Mika Koskinen: Lavantautia hanasta: kulkutaudit, kuolema ja Tampereen vesikysymys. Kirjassa: Harmaat aallot - ympäristönsuojelun tulo Suomeen. Simo Laakkonen, Sari Laurila, Marjatta Rahikainen (toim.), Suomen Historiallinen Seura, Vammala 1999: 107-124.
Vesi- ja viemäriverkostot paransivat yleistä hygienistä tilannetta. Suomen kaupunkeja 1800-luvulla piinannut kolera hävisi, mutta lavantauti jäi jäljelle ja paikoitellen se jopa yleistyi. Tampereella esiintyi vuosina 1887, 1908–1909 ja 1915–16 vakavia lavantautiepidemioita. Vuoden 1887 epidemia sattui aikana, jolloin kaupungissa ei vielä ollut viemäröintiä, ja suuri osa väestöstä oli käyttänyt huonolaatuista kaivovettä.1 Kaksi viimeistä tapahtui kaupungissa, jossa oli vesi- ja viemäriverkosto. Lavantautiepidemiat eivät olleet poikkeuksia vesihuollon yleisessä kehityksessä. Erityisiksi Tampereen epidemiat tekee niiden rajuus. Vuoden 1916 lavantautiepidemia lienee ollut seurauksiltaan Suomen vakavin vesijohtoveden välityksellä levinnyt kulkutautitapaus 1900-luvulla: yli 3000 ihmistä sairastui.
Tampereen vesihuoltoa käsitellään tässä yhteydessä kokonaisuutena: miten kysymys vesistöjen likaantumisesta liittyi yhtäällä kaupungin jätevesien poistamiseen ja kuinka se toisaalta oli yhteydessä puhtaan veden hankintaan. Lisäksi artikkelissa selvitetään, millä tavoin lavantautiepidemiat vaikuttivat Tampereen vesihuollon kehitykseen. Miten veden vaarallisuus paljastui kaupungin viranomaisille ja millaiset mahdollisuudet heillä oli seurata ja valvoa veden laatua? Samalla käsitellään eri asiantuntijoiden näkökulmia vesihuollon kehittämisen suunnasta tai tarpeellisuudesta.
Aikakauden Tampere
Tampere oli 1800-luvun alussa kaupunkipahanen, mutta teollistuminen ja yhteiskunnan modernisaatio saivat aikaan nopean muutoksen. Tampere kasvoi nopeasti ja 1800-luvun puoliväliin tultaessa kaupungin väkiluku oli jo Suomen kaupunkien keskitasoa. Vuosisadan lopussa Tampere oli Suomen suurimpia kaupunkeja. Asukkaita oli runsaat 36 000.2
Kaupungin kasvu nosti nopeasti monet terveysvaarat esiin. Asutus oli tiheätä ja kulkutautien leviäminen työväenasuinalueilla oli tavallista, sillä niiden rakentamistapa lisäsi tartuntariskiä. Esimerkiksi Helsingin ja Turun rakennustavoista poiketen Tampereella asunnot oli rakennettu siten, että eri ruokataloudet käyttivät yhteistä keittiötä ja suurella osalla asukkaista oli yhteinen käymälä.3
Tampereen kuolleisuus oli 1800-luvun lopulla suurempi kuin kuolleisuus maan muissa kaupungeissa keskimäärin. Juomakelpoisen veden saatavuus oli aikakauden keskeisimpiä ongelmia. Vielä vuonna 1883 Tampereen yksityisistä kaivoista oli saatavissa hyvälaatuista vettä, mutta jo muutaman vuoden kuluttua tilanne oli huonontunut niin paljon, että pilaantuneita kaivoja jouduttiin sulkemaan. Vuonna 1885 tutkittiin 23 kaivon vesi ja tulos oli huolestuttava. Tarkastuksen suorittaneen Turun kemiallisen tarkastustoimiston esimiehen Ernst Löhtnerin mukaan ainoastaan kolmen kaivon vesi oli hyvälaatuista, muiden joko osaksi ”lika-aineiden” saastuttamaa tai kokonaan pilaantunutta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin tutkimustulos oli vieläkin heikompi: tutkituista 366 kaivosta ainoastaan 26 kaivon vesi luokiteltiin hyväksi.4
Terveysolojen parantamiseksi kaupungin vesihuoltojärjestelmää ryhdyttiin kehittämään 1880-luvulla. Ensin rakennettiin vuonna 1884 ns. matalapaineinen vesijohto, jonka avulla kaupunkilaisille johdettiin Näsijärven vettä. Vesijohtoa seurasi viemäriputkiston rakentaminen. Kesken viemäritöiden kaupungissa puhkesi kuitenkin vuonna 1887 lavantautiepidemia: kaupungin runsaasta 17 000 asukkaasta sairastui 369, joista 36 kuoli. Sairastuneista yli 80 prosenttia asui alueella, jossa viemäröintityöt olivat käynnissä.5 Terveydenhoitolautakunta kehotti käyttämään epidemian aikana Näsijärvestä saatua vesijohtovettä, josta Turun kaupungin kemiallisen tarkastustoimiston johtaja Ernst Löhtner ei ollut löytänyt taudinaiheuttajia. Kuitenkin vain pienellä osalla kaupungin väestöstä oli mahdollisuus käyttää vesijohtovettä, sillä kaupungin noin 700 talosta vain kymmenes kuului vesijohdonpiiriin.6
Vesijohtolaitos ei kyennyt huolehtimaan kaupunkilaisten juomaveden saannista riittämättömän paineen takia, joten kaupunkiin suunniteltiin uusi vesijohtolaitos Tammerkosken Mältinrantaan. Uusi vesilaitos oli Helsingin kaupungin vesilaitosinsinööri C. Hausen suunnittelema. Hausen oli tutustunut vedenkäsittelymenetelmien käyttöön Belgian, Hollannin, Saksan ja Englannin kaupunkien vesijohtolaitoksissa ja vakuuttunut veden käsittelemisen tarpeellisuudesta. Saastunut pintavesi saattoi aiheuttaa vakavia epidemioita.7
Kuva 1. Vesihuolto oli kaupungeissa pitkään ämpärin varassa. Tammerkosken keskisuvantoa vuosisadan alusta Hämeensillan eteläpuolelta. Tampereen museoiden kuva-arkisto, Richard Thulé.
Hausen esitti veden suodattamista, jolla oli saavutettu Euroopassa hyviä tuloksia. Kun Hampurissa levisi vuonna 1892 laaja koleraepidemia käsittelemättömän Elbe-joen veden välityksellä, joen alajuoksulla sijaitseva Altonan kaupunginosa välttyi täpärästi kulkutaudilta hiekkasuodattimien ansiosta, vaikka sen vesijohtolaitos otti vetensä Hampurin jätevesien likaamasta Elbe-joesta. Pariisin lähikaupungit olivat saavuttaneet hiekkasuodattimilla myös tuloksia; Seine-joen vettä suodattamalla lavantautiin sairastuneisuus laski näissä kaupungeissa 48 prosenttia ja kuolleisuus 42 prosenttia.8
Hausenin tavoin myös Helsingin elintarvikkeiden tarkastusaseman johtaja, kemian professori Ossian Aschan varoitti lausunnossaan veden vaaroista. Hän arvioi kuitenkin Tampereen kaupunginlääkärin Gustav Rudolf Idmanin tavoin Näsijärven vedenlaadun erinomaiseksi.9
"Edellisestä päättäen voisi otaksua, että vesi mutta puhdistuksetta olisi nautittavaksi sopivata, ja vaikeata kai olisi selvästi näyttää toteen, että se olisi epäterveellistä. Kuitenkin useimmat hydroteknikot pitävät suoditsematonta pintavettä vesivarastoksi sopimattomana, koska se on arvaamattomien vaikutusten alaisena, jotka voivat matkaan saada satunnaisia saastutuksia kuten ulostusten tapaisia aineita, joiden kautta tautia synnyttäviä bakterioita voi levitä veteen(...) Sekä tästä syystä kuin myös siitä...on minusta sangen suotavaa, että vesi suoditaan, ennen kuin se käyttäjille jaetaan."10
Hausenin suunnitelma joutui Tampereen valtuuston asettaman vesijohtokomitean arvostelun kohteeksi. Vielä tuolloin Tampereen kokoisen kaupungin ei uskottu tarvitsevan niin laajaa vesijohtolaitosta, kuin Hausen oli ehdottanut. Kustannusten karsimiseksi hiekkasuodattimet poistettiin vesijohtolaitoksen suunnitelmasta liian kalliina ja osin tarpeettomina, sillä ”Näsijärvessä sanottiin olevan järvivedeksi maailman puhtainta vettä”. Aamulehden mukaan Hausenin kerrottiin tokaisseen tähän: ”Tätä tullaan vielä katumaan!”11
Vesijohtovesi ja lavantauti
Uusi vesilaitos valmistui vuonna 1898. Neljänä ensimmäisenä toimintavuotena kaupungissa esiintyi useita lavantautitapauksia, jonka jälkeen tilanne vakiintui tuon ajan mittapuun mukaan alhaiselle tasolle. Huoli vesijohtoveden laadusta oli kuitenkin esillä jo vuonna 1906, sillä kaupunginsinööri K. K. Vaaramäki esitti, että kaupungin olisi ryhdyttävä kaivoveden lisäksi tutkimaan säännöllisesti myös vesijohtovettä. Tutkimusten järjestäminen siirtyi kuitenkin tulevaisuuteen.12
Pietarin vuosien 1907–1908 koleraepidemia lisäsi Suomen suuriruhtinaskunnan kaupunkien toimia yleisen puhtauden parantamiseksi. Myös Tampereella tehostettiin puhtaanapidon valvontaa. Terveyspoliisit suorittivat asuntojen tarkastuksia ja kaupungin toria, viemäreitä ja käymälöitä huuhdottiin bakteereita tappavalla lysoliliuoksella ja vedellä. 13 Terveydenhoitoviranomaiset julkaisivat lehdistössä kaupunkilaisille suunnattuja ilmoituksia ja kirjoituksia, joissa painotettiin puhtauden merkitystä tarttuvien tautien leviämisen estämiseksi. Koleran leviämisen varalta Tampereelle perustettiin myös tilapäinen kolerasairaala, joka kuitenkin suljettiin tarpeettomana.14
Koleran sijasta lavantauti alkoi levitä kaupungissa vuoden 1908 lopulla. Ajan uhkakuviin sopien vitsauksen uskottiin saapuneen idästä venäläisen sotaväen ja siperialaisen voin välityksellä. Kun tartuntatapaukset yleistyivät syksyllä, taudin aiheuttajaa ei tiedetty. Vielä marraskuussa ensimmäinen kaupunginlääkäri af Hällström esitti, että vesijohtovettä ei ollut syytä epäillä taudin aiheuttajaksi.15 Lavantaudin leviäminen kuitenkin jatkui, ja tautitapauksia alkoi esiintyä koko kaupungin alueella, jonka asukkaista yli 90 prosenttia käytti vesijohtolaitoksen vettä. Tammikuussa 1909 kaupungininsinööri Vaaramäki esittikin, että vesijohtovesi oli syynä lavantaudin yllättävään leviämiseen ja vaati vedenlaadun varmistamista tutkimuksilla.16
Kartassa on Tampereen pääviemärit ja vedenottopaikka vuonna 1908. Kaupungin juomavesi otettiin Näsijärvestä, jota pyrittiin suojelemaan saastumiselta johtamalla jätevedet pääsääntöisesti Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Lavantautipotilaita hoidettiin kuitenkin kunnallissairaalassa, jonka viemäreistä taudinaiheuttajia pääsi Näsijärveen. Myös Tammerkosken vuo kuljetti jätevesiä kohti kaupungin vedenottopaikkaa.
Vedenlaatu oli tutkittava Helsingissä, sillä Tampereella ei ollut tarvittavaa asiantuntemusta. Helsingin yliopiston hygieenisen laitoksen johtajan, professori Taavetti Laitisen suorittamat kokeet vahvistivat taudin leviämisen syyn: Näsijärven vesi sisälsi tyfusbakteereita.17 Taudinaiheuttajat olivat päätyneet sairastuneista viemäreitä pitkin Näsijärven veteen, josta vesijohtolaitos palautti ne takaisin kiertoon.18 Lavantaudin leviämisen syyn selvittyä kaupungin vesijohtoveden puhtauteen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota. Kaupungin elintarpeiden tarkastusasemalla aloitetut vesitutkimukset vahvistivat Näsijärven veden bakteeripitoisuuden voimakkaan kasvun. Kun ensimmäisen kaupunginlääkärin Idmanin tutkimukset 1890-luvulla olivat osoittaneet ”bakteeripesäkkeiden” lukumäärän kuutiosenttimetrissä vaihdelleen kahden ja kolmen välillä, niin toukokuun ja marraskuun 1909 välillä pesäkkeiden lukumäärä vaihteli 21–771.19 Maaliskuussa 1909 uusien tartuntojen määrä laski jyrkästi. Mutta kaupungin vesihuollon haavoittavuus oli paljastunut: runsaasta 40 000 tamperelaisesta 1 017 sairastui ja heistä 53 kuoli.20
Teknologian ja tietämyksen esiinmarssi
Lavantautiepidemia vaati kaupunkia etsimään keinoja juomaveden laadun parantamiseksi. Tamperelaiset asiantuntijat ehdottivat jätevesien johtamista Tammerkoskeen, josta jätevedet päätyisivät Pyhäjärveen. Näin saastuttavat jätevedet olisivat poissa vedenottopaikan läheisyydestä. Lisäksi Tampereen kaupunki suunnitteli likaviemärien varustamista puhdistuslaitoksilla ja vesijohdon imutorven jatkamista kauemmas Näsijärveen. Kaupungininsinööri Vaaramäki ja ensimmäinen kaupunginlääkäri af Hällström esittelivät nämä ehdotukset Helsingin yliopiston hygieenisen laitoksen johtajalle, professori Taavetti Laitiselle ja Helsingin vesijohtokonttorin esimiehelle, insinööri Albin Skogille.21
Skog oli tutustunut vedenkäsittelyyn pikasuodatuksen ja kemiallisen saostuksen avulla opintomatkallaan Eurooppaan. Helsingissä oli vuonna 1909 aloitettu veden kemiallinen puhdistaminen alumiinisulfaatilla ja käsittelyä täydennettiin veden pikasuodattamisella. Vastaava menetelmä oli laajalti käytössä ainoastaan Yhdysvalloissa.22
Professori Laitinen ja insinööri Skog pitivät kaupungininsinööri Vaaramäen ja kaupunginlääkäri af Hällströmin esittämiä toimenpiteitä hyvinä. He hyväksyivät Tampereen kaupungin viranomaisten suunnitelman jätevesien johtamiseksi pois Näsijärvestä. Laitinen ja Skog eivät ehdottomasti luottaneet vesijohtoveden suodatinlaitoksiin, joiden merkittävänä puutteena pidettiin tuolloin bakteerien kykyä läpäistä suodattimet. Tämä seikka oli Tampereen kannalta tärkeää, sillä kaupungin vesijohtoveden ongelmana oli saastumisen aiheuttama infektiouhka.23
Tammerkosken perkaukseen ryhdyttiin vuonna 1909. Tarkoituksena oli avata Tammerkosken salmia, jotka olivat veden vähyyden takia ummessa. Siten saataisiin ohjattua jätevedet Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Vesijohdon imutorven pidentämissuunnitelmiin ryhdyttiin myös heti, mutta vesitutkimuksien avulla havaittiin, että ehdotetuissa siirtopaikoissa veden bakteeripitoisuus oli jopa suurempi kuin alkuperäisessä paikassa. Elintarpeiden tarkastusaseman johtaja esittikin, että pohjaveden käyttäminen oli hygieenisesti välttämätöntä, sillä järvivesi oli altis saastumiselle.24
Valtuusto myönsi ensimmäisen kerran varoja vesijohtoveden laadun parantamiseksi vuoden 1910 menoarviossa, mutta kun rahatoimikamari esitti suodatinlaitoksen hankkimista, asia mutkistui. Valtuusto hyväksyi lopulta kiivaan keskustelun jälkeen päätöksen, jonka mukaan kaupungin oli selvitettävä ensin perusteellisesti eri mahdollisuudet vesijohtoveden parantamiseksi: vesijohtoveden suodattaminen, imutorven jatkaminen ja pohjaveden ottaminen käyttöön sekä eri vaihtoehtojen kustannukset.25
Tilanne oli monimutkainen. Vesijohtoveden suodatinlaitoksia ei pidetty enää luotettavina. Pohjavesitutkimusten jatkamiseen valtuusto ei myöskään ollut myöntänyt määrärahoja. Vesijohdon imutorven pidennyksellä saavutettu etukaan ei ollut kiistaton. Lisäksi ainoastaan vuoden 1909 tutkimuksissa vesijohtoveden oli todettu sisältävän lavantautibakteereja. Eri parannusehdotukset lisäisivät kaupungin kustannuksia merkittävästi, mihin valtuusto ja rahatoimikamari suhtautuivat aikakauden ajattelutavan mukaan nihkeästi.
Kaupungin viranomaisten kiistely eri vaihtoehtojen eduista ja haitoista herätti Aamulehden sivuilla voimakasta arvostelua. Rahatoimikamarin ei katsottu esimerkiksi ymmärtävän mitään ”rottaa pienemmistä basilleista”, ja Näsijärven puhtautta puolustaviin kommentteihin esitettiin, että ”seuraava aste kai on, että vesijohdostamme saadaan toukkien lisäksi kastematoja ja sammakoita yms. elukoita, mikäli vain kraanasta ulos mahtuu”.26
Lavantautia esiintyi tavanomaista laajemmassa määrin syksyllä 1912, ja epäilykset kohdistuivat jälleen vesijohtoveden laatuun.27Vesijohtovedestä otettuja näytteitä toimitettiin Helsingin yliopiston hygieenisen laitoksen tarkastettavaksi, mutta tutkimuksissa ei löydetty lavantautia aiheuttavia tyfusbakteereita.28
Ensimmäinen maailmansota ja venäläistä sotaväkeä seuranneet taudit herättivät huolta myös senaatissa, joka velvoitti lääkintöhallituksen järjestämään maan suurimmissa kaupungeissa vesijohtoveden päivittäiset tutkimukset. Tampereella oli jo vuosien 1908–1909 lavantautiepidemian jälkeen tutkittu veden laatua säännöllisesti, mutta lääkintöhallituksen määräyksestä selvityksiä ryhdyttiin tekemään kesällä 1915 päivittäin.29
Kuva 2. Etsii, vaan ei soisi löytävänsä. Terveyspoliisit ottamassa vesinäytteitä keväällä 1916 Näsijärven jään alta lavantautimäärityksiä varten. TMKA, Paavo Autere.
Epidemioiden vuoksi Tampereen terveydenhoitoviranomaiset seurasivat vedenkäsittelymenetelmien kehitystä tarkkaan. Eri maiden kaupungit olivat saaneet hyviä kokemuksia hiekkasuodatuksen ja pikasuodatuksen täydentämisestä veden desinfioimisella kloorikalkilla. Yhdysvalloissa ja Englannissa menetelmällä oli saavutettu laajasti hyviä tuloksia, mutta Saksassa siihen suhtauduttiin epäilevästi. Desinfiointi tappoi bakteerit, mutta sen puutteena pidettiin kloorikalkkiliuoksen vaikutuksia vesijohtoveden laatuun, makuun ja teollisuuslaitosten tuotantoprosesseille. Menetelmän katsottiin vielä tuolloin soveltuvan vain tilapäisesti käytettäväksi kulkutautivaaran aikana. Venäjällä desinfiointia oli käytetty menestyksellisesti 1900-luvun alun koleraepidemioiden aikana.30
Keisarikunnan Suomen puoleisissa osissa Helsingin vesijohtolaitoksen kemisti G.K. Bergman oli tutustunut menetelmään laajasti. Näihin kokemuksiin pohjautuen Tampereen elintarpeiden tarkastusaseman johtaja Benjamin Mitrofanoff aloitti syksyllä 1915 kokeet, joilla selvitettiin desinfioinnin vaikutuksia Näsijärven vedenlaatuun.31 Kokeet antoivat rohkaisevia tuloksia, kun kloorikalkkiliuoksen määrää ja vaikutusaikaa vaihdeltiin eri näytteissä. Kokeet jouduttiin kuitenkin jättämään kesken, kun ensimmäisen maailmansota vaikeutti kokeissa tarvittavien kemikaalien hankkimista.32
Uusi epidemia 1915–16
Vuoden 1915 lopulla uusi laaja lavantautiepidemia iski kaupunkiin.33 Ensimmäiselle kaupunginlääkärille jätettyjen ilmoitusten mukaan vuosina 1915–1916 Tampereella sairastui lavantautiin 3 304 henkilöä ja kuoli 279.34 Epidemian aikana toteutettiin vesijohdon imutorven jatkaminen pidemmälle Näsijärveen keväällä 1916. Toimenpide oli kuitenkin toteutettu lähinnä kaupunkilaisten mielialojen rauhoittamiseksi. Kaupungin viranomaisille oli tullut selväksi, että vesiasia oli otettava perusteellisempaan käsittelyyn.35
Kuva 3. Lavantautiin sairastuneet ja kuolleet Tampereella vuosina 1887–1921. Lavantaudin yleisyydestä on saatavilla tietoja vuodesta 1887 alkaen, jolloin eri sairauksista ja kuolemansyistä ryhdyttiin keräämään tarkkoja vuositilastoja. af Hällström 1912, 9; Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomukset 1910–1921.
Vesijohtovettä ryhdyttiin desinfioimaan samana keväänä natriumhypokloriittiliuoksella Helsingin vesijohtolaitoksen kemistin G.K. Bergmanin ehdottamalla tavalla. Tampereella vuoden 1916 epidemian aikana lääkäreitä ohjannut bakteriologi Carl Nyberg ja kemisti Bergman pitivät kumpikin veden kloorausta sopivana tapana koli- ja tyfusbakteerien tappamiseksi, mutta varsinaiseksi käsittelymenetelmäksi he eivät katsoneet sen soveltuvan. Bergmanin mukaan kaupungissa aiemmin esillä ollut pohjavesihanke oli ajan mittaan tehokkain tapa estää lavantautia aiheuttavien tyfusbakteerien pääsy veteen. Jos Tampereen alueen pohjavesivarat eivät riittäisi, hänen mukaansa Näsijärven vesi olisi suodatettava, minkä lisäksi vesi olisi desinfioitava kloorikalkilla.36
Vesijohtolaitoksen uudistamiseksi asetettiin vesijohtokomitea, joka esitti ensimmäisessä kokouksessaan Ylöjärvellä aloitettujen pohjavesitutkimusten jatkamista ja uusien tutkimusten aloittamista Viinikanojan, Iidesjärven ja Vuohenojan alueella. Lisäksi elintarpeiden tarkastusaseman johtaja Mitrofanoff lähti tutustumaan Kuopion ja Mikkelin vesijohtolaitoksien käytössä olevien Candy-suodattimien toimintaan. 37 Pohjavesitutkimukset etenivät lupaavasti. Kun vesimäärän riittävyydestä oli saatu alustava varmuus, insinööri Bernhard Gagneur, joka oli suunnitellut mm. Viipurin pohjavesilaitoksen, esitti, että kaupungin vesijohtolaitos luopuisi kokonaan Näsijärven veden käytöstä vesijohtovetenä. Tammikuussa 1917 insinööri Gagneur esitti vesijohtokomitealle Vuohenojan tutkimuksia koskevan loppulausunnon, jonka mukaan pohjavettä oli riittävästi.38
Vielä Tampereen valtuuston kokouksessa toukokuussa 1919 rahatoimikamari piti yllä toiveita pohjavesilaitoksen hankkimisesta, mutta insinööri Albin Skogin lausunnon perusteella se päätti hylätä vesijohtokomitean ehdotuksen. Skog väitti, että Gagneur oli tehnyt laskelmissaan lukuisia virheitä, jotka tekivät esitetyistä luvuista epäluotettavat. Skog kysyi: ”Mikä tarkoitus mahtoi tällaisten harhaanjohtavien laskelmien ja väitteiden julkaisemisessa olla?”39 Lopullisesti pohjavesihanke hylättiin kesäkuussa 1920, kun Vuohenojan pohjavesimäärän arvioitiin riittävän vain lyhyen ajan, jonka jälkeen kaupungin olisi turvauduttava jälleen Näsijärven pintaveteen tai etsittävä uusia pohjavesivaroja.40 Lavantautiepidemian taloudelliset menetykset olivat mittavat. Vuonna 1916 terveyden- ja sairaanhoidon menot lisääntyivät vuoteen 1915 verrattuna noin miljoonalla markalla, josta lähes 800 000 markkaa oli käytetty pelkästään tilapäisten lavantautisairaaloiden kuluihin.41
Terveydenhuollon ja lavantautiepidemian vastuukysymyksiä tutkittiin loppukeväästä 1916 lääkintöhallituksen järjestämässä kuulustelussa. Lääkintöhallitus katsoi, että Tampereen terveydenhoitolautakunta ja ensimmäinen kaupunginlääkäri eivät olleet toimineet taudin leviämisen estämiseksi riittävän tehokkaasti epidemian alkuvaiheessa. Toisaalta lääkintöhallitus moitti valtuustoa ja rahatoimikamaria siitä, että ne eivät olleet terveydenhoitolautakunnan useista huomautuksista huolimatta ryhtyneet toimenpiteisiin vesijohtoveden parantamiseksi.42
Kuva 4. Ristinmuotoisen pohjavesikaivannon voi nähdä symboloivan niitä hartaita toiveita, joita asetettiin pohjaveden saatavuuteen ja puhtauteen saastuvissa kaupungeissa. Pohjavesitutkimuksia Tampereen Viinikanojalta vuoden 1916 suuren lavantautiepidemian jälkimainingeissa. TMKA.
Lavantaudin aiheuttamat kustannukset sekä sairastuneiden ja kuolleiden määrän aiheuttama katkeruus aiheuttivat yhdessä vakavia ristiriitoja Tampereen kaupungin kunnallishallinnossa. Säästäminen oli käynyt monessakin mielessä kalliiksi. Valtuuston asettama valiokunta puuttui lopulta sovittelevasti syyllisyys- ja vastuukysymysten sijasta lavantautiepidemioita edeltäneeseen ja sen jälkeen voimistuneeseen luottamuspulaan, joka vaikeutti yhteisten asioiden hoitamista kaupungissa. Lopullisesti epidemioista seuranneet kysymykset päätettiin haudata vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen tarpeettomien ristiriitojen välttämiseksi.43
Jätevesien puhdistuskysymys
Kahden vakavan lavantautiepidemian vuoksi Tampereella aloitettiin vesitutkimukset, jotka vähitellen laajennettiin koskemaan Näsijärven lisäksi myös Pyhäjärven vettä. Näsijärven vesi oli aiheuttanut laajoja epidemioita, vaikka suurin osa kaupungin jätevesistä johdettiin Pyhäjärveen. Pohjavesikysymystä harkinneen vesijohtokomitean työ oli lakkautettu, mutta kaupungin vesikysymyksen ratkaisu oli vielä avoin, joten kaupunkia ympäröivien vesistöjen tilanne oli selvitettävä jo kaupunkilaisten mielialojenkin rauhoittelemiseksi.
Kysymystä selvittämään valittiin lokaviemärivesivaliokunta, johon valittiin virka-aseman perusteella kaupungininsinööri Akseli Linnavuori, rahatoimikamarin sihteeri, insinööri K.A. Niinikoski ja terveydenhoitolautakunnan edustajina tohtori Yrjö Kulovesi, elintarpeiden tarkastusaseman johtaja, tohtori-insinööri Ben(jamin) Mitro(fanoff) ja agronomi A.J. Tamminen. Vesistötutkimukset valiokunta jätti Mitron suoritettavaksi. Valiokunnan tehtävänä oli selvittää jätevesien puhdistamisen tarpeellisuus sekä jätevesien taloudellinen hyödyntäminen.44
Tampereen kaupunki halusi perusteellisen selvityksen eri puhdistusmenetelmien toimintakokemuksista. Suomessa vastaavia kokemuksia oli ainoastaan Helsingissä ja Lahdessa, joiden puhdistamot olivat olleet käytössä vain suhteellisen lyhyen ajan. Niissä jätevesiä puhdistettiin saostuskaivoa ja biologista suodatinta hyväksikäyttäen.45 Niiden ns. keinotekoinen biologinen puhdistusmenetelmä oli joutumassa huonoon valoon Helsingin Eläintarhan septic tank -laitoksen puutteellisen toiminnan vuoksi.46
Helsingissä puhdistettiin kaksi prosenttia kaupungin jätevesistä ja Lahdessa aluksi koko kaupungin jätevedet. Verrattuna Helsingin ja Lahden kaupunkien tilanteeseen Tampereen ongelma oli luonteeltaan erilainen. Helsingin puhdistuslaitos rakennettiin Töölönlahden ja Lahden puhdistamo Vesijärven saastumisen estämiseksi. Puhdistamot eivät liittyneet vesijohtoveden hankintaan, sillä Lahti käytti Launeen lähdevettä ja Helsinki Vantaanjoen vettä. Tampereella jätevedenpuhdistuksella haluttiin estää kulkutautien leviäminen.
Tampereen elintarpeiden tarkastusaseman johtaja Ben Mitro totesi Teknillisessä Aikakauslehdessä seuraavaa: ”...likavesien puhdistaminen on meillä kuitenkin aivan alussaan. Ainoastaan Helsingissä on Eläintarhassa pienoinen puhdistuslaitos ja muualla mahdollisesti joillakin sairaaloilla, jälkimmäiset lienevät kuitenkin pikemmin likaveden desinfioimis- kuin varsinaisia puhdistuslaitoksia. Opissa on siis käytävä muualla...”47 Huomionarvoista on, että Mitro ei kirjoituksensa perusteella näytä olleen lainkaan tietoinen Lahden puhdistamosta.
Oppia haettiin Saksasta. Vuonna 1920 Mitro lähti kolmen kuukauden opintomatkalle Saksaan, jossa oli jätevedenpuhdistamoja oli rakennettu kahteen kolmesta viemäriverkostolla varustetusta kaupungista. 48 Mitro oli suorittanut insinööritutkintonsa Saksassa, minkä jälkeen hän oli toiminut Hampurissa arvostetun hygieenisen laitoksen assistenttina.
Tampereen jätevesien käsittelytarpeen selvittämiseksi Mitro laski vuosittaiset jätevesimäärät, joita hän vertaili Saksan kaupunkien vastaaviin määriin. Tämän lisäksi kaupunkia ympäröivistä vesistöistä otettiin vesinäytteitä jätevesien vaikutusten arvioimiseksi. Tampereen jätevesimäärät olivat suhteellisesti merkittävästi pienemmät kuin Saksassa. Yksittäiset tehtaat ja kaupungin viemäröinti aiheuttivat Mitron mukaan likaantumista ja hajuhaittoja, mutta niiden vaikutukset olivat vähäisiä verrattuna veden infektiouhkaan.49
Lokaviemärivesivaliokunnan mukaan jätevesikysymyksen ratkaisussa oli oleellista, että suuri osa Tampereen kaupungin jätevesistä laskettiin Pyhäjärveen Tammerkosken kautta, jolloin ne laimentuivat kosken virtaavan veden vaikutuksesta. Jätevedet päätyivät Pyhäjärveen, jonka itsepuhdistuskyky oli merkittävästi parempi kuin sellaisissa kaupungeissa, joissa jätevedet johdettiin mataliin lahtiin tai hitaasti virtaaviin jokiin. Englannin ja Saksan kaupungeissa sekä Helsingissä ja Lahdessa tilanne oli toinen. Näissä kaupungeissa, joissa puhdistamoita oli käytössä jo tuolloin, jätevedet laskettiin vesistöihin, joiden virtaus oli vähäinen ja jätevesien määrä suhteessa laskuvesistön vesimäärään oli suuri.50
Rahatoimikamari päätti lokaviemärivesivaliokunnan esityksestä luopua jätevesien puhdistamisesta seuraavin perustein:
"Rahatoimikamari panee tyydytyksellä merkille sen seikan, että olosuhteet likavesikysymyksen alalla eivät ole Tampereella niin huonolla kannalla, kuin on saatettu luulla. Tähän on vaikuttanut osaksi se seikka, että likavedet johdetaan pääasiassa virtaavaan veteen, joka johtaa suureen vesipaljouteen. Kun vedellä on itsepuhdistava ominaisuus, kaupungin likavedet eivät saastuta Pyhäjärven vettä, kuin ainoastaan lokaviemärien läheisyydessä. Se seikka taasen, että vesiklosettijärjestelmä ei ole meillä ainakaan toistaiseksi tullut kovin yleiseksi, vaikuttaa siihen, että likavesi ei ole järveen saapuessaan aivan saastaista, vaikka toisaalta suuret tehtaat ja teollisuuslaitokset saastuttavat Pyhäjärven vettä (...) Lisäksi on huomioitava, että puhdistuslaitoksia olisi perustettava useita kunkin lokaviemärin suun kohdalle, joten niistä koituvat kustannukset voisivat käydä kaupungille ylivoimaisiksi. Lisäksi ne tulisi sijoittaa keskelle kaupunkia, koska viemärien suut sijaitsevat satamien läheisyydessä ja Rongankadun päässä, ja kun tunnetaan nämä laitokset eivät ole mitään hyvää tuoksua levittäviä laitoksia, joten niistä koituvat haitat olisivat pahimmassa tapauksessa suuremmat kuin ne, joista nyt koitetaan päästä eroon."51
Merkillepantavaa on, että kysymystä käsiteltiin lehdistössä vaisusti eri viranomaisten toimenpiteitä selostaen. Kun lavantautiepidemioista oli kirjoiteltu ensimmäisen maailmansodan sotasensuurinkin aikana kiivaasti, niin jätevedenpuhdistuksen tarpeellisuuteen ei otettu juurikaan kantaa.
Johtopäätökset
Yhteiskunnan modernisaatio on asettanut kaupunkien vesihuollolle monia haasteita. Kunnallistekniikan perustan, vesi- ja viemäriverkostojen, luomisen jälkeen keskeisiksi kysymyksiksi ovat nousseet veden käsittely ja jätevesien puhdistaminen. Vaarallisimmillaan vesihuollon epäonnistuneista järjestelyistä on ollut seurauksena vaikeita kulkutauteja.
Perusongelma 1900-luvun alun Tampereella oli nykyajan näkökulmasta selvä: vesijohtovesi otettiin Näsijärvestä käsittelemättömänä. Kaupunki ei myöskään puhdistanut jätevesiä, ja osa viemäreistä laski suoraan vedenottopaikan läheisyyteen. Mitään kansallista normistoa veden käsittelylle tai puhdistukselle ei ollut, vaan kaupungit kehittivät olojaan omista lähtökohdistaan käsin.
Vesihuollon turvaaminen vaati Tampereella laajaa kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, tietojen ja kokemusten vaihtoa. Vesihuollon kehitystä seurattiin Tampereella epidemioiden vuoksi tarkkaan, ja uudistussuunnitelmat olivat aikansa edistyneimpiä. Eri professioiden edustajista keskeisimmässä asemassa olivat Tampereen kaupungininsinööri K. K. Vaaramäki ja elintarpeiden tarkastusaseman johtaja Ben Mitro sekä insinööri Albin Skog ja professori Taavetti Laitinen. Monet ajan asiantuntijoista olivat kielitaitoisia ja opiskelleet ulkomailla. Heille oli luonnollista lähteä tutustumaan suoraan eri maiden kaupunkilaitoksien kehitykseen. Ammattitaidolle oli käyttöäkin: lavantautibakteerien määritteleminen vedestä oli tuolloin erityisen vaikeaa.
Vesijohtovettä ei epäilty aluksi lavantaudin aiheuttajaksi Tampereella. Valtuustossa otettiin vielä vuonna 1915 varovainen kanta lavantaudin leviämisen ja vesijohtoveden laadun väliseen yhteyteen, vaikka jo vuonna 1909 lavantautiepidemian aikana vesijohtovedestä oli löydetty tyfusbakteereja. On vaikea arvioida, missä määrin terveydenhoitoviranomaiset olivat tietoisia tyfusbakteerien määrittämisen vaikeudesta ja kuinka he olivat valistaneet valtuustoa ja rahatoimikamaria tältä osin. Toisaalta missä määrin valtuustossa oltiin tietoisia veden välittämistä sairauksista ja kuinka hyvin tilanteen vakavuus ymmärrettiin? Niukat taloudelliset voimavarat ja niiden kohdentamisen vaikeus olivat osasyynä siihen, ettei ongelman laajuutta tiedostettu tai haluttu tiedostaa.
Monia asiantuntijoiden esittämiä ratkaisuvaihtoehtoja ei hyväksytty korkeiden kustannusten vuoksi ja toisaalta uskottiin, ettei Tampereen kokoinen kaupunki tarvitse kallista puhdistustekniikkaa. Syynä oli luottamus Näsijärven hyvään vedenlaatuun. Vuosien 1908–1909 lavantautiepidemia oli vasta esinäytös vuosien 1915–1916 ns. Tampereen suurelle lavantautiepidemialle, jonka seuraukset olivat huomattavasti vakavammat.
Juomaveden desinfiointi poisti hetkellisesti lavantaudin uhan. Turvallisempaa vaihtoehtoa, pohjaveden käyttöä, tutkittiin, mutta hankkeesta vetäydyttiin. Pintavesi säilyi edelleen vesilähteenä, joten Näsijärven veden laatuun ja jäteveden johtamiseen oli kiinnitettävä huomiota. Kaupunki suunnitteli Näsijärven vedenkäsittelyn lisäksi koko kaupungin yleisen viemäriverkon jätevesien puhdistamista, mikä oli Suomen oloissa poikkeuksellista. Katseet suuntautuivat Saksaan, jossa jätevedenpuhdistuksesta oli jo vuosikymmenien kokemukset. Tampere oli kuitenkin keskieurooppalaisiin kaupunkeihin verrattuna pieni ja sitä ympäröi suuret vesistöt; jätevedenpuhdistamon rakentamista ei pidetty tarpeellisena. Juomavesilähteen turvaaminen ei vaatinut jätevesien puhdistamista, kun jätevedet ohjattiin pois Näsijärvestä kohti Pyhäjärveä.
1 af Hällström, Ernst, Lavankulkutauti Tampereella vuosina 1908–1909. Erikoispainos juhlajulkaisusta prof. Matti Äyräpään 60-v syntymäpäivän johdosta
11.4.1912; Duodecium 1912, 9, 20; af Hällström, Ernst, Lavantautikulkutaudista
Tampereella vuosina 1915 ja 1916. Tampere 1917, 89.
2 Rasila, Viljo, Tampereen historia II. 1840-luvulta vuoteen 1905. Tampere 1984,
205.
3 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1908. Tampere 1909, 53. Tampereen
kaupunginarkisto (TaKA). Tutkimus vähävaraisten asunto-oloista vuonna 1909
Tampereen kaupungissa sekä viereisissä Pirkkalan ja Messukylän pitäjäin osissa
(toim. G.R. Snellman). Tampere 1909, 12–13, 34.
4 Idman, Gustav, Rudolf, Kertomus lavantautiepidemiasta Tampereella 1887–1888.
Terveydenhoitolautakunnan arkisto. G:4. (TaKA); Koivuniemi, Jussi, Sata vuotta
puhtauden puolesta. Tampereen kaupungin elintarviketutkimus 1894–1994. Tampere 1993, 13.
5 Kertomus yleisestä terveys- ja sairashoidosta Tampereella vuonna 1887. Tampere 1888, 8. (TaKA).
6 Idman, Kertomus lavantautiepidemiasta Tampereella 1887–1888 (TaKA); Voionmaa, Väinö, Tampereen historia III. Viime vuosikymmeninä (1856–1905). Tampere 1907–1910, 556.
7 Hietala, Marjatta, Innovaatioiden ja kansainvälistymisen vuosikymmenet. Sarjassa Tietoa, taitoa, asiantuntemusta. Helsinki eurooppalaisessa kehityksessä 1875–1917. Historiallinen Arkisto 99:1/ SHS. Helsinki 1992, 168–170.
8 Mitrofanoff, Benjamin, Veden puhdistamistavoista. Teknillinen Aikakauslehti
1913, 180. Kaupunkien puhdistusmenetelmien tehoista Mitrofanoff viittasi mm.
Vinceyn teokseen Wasser und Abwasser 1910/11.
9 Kertomus yleisestä terveys- ja sairashoidosta Tampereella vuonna 1896. Tampere 1897, 13. (TaKA); Tampereelle rakennettavan korkeapaineisen vesijohdon ehdotus 1890/ C. Hausen Helsingissä 24.12.1890. Rahatoimikamarin vuosikertomus 1898. Tampere 1899, 39. (TaKA).
10 Rahatoimikamarin vuosikertomus 1898, 39. (TaKA).
11 Linnavuori, Akseli, Tampereen vesijohtolaitoksen kehityksestä. Rakennustaito
1932, 43; ”Vesijohdon imuputken jatkaminen” pk. Aamulehti 7.4.1916.
12 af Hällström 1912, 8; Koivuniemi 1993, 19; Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1909. Tampere 1910, 56. (TaKA).
13 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1908, 33. (TaKA).
14 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1909. Tampere 1910, 46. (TaKA).
15 ”Lavantaudista kaupungissamme”–- Teki selkoa ensimmäinen kaupunginlääkäri
af Hällström Tampereen lääkäriseuran viime lauantaisessa kokouksessa. Aamulehti 18.11.1908.
16 Terveydenhoitolautakunnan pöytäkirjat I, 11.1.1909. C:17. (TaKA); Snellman
1909, 34.
17 af Hällström 1912, 20; Terveydenhoitolautakunnan kirje prof. Laitiselle
14.1.1909. Terveydenhoitolautakunnan kirjekonseptit I, 1909, D:15. (TaKA).
18 ”Lavantauti leviää yhä suuremmalla vauhdilla.” Aamulehti 19.1.1909.
19 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1909, 55–58. (TaKA).
20 Hällström af 1912, 11.
21 Terveydenhoitolautakunnan pöytäkirjat I, 1.2.1909. C:17. (TaKA).
22 Katko, Tapio, S., Vettä! Suomen vesihuollon kehitys kaupungeissa ja maaseudulla. Vesi- ja viemärilaitosyhdistys. Tampere 1996, 61.
23 Terveydenhoitolautakunnan pöytäkirjat 1.2.1909. (TaKA).
24 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1909, 58–60. (TaKA).
25 Vesijohtokomitean mietintö. Tampereen kaupungin painetut asiakirjat. Tampere
1919, 1. (TaKA).
26 ”Vesijohtovetemme.” Aamulehti 4.11.1914.
27 ”Lavantauti Tampereella – Leviää arveluttavasti”; ”Nähtyä ja kuultua.” Aamulehti 27.10.1912.
28 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1912. Tampere 1913, 45. (TaKA).
29 Keisarillisen Suomen senaatin siviilitoimituskunnan kiertokirje lääkintöhallitukselle 9.6.1915. Terveydenhoitolautakunnan pöytäkirjat I, 21.6.1915.
C:21. (TaKA); Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1915. Tampere 1916,
74–75. (TaKA).
30 Mitrofanoff, Benjamin, Juomaveden desinfioiminen kloorikalkilla. Teknillinen
Aikakauslehti 1916, 100.
31 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomus 1915, 99. (TaKA).
32 Mitrofanoff 1916, 100–101.
33 Terveydenhoitolautakunnan pöytäkirjat I, 24.12.1915. C:21. (TaKA).
34 Terveydenhoitolautakunnan vuosikertomukset 1915, 28; 1916, 31 ja 49. (TaKA). Tavallisimmin on esitetty ainoastaan vuoden 1916 luvut, jolloin sairastuneita oli 3157 ja kuolleita 273.
35 Valtuuston vuosikertomus 1916. Tampere 1917, 22. (TaKA).
36 Nyberg, Carl, Bakteriologisia vesitutkimuksia Tampereella keväällä vuonna
1916. Tampere 1916, 15; Vesijohtokomitean mietintö 1919, 13–14. (TaKA).
37 Vesijohtokomitean mietintö 1919, 3. (TaKA).
38 ”Pohjavesitutkimukset Vuohenojalla.” Aamulehti 16.8.1916.
39 ”Pohjavesitutkimukset.” Aamulehti 22.2.1917.
40 Valtuuston vuosikertomus 1919. Tampere 1920, 36–37. (TaKA); Valtuuston
vuosikertomus 1920. Tampere 1921, 47. (TaKA).
41 Tampereen kaupungin tilien päätökset 1915, 19–20; 1916, 19–20. (TaKA).
42 Lääkintöhallituksen lausunto Keisarillisen majesteetin senaatin siviilitoimituskunnalle 8.9.1916. Valtuuston pöytäkirjat I, 8.10.1916. C:71. (TaKA).
43 Valtuuston pöytäkirjat 8.10.1918. (TaKA).
44 Valmisteluvaliokunnan mietintö Tampereen valtuusmiehille kaupungin lokaviemäriveden puhdistamisesta. Valtuuston pöytäkirjat I, 2.9.1919. C:74. (TaKA).
45 Lokaviemärivesivaliokunnan lausunto Tampereen kaupungin valtuustolle
10.5.1921. Valtuuston pöytäkirjat 2.9.1919. (TaKA); Manner, Viktor, Helsingin
rantavesien pilaantuminen niihin purkautuvista likaviemäreistä ja sen ehkäiseminen.
Duodecim 1915, 266–267.
46 Manner 1915, 267.
47 Mitro, Ben, Likavesien puhdistamisesta Saksassa. Teknillinen Aikakauslehti
1920, 380.
48 Ibid.; Terveydenhoitolautakunnan pöytäkirjat I, 10.5.1920. C:26. (TaKA).
49 Mitro, Ben, Tampereen likavesikysymys. Teknillinen Aikakauslehti 1921, 67–68.
50 Lokaviemärivesivaliokunnan lausunto Tampereen kaupunginvaltuustolle 10.5.
1921. Valtuuston pöytäkirjat I, 20.9.1921. C:80. (TaKA).
51 Rahatoimikamarin lausunto valtuustolle 26.5.1921. Valtuuston pöytäkirjat
20.9.1921. (TaKA).