3.4. Terapiana kirjoitetut kirjat


Saara Beckman

Saara Beckman (syntynyt 1927) julkaisi kaksikielisen kirjan Tiesivätkö he mitä tekivät?/Visste De vad De gjorde? (Oma kustanne 1999), joka kertoo hänen omista lapsuutensa ja nuoruutensa ankarista kokemuksista erään uskon lahkon ns. kartanolaisuuden orjana 30 ja 40 -lukujen Suomessa.  Sysäyksen kirjan kirjoittamiseen hän sai eräiltä kursseilta.  Siitä hän kertoo kirjassaan näin:

Kävin S:t Lukas -säätiön kaksivuotisen sielunhoitokurssin.  Tein erikoistyöni kartanolaisuudesta ja silloin tunsin, että olin valmis kertomaan siitä terapeuteille, jotka olivat otettuja kertomuksestani ja kehottivat, että kirjoittaisin kirjan varoitukseksi jälkipolville ja myös itseni tähden.  Voin sanoa, että minulle oli suuri tapahtuma, että     saatoin jättää kaiken taakseni tuntematta enää katkeruutta tai vihaa.  (Tiesivätkö he     mitä tekivät?/Visste De vad De gjorde?)

Saara Beckmanin varhaisimmat lapsuusmuistot ajoittuvat niihin päiviin, jolloin kartanolaisten  perustaja saapui ensimmäisen kerran hänen kotiinsa ja elämä muuttui täysin - onnellinen lapsuus oli ohi, Saara oli pakotettu kartanolaiseksi 4-vuotiaana.  Pian hänestä ja hänen nuoremmasta veljestään alettiin kasvattaa "lapsisaarnaajia".

Kirja on karmeata luettavaa turvattomien lasten ja nuorten pahoinpitelystä ja alistamisesta, minkä kohtalon kirjailija sai osakseen ja josta hän rehellisesti on kirjoittanut.  Hän on käyttänyt henkilöistä ja paikoista niitten oikeita nimiä, paitsi yhden talon nimen ja kolmen henkilön nimet hän joutui muuttamaan elossa olevien sukulaisten pyynnöstä.

Kirja Tiesivätkö he mitä tekivät?/Visste De vad De gjorde?  perustuu lähes kokonaan Saaran ja hänen veljensä Leevin kirjoittamiin omiin kokemuksiin kartanolaisten vankina olosta ja karkaamiseen v. 1949.  Saaran muutto Ruotsiin, elämä täällä samoin kuin Leevi-veljen kartanolaisuuden jälkeinen elämä Suomessa kerrotaan lyhyesti kuin selityksenä kirjan lopussa, ikään kuin todistuksena, että siitäkin huolimatta menee hyvin.

Länstidningenille antamaan haastattelussa sanoo Saara Beckman mm. seuraavaa:

- Det var fruktansvärda år, med ständiga kräkningar, hot och misshandel.  Vi barn fick inte umgås socialt med motsatta könet, det ledde omedelbart till misstankar om hor och bestraffades med misshandel.  Vi skulle drillas till absolut lydnad.  Motstånd ledde till mera stryk.  (Länstidningen, Södertälje 25.6.1999)
Kirjassa on valokuvia Saaran perheestä ennen kartanolaisuuden tuloa ja sitten kartanolaisten ajalta, jolloin valokuvissa oli "vahdit" vieressä.

Kirjailija sanoo kirjoittaneensa kirjassaan kaiken kaunistelematta, mitään muuttamatta, ihan semmoisenaan kuin hän sen koki.

- Ja kun kirja oli kirjoitettu ja painettu, tunsin syvää tyydytystä.  Tunsin päässeeni siitä pahasta.  Enää en tunne katkeruutta enkä vihaa.  Kaikki on takanapäin.  Kirja oli hyvä julkaista, sillä kartanolaisuutta on vielä olemassa, saarnaajia kiertelee Itä-Suomessa.  (Saara Beckcman Viikkoviestissä 1/00)

Annikki Crona

Annikki Crona (syntynyt 1927) kirjoitti kirjan elämästään jouduttuaan eläkkeelle.  Hän sanoo Viikkoviestille (Kallet är varmt - kirja muistoista, Viikkoviesti 28/99) antamassaan haastattelussa kirjoittaneensa kirjan terapiakseen, koska työ sairaalassa oli aina ollut hänelle hyvin tärkeätä ja työelämästä poisjääminen oli ollut hänelle valtava kriisi.  Kirjassaan Kallet är varmt (Replik 1998) hän on halunnut kertoa työelämästään, mutta kirjoittaa siinä myös lapsuusmuistojaan ja nuoruusvuosiensa kokemuksia - niin hyvin kuin hän ne muistaa.

Annikki Crona on kirjoittanut henkilöistä ja paikoista niitten oikeita nimiä käyttäen.  Hän on kuvannut varhaisimmat lapsuusmuistonsa 30-luvun Kiuruvedeltä, jolloin hän oli vain noin 3,5 -vuotias ja jatkanut muistelmiensa kertomista nuoruusvuosiltaan aina eläkepäiviinsä saakka. Kallet är varmt kuvaa Annikki Pesosen (myöhemmin Crona) elämää rehellisesti semmoisena kuin se on ollut, huutolaisena körttiläisperheessä Mojoon kylässä, kansakouluvuosista, opiskelustaan apuhoitajaksi Helsingissä, Ruotsiin muutostaan, naimisiin menostaan jne.

Kallet är varmt on kirjoitettu ruotsiksi.  En ole nähnyt kirjasta arvosteluja missään lehdissä.  Kirjan omaelämäkerrallisuuden olen tarkistanut ensiksi puhelinkeskustelulla kirjailijan kanssa ja sen jälkeen olen soittanut Suomeenkin Annikki Cronan synnyinseuduille.  Olen käynyt myös tapaamassa Annikki Cronaa Tukholmassa ja haastatellut häntä kirjan johdosta Viikkoviestiin ja Kiuruvesi-lehteen.

Kallet är varmt on luettu näkövammaisten äänikaseteille.


Marjut Johansson

Marjut Johansson (syntynyt 1964) sairastui vaikeaan syöpään 19-vuotiaana.  Hän kävi silloin viimeistä vuotta lukiokoulua.  Sairautensa aikana hän piti päiväkirjaa ja myöhemmin lääkärinsä kehotuksesta terapiakseen kirjoitti kokemuksistaan dokumentaarisen kirjan Nära döden mitt i livet, jonka Cancerfonden kustansi 1994.  Kirja kertoo avoimesti nuoren ihmisen rakkaudesta, perhe-elämästä, kaaoksesta ja syövästä.

Kun kirjoittaa omasta elämästään niin on vaikea olla kirjoittamatta myös läheisistä, perheestään, suvustaan ja tuttavistaan.  Kaikki kirjoittajat eivät uskalla kertoa asioista kaunistelematta, rehellisesti.  Läheiset elävät paljastusten pelossa  kun tietävät jonkun kirjoittavan omasta elämästään dokumenttia.  Marjut Johansson päätti olla itsekäs ja kertoa kaikesta periaatteella: kaikki tai ei mitään.  Jos hän ei olisi saanut kirjoittaa rehellisesti esimerkiksi aviomiehestään tai äidistään, hän ei olisi halunnut lainkaan julkaista kirjaansa.  On selvää, etteivät omaiset hänen kirjaansa suopein silmin sitten lukeneetkaan, mutta ovat vähitellen antaneet anteeksi, kuten Marjut Johansson Liekin haastattelussa kertoo.

Kun hän (äiti) oli lukenut lehdistä kirjasta ja niissä olleita katkelmia, joissa kritisoin häntä kärkevästi, niin hän pahoitti mielensä ja vei kauan ennen kuin hän suostui puhumaan siitä minun kanssani. (Liekki 3/93)

Samalla tavalla oli käydä myös aviomiehen kanssa, vaikka Marjut samaisessa lehtihaastattelussa vakuuttakin:

Ei hän ole katkera, ja nyt meillä menee hyvin.  (Liekki)

Marjut Johansson kertoo kirjassaan Nära döden mitt i livet yhdeksän vuoden jakson elämästään, nuoruudestaan.

Aivan vastaavanlainen kirja ilmestyi Amerikassa 1981.  Stephani Cook -niminen nuori nainen kertoo oman tarinansa kirjassaan Second Life, joka julkaistiin myös suomeksi Toinen elämä (Otava 1983). Haluan mainita sen tässä yhteydessä siksi, että Marjutin tarina, Hodginen taudin toteaminen, sairastaminen ja selviäminen siitä, on aivan samankaltainen kuin istukkasyöpään sairastuneen amerikkalaisen Stephanin.  Kumpikin kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta valoisa ja myönteinen sairauden ja sen paranemisen kuvaus.  Kummankin nuoren naisen elämä muuttui täysin sairauden jälkeen.  Marjut sai kirjansa julkaistuksi heti taudista selvittyään ja uuden elämän alkuun päästyään, ja näin ollen hänen kirjansa päättyi onnellisesti.  Ja jos Stephani Cook olisi päättänyt tarinansa kertomisen yhtä pian sairaudesta selvittyään kuin Marjut Johansson, loppu olisi ollut ihan samanlainen.  Mutta hänen kertomuksensa jatkui vielä muutaman vuoden ajalta.  Noina vuosina hänelle tulee avioero ja elämä alkaa uusin ehdoin.  Jos Marjut Johansson olisi odottanut pari vuotta ennen kuin julkaisi kirjansa, hän olisi voinut jatkaa tarinaansa avioerollaan ja uudella elämällä uusin ehdoin. Mutta nyt päätti Marjut kirjansasanoihin:

Hoppas att vi får vara FRISKA, vilket är viktigaste av allt, att vi får behålla våra jobb, vårt hem och VARANDRA!  En dag i taget, lev här och nu!  Minns gårdagen, tänk på morgondagen, men LEV IDAG!      (Nära döden mitt i livet)

Yhteensattumien summaa lisää vielä sekin, että kummallakin syövästään kirjoittaneella nuorella naisella on kaksi lasta, kumpikin oli naimisissa Michael-nimisen miehen kanssa, käsitys elämästä muuttui, nuorista naisista kehittyi lähes kokonaan toinen ihminen, myös elämän ulkoiset puitteet muuttuivat, he joutuivat aloittamaan alusta.  Se oli heidän ensimmäisen elämänsä loppu, vaikka he luulivat kirjoittavansa sen käänteestä, uudesta tulemisesta.

Raportti sairaudesta on Marjut Johanssonin ainoa kirja.


Sinikka Kausala

Sinikka Kausalan (syntynyt 1946) omaelämäkerrallinen kirja Muuttolinnun kyyneleet (1991) syntyi kokonaan terapiana.  Kirjansa hän julkaisi omakustanteena samoin kuin runokirjansakin Utuisessa aamussa samaan aikaan ja samasta syystä.

Kirja Muuttolinnun kyyneleet on vuosien mittaan paperille purettua surua ja tuskaa. Tarina alkaa parista lapsuusmuistosta, jatkuu muutamalla nuoruuden aikaisella kuvauksella ja päättyy 18-vuotisen onnettoman avioliiton raportointiin.  Kirjansa Sinikka Kausala on kirjoittanut minämuodossa ja käyttänyt itsestään nimeä Sini.  Kaikissa lehtiartikkeleissa samoin kuin teoksessa 122 ruotsinsuomalaista kynäniekkaa hän on vakuuttanut kirjansa olevan omaelämäkerrallinen, jossa tekijän mukaan "joka sana on totta".  Sinikka Kausalan painajainen on ohi kun hänen silloinen aviomiehensä löydetään metsästä hirttäytyneenä.  Kirja päättyy sanoihin:

Heinäkuun lopussa 1983 päättyi elämäni katkerin jakso.  Mutta tämä päivä on toivoa täynnä paremmasta tulevaisuudesta.  (Muuttolinnun kyyneleet)

Kun Sinikka Kausala sai julkaistuksi kirjansa Muuttolinnun kyyneleet, hän vakuutti (lehtiartikkeleissa ja puhelinkeskustelussa) ettei kirjoittamisen tarvetta enää ole.  Kuiten kin hän näyttää juuttuneen aiheeseensa niin että on käännättänyt kirjansa ruotsiksi ja aikoo julkaista sen ruotsiksikin.


3.5. Koettu seikkailu aiheena


Paavo Kainulainen

Paavo Kainulainen (syntynyt 1924) kirjoitti seikkailukirjan Orinoco (Finn Kirja 1978).  Kirja kertoo Kainulaisen omasta kalastusmatkasta Orinocojoella vuonna 1949.  Kirjaa voidaan samalla pitää myös matkakuvauksena.

Kirjassa on jonkin verran takaumia Kainulaisen aikaisempaan elämään, mutta pääpiirteissään se keskittyy tähän yhteen seitsemän kuukautta kestäneeseen seikkailuun.  Syyksi tälle harvinaisen pitkälle kalastusmatkalle lähtöön kirjoittaja on ilmoittanut sodan muistojen hälventämisen.

Kainulainen ei kerro elämästään mitään tämän seikkailun jälkeisistä tapahtumista.  Ainut asia joka viittaa kirjailijan selvinneen hengistä seikkailustaan kotiin saakka tulee esille erään romanttisen tapauksen kuvauksen yhteydessä, missä Kainulainen toteaa saaneensa vuosien kuluttua kirjeen "korvaan purijaltaan".  Kirjeessä oli kirjailijan mukaan viesti hänen elämänsä kuolemattomuudesta puolivillien keskuudessa Cuiqegalissa, Venetzuelassa.

Orinoco perustuu Kainulaisen päiväkirjamerkintöihin ja voidaan siis pitää omakohtaisena kokemuksena, vaikka kirjassa ei kerrotakaan Kainulaisen elämästä juuri muuta kuin tuo seitsemän kuukauden jakso.

Copyright, 2000: Anneli Tikkanen-Rózsa
Tillbaka till kultur
Tillbaka till Immigrant-institutet