Historia
Lestadiolainen herätysliike sai nimensä Pohjois-Ruotsissa viime vuosisadalla vaikuttaneesta papista, Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1861). Kaaresuvannon rovastina hänen työhönsä kuuluivat tarkastukset Lapinmaan seurakunnissa. Uudenvuodenpäivänä 1844 hän vieraili Åselen kirkossa. Tarkastuksen yhteydessä "uuslukijaisiin" kuulunut lappalaisnainen, Milla Clementsdotter, "Lapin Maria" auttoi Laestadiuksen elävään uskoon.
Laestadiuksen opetukseen tuli nyt uutta voimaa. Kaaresuvannon kirkossa alkoivat kaikua hänen parannussaarnansa. Herätys alkoi kevättalvella 1846 ja se levisi pian Laestadiuksen asuinseudulta muuallekin. Kaaresuvannon seurakunnan asukkaista kolme neljännestä oli saamelaisia, joten herätys vaikutti aluksi heidän keskuudessaan. Vuotuiset muutot ja markkinamatkat edistivät liikkeen leviämistä Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa. Herätykseen tulleiden huoli lähimmäisistä synnytti keskusteluja, jotka nekin edistivät herätyksen etenemistä.
Laestadiuksen työhön kuului johtaa Lapin lähetystoimintaa. Niinpä vuodesta 1847 myös raittiusseuran lähetit veivät herätyksen sanaa yhä laajemmalle. Tehokkaimmin lestadiolaisuutta levitti Lapin lähetyskoulujärjestelmä, joka alkoi vuonna 1848 Jukkasjärven Lainiossa koulumestari Juhani Raattamaan (1811–1899) johdolla.
Herätys sai useissa pitäjissä aikaan kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen. Juopot tekivät parannuksen, kapakoitsijat sulkivat liikkeensä ja käräjätkin loppuivat.
Lähetyskoulut kehittyivät, ja Raattamaan lisäksi työhön tuli lukuisa joukko muita avustajia, muun muassa Carl Johan Grape (1816–1897) Jukkasjärveltä, Erkki Antti Juhonpieti (1814–1900) Pajalasta, jonne Laestadius tuli kirkkoherraksi ja Iisakki Huhtasaari (1826–1903) Ruotsin Ylitorniolta. Lestadiolaisvaikutteet levisivät Suomen puolelle päivittäisten keskustelujen ja rajaväylän varteen sijoitettujen lähetyskoulujen välityksellä. Ensimmäiset herätykset puhkesivat Enontekiöllä ja Muoniossa talvella 1846–1847, Kittilässä vähän myöhemmin, vuonna 1849.
Yhteiskunnallisten lakien ja kirkkolain liberalisoituminen avasi tietä vapaammalle maallikkotoiminnalle. Lestadiolaiset saarnaajat alkoivat liikkua sekä kutsuttuina että lähetettyinä yhä laajemmalla alueella. Laestadiuksen kuollessa vuonna 1861 liike oli levinnyt alueelle, joka ulottui Hammerfestista Jokkmokkiin ja Vesisaaresta Oulun liepeille. 1800-luvun loppuun mennessä se oli levinnyt suurimpaan osaan Suomea, Pohjois-Amerikkaan ja Venäjälle. Saarnaajia oli jo useita satoja. Lestadiolaisuudessa oli alusta alkaen mukana myös joitakin pappeja.
Lestadiolaisuudessa esiintyi jo 1800-luvun lopulla opillisia erimielisyyksiä. Liike säilyi kuitenkin ulkonaisesti yhtenäisenä vuosisadan lopulle saakka. Juhani Raattamaalla oli liikkeessä arvovaltaa, ja hänen puoleensa käännyttiin useissa opillisissa kiistakysymyksissä. Kun Raattamaa kuoli vuonna 1899, tapahtui herätysliikkeessä hajaannus. Erimielisyyksien aiheina olivat lähinnä käsitykset vanhurskauttamisesta, Jumalan seurakunnasta ja sakramenteista. Tuolloin erkanivat omiksi suunnikseen ns. uusheräys ja esikoisuus. Pääuomaksi jäi vanhoillislestadiolaisuus, jonka piirissä on myöhemminkin tapahtunut hajaannuksia.
Vanhoillislestadiolaisuuden opillisena perustana ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Keskeistä siinä on saarna Jeesuksen kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemisesta. Kristuksen työ jatkuu maailmassa Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan. Tältä pohjalta vanhoillislestadiolaiset opettavat Jumalan valtakunnasta sekä saarnaavat parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Luterilaisen tunnustuksen mukaan he pitävät Raamattua uskon, opin ja elämän korkeimpana ohjeena. Vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan kirkon tehtävänä on opettaa kristinuskon perusteita ja juurruttaa niitä kansaan sekä hoitaa pyhät toimitukset. Liikkeen piirissä toimii noin 100 pappia ja lähes 700 maallikkosaarnaajaa.
Vanhoillislestadiolaiset ovat 1800-luvulta lähtien perustaneet rauhanyhdistys -nimisiä toimintaorganisaatioita. Nimi rauhanyhdistys viittaa Raamatun sanoihin: "Hän on meidän rauhamme" (Ef. 2:14). Suomen ensimmäiset rauhanyhdistykset perustettiin vuonna 1888 Helsinkiin, Turkuun ja Tornioon. 1800-luvun loppuun mennessä Suomessa oli yhteensä 21 rauhanyhdistystä. Organisoitumiskehitys liittyi paitsi määrätietoiseen sisälähetystyöhön, myös liikkeen vakiintumiseen omalla alueellaan. Nykyisin Suomessa toimii 197 rauhanyhdistystä.
Vanhoillislestadiolaiset järjestävät hartaustilaisuuksia, seuroja. Niitä pidetään omien toimitalojen lisäksi mm. kodeissa, kirkoissa ja kouluilla. Seurojen ohjelma koostuu rukouksista, saarnoista, virsien ja Siionin laulujen laulamisesta sekä vapaasta keskustelusta. Seurat ovat avoimia tilaisuuksia, joihin kaikki ovat tervetulleita.
Vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen päätapahtuma on suviseurat, jotka järjestetään kesä-heinäkuun vaihteessa, vuorotellen eri puolilla Suomea. Paikalliset rauhanyhdistykset tekevät myös lapsi- ja nuorisotyötä järjestämällä pyhäkouluja, päiväkerhoja ja raamattuluokkia.
Vuonna 1906 vanhoillislestadiolaiset perustivat Lähetystoimen Päätoimiston Ouluun organisoimaan liikkeen toimintaa. Sen tehtävää jatkamaan ja koko maan rauhanyhdistysten keskusjärjestöksi perustettiin 1914 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). Se toimii edelleen paikallisten rauhanyhdistysten keskusyhdistyksenä. SRK julkaisee lehtiä, kirjoja ja äänitteitä. Kerran viikossa ilmestyy sanomalehti Päivämies ja kerran kuukaudessa ilmestyvät Siionin Lähetyslehti ja lastenlehti Siionin kevät.
Vanhoillislestadiolaisuus ja sen organisaatio kattaa koko Suomen.
Jäsenmääriltään suurimmat rauhanyhdistykset ovat Oulussa (1700 jäs.),
Helsingissä (1300 jäs.), Jyväskylässä (750 jäs.) ja Tampereella (720
jäs.). Vanhoillislestadiolaiset ovat Jämsän, Reisjärven ja Ranuan
kristillisten kansanopistojen taustayhteisönä. Liikkeellä on
leirikeskukset Hausjärvellä, Hankasalmella, Haapajärvellä, Siikajoella,
Kuusamossa ja Rovaniemellä. Vanhoillislestadiolaisia asuu runsaasti
Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Helsingin seudulla sekä Koillismaalla.
Heitä on myös esimerkiksi Ruotsissa, Pohjois-Amerikassa, Venäjällä,
Virossa, Norjassa, Englannissa, Saksassa ja Unkarissa. Ruotsin
rauhanyhdistysten keskusjärjestönä toimii Sveriges Fridsföreningarnas
Centralorganisation (SFC). Amerikassa vanhoillislestadiolaisten
keskusjärjestö on Laestadian Lutheran Church (LLC). Venäjällä toimii
nykyisin kahdeksan rauhanyhdistystä, Virossa yksi ja Norjassa yksi.