Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Rytmi 3/2005 sisältö

KIEKKORINKI 3/2005 osa 1

Ohi sektorin / yliastuttu: *
Ehkä ensi vuonna: **
Tyyliä muttei voimaa / voimaa muttei tyyliä: ***
Kisakonekiskaisu: ****
ME / Lippu salkoon: *****


Queens Of The Stone Age: Lullabies To Paralyze
(Interscope Records)
Lammaspeijaiset.
Joshua Hommella on se mitä useimmilla ei ole, nimittäin ihan ikioma soundi. Hänen matalalta soiva kitaransa yhdistettynä korkealta vedettyihin vokaaleihin on asia joka tekee QOTSAsta sen mikä se on, eikä toisen vakiojäsenen basisti Nick Oliverin poistuminen ole muuttanut musiikkia nimeksikään. Pari tarpeetonta räyhäpunkbiisiä puuttuu ja siinä kaikki.
Lullabies To Paralyze ketkuttaa ja jyrää niin kuin hyvä rock on aina tehnyt.
Se on tinkimätöntä ja rosoista, mutta silti se myy. Se on ilkeää ja pirullista, mutta sillä ei ole mitään tekemistä satanismin kanssa (ok, kannessa on lampaan pää pentagrammin päällä).
Neljännellä levyllään Homme ei ole pyrkinyt isommin uusiutumaan ja siitä huolimatta Lullabies To Paralyze kuulostaa erilaiselta kuin edeltäjänsä Songs For The Deaf. Välittömästi tarttuvia kappaleita ei juuri ole, vaikka materiaali on muuten vahvaa. In my head on tuttu Desert Sessions-versiona ja se näyttää siksi kyntensä ensimmäisenä. Soolouraansa keskittyvä Mark Lanegan laulaa tällä kertaa vain levyn rauhallisesti aloittavan This Lullabyn ja yhdessä ZZ Topin Billy Gibbonsin kanssa Burn The Witchin. Hommen visioon voimakkaasti vaikuttanut Master Of Realityn laulaja Cris Goss vierailee parissa kappaleessa. Dave Grolin tilalle on astunut vakituisempi rumpali Joey Castillo. Kitaroissa kuullaan Troy Van Leeuwenia ja Alain Johannesia. Bassoa soittaa se, joka ensimmäisenä ehtii. Homme jakaa kursailematta aikaansa ja energiaansa organisoimalla Desert Sessionseja ja soittamalla Laneganin soololevyllä. Se ei toistaiseksi näy väsymyksenä tai laadun heikkenemisessä, sillä Lullabies To Paralyze alkuvuoden aidoin rocklevy.
( + + + +) Heikki Portaankorva

Spanish Harlem Orchestra: Across 110 St (Ryko)
Grammy-palkittua salsaa.
Nueva Yorkista kotoisin oleva Spanish Harlem Orchestra aloitti joitakin vuosia sitten käsittääkseni jonkinlaisena herrat harrastavat kokoonpanona. Pianisti ja sovittaja Oscar Hernandez kokosi nimekkään joukon Ison Omenan salsamuusikoiden kermaa soittamaan vanhaa kunnon Spanish Harlemin salsaa, 60- ja 70-luvuilla maailmaa valloittanutta menoa. Nykyäänhän tätä menoa kutsutaan nimellä salsa dura, kova salsa, erotukseksi romanttisiin ja popahtaviin suuntiin karanneista nykysuuntauksista.
Spanish Harlem Orchestran ensialbumi Un gran dia en el Barrio herätti laajaa kiinnostusta ja bändi lähti oikein kiertueille. Tämä kyllä kuuluu Grammyn napanneella kakkosalbumilla Accros 110 St. Loistavien muusikoiden lauma on hioutunut tiukkaakin tiukemmaksi bändiksi, jonka svengin tahdissa tuskin voi olla bailaamatta, jos latinalaiset tanssit ovat intohimona.
Sovituspuolen ja jossain määrin biisimateriaalinkin tasapaksuus kuitenkin vaivaa ainakin minua koko pitkän albumin mitalla. Vanhan kunnon Ruben Bladesin saapuminen vierailijaksi aivan levyn lopussa tuo todella kaivattua vaihtelua. Loistava tanssilevy, mutta kuuntelukokemuksena hieman puuduttava.
Mikko Saarela
* * * Ylös

Angá Díaz: Echu Mingua (World Circuit)
Mukavaa rumba-jazzia ja muuta fiilistelyä.
World Circuitin uusimman kuubalaistuotteen promoversion mukana tulee kovin vähän informaatiota ja siitäkin vähäisestä tekstistä on osa tuhlattu yhtiön tyypilliselle hypetykselle. Miguel Angá Díaz on joka tapauksessa mainio congarumpali, joka ennen Afro Cuban All Stars- ja Buena Vista Social Club hommiaan on viihtynyt perinteistä afro-kuubalaista rumbaa ja jazzia fuusioivissa kuvioissa mm. Irakeren ja Steve Colemanin kanssa. Ei siis ihme, että rumba-jazz nostaa päätään vahvasti myös äijän ensimmäisellä omalla levyllä. Malilainen muusikko Baba Sissoko tuo levylle myös länsiafrikkalisia tunnelmia balafonillaan ja tamallaan. Ranskalais-dj Dee Nasty luo toimivaa kaleidoskooppimaista ambianssia sinne tänne sämpleillään. Irakere-pianisti Jésus Chucho Valdés loistaa sooloissa ja Cachaíto Lópezin basso möyryää herkullisesti. Kyllä tätä vallan kuuntelee.
Mikko Saarela
* * * Ylös

The World Mänkeri Orchestra: Inky Joy
(Kansanmusiikki-instituutti)
Freejazzia lirulla ja mänkerillä.
Inky Joy juhlistaa Nakkilan muinaispuhallinkollektiivin 20-vuotista taivalta. Ensin esiinnyttiin nimellä Etnopojat ja sittemmin hieman kansainvälisempään tyyliin World Mänkeri Orchestrana. Bändihommien ohella on rakenneltu muinaissuomalaisia puhaltimia, mänkereitä ja liruja. Cd:n oheisvihkosta löytyy hauskasti kirjoitettua historiikkia yhtyeen vaiheista.
Joskus Etnopojat/World Mänkeri Orchestra on soittanut myös muinaissuomalaista musiikkia, mutta nyttemmin on musiikin suunta muuttunut. Inky Joy sisältää lähinnä vapaanpuoleista jaskaa. Pekka Westerholm ja Heikki Syrjänen puhkuvat muinaispuhaltimiin ja Olli Penttilä sekä Petri Pentikäinen komppaavat sähköbassolla ja rummuilla. Vapaan tuuttauksen ystävien kannattaa tsekata ehdottomasti tämä.
Mikko Saarela
* * * Ylös

Femi Kuti: Africa Shrine (MK2 Music)
Poika soittaa isänsä perustamassa pyhäkössä.
Livelevy Africa Shrine on rinnaikkaisjulkaisu DVD:lle Live at the Shrine, jonka arvion löydät toisaalta tästä lehdestä. Albumilla biisit ovat kuultavissa kokonaan ja kun Femin kovin felamainen lavaolemus ei ole näkyvissä, huomaa kyllä itse musiikin poikkeavan aika paljonkin suuren isän tyylistä. The New Africa Shrine on Femin oma lagosilainen klubi ja päämaja, joka jatkaa Felan African Shrinen perinteitä. Innostuneen ja melkoisen humalaisen kotiyleisön edessä niin Femi kuin Positive Force bändinsäkin ovat hyvässä vedossa. Puhallinsektio tuuttaa tuhdisti, mutta muuten meno on afro-beatiksi pehmeän svengaavaa, ilmavan soulahtavaa ja aika melodista. Isä-Felan militanttius nousee esiin sanoituksissa, mutta muuten Femi tuntuu olevan paremminkin empaattisen myötätuntoinen maanosansa kärsiviä kanssaihmisiä kohtaan, kuin Felan tapaan vaahtosuisen raivostunut asioiden tilasta. En tiedä onko Femi vieläkään löytänyt ihan ominta tyyliään, mutta kyllä nykyinenkin linja kuulostaa hyvältä ja antaa odottaa paljon toukokuiselta Helsingin konsertilta.
* * * *
Mikko Saarela Ylös

Lucha por la vida La musique latine à lère du Ché
Mainio kooste aikansa edistyksellistä latinalaisamerikkalaista musiikkia.
Ché Guevara -nostalgia ei vain ota laantuakseen. Ranskanmaalla julkaistuja Chè-aiheisia kokoelmalevyjäkin on nähty jo usiampi. Niillä on kuultu mm. Ché-aiheisia uuden laululiikkeen lauluja. Lucha por la vida koosteella on tarkastelussa 60- ja 70-lukujen edistykselliseksi mielletty latinalaisamerikkalainen musiikki yleisemmin. Uuden laulun liike on toki mukana järeimmällä miehityksellään: Atahualpa Yupanqui, Violeta Parra, Victor Jara ym. huolehtivat komeasti tästä musiikin sarasta, joka on sekä tiukasti aikansa lapsi, että ajattoman klassinen. Myös levyllä kuultava Astor Piazzollan uusi tango on jo siirtynyt klassikkoluokkaan. Samoin on Santana, joka on hyvä valinta myös tälle koosteelle, sillä nuoren Carlosin ja kumppanien rockin ja latinalaisen musiikin risteytys teki aikanaan suuren vaikutuksen niin Latinalaisen Amerikan kuin Afrikankin muusikoihin. Santanan mossipoikapoppoon näkemys oli jo yllättävän kypsä kakkosalbumi Abraxasilta poimitulla Samba pa tilla. Tällä koosteella sen huomaa, sillä esim. kuubalaisen Irakeren varhaiset kokeilut rockin ja latinalaismeiningin yhdistelyssä ovat selkeästi lapsekkaampia, jos kohta riemastuttavan ja hellyttävän kuuloisia näin jälkikäteen tarkasteltuina. Ei kun baskeri päähän ja nautiskelemaan, toveri!
* * * *
Mikko Saarela Ylös

Kate & Anna McGarrigle: La Vache qui Pleure
(Munich)
Les Dames chantez encore.
McGarriglen sisaret viettävät hiljaiseloa nykyisin. Tämä ranskankielinen kiekko ilmestyi pari vuotta sitten eikä sitä saanut kuin hyvinvarustetuista import-liikkeistä Suomessa, mutta nyt se onneksi julkaistaan virallisesti täällä sarvikuonojen maassa. Sitä ennen tuli mainio Matapedia-levy kymmenisen vuotta sitten, ja välissä on julkaistu duon varhaislevyt uudelleenmasteroituina sekä mittavan tähtijoukon tekemä tribuuttilevy. Jos joku teineimmistä lukijoista ei tiedä ketä nämä tädit ovat, niin kerrottakoon että kyseessä on kanadalainen folk-duo, joka on tehnyt omaperäisiä ja persoonallisia kiekkoja vuodesta 1974. Katen ex-mies on muuan Loudon Wainwright III ja pariskunnan poika on nykyisin kunnioitusta herättävää uraa niittävä Rufus Wainwright.
La Vache qui Pleure on pariskunnan toinen ranskankielinen levy - se ensimmäinen oli ajat sitten loppuunmyyty French Record vuodelta 1980. Tämä kiekko on tyypillinen duon aikaansaannos: Täynnä lämminhenkisiä, kotikutoisia biisejä, juuri sellaisia kuin he ovat parhailla levyillään tehneet. Lukioranskani on päässyt - eeh - ruostumaan, joten sanoista en tajua juuri mitään, mutta ei se mitään. Rouvien duolaulusoundi itsessään riittää minulle. Biisit ovat pääsääntöisesti erään P. Tatartcheffin säveltämiä ja siskosten sanoittamia. Mukana on mainio versio Malvina Reynoldsin aina ajankohtaisesta Little Boxesista (Petites boîtes). Yllättäen kiekolta löytyy yksi englanninkielinen biisi: Sunflower, joka itse asiassa sama sanoitus kuin Fugsin Ah Sunflower, Weary of Time. Biisi on merkitty kuitenkin K & A McGarriglen nimiin, mutta eikö se ollut Tuli Kupferberg, joka nuo sanat raapusti vai oliko se nyt William Blake, mene ja tiedä, olen hukannut oman Fugs-kiekkoni (hmmeikö se ollut niitten ekalevyllä), mutta tämä sävelmä kuitenkin sopii kuitenkin mainiosti muitten jatkoksi tällä mainiolla kiekolla.
neljä
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

Antony & The Johnsons: I Am a Bird Now
(Rough Trade)
Mestariteos!
I Am a Bird Now kiekko on newyorkilaisen Antony & The Johnsonin kakkoskiekko, jolla vierailevat mm. Devendra Barnhardt, Lou Reed ja Boy George. Tämä on loistava levy, yksi parhaista pitkään aikaan kuulemistani. Kyseessä on tasaisen vahva kokonaisuus, jonka kruunaa Antonyn uskomaton ääni. Kyseessä on vokalisti, jonka feminiinismaskuliinista tulkintaa on mahdoton kuvailla. Kuunnelkaa itse. Biisit sen sijaan säilyttävät tuoreutensa lukuisten kuuntelukertojen myötä, sillä niitten melodiat ja sovitukset rikkovat totuttuja biisirakenteita ja -kliseitä persoonallisesti. Sanoituksien (joita ei ole kannessa) sisältämä transseksuaalimaailma tuntuu aluksi oudolta, mutta mitäpä siitä, kukin taaplaa tyylillään. Levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, kliseistä tuotantokikkaa tai kierrätettyä ideaa. Jaa, millaistako musiiki on? Seitsemänkymmenlukuisesta singer-songwriter kamasta ponnistavaa omaehtoista ilmaisua, jossa on vaikutteita soulista, VU:sta ja glamista (Bowie, Reed ja koko glamin älykkökoulukunta).
Jos Antony pystyy kolmoskiekollaan ylittämään tämän levyn, on kyseessä klassikkosarjaan yltävä artisti.
viisi
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

Garbage: Bleed Like Me
(Geffen)
Vaisu neljäs kiekko.
Yhtyeen edellinen kiekko Beautiful oli pompöösistä stadiontuotannostaan ja hittihakuisuudestaan huolimatta kaupallinen floppi, jonka jälkeen Garbage hävisi häntä koipien välissä nuolemaan haavojaan. Neljän vuoden kuluttua edellisestä julkaistava Bleed Like Me on varman päälle tehty post-grunge kiekko, joka soundiensa ja biisiensä perusteella voisi olla vuodelta 1995. Digimaailma on nyt sivummalla ja kitarat jyräjävät pinnassa ikään kuin muistuttamassa että kyseessä on vain pieni rokkibändi. Joo, uskotaan! Biiseissä on muistumia yhtyeen aikaisemmalle uralle ja nimibiisissä flirttaillaan itsensä Walk On The Wild Siden kanssa. Kokonaisuus jää kuitenkin vähän valjuksi. Vaikka biiseissä on ideaa ja koukkuja, ei Garbage ole neljännellä levyllään niin vakuuttava kuin uransa kahdella ensimmäisellä levyllä.
kaksi
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

New Order: Waiting For The Sirens Call
(Warner)
Koskaan et muuttua saa.
Diskovuosiensa jälkeen New Order teki mainion Get Ready kiekon (2001), jossa se keksi itsensä uudelleen post-punkpop bändinä: Peter Hookin basso möyryisi niin kuin pitikin koukkuja sisältävien raikkaasti tuotettujen poppishelmien taustalla, Bernard Sumner lauloi hennolla äänellään ja kokonaisuus oli hellyttävän naiivi. Nyt bändi yrittää tehdä sen kaiken uudelleen. Höh. Eihän sellainen vetele! Levy kuulostaa aivan kuin se olisi koottu Get Readyn ylijäämäpaloista ja viidessä minuutissa hätäpäissään tehdyistä varabiiseistä. Bändi tuntuu hukanneen kaiken luovuuden ja uusiutumiskyvyn - ihan kuin yhtye yrittäisi jäljitellä itseään. Jos orkesteri alkaa muuttua itsensä tribuuttibändiksi, on aika lähteä eläkkeelle.
kaksi
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

Van Der Graaf Generator: Present
(EMI)
Ne tekivät uuden levyn.
Se soittavat kuin Van Der Graafse kuulostaa Van Der Graafiltase on Van Der Graaf Generator! Uskomatonta. Ne ovat tulleet takaisin. Eivätkä tippaakaan helpommin lähestyttävimpinä, vähemmän kompleksisempana tai kuulijaystävällisempinä kuin erotessaan bisneksestä vuonna 1977. Sama neuroottisuus, synkkä umpimielisyys ja maanisuus on tallella. Mahtavaa! Present on tupla: Ensimmäinen levy koostuu normaaleista biiseistä ja kakkoslevylle on koottu yhtyeen improvisaatioita levyn sessioista, jotka saavat ykköslevyn rakenteisiin sidotut biisit kuulostamaan purkkapopilta. Normaalikuulija ei todennäköisesti pääse kyseisen kiekon aloitusbiisiä pitemmälle, vaan vaihtaa levyä. Vanha Van Der Graaf fanikin lähtee suurin piirtein kolmannen biisin kohdalla baariin miettimään kaiken turhuutta. Kakkoskiekkoon kannattaa kuitenkin tutustua niin, että ykköslevy on ensin kuunneltu kymmenkunta kertaa, jotta sen biisit avautuvat kunnolla. Sen jälkeen on aika sukeltaa kakkoskiekon syviin vesiin.
Ykköskiekon normaaleissa sävelmissäkin riittää purtavaa. Digatkaapa tuota Abandon Ship! biisin outoa tahtilajia tai In Babelsberg biisin maanisuutta. Levyn lopetusbiisi, studioliveltä kuulostava On The Beach lienee ainoa sävelmä bändin koko tuotannossa, jossa on havaittavissa jonkinlaista valoa. Mielenkiintoista. Ovatko herrat pehmenneet herkässä 60-vuoden iässä? Hieno, omituinen ja pelottava levy. Kunnon Van Der Graaf Generator kiekko siis.
neljä
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

Wigwam: Some Several Moons
(Sea Wolf)
Deep pop. Indeed.
Kyllähän minä aavistelin kuullessani Sea Wolfilla näitten biisien miksauksia, että tulossa on kelpo Wigu-levy, mutta en aavistanut että kokonaisuus on näin vahva. Tämä päihittää muutaman vuoden takaisen Titan´s Wheelin komeasti, sillä nyt kokonaisuus pysyy kasassa eikä rönsyile ympäriinsä. Toisaalta levy on vähän turhankin turvallinen: Some Several Moons kuulostaa niin maan perusteellisesti Wigwamilta eikä miltään muulta tässä maailmankaikkeudessa. Ehkä olisi kannattanut heittäytyä tuntemattomaan jossakin biisissä? Sen sijaan yhtye on nyt liikahtanut piirun verran popimpaan suuntaan. Avainsana tällä levyllä on pop ja sen monimuotoisuus. Bändi lähtee biiseissään kohtalaisen simppeleistä alkuasetelmista, jonka jälkeen biisit kehittyvät hiljalleen moniosaisiksi teoksiksi. Hienosti nimetty Deep Pop sävelmä (eikös tämä ollut ennen Chocolate Dildo Breakdown niminen?) on nimensä mukaan silkkaa poppia, mutta väliosineen ja sooloineen antoisaa kuunneltavaa. Niin kuin kunnon Wigu-biisin kuuluu ollakin. Bändi on loistoiskuosissa. Bändin alkuperäinen basisti Mats Huldén on palannut ruotuun ja soittaa mestarillisesti, samoin vanha kunnon Rekku, jonka melodiset soolot ovat aina yhtä mieleenpainuvia. Rumpali Kepa Kettunen hoitaa tonttinsa tarkalla ja tanakalla kädellä. Kosketinsoitinosastoa hoitava Esa Kotilainen pysyttelee jokseenkin taka-alalla äänimattoineen, Hammondeineen ja Rhodeseineen. Jim Pembroke puolestaan on saanut tulkintaansa iän myötä karheutta, joka vain parantaa hänen ääntään. Tuo roso sopii erinomaisesti esimerkiksi Squaw Valley Non-Event biisiin, joka pienellä väännöllä, säädöllä ja ruuvauksella voisi olla hyvin peräisin Nuclear Nightclubilta. Hieno levy. Rentoutunut, huumoripitoinen ja raikas kiekko. Wigwam on kansallinen aarre, josta on syytä pitää huolta. Joten ostakaa tämä levy.
neljä
Jyri-Jussi Rekinen Ylös

Brendan Benson: The Alternative To Love
(V2)
Rantapoikien perässä juoksija.
Brendan Bensonin kolmannella levyllä on availtu kuusikymmentäluvun popin aarrearkkua ahkerasti. Edellinen LP Lapalco oli rokkaavampi, mutta muuten samassa hengessä tehty eli vahvasti mm. Brian Wilsonin ja Alex Chiltonin säveliä mukaileva. Benson hoitelee taas rumpuja lukuun ottamatta lähes kaikki instrumentit itse ja se mehevä bändisoundi, joka teki alkuperäisistä 60-luvun popbiiseistä osaltaan kuolemattomia, jää puuttumaan. Nykytekniikka mahdollistaa kaiken puleeraamisen loputtomiin, niin että mitään rosoisuuksia ei varmasti jää kuultavaksi. Esimerkiksi kappale The Pledge on suora Phil Spector-pastissi, mutta se kuuluisa wall of sound on tuottaja Tchad Blaken loihtima eikä siihen ole tarvittu isoa orkesteria. Benson osaa laulaa ja kirjoittaa kappaleita ammattimiehen taidolla kuten vaikkapa samalla alueella toimiva Matthew Sweet. Tehdessään lähes yksin musiikkinsa Benson ei kuitenkaan saa luontevaa palautetta muilta soittajilta ja tyyli jää jotenkin liian heppoiseksi. Ehkä odotettu yhteistyöprojekti kaverinsa Jack Whiten kanssa tuottaa kirpeämpää kuultavaa. Periaatteessa The Alternative To Love on varsin kelvollinen levy, mutta jotenkin Lapalcon raikas rämistely sai odottamaan enemmän jatkolta ja tällaista Beach Boysin innoittamaa poppia alkaa olla jo maailma täynnä. "What can you say now that I haven't heard a million times before (Them and me). Siinäpä mietittävää.
(+ + + 1/2) Heikki Portaankorva Ylös

Beck: Guero
(Geffen Records)
Beck on Beck, vaikka voissa paistaisi,
Beck osaa tehdä ihan minkälaista musiikkia vaan. Hän on kokeillut monia eri tyylejä ja yleensä menestyksellä. Tällä kertaa hän on palannut takaisin läpimurtolevyjensä Mellow Goldin ja Odelayn aikaiseen soundiin. Jouset, rummut ja mollimelodiat ovat jääneet vähemmälle. Tilalle on tullut The Dust Brothers. Se tarkoittaa tasarytmistä konebeatia. Siis tanssikamaa. Beckin ääni on aina ollut viileä. Sillä ei ilmaista tunteita eikä mitään muutakaan. Laulujen sanat ovat tälläkin kertaa tajunnanvirtaa ja kummia kielikuvia. Beck hoitelee myös sujuvasti kitarat, bassot, koskettimet, perkussiot ja samplet. Jack White, jonka bändissä ei ole bassoa, käy soittamassa bassoa kappaleessa Go it alone. Single E- Pro sai aavistelemaan pahaa. Guero on kokonaisuutena parempi kuin yksittäiset jumputtavalla kompilla kulkevat kappaleensa. Nyt kun biisit on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, niiden tosiasiallinen yksinkertaisuus paljastuu selvemmin. Se on yleensä hyvä asia. Beckin tapauksessa kuorrutus on itse sisältö ja sen puuttuminen tekee musiikista yksitoikkoista. Beckin levynkannet näyttävät nykytaiteelta. Beck tietää selvästi mitä tekee. Minä en epäile Beckin kykyjä. Mies on omalla oudolla tavallaan taas onnistunut ohittamaan odotukset.
(+ + +) Heikki Portaankorva Ylös

Ocean Colour Scene: A Hyperactive Workout For The Flying Squad (Sanctuary)
Lopun alku tai alun loppu.
Englannissa faniensa rakastama ja kriitikkojen halveksima Ocean Colour Scene
on päässyt seitsemänteen studiolevyynsä, eikä aivan kivutta: basisti Damon Minchella on jättänyt pitkäaikaisen pestinsä bändissä. Jos syy basistin lähtöön oli turhaantuminen, niin vastaava ei kuulu muiden jäsenten energisessä latauksessa, ja kimurantin nimen omaava LP antaa kuvan elinvoimaisesta triosta.
A Hyperactive aloittaa uuden kauden klassisen brittipopin jäljissä kulkevalla Ocean Colour Scenella ja tuoreita, jopa viihteellisiä sävyjä, on puhjennut musiikkiin viulistin ja koskettimien myötä. Simon Fowler on petrannut laulajana, ja esimerkiksi singlebiisi Free My Name svengaa aivan hillittömästi. Aina luotettava kitaristi Steve Cradock on keskittynyt luomaan äänivallia enemmän akustisen ja sliden avulla kuin tunnusomaisella säröriffittelyllä. Tuottaja Dave Eringan synttybasso korvaa välillä basistin osuuksia. Lieneekö uuden tuottajan ansiota, että osa lauluista kasvaa spectoriaanisiin mittoihin ja muusikot intoutuvat versioimaan juuri Spectorin tuottaman George Harrisonin laulun Wah Wah? Ensimmäistä kertaa myös musta rumpali Oscar Harrison laulaa. Kappale on levyn kevyesti päättävä soulbiisi My Time. Rumpalin päästäminen mikrofonin taakse on monesti merkki siitä, että bändin asiat eivät ole oikein enää kunnossa ja bändidemokratialla yritetään pitää koossa rakoilevaa miehistöä. Tällä kertaa asia voi olla toisin.
( + + + +) Heikki Portaankorva Ylös

Nick Cave & The Bad Seeds: B-sides & Rarities (Mute)
Kosmopoliitin kokovartalokuva.
Nick Caven ihailijoita todella hemmotellaan, sillä viime vuoden lopulla julkaistu tuplalevy saa nyt jatkoksi kolmen CD:n kokoelman harvinaisuuksia koko uran varrelta (1984 2004).
Tosifaneille monet vähemmän kuullut laulut ovat tietenkin tuttuja eri yhteyksistä, mutta koska varhaisimmat niistä ovat vinyylisinglejen b-puolia, ei ollut hullumpi ajatus kerätä ne CD-boxille.
Vaikka kysymys on Caven soolotuotannosta, ei pidä unohtaa monipuolisesta taustasoitosta vastaavia soittajia. The Bad Seeds perustettiin aikoinaan The Birthday Partyn raunioille ja siinä ovat vaikuttaneet vakituisempien Mick Harveyn ja Blixa Bargeldin lisäksi monet muusikot. Bändi on koottu aina uudelleen levytykseen tai kiertueelle eri puolilta maailmaa, sillä alun perin australialaisen Caven asuinpaikka on vuosien kuluessa ollut Berliinissä, Sao Paolossa ja vakiintunut sittemmin Lontooseen. Kokoelma sisältää hyvin sekalaisia biisejä (54 kpl), joita ei tietenkään ole tarkoitettuakaan tärkeiksi avainlauluiksi pitkäsoitoille. Silti esimerkiksi The Train Song on niin komea, että ei voi kuin ihmetellä, miten se on päätynyt b-puolelle. Samoin Wim Wendersin elokuvan soundtrackbiisi (Ill love you) Till the End Of the World kuuluu Caven parhaimpien joukkoon. Levyltä löytyy myös hieman uuvuttavia akustisia versioita pitkäsoittojen kappaleista sekä koomisia cover-versioita Caven suosikkien lauluista. Leonard Cohenin Tower of Song on sekopäinen irrottelu ja räävitön Black Betty on alun perin Leadbellyn folkblues. Roy Orbisoinin Running Scared asettaa laulajan osaamisensa äärirajoille. Alun bluesvaikutteet ovat uran edetessä vähentyneet ja orkesterisoundi on paisuttanut laulut valkoisen viihdemusiikin suuntaan. Caven örinälaulu kuitenkin pitää huolen siitä, että iskelmää ei varsinaisesti lähestytä ja sekä Bargeldin että Harveyn kitarat repivät välillä siihen tapaan, että uudempi kuuntelija saattaa yllättyä. Kaipa Nick Cavenkin on iän myötä kesyyntynyt, mutta hän ei ole niin hölmö, että yrittäisi enää rankistella kuin parikymppisenä.
( + + + )Heikki Portaankorva Ylös

Teenage Fanclub: Man-Made (PeMa)
Huonon kannen sisällä hyvä levy.
Skotlannin ikiteinit ovat ainakin fyysisesti kypsyneet miehiksi, mutta eivät he silti ole luopuneet alakuloisista popsävelmistään. Vain kitaran surina on jäänyt taakse. Se tapahtui jo itse asiassa edellisellä levyllä Howdy!, mutta ei niin onnistuneesti kuin nyt. Man-Maden rauhalliseen tahtiin lönkyttävät biisit sisältävät melodista rikkautta, hyvää stemmalaulua ja pitkään soivia kitarariffejä. Mikään ei ole siis muuttunut. Skotlanti kuuluu edelleen imperiumiin, viski kypsyy tynnyreissä ja teinit tekevät musiikkia omilla käsillään kunnioittaen amerikkalaista musiikkiperinnettä. No, rumpali on vaihtunut, mutta sitä ei huomaa kukaan.
( + + + +) Heikki Portaankorva

Ylös

Lisää levyjä...

Takaisin kotisivulle

Rytmi 3/2005 sisältö