Soul on emotionaalisesti latautunutta musiikkia, joka perustuu gospelin ja rhythm & bluesin keinovarojen yhdistämiseen. Se sai alkunsa Ray Charlesin ensimmäisistä suurista hiteistä 50-luvun puolivälissä ja kukoisti 70-luvun vaihteeseen, jolloin funk vähitellen peri sen aseman mustan populaarimusiikin valtavirtana. Soulin kaikuja on kuitenkin edelleen kuultavissa 80- ja 90-lukujen pehmeässä mustassa tanssimusiikissa.
Gillettin (1970/1980) mukaan soulin kehityksessä voidaan havaita neljä jaksoa:
1. jakson (1955-60) soulbiisit olivat enimmäkseen gospel-tyyliin esitettyjä r & b- tai popkappaleita, jotka kertoivat usein rakastamisen arkipäivästä. Monet näistä lauluista hyödynsivät hitaita triolipohjaisia komppeja. Soulin esikuvana pidetään yleisesti Ray Charlesin 1954 Atlanticille levyttämää "I Got a Womania". Rayn suurin Atlantic-hitti, "What'd I Say" (1959) hyödynsi myös estotta gospel-vaikutteita. Siirryttyään ABC-yhtiölle Charles laajensi repertuaariaan popin, jazzin ja countryn suuntiin. Toinen varhainen soulin esikuva oli Sam Cooke, Soul Stirrers-gospelyhtyeestä julkisuuteen pongahtanut "cross over"-artisti, jonka ensimmäinen suuri hitti oli "You Send Me" (1957). Myös Cooke vaihtoi suurelle levy-yhtiölle (RCA) ja loi näyttävän uran soul-vaikutteisena populaariartistina. Hänen uransa katkesi ampumavälikohtaukseen v. 1964. Kolmas tärkeä 1950-luvulla aloittanut soulnimi on James Brown, jonka vahvasti gospelvaikutteinen "Please Please Please" nousi listoille v. 1956. Myös Drifters-lauluyhtyeen perustanut, myöhemmin soolouralle ryhtynyt Clyde McPhatter voidaan laskea varhaisten soul-laulajien kaartiin, sillä hän antoi vaikutteita koko joukolle gospel-sävyisiä poplaulajia. Näyttävän soolouran loi myös samaisen yhtyeen Ben E.King.
2. jakso (1961-1963) näki soulin nousevan rhythm&blues-tyylien sijalle mustana vaihtoehtona valkoisille rock and roll/popmarkkinoille. Tänä kautena tärkeimmät levytyksensä tekivät mm. Bobby Bland ("I Pity the Fool") ja "rock'n'soulin kuningas" Solomon Burke ("If You Need Me", "Everybody Need Somebody to Love"). Shirelles ennakoi hitillään "Will You Love Me Tomorrow" (1963) Phil Spectorin ja Motownin tyttöyhtyeiden menestystä ja Isley Brothers jatkoi "shout"-aiheisilla hiteillään ("Twist and Shout ") siitä, mihin Ray Charles oli alkusoulin jättänyt "What'd I Say"-biisillään ja loi samalla harjoitusmateriaalia kasvaville brittimuusikoille.
Soulin varhaishistoriaan liittyy olennaisesti kolme levy-yhtiötä: Atlantic, Stax ja Motown.
New Yorkilaisella Atlanticilla hedelmällisimmän soul-kauden aloitti Jerry Wexler, joka oli ollut vastuussa Ray Charlesin 50-luvun hittien tuotannosta. Wexlerin näkemys soul-musiikin maanläheisyydestä oli merkittävä tekijä "deep" tai "southern soul"-soundin syntymisessä. Atlanticin oma soundi oli varsin sliipattu: säestyksestä vastasivat usein jazz-r&b-muusikot, joita kehotettiin soittamaan tahallisesti "vanhaan tyyliin". Atlanticille levyttivät 60-luvun puolella mm. Solomon Burke, Wilson Pickett ja Joe Tex. Atlantic oli myös vastuussa toisen merkittävän soul-yhtiön, Staxin, tuotannon jakelusta. Myöhemmin Atlantic tuotatti etelän muusikoita New Yorkiin soittamaan soullevytyksiinsä: näin syntyi mm. osa Aretha Franklinin ja Wilson Pickettin hiteistä.
Memphislainen Stax-levy-yhtiö sai ensimmäiset suurmenestyksensä tällä kaudella. Stax aloitti toimintansa 50-luvun lopulla Satellite-nimisenä sisarusyhtiönä nyrkkipajaperiaatteella. Vähitellen studiolle kehittyi oma soundi, josta olivat vastuussa paikalla päivästä toiseen hengaileva musta-valkoinen nuori muusikkotiimi. Staxin soul-ura sai alkunsa Clara Thomasin lapsekkaasta "Gee Whiz"-hitistä v. 1960. Seuraavat suuret hitit olivat studiomuusikkojen esittämät "Last Night" (Mar-Keys 1961) ja "Green Onions" (Booker T. & MGs, 1962). Laulajien tämän kauden hiteistä mainittakoon William Bellin "You Don't Miss Your Water" (1962) ja Otis Reddingin "These Arms of Mine" (1963).
Staxin southern soul-soundi erosi varsin suuresti Detroitin Motown-yhtiön cross over-markkinoille tähdätystä huolitellusta äänikuvasta. Motownin, ensimmäisen suuren mustien omistaman levy-yhtiön, perusti Berry Gordy v. 1960, takanaan viiden vuoden kokemus r&b-biisien kirjoittamisesta ja tuottamisesta. Gordyn tuottamissa levyissä oli alusta alkaen voimakas gospel-aromi. Motownin talonsisäinen kuri oli kova ja levyjen tuottamisesta tuli jo alussa voimakkaasti markkinoita haistelevaa teollisuutta. Motownin soundin takana oli tiukka tuotantotiimirakenne (useita omien solistiensa kanssa työskenteleviä biisintekijä-tuottajaryhmiä) ja yhteen kasvanut studiobändi. Kaudella 1961-63 Motown sai sisaryhtiöineen 12 top ten-hittiä, mm. Smokey Robinsonin & Miraclesin "Shop Around" (1960) ja "You Really Got a Hold on Me" (1963), sekä Stevie Wonderin 12-vuotiaana levyttämä "Fingertips" (1963). Motownin omin soundi muotoutui kuitenkin vasta v. 1965 tienoilla.
3. jakso, 1964-66 oli Staxin ja Muscle Sholesissa toimivan Rick Hallin luotsaaman Fame-yhtiön juhla-aikaa. Atlantic ja muut isommat levy-yhtiöt olivat huomanneet etelän studioiden meiningin oleelliseksi soulin autenttisuuden kannalta ja roudasivat artistejaan (usein juurilleen) etelään levyttämään. Staxin menestystä ruokkivat alamerkki Voltille levyttävä Otis Redding ("Respect", "Satisfaction") ja Sam & Dave ("Hold On, I'm Coming", "Soul Man"). Fame-studioilla levyttivät mm. Percy Sledge ("When a Man Loves a Woman"), Joe Tex ("Hold What You've Got") Dial-yhtiön laskuun) ja Wilson Pickett (joka siirtyi sinne Staxin studioilta välirikon jälkeen; "Mustang Sally", "634-5789").
Myös Motownin soundi kehittyi tämän jakson aikana: yhtiön suuria nimiä olivat Smokey Robinson & Miracles ("The Tracks of My Tears"), Marvin Gaye ("You're a Wonderful One", "Ain't That Peculiar"), Temptations ("Get Ready", "My Girl"), The Four Tops ("I Can't Help Myself"), Supremes ("Baby Love") ja Martha & the Vandellas ("Dancing In the Street, "Nowhere to Run") . Samaan aikaan Chicagosta soulmarkkinoille kiiri hillitympi, Curtis Mayfieldin & Impressionsin edustama tyyli ("People Get Ready") sekä Chessin soultuotanto (jota edusti mm. Fontana Bassin "Rescue Me"). Soultyyppistä r&b-materiaalia oli tehtailtu 60-luvun alusta myös New Orleansissa, jossa tuottaja Allen Toussantin studiokokoonpanot säestivät mm. Irma Thomasia ("Ruler of My Heart", "Time is On My Side") ja Lee Dorseyta ("Ride Your Pony"). New Orleansin juurevaa soulperinnettä jatkoivat myöhemmin Neville Brothers ja Meters.
Kokonaan oma juttunsa on Georgiasta maailmankuuluisuuteen kiivennyt James Brown, jonka maine soulin kummisetänä luotiin tällä kaudella. Brownin 60-luvun soundin salaisuus oli äärimmilleen pingotettu rummut-basso-voittoinen bändisoundi, joka yhdessä Brownin kiihkeän gospel-huutelun kanssa sai aikaan meningin, joka toimi tärkeänä funkin esikuvana. Brownin valtakunnallinen suosio sai alkunsa levystä "Live at Apollo", joka nousi poplistoille -63. Seuraavana vuonna hitiksi nousi "Out of Sight", jota leimasi uusi äänikuva: ylikiihkeä gospel-laulanta, modaalisuus, rytmisten elementtien korostaminen. Vuoden -65 "Papa's got a Brand New Bag" ja "I Got You" vakiinnuttivat Brownin tyylin lopullisesti. Funkin toisena tärkeänä esikuvana toimi innovatiivinen Sly & Family Stone.
4. jakso (1966-69) näki paitsi southern soulin kuuluisimman session, Aretha Franklinin lyhyen piipahduksen Muscle Sholesissa (tuloksena "I Never Loved a Man" ja osa "Do Right Womania") ja tätä seuranneen sarjan New Yorkissa osin etelän miehityksen avulla levytettyjä hittejä ("Respect", "Dr. Feelgod", "Think"), myös Otis Reddingin cross-over-pyrähdyksen Montereyn popfestivaaleilla, yllättävän kuoleman ja suurimman hitin ("Sitting at the Dock of the Bay" v. 1967), jossa oli tietoisia Beatles-vaikutteita. Memphisin ja Muscle Sholesin studioista muodostui vähitellen suosittuja levytyspaikkoja kaiken tyylisille artisteille, jotka halusivat levyilleen etelän potkua (kuuluisimpana ehkä Rolling Stonesin "Brown Sugar"-sessio v. 1969). Staxin tuotannossa tapahtui selvä soundimuutos vuosikymmenen lopulla: tätä muutosta ennakoi Isaac Hayesin itsenäisesti tuotama "Hot Buttered Soul"(1969). Samoihin aikoihin Staxin vakiostudiokokoonpano hajosi, yhtiö vaihtoi pariin otteeseen omistajaa ja soundiin ilmestyi Motown-sävyjä (mm. jousimattoja) tuottaja Don Davisin myötä. Myöhäiskauden suurnimiä olivat Hayesin lisäksi Johnnie Taylor ja maallistunut Staple Singers (myöh. Stapels). Yhtiön tie itsenäisenä katkesi verohankaluuksiin v. 1976.
Stax oli tällä kaudella ainoa varteenotetava kilpailija Motownille, josta kehittyi oma teollisuudenhaaransa 60-luvun lopulla. Motown sai peräti 52 top ten-hittiä tällä kaudella (yli sata vuosina 1961-71). Yhtiön salaisuutena oli svengaavan rytmin päälle viritetyt aikaansa haistelevat popkappaleet, jotka olivat samanaikaisesti tunnistettavasti mustia ja kuitenkin niin melodisia, että ne myivät valkoisilla markkinoilla. Smokey Robinsonin näppärät tekstit, Marvin Gayen gospelviritteinen laulutapa, studiotekniikan ajanmukainen hyödyntäminen, uskollinen komppiryhmä, Four Topsin ja Temptationsin sujuvat harmoniat ja jälkimmäisen ajankohtaiset psykedeliasävyt, tuottajatrio Holland-Dozier-Hollandin iskevät sovitukset, Diana Rossin ja Supremesin visuaalisuus sekä huippulahjakkuuksien tunnistaminen ja luovuuteen luottaminen (etenkin Steve Wonderin kohdalla) lienevät keskeisiä syitä yhtiön menestykseen. Motownin myöhemmät vuosikymmenet olivat jo populaarimusiikin (ja mustan discon) valtavirtaa, etunenässä Jackson 5-lapsiyhtyeestä uskomattoman urakehityksen tehnyt Michael Jackson (siirtyi Epicille 70-luvulla), Stevie Wonder ja Diana Ross.
Valkoinen "sinisilmäsoul" - jonka pioneereja olivat supertuottaja Phil Spectorin luotsaama Righteous Brothers ("You've Lost That Lovin' Feelin'") - tuotti 60-luvun lopulla pari hittiä Joe Southin ("Games People Play") ja Tony Joe Whiten ("Polk Salad Annie") esittämänä. Phil Spector on oma lukunsa afroamerikkalaisen musiikin historiassa. Hän aloitti tuottajanuransa 60-luvun vaihteessa Atlanticilla tuottaen mm. Ben E.Kingiä ("Stand By Me"). Shirellesin menestyksen innoittamana Spector perusti Kaliforniaan oman Philles-yhtiönsä, jonka tuottamat suureellisin vedoin maalatut mono-äänimaisemat kannattivat mm. Crystalsin, Ronettesin ja - suureellisimpana kaikista - Tina Turnerin ("River Deep, Mountain High", v. 1966) ääniä. Spectorin ura on populaarimusiikin omintakeisimpia, samoin hänen tinkimättömyytensä tuotannollisten näkemystensä toteuttamisessa. Spector sai ensimmäiset Atlantic-keikkansa legendaariselta lauluntekijä-tuottajaduo Leiber & Stollerilta, jotka olivat vastuussa sadoista 50-60-lukujen rhythm & blues, rock'n'roll- ja pophiteistä.
Kuuntelunäytteet
Rock- ja popmusiikin kuuntelukasetti 2A
/1 Temptations: I'm Losing You (Motown)
/2 Smokey Robinson & Miracles: The Tracks of My Tears (Motown)
/3 Diana Ross & Supremes: Love Child (Motown)
/4 Marvin Gaye: Inner City Blues (Motown)
/5 Otis Redding: Respect (Stax)
/6 Wilson Pickett: Mustang Sally (Atlantic, Muscle Sholes)
/7 James Brown: Papa's Got a Brand New Bag
/8 Sly & the Family Stone: Everyday People
Blues-, gospel-, soul-, country- ja popkasetti B
/5 Aretha Franklin: I Never Loved a Man (The Way I Love You) (Atlantic,
Muscle Sholes)
/6 Meters: Cissy Strut (New Orleans-soul-funk)
/7 The Righteous Brothers: You've Lost That Lovin' Feeling (sinisilmäsoul)
Kirjallisuutta
Davis, Sharon. 1988. Motown: the history.
Guralnick, Peter. 1986. Sweet soul music. New York, NY.: Harper & Row.
Slutsky, Allen. 1991. Standing in the Shadows of Motown : The Life and Music of Legendary Bassist James Jamerson. Hal Leonard Publishing Corporation.
Slutsky, Allen. 1997. The funkmasters: the great James Brown rhythm sections 1960-1973. Miami: Manhattan Music.
Tehtävä
Soulin kulta-aika ja tärkeimmät levy-yhtiöt
60-luvun vaihteen populaarirock
© Lauri Väkevä 1999
Päivitetty 26.4.1999