Arto Pulkki on aktiivinen reserviläiskouluttaja, joka kouluttaa myös siviilissä.


SUOMEN MARSSI JATKOSOTAAN


Arto Pulkin tutkielma, joka perustuu pitkän ajan sotahistorian harrastukseen sisältäen tutkimuksia mm. sota-arkistossa.



Aseveljet! - Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran - nyt, kun Karjalan kansa jälleen nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen.

Näin loppui sotamarsalkka Mannerheimin kesäkuussa 1941 antama ylipäällikön päiväkäskyn nro 1. Tätä jatkosodan ensimmäistä päiväkäskyä edeltäneet poliittiset ja sotilaalliset ratkaisut Suomessa vuosina 1940-41 ovat olleet yksi kiistellyimpiä lähihistoriamme tapahtumia. Jyrkän erilaisia tulkintoja ovat leimanneet ajan henki, tutkimuksen tekijän tarkoitusperät ja käytössä olleet lähteet. Osa nykyaikaisen historiantutkimusten jo aikoja sitten vanhentamista käsityksistä elää kuitenkin edelleen voimakkaasti suomalaisten jatkosotaa koskevissa keskusteluissa. Yhä useammalla tuntuu myös olevan vaikeuksia erottaa toisistaan valtiojohdon päätöksenteko ja valtion ulkomaille sekä kotimaahan kohdistama tiedotustoiminta; edellinen oli usein kylmää reaalipolitiikkaa, jälkimmäinen lähes aina puhdasta propagandaa.

Tässä kirjoitussarjassa käydään tiiviissä muodossa läpi uusimman historiantutkimuksen valossa ne tärkeimmät poliittiset ja sotilaalliset tapahtumat, jotka tapahtuivat maaliskuun 1940 ja kesäkuun lopun 1941 välillä. Olen yrittänyt noudattaa Tacituksen ohjetta ja kirjoittaa sine ira et studio, mutta kun isä on syntynyt Kirvussa ja äiti Käkisalmessa, ei tietyltä subjektiivisuudelta liene mahdollista välttyä. Lukija antakoon anteeksi, minä en.

Ennen marssille lähtemistä lienee kuitenkin syytä tankata palanen Suomen historian historiaa.



Suomen heimosta ajopuun kautta valintamyymälään

Jatkosodalla, historian selityksillä, tutkimuksella sekä tutkijoilla on jo itse sotaakin edeltävä yhteys. Sodan eräitä päämääriä ja Itä-Karjalan tulevia rajalinjoja pyrittiin legitimoimaan historiallisilla syillä jo ennen hyökkäysvaihetta ja myös sen aikana. Presidentti Rytin alkuun panema ja Helsingin Yliopiston historian professori Jalmari Jaakkolan tekemä selvitys Itä-Karjalan kysymyksestä valmistui juuri ennen sodan alkua. Suomen Idänkysymyksen valmistumista ohjasi Rytin sihteerinä toiminut L.A. Puntila, tuleva poliittisen historian pelätty professori, ja sen haamukirjoittajina toimivat monet Akateemisen Karjala-Seuran jäsenet, mm. tekn. tri Reino Castren. Pääministeri Rangelin Helsingin Yliopiston maantiedon professorilla Väinö Auerilla ja Suomen historian dosentti Eino Jutikkalalla Valtion Tiedotuslaitoksessa teettämä Finnlands Lebensraum julkaistiin syksyllä 1941. Itse asiassa koko sodan ajan Itä-Karjalan sotilashallinnossa, Pääesikunnassa ja Valtion tiedotuslaitoksessa toimi runsaasti tunnettuja historioitsijoita, edellä mainittujen lisäksi mm. Kustaa Vilkuna. Ehkä juuri tässä historioitsijoiden sotkeutumisessa historian tekemiseen on perusta sille, miksi todellisten tapahtumien konstruoiminen on ollut välillä niin hankalaa.

Joka tapauksessa vain muutama vuosi sodan jälkeen julkaistiin ensimmäinen sodan syitä selittelevä kirjoitus, jonka tekijä oli jo ennen sotia Pääesikunnassa palvellut historian professori Arvi Korhonen. Tosin tämän pamfletin kirjoittajaksi oli merkitty professori John Wuorinen ja se julkaistiin Yhdysvalloissa. Tämä teksti sai Yhdysvalloissa vastaansa voimakasta kritiikkiä. Ilmeisesti tämä kritiikki sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynnit saivat Korhosen kirjoittamaan vuonna 1961 julkaistun Barbarossa-suunnitelma ja Suomi -kirjan, jota on pidettävä ensimmäisenä varsinaisena tutkimuksena Suomen tiestä jatkosotaan.

Toisin kuin Korhonen ehkä itse tarkoitti, kirjan perusteella alettiin puhua Suomen ajautumisesta jatkosotaan, eli ajopuuteoriasta. Itse termi tulee Korhosen kirjaansa lainaamasta Saksan Suomen suurlähettilään lausahduksesta, jonka mukaan Suomi tempautui sotaan kuin vuolas ajopuu virrassa. Sodan jälkeen monilla oli tarvetta vapautua vastuusta ja mahdollisesta syyllisyydestä, mihin yksikertainen ajopuuteoria sopi hyvin. Korhosen kirja on kaiken kaikkiaan hyvin pitkälle sama kuin Suomen hallituksen sodan aikana asiasta antama virallinen kuva.

1960-luvun loppupuolella ilmestyivät yhdysvaltalaisen Hans Petter Krosbyn ja englantilaisen Anthony Uptonin käänteentekevät tutkimukset. Uptonin Välirauha (1965) ja Krosbyn Suomen valinta 1941 (1967) pyrkivät osoittamaan, että Suomi oli tehnyt itse valintansa osallisuudestaan sotaan tai ainakin vapaaehtoisesti heittäytynyt ajopuuksi. Monille aikalaiselle asia tuli aikamoisena shokkina ja esimerkiksi presidentti Mauno Koivisto on kertonut järkyttyneensä hänelle vasta tällöin paljastuneista asioista. Historiantutkijat hylkäsivätkin ajopuuteorian, vaikka iso osa kansasta ja osittain maamme hallituskin edelleen vaalivat ajopuuteoriaa ajan henkeen sopivina. Ajopuuteoriasta kehitettiin edelleen nk. koskiveneteoria, jossa valtion johdon katsottiin luovineen tai soutaneen Suomen parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, vaikka itse virran suuntaan ei voitukaan vaikuttaa.

1970-luvulla ajopuu- ja koskiveneteorioista käytiin vielä vilkasta keskustelua, mutta professori Ohto Mannisen 1980 julkaisema Suur-Suomen ääriviivat hautasi lopullisesti koko teorian. Runsailla Suomen sekä Saksan arkistojen käytöllä Manninen kykeni muodostamaan selkeän polun talvisodan Moskovan rauhasta vuoden 1941 heinäkuuhun ja jatkosodan syntyyn. Manninen myös kykeni erottamaan sotilaallisen ja diplomaattisen yhteistyön linjat toisistaan ja osoittamaan hallituksen sisäpiirin todella tehneen valintoja, jotka johtivat Suomen ja Saksan yhteisiin sotatoimiin. Käytännön sotilaallisista ratkaisuista aivan sodan aattona kevät-kesällä 1941 toi lisävalaistusta professori Mauno Jokipiin 1987 julkaisema tutkimus Jatkosodan synty.

Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa avautuivat myös Moskovan arkistot tutkijoiden käyttöön. Puna-armeijan yleisarkistosta ja Leningradin sotilaspiirin arkistoista on saatu paljon uutta tietoa Neuvosto-Venäjän operaatiosuunnitelmista ja sotavalmiudesta syystalvelta 1939 ja kevät-kesällä 1941. Talvisodan ajalta onkin jo julkaistu näiden perusteella uusia teoksia, mutta jatkosodasta on vielä laajempi kirjallinen esitys tekemättä. Uusia tutkimuksia tosin haittaa se, että Venäjä on nyt taas sulkenut useita sellaisia arkistoja, jotka jo aiemmin oli avattu tutkijoille.



Talvisota

Suomen jatkosotaa ei voi käsitellä mitenkään ottamatta huomioon 13.3.1940 päättynyttä talvisotaa. Yksin hyökkäävää suurvaltaa vastaan taistelemaan joutunut Suomi säilyi itsenäisenä valtiona, mutta joutui maksamaan siitä Moskovan rauhanneuvotteluissa kovan hinnan. Länsimaat olivat luvanneet Suomelle apuaan, mutta sen varaan ei uskallettu jäädä, varsinkin, kun Ruotsi ja Norja painokkaasti vastustivat apujoukkojen kauttakulkua. Aikalaiskäsitys siitä, että Englannin ja Ranskan tarjousten takana oli pelkästään Ruotsin ja Suomen pohjoisten malmikenttien haltuun saanti on myöhemmin varmistunut. Tämä kilpajuoksu malmikentille olisi erittäin todennäköisesti tehnyt Pohjolasta välittömästi suursodan taistelukentän. Mutta avusta kieltäytyminen ei toki kyennyt muuttamaan sitä tosiasiaa, että koko Pohjola oli jo vedetty suursodan vaikutusten pyörteisiin. Suomen osalta painetta lisäsi myös se, että Neuvostoliiton kanssa aiemmin tekemänsä epäpyhän sopimuksen mukaisesti myös perinteinen Suomen ystävä Saksa oli täydellisesti eristänyt meidät.

Solmitussa rauhansopimuksessa Suomi menetti 15 % pinta-alastaan ja 10 % kansasta menetti kotinsa. Kitkerä rauha oli kuitenkin pakko tehdä. Professori Heikki Ylikangas on esittänyt omana tulkintanaan Suomen hallituksen torjuneen tarjotun länsiavun ja solmineen rauhan mihin hintaan tahansa - saatuaan ensin Saksalta lupauksen tulevasta idän sotaretkestä ja menetettävien alueiden takaisinsaannista. Näin Suomi olisi sitoutunut jatkosotaan jo talvisodan kestäessä. Ajatuskulku on kiehtova, mutta siihen on vaikea yhtyä. Uusin sotahistoriallinen tutkimus kun on aika kiistatta osoittanut, että Suomi ei olisi kestänyt Neuvostoliiton hyökkäystä enää yhtään pidempään.
Lasse Laaksosen tapaisten tutkijoiden käsitykset talvisodan viimeisistä päivistä ovat erittäin kylmää luettavaa. Rintamat olivat murtumispisteessä ja Kannaksella hyökänneen puna-armeija etujoukot pääsivät maaliskuussa jo Viipurista Helsinkiin vievälle tielle ilman, että välissä oli enää juuri ketään. Myös tärkeimpien suuntien rintamakomentajat olivat maaliskuussa 1940 sitä mieltä, että rauha on saatava heti tai rintamat murtuvat. Sodan jälkeiset spekulaatiot Suomen kyvystä jatkaa puolustussotaa on laitettava kylmästi rintaman todellisesta tilanteesta tietämättömien ylempien töpinäupseerien ja tilanteen toivottomuudesta tietoisten, mutta poliittista peliä pelanneiden poliitikkojen tiliin.

Ylikankaan ajatuskulun takana olevia Herman Göringin kevättalvella 1940 ulkoministeri Kivimäelle lausumia sanoja Suomen rajojen palauttamisesta hyökkäyksellä itään on vaikea pitää minään muuna kuin sanahelinänä Suomen taivuttelemiseksi rauhaan. Vaikka Hitler olikin puhunut Saksan Lebensraumin, eli kansan elintilan, laajentamisesta itään jo 1920-luvulla, reaalinen päätös idän sotaretken aloittamisesta syntyi vasta Englannin valloituksen epäonnistuttua heinäkuussa 1940. BBC:n Helsingissä ollut sotakirjeenvaihtaja Edward Ward kertoo sodan loppumista seuranneena aamuna nauhoittamassaan radioraportissa, että koko Helsinki oli ollut illalla surun murtama - vain eräät saksalaiset olivat juhlineet sodan loppumista hotelli Kämpissä. Tämä sopii hyvin kuvaan, sillä Saksalle oli ollut lähes elintärkeää saada keväällä 1940 rauha Suomen ja Neuvostoliiton välille, tai muutoin se olisi voinut joutua itse sotkeutumaan sotatoimiin Pohjolassa vielä, kun sen Ranskan valloitus oli kesken. Saksalle kun oli erittäin tärkeää, että sen sotateollisuudelle erittäin kriittiset Ruotsin malmivarat eivät joutuneet Englannin tai Neuvostoliiton haltuun.



Välirauha

Termi välirauha ei ole jälkeenpäin keksitty anakronismi, vaan sitä käyttivät jo aikalaiset. Sillä, että Moskovan rauhaa pidettiin Suomessa yleisesti väliaikaisena rauhana, ei kuitenkaan tarkoitettu sitä, että Suomen katsottiin automaattisesti joutuvan vielä uuteen sotaan Neuvostoliiton kanssa. Tätä toki pelättiin, mutta itse välirauha termillä viitattiin vain siihen, että lopullinen rauha ja rajat sovitaan vasta suursodan päättävässä suuressa rauhansopimuksessa. Eurooppalaisen suursodan merkit olivat olleet ilmassa koko 30-luvun ja keväällä 1940 maailmansota oli jo totisinta totta.

Suomen hallitus pyrki legitimoimaan tulevia rajalinjoja näillä kirjoilla. Oppia oli otettu, ainakin kirjan nimissä, saksasta.


Muuntumaton maantiede

Strateginen ja geopoliittinen kokonaistilanne ei juuri muuttunut Euroopassa ensimmäisen ja toisen maailmasodan välillä. 1940 suoritettu keväinen salamasota Ranskaa vastaa, Englannin eristäminen ja sen jälkeen aloitettu hyökkäys Neuvosto-Venäjää vastaan on kuin lähes suoraan Saksan yleisesikunnan päällikön von Schlieffenin surullisen kuuluisasta suunnitelmasta 1900-luvun alusta. Samoin olivat muuttumattomia Saksan laivaston ongelmat sen pyrkimyksissä eristää Englanti. Kriegsmarinen toimintavapaus voitaisiin Englannin kapean kanaalin ja Scapa Flown laivastotukikohdan takia taata vain, jos Tanska ja Norja olisivat Saksan hallussa. Saksalaisia laivastotukikohtia näihin maihin tai jopa niiden valloittamista Saksan protektoraateiksi suunniteltiin jo 1914-1915. Tämä toteutettiin lopulta toukokuussa 1940. Myös Englanti oli ollut hyvin tietoinen tilanteestaan ja yritti saada Norjan rannikon haltuunsa, tässä kuitenkin muutamia viikkoja myöhästyen. Jälkikäteen olemme voineet todeta, että Saksa ei lopulta kuitenkaan onnistunut Englannin eristämisessä. Mutta vuonna 1940 tilanne näytti varmasti aivan toiselta.

Suomessa ja Ruotsissa naapurimaiden joutuminen Saksan valloittamiksi aiheutti suurta pelkoa. Ei ollut mitään takeita, etteikö Saksa voisi yrittää valloittaa ainakin osia Ruotsista ja Suomesta, tai vaikka myydä Suomen uudestaan Neuvostoliiton etupiiriin maksuna valloituksistaan. Lisäksi Suomen vähäinen ulkomaankauppa oli pitkälti kiinni Petsamosta ja siten nyt Pohjois-Norjaa hallitsevista saksalaisista. Keväällä 1940 Ranska oli salamasodan murtama ja näytti siltä, että tulevissa sodissa ei voitaisi juurikaan toivoa Englannin apua. Suomi koki siis olevansa täysin eristetty.

Suomen johdon suureksi iloksi Saksan diplomaattinen aktiivisuus lisääntyi Suomessa huomattavasti kesän 1940 aikana, siis jo ennen Hitlerin päätöstä hyökätä itään. Tarkkaa syytä tähän ei osata sanoa, mutta on syytä olettaa, että siihen vaikutti monta eri asiaa. Joka tapauksessa kesällä 1940 Saksalla ei ollut enää erityistä syytä mielistellä Neuvostoliittoa, sillä Ranska oli nyt valloitettu ja Englanti eristetty. Suomen tukeminen myös vahvisti Ruotsin malmivarojen itäistä puolustusta. Kaikki nämä tekijät varmasti omalta osaltaan johtivat Saksan tarjoamiin kauppasopimuksiin.



Kaarle XII:n ja Napoleon I:n upottaviin jalanjälkiin

Kesällä 1940 Saksalle oli käynyt selväksi, että operaatio Seelöwe, eli Englannin valloitus maihinnousulla, tulisi viivästymään merkittävästi. Hitler päättikin hyökkäyksestä Neuvostoliittoon 31. heinäkuuta pidetyssä suuressa sotaneuvottelussa. Tarkempi syiden analysointi on tämän kirjoituksen aiheen ulkopuolella, mutta lienee turvallista sanoa, että päätökseen vaikuttivat ainakin seuraavat asiat: Hitlerin jo Mein Kampfissa esiin tuoma Ostraum eli elintilan hankinta idästä, Saksan tarve riistää Englannilta sen tärkeä liittolainen, tarve saattaa Euroopan uusi suurtalousalue omavaraiseksi ja lyödä Stalin ennen tämän mahdollista hyökkäystä länteen. Neuvostoliiton nopea romahtaminen olisi myös nostanut Japanin mahdollisuuksia Amerikkaa vastaan.

Suomi oli Hitlerin ja Saksan maavoimien yleisesikunnan, eli OKH:n, suunnitelmissa mukana jo alusta pitäen. Sen merkitys korostui entisestään vielä syksyn mittaan, kun hyökkäysoperaation painopistettä siirrettiin yhä pohjoisempaan. Suomen puolustusmahdollisuuksia alettiin tukea ja Suomea pyrittiin sitomaan Saksaan heti suunnitelmien alkuvaiheista asti.



Ensimmäinen auringonsäde pitkän pimeyden jälkeen

Kesäkuussa 1940 sovittiin Suomen ja Saksan välille uusi kauppasopimus. Yleisesti muistetaan, että tämä oli omiaan lieventämään Norjan valloituksen Suomessa aiheuttamia pelkoja. Tosiasiassa kauppasopimus oli Suomelle aivan elintärkeä Englannista Petsamoon suuntautuneen muun kauppaliikenteen loputtua tyystin. Suomesta oli jo aiemmin kevään aikana haettu aktiivisesti kontakteja Saksaan ja pyritty lisäämään sen kiinnostusta Suomeen. Tähän asti Saksan virallinen linja oli ollut pidättyväinen ja se oli mm. edelleen kieltäytynyt myymästä Suomelle aseita, mutta kauppasopimuksen allekirjoittaminen antoi suomalaisille toiveita suunnan muutoksesta.

Suuri muutos maiden välisissä suhteissa tapahtuikin sitten elokuun alussa, samaan aikaan kun pohjoinen rintama alkoi näytellä yhä merkittävämpää roolia idän sotaretken suunnitelmissa. Toisin kuin usein näkee väitettävän, Suomessa saatiin tietää jo elokuun alussa, että eversti evp. Joseph Veltjens, Göringin läheinen ystävä ja asekauppias, saapuisi kohta Suomeen. Jo tästä voitiin vetää tiettyjä johtopäätöksiä, sillä Veltjens oli ennen sotaa välittänyt aseita Suomeen ja oli samalla tullut tunnetuksi Suomen ystävänä. Veltjens saapuikin 17.8. ja esitti Saksan valtakunnan erikoislähettilään roolissa pyynnön Saksan ilmavoimien huoltokuljetuksista Suomen Lapin kautta Pohjois-Norjaan. Vastapalveluksena Saksa voisi myydä Suomelle aseita, vaikka asia olisikin edelleen salattava julkisuudelta Saksan ja Neuvostoliiton sopimuksen takia.
Veltjens tapasi matkansa aikana ylipäällikkö Mannerheimin, presidentti Rytin, ulkoministeri Wittingin ja puolustusministeri Waldenin. Perinteisesti tämän kollegion jo 19.8. antamaa periaatteellista suostumusta saksalaisten joukkojen kauttakulkuun on pidetty merkittävimpänä askeleena kohti uutta sotaa. Mutta on muistettava, että maailman tilanteesta johtuen syksyllä 1940 kipeästi tarvitun ase- ja elintarvikeavun tarjoajien runsaus ei varmasti ollut asiasta päättäneen hallituksen sisärenkaan isoin ongelma. Saksasta saatiin pakosti tarvittua apua ja sillä oli hintansa.

Paavo Talvela lähetettiin Saksaan sopimaan kauttakulkuasian muodollinen puoli. Valintaa voi pitää onnistuneena; Talvela oli Saksassa koulutettu jääkäri, Suomen armeijan kenraali evp., talvisodan sankari ja Pohjolan (Petsamon) Liikenteen toimitusjohtaja. Viimeksi mainitusta syystä hän oli myös ollut jo aiemmin heinäkuussa sopimassa saksalaisten kanssa uuden kauppasopimuksen mukaisista selluloosatoimituksista. Syksyn aikana Talvela tapasikin sitten useita korkea arvoisia saksalaisia sotilaita ja natsipuolueen virkailijoita, mm. Herman Göringin. Oman kertomuksensa mukaan Talvela teki parhaansa selittääkseen Suomen heikkoa asemaa tapaamilleen saksalaisille ja saaneensa heiltä vakuutteluja siitä, että Suomi olisi nyt Saksan suojeluksessa. Toisaalta saksalaisille joulukuussa esittämäänsä kysymykseensä Ruotsin ja Suomen välisestä personaaliunionista hän sai jyrkän kieltävän vastauksen.

Jo ennen lähtöään Saksaan kenraali Talvela oli pohtinut Suomen muuttunutta tilannetta sotamarsalkka Mannerheimin kanssa; Talvelan mukaan he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että "Suomen tie oli nyt kääntynyt kulkuun Saksan rinnalle."




”Me lyömme, kunnes aikaan ikuiseen maa, mantu täällä länttä on, ei itää.” Heikki Asunta

Mikä oli Neuvostoliiton oman toiminnan osuus jatkosodan syntyyn? Moskovan rauhansopimuksen tulkinnat eivät ainakaan olleet omiaan luomaan Suomen ja Neuvostoliiton välille erityisen luottamuksellisia suhteita. Näennäisen rauhan solmimisesta huolimatta Neuvostoliitto painosti Suomea jatkuvasti; Enso jouduttiin luovuttamaan, samoin kun huomattava määrä valloitetulta alueelta turvaan vietyjä koneita ja kuljetusvälineitä. Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti lopullisesti Baltian maat.

Elokuu 1940 oli poliittisesti poikkeuksellisen kylmä kuukausi Suomessa. Suomi-Neuvostoliitto Seura järjesti samankaltaisia mielenosoituksia kuin Baltiassa oli tapahtunut ennen niiden miehitystä, Neuvostoliitolle jouduttiin myöntämään oikeus käyttää rautatietä Hanko-Viipuri välillä ja samanaikaiset huhut kertoivat Neuvostojoukkojen siirrosta Baltiasta itään päin. Oli hyvin lähellä, että Suomi ei suorittanut suojajoukkojen liikekannallepanoa.

Marraskuussa Molotov oli vaatinut Saksassa Neuvostoliiton saada selvittää välinsä Suomen kanssa samaan tapaan kuin Baltiassa. Suomi sai tästä tiedon saksalaisten ilmoitettua kieltävästä kannastaan. Joulukuussa Neuvostoliitto torjui ehdottomasti Suomen ja Ruotsin valtioliittosuunnitelmat, tosin näin teki myös Saksa.

Elokuun ulkopoliittinen kylmyys kylmyys toistui taas tammikuussa 1941. Neuvostoliiton tiedotusvälineet aloittivat laajamittaisen propagandakampanjan Suomea vastaan ja Neuvostoliitto kiristi jälleen kerran vaatimuksiaan Petsamon nikkelikysymyksessä. Lopulta tilanne kiristyi pisteeseen jossa Neuvostoliitto katkaisi kauppasuhteet ja sen suurlähettiläs kutsuttiin takaisin. Nytkin Mannerheim ehdotti suojajoukkojen liikekannallepanoa, jota ei kuitenkaan suoritettu.



Kuka Päätti ja mitä

Vuosina 1940-41 Suomen ylin valtiovalta ja erityisesti ulkopolitiikan johto oli todella suppean joukon käsissä. Sen voi katsoa tiivistyneen jo talvisodan aikana kahteen henkilöön: Mannerheimiin ja Rytiin. Mannerheim oli koko välirauhan ajan sotatilassa olevan maan sotavoiminen ylipäällikkö. Ryti oli ensin pääministeri, sitten vt. presidentti. Presidentti Kallion kuoltua hänet valittiin lähes yksimielisesti Suomen uudeksi presidentiksi 19.12. alkaen.

Nämä kaksi voimahenkilö olivat keränneet ympärilleen pienen joukon ihmisiä, jotka sitten käytännössä johtivat Suomen ulkopolitiikkaa. Tästä ryhmästä on usein käytetty englantilaisperäistä nimeä sotakabinetti. Siihen kuuluivat välirauhan aikana sotilaspuolelta puolustusministeri kenraali Walden, pääesikunnan päällikkö kenraali Heinrichs ja eräänlaisena ulkojäsenenä myös kenraali evp. Talvela. Valtiovaltaa edustivat Rytin lisäksi ulkoministeri Witting ja uusi pääministeri Rangell. Myöhemmin mukaan liittyi "ulkojäseninä" myös Väinö Tanner ja Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä.

Vaikka sotakabinetin synnyn tarkempi käsittely on aiheen ulkopuolella, on syytä todeta, että tällaisen elimen synty ei ollut mitenkään erikoista. Demokratioiden luonnollinen tarve tiivistää päätöksentekomekanismejaan kriisin aikana on tuttua jo antiikista.



Operaatiosuunnitelmia valmistellaan

Koko syksyn valmisteilla ollut operaatiosuunnitelma Saksan itään suunnattavasta hyökkäyksestä, eli Unternehmen Barbarossa, allekirjoitettiin 18.12.1940. Paavo Talvelalla oli 16.12. tapaaminen Saksan maavoimien yleisesikunnan, eli OKH:n, päällikön Franz Halderin kanssa. Kenraalieversti Halder esitti tuolloin joukon kysymyksiä koskien Suomen armeijan suorituskykyä, mistä osaan Talvela vastasi heti ja lupasi hankkia Suomen vastaukset muihinkin. Tämän tapaamisen lopuksi Halderin esittämistä suunnitelmista Suomen tulevaisuudeksi ei Talvela saanut tehdä mitään muistiinpanoja. Mutta kun Talvela muistelmissaan kuitenkin mainitsee, että "oli kuin vanha Schlieffen olisi istunut edessämme", ei jää juuri epäselväksi mitä Halder esitti. Schlieffenin suunnitelmassahan Saksa löi ensin nopeasti heikon Ranskan, sitten Venäjän. Ohto Manninen huomauttaakin, että jo 21. joulukuuta, eli Talvelan Helsinkiin paluuta seuraavana päivänä, laadittiin Suomen armeijan pääesikunnan operatiivisella osastolla alustavat suunnitelmat Suomen hyökkäysmahdollisuuksista.

Keskustelut idän suunnan ympärillä jatkuivat kun kenraali Heinrichs vieraili 30.1.1941 Halderin luona OKH:ssa. Alussa keskusteltiin jo Talvelan kautta esitetyistä kysymyksistä, mutta jatkokeskusteluja varten Halder esitti, että "taustana voitaisiin olettaa saksalaisten etenevän Baltian maiden kautta Pietaria kohti". Tämän laajemmin suomalaisille ei kerrottu operaatio Barbarossan yksityiskohdista ennen kuin toukokuun lopulla.

Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin sanoma Suomen poliittiselle johdolle oli syksyllä 1940 ja vielä pitkään seuraavana keväänäkin, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä ei ole eikä synny konfliktia. Tämä johtui osittain näiden maiden välisen sopimuksen sanelemasta virallisesta ulkopolitiikasta, Auswärtiges Amtin virkamiesten ja diplomaattien tietämättömyydestä viimeisimmistä sotasuunnitelmista sekä lopulta puhtaasta hämäysoperaatiosta hyökkäysaikeiden salaamiseksi Neuvostoliitolta. Mutta vaikka keväällä ei saatukaan yksityiskohtaisempaa tietoa Barbarossa suunnitelmasta edes nk. sotilastien kautta, jatkuvat yhteydenotot ja tiedustelut Saksan sotilasviranomaisten puolelta kertoivat Neuvostoliiton hyökkäys

1990-luvun alussa maailmalla aiheutti paljon kohua länteen 1978 loikanneen KGB-agentin Viktor Suvorovin kirja Jäänsärkijä. Ensin Saksassa 1989 ja sitten Venäjällä 1992 julkaistussa teoksessaan Suvorov todistelee Neuvostoliiton suunnitelleen vuonna 1941 hyökkäystä länteen. Kyseinen hyökkäys olisi suunniteltu alkamaan loppukesästä. Unternehmen Barbarossa olisi siten ollut ennaltaehkäisevä hyökkäys, jotta idän hirviö saataisiin pysäytettyä. Dosentti Ilkka Seppinen on todennut lievän ironisesti, että Joseph Goebbels oli täsmälleen samaa mieltä jo kesällä 1941.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian professori Mannisen suorittama tutkimus puna-armeijan ja Leningradin sotilaspiirin arkistoissa ei tue Suvorovin väitettä. Keväällä 1941 puna-armeija oli johtamisresursseiltaan ja materiaalisesti kykenemätön hyökkäykseen. Se, että sillä oli operatiiviset suunnitelmat hyökkäyssotaan Suomea ja Saksaa vastaan ei ole todiste aktiivisesta hyökkäyssuunnitelmasta. Esikuntien tehtävänä on aina ollut laatia suunnitelmia kaiken varalle. Tämän lisäksi Stalin oli vakuuttunut, että nykyaikaisessa sodankäynnissä puolustustaistelulle ei voi laittaa paljon painoa vaan vaati, että puolustustilanteessakin operaatiot oli muutettava aktiivisen hyökkäykselliseksi muutaman viikon keskitysajan jälkeen.

Neuvostoliiton Sotahistorian Instituutin edesmennyt johtaja, kenraali Dimitri Volkogonov kertoo kevättalvella 1941 pidetyistä lukuisista sotapeleistä, joissa puna-armeija toistuvasti hävisi Saksalle. Tämä johtui lähinnä siitä, että panssarijoukkojen kehittäminen oli keskeytetty syksyllä 1939 ja aloitettu uudestaan vasta kesäkuussa 1940, pitkälti talvisodasta saadun kokemuksen perusteella. Pelit kertoivat selvästi, miten puna-armeijalle kävisi, jos se hyökkäisi.

Eräs näkemys puna-armeijan hyökkäyskyvystä ja -halusta kesällä 1941, tai pikemminkin niiden puutteesta, tulee sen korkeimman johdon arkistoista. Saksan joukkojen keskityksen itärajalle ja Suomen Lappiin alkukesästä 1941 eivät tietenkään olleet voineet jäädä Neuvostoliiton tiedustelulta huomaamatta. Stavkan, eli suuren yleisesikunnan, uusi päällikkö kenraali Zhukov ehdotti 15.6 ennaltaehkäisevän hyökkäyksen välitöntä aloittamista Saksan hyökkäysvalmisteluja vastaan. Stalin kuitenkin katsoi, ettei puna-armeija ollut mitenkään valmis hyökkäykseen.

Toisaalta nyt käyttöön saaduista arkistomateriaaleista ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että Neuvostoliitto ei olisi aloittanut sotaa Suomea tai Saksaa tai molempia vastaan saatuaan puna-armeijan tähän vaadittuun kuntoon. Varsinkin Suomen kohdalla Molotovin jo marraskuussa 1940 Saksassa esittämät vaatimuksen saada selvittää välinsä Suomen kanssa viittaavat vahvasti Neuvostoliiton haluun Suomen valloittamiseksi. Samoin jo talvella 1940 oli annettu käsky laatia operaatiosuunnitelma myös sen varalle, että sota käytäisiin vain Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tässä helmikuussa 1941 valmistuneessa Suomen suunnan erillissuunnitelmassa Suomen arvioituja 20 divisioonaa vastaan olisi keskitetty kaksi rintamaa ja 49 divisioonaa. Tällä olisi voitu helposti luoda hyökkäykseen tarvittavat painopisteet. selkeästi valmistautumisesta itään suuntautuvaan operaatioon. Suomessa vahvistui entisestään näkemys Auswärtiges Amtin viljelemän virallisen kannan epäluotettavuudesta.



Hyvät kutsuvieraat, on välipuheiden aika

20.5.1941 saapui Saksan lähettiläs Schnurre presidentti Rytin luokse. Hän ilmoitti Saksan ja Neuvostoliiton välien kiristyneen ja sodan olevan mahdollinen, joskin epätodennäköinen. Myös Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen voisi olla mahdollinen. Tämän jälkeen hän ilmoitti Hitlerin pyytäneen Suomesta joitain esikuntaupseereita Saksaan keskustelemaan, miten sotilaallisia toimenpiteitä voitaisiin koordinoida tälläisissä tapauksissa. Ryti lupasi antaa Suomen vastauksen keskusteltuaan sotilasjohdon ja muutaman hallituksen jäsenen kanssa. Mannerheim lähettikin pyydetyn upseeriryhmän heti Saksaan.

Kenraali Heinrichsin johtama sotilasvaltuuskunta saapui Saksan koko asevoimien yleisesikunnan, eli OKW:n, päämajaan Salzburgiin 25.5. Täällä heitä kävi tapaamassa myös OKW:n päällikkö marsalkka Keitel, vaikka itse neuvotteluja johtikin OKW:n operatiivisen osaston päällikkö kenraali Jodl. Mukana neuvotteluissa olivat tärkeimpien yleisesikuntien toimistojen ja osastojen päälliköt molemmilta puolilta. Neuvotteluja jatkettiin 26.5 kenraali Halderin kanssa idän sotaretkestä vastuussa olevan OKH:n päämajassa Berliinissä. Täällä mukana oli mm. kenraali Paulus. Laivaston asiantuntijat kävivät omia neuvottelujaan OKW:ssä samoin vielä 26.5. Neuvotteluissa käsiteltiin pelkästään Saksan Neuvostoliittoon kohdistuvaa hyökkäystä ja pyydettiin Suomea osallistumaan tähän. Sovittiin, että Saksasta saapuisi korkeampi upseeri hakemaan Suomen vastausta 3.6.

Suomen vastaus lähettiläs Schnurren diplomaattisiin kysymyksiin annettiin 31.5. Vahvistetun sotakabinetin istunnossa Rytin luona 30.5 oli päätetty suostua sotilaalliseen yhteistyöhön, jos Saksa takaa Suomen itsenäisyyden vaikka sotaa sen ja Neuvostoliiton välille ei syttyisikään. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen olisi oltava 'casus belli' myös Saksalle. Tämän lisäksi esitettiin toivomuksia Suomen valtion rajoista, elintarvikehuollosta ja eräistä, lähinnä Petsamoon liittyvistä, kauppateknisistä kysymyksistä.

Saksalainen upseerivaltuuskunta saapui 3.6 noutamaan Suomen vastausta Salzburgissa esitettyihin kysymyksiin. Heinrichs ilmoitti Suomen ylipäällikön tervehtineen ilolla esitettyjä ajatuksia ja että ne käsitetään täällä suuren ajan historian merkiksi. Kantanaan varsinaisiin ehdotuksiin Mannerheim ilmoitti näiden olevan riippuvainen Suomen poliittisen johdon päätöksistä. Siitä, oliko kyseessä sitten myönteinen vai kielteinen vastaus on esitetty jyrkän erilaisia tutkintoja. Mauno Jokipii on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että "käytännössä Suomen osanotto Barbarossaan Saksan rinnalla oli tullut peruuttamattomaksi".

Suomi toimitti suojajoukkojen liikekannallepanon 10.6. ja 14.6. Kesäkuun 15. päivänä liikekannallepanon kolmannen vaiheen toimeenpanoa epäröineelle sotakabinetille toimitettiin Saksan sotilasasiamies Buschenhagenin toimesta kopio kenraali Keitelin sähkeestä: "Teidät valtuutetaan selittämään, että Suomen esittämät vaatimukset ja edellytykset suoritettaville toimenpiteille on katsottava täytetyiksi. Merk. Keitel".

Mainittakoon vielä, että Stavkan saamien ohjeiden mukaan yleissuunnitelmassa päävihollisina oli pidettävä Saksaa, Suomea ja Ruotsia. Yleissuunnitelman vihollisarviossa Suomessa arvioitiin olevan sen omien joukkojen lisäksi 7 ulkomaista divisioonaa. Suomea vastaan olisi silloin keskitetty vain 21 neuvostodivisioonaa joilla Suomen armeija olisi pidetty aloillaan sen aikaa, kun varsinainen sota olisi ratkaistu muualla. Vihollisarviota on pidettävä näin jälkikäteen suhteellisen onnistuneena. Se, että saksalaiset joukot toimisivat Pohjois-Suomesta ei siis ollut puna-armeijalle yllätys vaan operaatioanalyysin eräs perusolettamus.





Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimonne veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.

Jatkosotaan ryhtymisen syitä arvioitaessa ei ole syytä aliarvioida talvisodassa menetetyn Karjalan merkitystä. Laatokan Karjalassa ja Kannaksella menetettiin kokonaan 2 kaupunkia, 3 kauppalaa ja 39 maalaiskuntaa. Näin yli 400 000 karjalaista jouduttiin sijoittamaan siirtoväkenä ympäri Suomea. Siirtokarjalaiset muodostivat merkittävän poliittisen ryhmän, jonka jäsenistö lävisti koko vanhan poliittisen puoluejaon IKL:stä sosiaalidemokraatteihin. Heidän etujaan perustettiin valvomaan Karjalan Liitto jo huhtikuussa 1940. Uuden rajan taakse jäi myös merkittävä osa Suomeen 30-luvulla syntyneestä teollisuudesta.

Siirtokarjalaiset vaikuttivat myös toisella tavalla. Puolen miljoonan ihmisen uudelleenasuttaminen loi konkreettisia paineita Karjalan takaisin saantiin myös niillä seuduilla, jonne heidät jouduttiin sijoittamaan. Karjalan takaisin saantia tuettiinkin lähestulkoon kaikkialla Suomessa ja täysin puoluekantaan katsomatta. Poikkeuksen muodostivat ainoastaan ruotsinkielisten alueiden asukkaat; syy tähän lienee yksinkertaisesti siinä, että heidän ei ollut tarvinnut vastaanottaa karjalaisia evakkoja.



Karjala oli verrattavissa parhaisiin peltolakeuksiin Pohjanmaalla yhdistettynä lyhyisiin etäisyyksillä sekä hyviin vesikuljetusmahdollisuuksiin.


Suomi suureksi, viena vapaaksi !

Suur-Suomi aatetta vaali sotien välisenä aikana Akateeminen Karjala-Seura (AKS) sisarjärjestöineen, Itsenäisyyden Liitto sekä muutamat muut heimojärjestöt. Suur-Suomi - ja heimoaatteella oli toki kannatusta myös ennen talvisotaa poliittiseen paitsioon joutuneen Isänmaallisen Kansanliikkeen parissa, mutta tämäkin oli lähinnä AKS:n tuontitavaraa, sillä IKL oli puhtaasti sisäpoliittiseen tarpeeseen perustettu puolue. Vaikka AKS:n hengissä pitämä heimoaate nautti suurta kannatusta nuorten akateemisten ja upseeriston parissa, ei sillä kuitenkaan voi katsoa olleen suoranaista vaikutusta jatkosodan syntyyn ja aika vähän siitä seuranneeseen Itä-Karjalan valloitukseenkaan. On toki huomionarvoista, että Saksan kanssa kauppaneuvotteluja ja myöhemmin nk. sotilaslinjan neuvotteluja hoitaneet evp. upseerit Paavo Talvela ja Ragnar Nordström olivat molemmat vanhoja heimosotureita ja varmasti hyökkäyshenkisiä. Mutta sotapäätökset todellisuudessa tehnyt pieni hallituksen sisäpiiri piti Itä-Karjalaa lähinnä sopivana puolustusalueena satoja vuosia vanhan kolmen kannaksen strategian mukaisesti ja ehkä jopa kaupankäyntivälineenä suursodan lopettavassa rauhankonferenssissa. Tämä ei toki estänyt valtionjohtoa käyttämästä AKS:n asiantuntemusta Itä-Karjalan valloituksen perustelemisessa ja sen tulevan sotilashallinnon suunnittelussa keväällä ja kesällä 1941.



Suomalaiset marginaalinatsit

Kansallissosialistisen aatteen kannatus oli Suomessa itse asiassa jopa hämmästyttävän vähäistä. AKS:n jäsenistön suurin osa ei kannattanut kansallissosialismia ja IKL:kin 30-luvun korporatiivinen valtioidea oli lähinnä pohjalainen kopio Italian fasismista. Varsinaista kansallissosialismia ajettiin 1940-41 lähinnä Erkki Räikkösen johtamassa Itsenäisyyden Liitossa, ex-lähetysneuvos Teo Snellmanin luotsaamassa Suomen Kansallissosialistisessa Työjärjestössä ja armeijasta pois potkitun jääkäriupseeri Arvi Kalstan perustamassa Suomen Kansan Järjestössä. Näiden kannattajakunta oli hyvin marginaalista ja täten esim. ulkoministeri Wittig sopi Saksan lähettilään kanssa kesällä 1941, että Snellmanin ja Kalstan ryhmille ei anneta Saksasta mitään tukea. Räikkönen tosin vieraili ahkeraan Saksassa ja kävi esittelemässä ideoitaan NSDAP:n pääideologi Alfred Rosenbergillekin, mutta ilmeisen laihoin tuloksi. On mielenkiintoista huomata, että iso osa suomalaisista kansallissosialisteista oli itse asiassa ruotsinkielisiä ja -mielisiä ja siten usein aitosuomalaisten oikeistoliikkeiden ulkopuolelle pakosti jääneitä.



Dritte Nordland

Perinteisesti Saksaan suuntautuneet piirit ehdottivat vuonna 1940 useissakin yhteyksissä suomalaisen vapaaehtoisosaston värväämistä Saksan armeijaan. Saksan näet tiedettiin värväävän ulkomaalaisia joukkoja valloitetuista ja ystävällismielisistä maista. Erkki Räikkösen tiedetäänkin ehdottaneen suomalaista yksikköä Waffen-SS:n riveihin heti talvisodan jälkeen. Tarkoituksena näillä ehdotuksilla oli epäilemättä pyrkiä osoittamaan Suomen kiinnostusta sitoutua Saksaan ja saada Saksa siten liittämään Suomi omaan etupiiriinsä. Aluksi näillä ehdotuksilla ei kuitenkaan näy olleen vastakaikua.

Myöhemmin talven lähestyessä tilanne oli jo täysin toinen. Barbarossa suunnitelma oli kovaa vauhtia valmistumassa Suomelle varattuine rooleineen ja merkityksetöntä ei ole sekään, että Waffen-SS:stä vastuussa ollut valtakunnanjohtaja Himmler oli huomannut sen kärsivän kroonista pulaa vapaaehtoisista. SS:n värväysviraston tiedetäänkin aloittaneen jo marraskuusta lähtien suunnittelun vapaaehtoisten värväyksen ulottamisesta Suomeen. Nyt myös Suomessa oli herännyt laajempi kannatus Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoona 27:n perinnepataljoonan tapaisen yksikön perustamiseksi.

Asiasta suomalaisten aktivistipiirien kanssa käytyjen alustavien neuvottelujen jälkeen Himmler ja Hitler vahvistivat värväyksen aloittamisen 30.1. ja 20.2.1941. Suomen poliittinen johto hyväksyi hiljaisesti värväämisen maaliskuun aikana. Pataljoona tosin toivottiin edelleen liitettäväksi Wehrmachtin riveihin Waffen-SS:n sijaan. Mahdollisesti Neuvostoliiton tai Englannin kanssa syntyvän poliittisen selkkauksen vaaraa pienennettiin jättämällä käytännön työn järjestely muodollisesti yksityishenkilöille. Joka tapauksessa jo pelkkä värväyksen salliminen osoittaa, että keväällä 1941 selkkauksen vaara katsottiin nyt selkeästi pienemmäksi uhaksi kuin värväyksen sallimisesta saatavat hyödyt.

Suomen johdon motiivi "panttipataljoonan" luovuttamiseen oli ylläpitää Saksan mielenkiintoa Suomeen, mutta mitkä olivat Saksan motiivit suomalaisten värväykseen? Aihetta runsaasti tutkinut Mauno Jokipii on löytänyt ainakin kolme motiivia: Waffen-SS:n miehistöpula, Saksan halu osoittaa Amerikan Yhdysvalloille uuden Euroopan suurtalousalueen yhtenäisyys ja Suomen sitominen entistä tiiviimmin sille Barbarossa suunnitelmassa varattuihin rooleihin.

Suomalaisten toiveista huolimatta ja osittain Wehrmachtin hidastelun takia suomalainen joukko liitettiin Waffen-SS:n riveihin. Kesällä 1941 sen pääosista tuli 5. SS-divisioonan (Wiking) Nordland rykmentin kolmas pataljoona eli Dritte Nordland.



Olisiko jatkosota voitu välttää?

Itsenäisellä Suomella ei voi katsoa olleen käytännössä mitään mahdollisuuksia välttää toiseen maailmansotaan joutumista. Saksan ja Neuvostoliiton epäpyhän liiton syksyllä 1939 sinetöinyt etupiirijako vei Suomen vääjäämättä sotaan. Sota Neuvostoliiton kanssa olisi voitu välttää vain valtiollinen suvereniteetti menettämällä, kuten oli tapahtunut Baltian maissa. Neuvostoliiton ensimmäisen hyökkäyksen Suomi kuitenkin kykeni kaikkien hämmästykseksi torjumaan, tosin lähinnä puna-armeijan heikkouden ansiosta ja suostuttuaan valtaviin aluemenetyksiin. Kenellekään ei ollut epäselvää, että toista kertaa ei mitenkään kestettäisi. Neuvostoliiton hyökkäävästä käytöksestä ei myöskään ollut jäänyt epäselväksi, etteikö se suorittaisi valtaustaan loppuun heti sopivan tilaisuuden saatuaan. Suomella ei siten ollut mitään reaalisia mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, että se vielä joutuisi osallistumaan suursotaan.

Suomi tarvitsi keväällä 1940 kipeästi apua. Arvioitiin, että pelkästään kenttätykistö tarvitsi lähes 600 uutta tykkiä. Voi tietysti kysyä, eikö tätä apua olisi ollut saatavissa muualta kuin Saksasta? Olihan Suomi saanut Talvisodan aikana jos nyt ei joukkoja niin ainakin materiaaliapua niin Ruotsista, Ranskasta, Englannista kuin USA:sta. Todellisuudessa näistä maista oli kuitenkin saatu "apuna" vain isot kasat romurautaa, jotka nekin saapuivat aivan liian myöhään vaikuttaakseen talvisotaan. Ruotsia lukuun ottamatta suurin osa saadusta "avusta" oli niin vanhoja tykkejä ja pikakivääreitä, että ne olivat olleet vanhoja jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämän lisäksi toimitetut aseet olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin tai osittain toimintakyvyttömässä kunnossa. Se, että tälle avulle annettiin aikanaan niin iso arvo, oli täysin tietoisesti valittu propagandalinjaus; avun liioittelu kun palveli aikanaan sekä sisä- että ulkopoliittisia päämääriä.

Joku voi huomauttaa, että Englannissa oli tosiasiallisesti sotatarvikkeita niin paljon, että sitä voitiin antaa avuksi asti. Onhan tiedossa, että syksyllä 1941 se laivasi lähes 500 panssarivaunua Neuvostoliittoon ja seuraavana vuonna se lähetti vielä lähes 2500 lisää. Mutta syksyllä -41 oli kuitenkin jo ihan eri tilanne kuin vuonna 1940, jonka tirkistysaukosta meidän on asioita arvuutettava. On myös muistettava, että vaikka Saksa ei onnistunutkaan Englannin merisaarrossa, oli Suomen merisaarto täydellinen.

On siis aika turvallista sanoa, että vuonna 1940 Euroopassa oli tasan yksi Suomen tukemiseen kykenevä valtio - Saksa. Saksan ja Neuvostoliiton estettyä heti talvisodan jälkeen Suomen valtioliittohankkeen Ruotsin kanssa oli sekin tie tukossa. Suomen ainoa mahdollisuus oli pyrkiä aktiivisesti luomaan yhteyksiä Saksaan ja saada Suomi Saksan etupiiriin. Ainakin ilman mahdollisuuksia saada Neuvostoliiton seuraavan hyökkäyksen torjuntaan tarvittavia aseita ja pikaista täydennystä elintarviketilanteeseensa Suomen mahdollisuudet tehdä minkäänlaista vastarintaa olisivat olleet mitättömät.

On siten kovin vaikea nähdä, että Suomen valtiojohdon aktiivisessa pyrkimyksessä Saksan suhteiden lähentämiseen olisi ollut kyse mistään oikeasta valintatilanteesta.

Olivatko Suomi ja Saksa sitten ajautuneet liittoon syksyllä 1940 tai keväällä 1941? Valtio-oikeudelliselta kannalta lienee merkittävää, että Suomi ei ollut mukana nk. kolmivalta- tai anti-komintern sopimuksissa. Myöskään Saksan kanssa ei ollut tehty mitään muuta sotilaallista sopimusta kuin syksyllä 1940 tehty kauttakulkusopimus. Samanlainen sopimus oli myös Ruotsilla ja Saksalla. Mitään liittoa ei siis ollut olemassa ainakaan tässä vaiheessa. Itse asiassa Saksassakin oltiin vielä keväällä epävarmoja siitä, saisiko se Suomen mukaan sotaan. Tämän vuoksi Suomeen ei ollut mm. myyty aktiivisessa hyökkäyssodassa tarvittavia aseita. Samoin Suomessa oltiin vielä kesäkuun puoleenväliin asti epävarmoja siitä, syttyisikö Saksan ja Neuvostoliiton välille todella sota. Pelättiin myös Saksan vielä voivan suurvaltapoliittisista syistä myydä sille ystävällismielisen Suomen Neuvostoliitolle. Katkerasti muistettiin, mitä oli tapahtunut syksyllä 1939. Ainoa varma asia tässä vaiheessa oli se, että suurin uhka Suomelle tulee aina idästä.

Vuonnan 1942 ilmestynyt lasten kuvakirja <i>Juhani - meidän sakki Karjalaa valloittamassa.


Yhteisestä vihollisesta liittoon

Sotaa koskevia valintojakin toki tehtiin, mutta nämä tapahtuivat vasta touko-kesäkuussa 1941. Ensimmäinen konkreettinen valintatilanne oli edessä 30.5.-3.6. Silloin Suomen sotilasjohto hallitukselta saamiensa valtuuksien mukaisesti sopi saksalaisten joukkojen tulosta Pohjois-Suomeen ja suomalaisen III armeijakunnan alistamisesta 15.6. alkaen saksalaisille. Näin Suomi sallisi saksalaisille ainakin maaperänsä käytön tulevassa sodassa. Tosin voidaan hyvin perustellusti kysyä, olisiko Saksasta lähes täysin riippuvainen Suomi todella pystynyt estämään saksalaisia joukkoa käyttämästä Lappia, jos se olisi näin halunnut menetellä? Lopullinen valinta sotaan lähdöstä voidaan katsoa tehdyn 16.6.1941. Tällöin Suomi Saksalta saamiensa vakuuksien pohjalta lopulta päätti, että se suorittaa täyden liikekannallepanon ja valmistautuu ottamaan aktiivisesti osaa Saksan sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Liikekannallepanon kolmas, laajin ja ratkaisevin, vaihe aloitettiinkin jo 17.6.

Niinpä kun Joseph Goebbels pääsi 22.6.1941 aamuyöllä radiossa lukemassaan Adolf Hitlerin puheessa hieman lähemmäs loppua, kuului radiosta kok maailmalle: "Yhdessä suomalaisten aseveljien kanssa seisovat Narvikin valloittajan joukot Jäämeren rannalla". Hitlerin puheessaan käyttämää "yhdessä" sanontaa yritettiin heti lievittää Suomessa ja ulkomaille selitettiin Suomen olevan puolueeton. Tässä ei kuitenkaan ollut kyse muusta kun diplomaattisesta viivyttämisestä saada Suomelle oikeutettu casus belli, eli esimerkiksi Neuvostoliitto hyökkäämään Suomeen. Saksalaisia joukkoja oli jo runsaasti Suomessa, Suomen lentokenttiä käytettiin Neuvostoliittoon kohdistuneisiin pommituslentoihin, suomalainen III AK oli alistettu saksalaisille, Saksa oli juuri toimittanut Suomelle raskasta tykistöä ja Suomen joukot hyökkäykseen sopivassa ryhmityksessä. Suomi oli nyt selkeässä liitossa Saksan kanssa, vaikka toki kirjallista sopimusta tästä ei ollut. Suomen silloisenkin lain mukaan myös suullinen sopimus oli kaikkia sitova.

Kun Neuvostoliitto sitten alkoi sopivasti pommittamaan Suomea, kuten oli jo hieman ennakoitu, julisti Presidentti Ryti 26.6. maamme olevan jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa. Tällä ei kuitenkaan voi katsoa olevan kovin suurta merkitystä, sillä käytännössä hyökkäyssotaan oli sitouduttu jo viikkoja aikaisemmin. Niinpä jo kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa siteeratussa Mannerheimin Jatkosodan 1. päiväkäskyssä todettiin: "Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme tänään, jolloin lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetoverina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan."

Kolmen kannaksen oppi näkyy tältä kartalta selvästi.




Epilogi

Nykyisen tutkimuksen valossa on suhteellisen selvää ja kiistatonta, että ainakin hyökkäyspäätöksen tehnyt hallituksen sisäpiiri oli Saksan kanssa liittoutuessaan jalat tukevasti pohjoisessa kotimaassaan. Se vain halusi, edustamansa kansan suuren enemmistön tavoin, vuoden 1939 rajat takaisin. Itä-Karjalan valloituksilla se parantaisi Suomen tulevia puolustusmahdollisuuksia vanhan kolmen kannaksen opin mukaisesti. Näin se myös varmistaisi hyvät asemat suursodan päättävään rauhankonferenssiin.

Presidentti Ryti oli sitä mieltä, että parhaassa tapauksessa tulevassa sodassa Neuvostoliitto heikkenee merkittävästi, samoin myös Saksa ja kuten 25 vuotta aikaisemmin, Amerikan Yhdysvaltojen mukaantulo ratkaisee lopulta sodan demokratioiden voitoksi. Ajatus ei ollut uusi eikä suinkaan suomalaista alkuperää. Ryti oli koko maailmansotien välisen ajan suuntautunut poliittisesti anglosaksiseen maailmaan ja sieltä löytyvät tämän ajatuksen juuret.

Sodan jälkeen presidentiksi valittu Paasikivi sanoi myöhemmin, että entisen presidentti Rytin pitäminen vankilassa sotasyyllisenä oli häpeällisintä, mitä hän oli koskaan tehnyt. Näin varmasti oli.



Taistelut ja niiden ruotiminen päättyvät tältä erää tähän. Kiitos mielenkiinnosta.
Arto Pulkki - valistusupseeri