta. Tämän jälkeen yhtyeen rivit alkoivat rakoilla lieveilmiöitten seurauksena. Siitä sitten seuraavassa osassa Grand Funkin ihmeellisissä seikkailuissa.
Näissä kaikissa kiekoissa on runsaasti bonusbiisejä ja mainiot saatesanat.
Survival: kaksi
E Pluribus: kolme
Phoenix: kaksi
We´re: neljä
Ylös

Yes: Yes, Time And A Word, Yes Album, Fragile (Rhino)
Progen kulmakiviä uudelleen masteroituna ja bonuksilla.
Yesin alkutaival tulee uudelleen julkaistuna ja bonusbiiseillä. Hienoa! Yhtyeen debyytti julkaistiin alunperin 1969. Kokonaisuudesta ilmenee soittajien ilmeinen lahjakkuus ja taito tehdä korvaan tarttuvia biisejä ja mielenkiintoisia sovituksia. Bonuksia on kuusi: single-versioita, ekaottoja ja kiekolta viime hetkeessä pois pudonnut Something´s Coming. Soundit ovat olennaisesti parantuneet, ja nyt ennen jostakin syystä suttuisasti skulannut Survival soljuu kristallinkirkkaasti. Yhtyeen ja etenkin Jon Andersonin viehättymys Sibeliukseen tulee muuten mainiosti esille kyseisen biisin sibeliaanisessa urkuriffissä.
Time And A Wordia (1970) on yleisesti pidetty yhtyeen välityöntä ja etsikkoaikojen tuotoksena. No joo, voihan sen niinkin ottaa. Isot jousi- ja puhallinarrit kuulostavat päälleliimatuilta biiseissä, mutta yhtyeen atakki on selkeästi esikoista tuhdimpi ja määrätietoisempi. Etenkin Chris Squire on kehittynyt virtuositeettiinsä: kuunnelkaapa tuota bassoa esimerkiksi Astral Travellerissa. Bonuksia ensimiksauksia ja The Prophetin singleversio.
Yes Albumin (1971) aikoihin Peter Banks oli siirtynyt muihin tehtäviin ja kitaristin paikalle kiinnitettiin huippulahjakas Steve Howe, joka oli muuten käynyt entisen bändinsä Tomorrown hajottua pyrkimässä Jethro Tulliin Mick Abrahamsin paikalle, mutta Ian Anderson päätyi Martin Barreen. Yes Album on tunnetusti bändin ensimmäinen mestariteos ja samalla osa 1 Yesin tulevassa klassikolevytrilogiassa. Bändi vyöryttää ei enempää eikä vähempää kuin neljä järkälettä progen peruskallioon: Yours Is No Disgrace, Starship Trooper, I´ve Seen All Good People/Your Move ja Perpetual Change. Bonuksina on pari singleversiota ja erittäin mielenkiintoinen studioversio Steve Howen The Clapista. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että biisiin sisältyy selkeitä pätkiä Mood For A Daysta, jonka mies tulisi tulkitsemaan seuraavalla levyllä. Tuo levy oli Fragile, joka julkaistiin kesällä 1972 (levynsä nimi sai managerin ajatuksesta nimetä levy sen sanan mukaan, joka toistui bändin keikkakalustolaatikoissa). Nyt urkuri Tony Kaye oli vaihtunut vikkeläsormivirtuoosi Rick Wakemaniin. Nyt koossa oli soittotaidoltaan ylittämätön ryhmä. Wakeman toi mukanaan yhtyeen mm. Moogin ja Mellotronin, joita ryhdyttiinkin hyödyntämään biiseissä antaumuksella (Moogia oli kuultu edellisellä levyllä vain nimeksi). Fragile taltioitiin noin kuukauden ajan keväällä 1972, mikä on ällistyttävää tätä kypsää, rikasta ja monipuolista lopputulosta kuunneltaessa. Fragilen kaikki pitkät biisit ovat jääneet elämään (Roundabout, South Side of Heaven, Long Distance Runaround/The Fish ja Heart Of The Sunrise) eivätkä ne lyhyet soolovälisoitotkaan mitään turhia ole (niin, Yes Albumilla oli sentään vähäisempi ja unohdettava The Venture). Bonuksena kuullaan America koknaisuudessaan ja erittäin mielenkiintoinen varhaismiksaus Roundaboutista. Jaa miten niin mielenkiintoinen? No, biisistä paljastuu uusia puolia, erilaisia sovitusiedeoita mm. stemmoissa ja sooloissa.
Seuraavaksi Rhino (bless their little souls) aikoo julkaista Close To The Edgen, Tales From The Topographic Oceansin, Relayerin ja Going For The Onen, eli yhtyeen klassisen kauden päätöksen, alamäen ja uuden nousun. Palataanpa niihin sitten, kun saamme ne hyppysiimme. Kansitaide näissä nyt julkaistuissa on upeaa, ja mukana on jopa Fragilen LP-version vihko pienoiskoossa. Se sisältää Roger Deanin hölynpölytaidetta parhaimmillaan!
Yes: kolme
Time And A Word: kolme
Yes Album: viisi
Fragile: viisi
Jarkko Nieminen
Ylös

Lou Reed: Live - Take No Prisoners (Arista)
Lou Reed höpöttää ja soittaa klassikoitaan.
Take No Prisonersin kansi lienee eräs huonoimpia mitä koskaan on julkaistu. No jaa, Lou Reedin levyt eivät koskaan ole olleet mikään kansitaiteen merkkipaaluja. Tässä levyssä sen sijaan on outoa charmia. Se on taltioitu Reedin kakkoskodissa, eli Bottom Line -klubilla vuonna 1978, jolloin punk oli voimissaan ja Reed tunsi syystäkin ilmiön itselleen läheiseksi. Äijä puhuu pitkiä välispiikkejä, kehuu itseään, polttelee tupakkia ja on omituisella tavalla hauska. Hän oli juuri julkaissut erinomaisen Street Hassle -kiekon, tehnyt pitkän kiertueen ja on hiukka pihalla höpöaineista. Biisit venähtävät maratoneiksi: esimerkiksi Walk On The Wild Side kestää 17 minuuttia kaikkine höpinöineen, jolloin New Yorkin omituisuudet tulevat konkreettisesti esille.
kolme tappia
Jarkko Nieminen

Ylös

Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Rytmi 2/2003 sisältö