Arno Forsius

Esitelmä psykiatriaan erikoistuvien lääkärien
valtakunnallisilla koulutuspäivillä Tampereella
30.9.2005

Houruinhoidosta mielenterveystyöhön – lyhyt katsaus psykiatrian vaiheisiin

Seuraavassa esityksessä yritän tuoda esiin laajasta aiheesta eräitä niistä käännekohdista, jotka ovat vaikuttaneet ihmisten ja yhteiskuntien käsityksiin psyykkisistä häiriöistä, niitä sairastavista ja niiden hoitomenetelmistä. Esitykseni etenee aikakausittain, jotka ovat keinotekoisia ja viitteellisiä.

Alkukantaiset kulttuurit (ennen 400 eKr.)

Alkukantaisissa kulttuureissa psyykkiset poikkeavuudet ymmärrettiin yleensä demonien eli pahojen henkien aiheuttamiksi. Niihin voitiin vaikuttaa vain jumalien avulla tai magian keinoilla. Shamaanit ja poppamiehet nauttivat usein huumaavia aineita sairaita hoitaessaan ja loitsujen lukiessaan. Sekä vanhasta että uudesta maailmasta on löydetty esihistoriallisen ajan kalloja, joihin on tehty trepanaatioaukko. Arvelujen mukaan tarkoituksena oli karkottaa aukon kautta mielisairautta tai epilepsiaa aiheuttanut demoni. Mahdollinen teho lienee perustunut suggestioon.

Vanhan ajan lääketiede (400 eKr.–500 jKr.)

Antiikin Kreikassa vallitsi ns. humoraalioppi, jossa sairauksien synty ja olemus pyrittiin selittämään luonnonmukaisin perustein. Oireiden selitettiin syntyvän elimistön perusnesteiden tasapainon häiriöstä. Oppi oli teoreettinen, keinotekoinen ja virheellinen, mutta se hallitsi silti länsimaista lääketiedettä melkein 2000 vuoden ajan. Psyykkisten sairauksien kannalta tärkeimmät olivat lima eli phlegma ja musta sappi eli melanchole. Mielialaan sääteleviä elimiä olivat erityisesti aivot, perna ja kohtu.

Antiikin kaudelta ovat peräisin psyyken tilaa kuvaavat käsitteet, kuten mania, melankolia ja hysteria. Jo Hippokrates (460–377 eKr.) mainitsi, että voimakkaat mielenliikutukset voivat aiheuttaa perusnesteiden epätasapainon kautta myös ruumiillisia oireita. Varsinaisesti Roomassa toiminut Claudios Galenos (n. 129–200 jKr.) toi tunteiden merkityksen lääketieteeseen ja korosti niiden huomioon ottamista tautien synnyssä ja parantamisessa. Tämä näkyi Galenoksen muokkaamassa temperamenttiopissa, humoraaliopin suuntauksessa, joka korosti perusnesteiden laatuominaisuuksien merkitystä.

Mielenhäiriöiden hoidossa pyrittiin eri tavoin palauttamaan perusnesteiden tasapaino lääkkeiden, verenpoiston, ravinnon ja kylpyjen avulla. Liman vähentämiseksi elimistöstä käytettiin limaneritystä, oksennusta ja ripulia aiheuttavia lääkkeitä. Myös suoneniskujen ja kuppauksen tarkoituksena oli yleensä liiallisen limapitoisuuden poistaminen.

Keskiajan lääketiede (500–1400)

Keskiajan alussa kristinusko kohosi läntisessä maailmassa vallitsevaksi uskonnoksi. Ihmisen sairaus ja terveys oli Jumalan vallassa. Rukouksesta tuli ensisijainen keino etsiä sairauden ehkäisyä ja parannusta. Jumalan ja Jeesuksen ohella pyydettiin apua Neitsyt Marialta ja pyhimyksiltä, joilla oli usein suojelutehtävä aivan tietyissä taudeissa. Myös pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan parantavaa voimaa.

Keskiajalla astrologia nousi suureen arvoon. Psyyken häiriöihin vaikuttava lima kuului Kuun (latin. luna, kuu) hallintaan ja mielenvikaisuutta kutsuttiinkin yleisesti nimellä lunatismus. Sana on periytynyt latinasta useihin kieliin ja englannissa lunatic on yhä edelleen mielisairas ja lunatic asylum mielisairaala. Verenpoisto- ja lääkehoidoissakin oli otettava huomioon kuun vaiheiden vaikutus.

Keskiajalla taikausko voimistui myös kirkon piirissä ja katolinen kirkko vahvisti opin noituudesta. Se merkitsi paholaisuskon yleistymistä ja mielisairaus selitettiinkin tavallisesti ihmiseen asettuneesta riivaajasta johtuvaksi (saks. besessen, Besessenheit, ruots. besatt, förhäxad). Rukousten ohella parannuskeinona käytettiin riivaajan pois ajamista eli exorcismia. Noitia poltettiin tuhansittain rovioilla.

Keskiajalla perustettiin useihin kaupunkeihin laitoksia mielisairaita varten. Islaminuskon maissa niitä oli jo 700-luvulta alkaen. Euroopan varhaisimpia hoitolaitoksia oli mm. Metzissä vuonna 1100, Lontoossa vuonna 1247, Uppsalassa vuonna 1305, Bergamossa vuonna 1325, Valenciassa vuonna 1409 ja Nürnbergissä vuonna 1461. Käytännössä ne olivat yleensä vankiloita mielisairaille. Kertomusten mukaan joillakin laitoksilla lienee ollut hoidollista merkitystä. Suomessa oli hospitaali Turussa ainakin vuodesta 1355 ja Viipurissa vuodesta 1475. Niissä on hoidettu myös joitakin mielenvikaisia.

Uuden ajan alkupuoli (1500–1600 -luvut)

Keskiajan ja uuden ajan taitteessa Amerikan mantereelta Eurooppaan tullut kuppatauti levisi nopeasti yli koko maailman. Tauti näytteli sittemmin merkittävää osaa psykiatriassa, sillä sen myöhäinen kolmas vaihe tuhosi tavallisesti aivokudosta ja aiheutti yleisen paralysian (paralysis generalis progressiva) eli halvaavan tylsistymisen. Vielä 1800-luvulla mielisairaaloiden potilaista jopa 30 % oli sitä sairastavia.

Noituuden vastustamisessa oli lääkärikunnallakin merkittävä osuus. Brabantilainen Johann Weyer (1515–1588) katsoi, että noitina pidetyt henkilöt olivat pikemminkin mielenvikaisia ja että heidät oli tutkittava ja hoidettava sen mukaisesti. Weyeriä voidaankin pitää psykiatrisen tutkimuksen uranuurtajana. Mielenvikaisten vertailu narreihin häivytti taudin synkkää luonnetta. Yhteiskunnallisesti sairauksia alettiin tarkastella väestöllisinä ja taloudellisina ilmiöinä.

Lääketieteen kehityksestä huolimatta taikausko rehotti yhä. Lääketieteessä esiintyi uusia teorioita, mm. iatrofysiikka ja iatrokemia. Mielenhäiriöitä hoidettiin edelleen antiikin somaattisilla menetelmillä. Somaattiseksi hoidoksi oli tarkoitettu myös englantilaisen Thomas Willisin (1621–1675) vuonna 1674 kuvaama yllätyskylpy, jossa pahaa aavistamaton hoidettava pudotettiin sillalta veteen. Paras teho saatiin, jos sairas meni tajuttomaksi, sillä tajunnan palaamisen yhteydessä uskottiin myös järjen palaavan.

Valistuksen ja hyödyn aika (1700–1850)

Valistuksen aatemaailma ja myöhemmin Ranskan vallankumouksen kansalaisoikeuksien vaatimukset heijastuivat myös mielisairaiden hoitoon. Hoidettavien epäinhimillisiin oloihin alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota. Varhaisimpia hoidon uudistajia oli italialainen lääkäri Vincenzo Chiarugi (1759–1820), joka toimi mielisairaalan lääkärinä vuodesta 1788 ja julkaisi jo vuosina 1793–1794 laajan, kolmiosaisen teoksen mielisairaiden hoidosta. Englantilainen kveekari William Tuke (1732–1822) perusti Yorkissa 1792 Retreat - hoitokodin, tavoitteena hoito ilman pakkokeinoja. Francis Willis (1718–1807), Englannin kuninkaan George III:n lääkäri, otti käyttöön ”parantavan pakkopaidan”, ja hänen ansiostaan lempeämmät hoitomenetelmät tulivat tunnetuiksi Euroopassa. Ranskalainen lääkäri Philippe Pinel (1745–1826) vapautti vuonna 1794 levottomia mielisairaita kahleista. Muutos oli enemmän symbolinen kuin todellinen. Hän perusteli tekoaan inhimillisyydellä, ei sairaudella.

Psykiatrian kehityksestä saadaan kiittää monin tavoin mielenkiintoa hysteriaa kohtaan 1700-luvulla. Edinburghilainen Robert Whytt (1714–1766) kirjoitti, että voimakas mielenliikutus saattoi aiheuttaa tajuttomuuden kouristuksineen, vaikka ruumis oli muuten terve. Lontoolainen William Rowley totesi, että somaattiset oireet psyykkisissä häiriöissä olivat yhtä todellisia kuin ruumiillisesti sairailla ja että myös niistä kärsivät tarvitsivat hoitoa ja myötätuntoa. Britanniassa Thomas Percival (1740–1804) julisti psyykkiset sairaudet lääkärikunnan huomiota vaativaksi tutkimuskohteeksi. Saksalainen J. Heinroth (1773–1843) toi vuonna 1818 esiin käsitteen psykosomaattinen, jolla hän tarkoitti yleisesti sielun ja ruumiin yhteisyyttä.

Englantilainen William Battie (1703–1776) oli ensimmäinen psyykkisten sairauksien tieteellinen tutkija. Hän perusti St. Luke’s Hospital -sairaalan, antoi lääketieteen opiskelijoille mielitautien opetusta ja julkaisi vuonna 1758 oppikirjan ”A Treatise of Madness”. Hänen periaatteitaan olivat perehtyminen ja ymmärtäminen. Saksalainen Johann Christian Reil (1759–1813) otti käyttöön nimikkeen psykiatria. Hänellä oli psyykkisistä häiriöistä holistinen, joskin somaattiseen perustaan nojaava käsitys.

Psykiatrian opetuksen uranuurtajia 1800-luvulla olivat ranskalainen Jean-Étienne-Dominique Esquirol (1772–1840), jo mainittu Heinroth (1773–1843) ja englantilainen John Conolly. Ensimmäinen psykoterapeutti nykyaikaisessa mielessä oli wieniläinen Ernst von Feuchtersleben (1806–1849), joka mm. otti käyttöön nimityksen psykoosi. Hänen tavoitteenaan oli potilaiden "sekundaari kasvatus", josta hän käytti nimeä re-edukaatio.

Suomessa varhaisimmat psyyken sairauksista luennoineet olivat Turun akatemian lääketieteen professorit Johan Haartman 1770-luvulla ja Israel Hwasser 1820-luvulla sekä Helsingin yliopistossa Immanuel Ilmoni 1840-luvun alussa.

Psyykkisiä sairauksia ei pidetty enää parantumattomina ja aikakauden hoitomenetelmäksi tuli ”moral treatment”. Siinä korostettiin, että sairas ei ollut syypää sairauteensa, että hän ei menettänyt täysin järkevyyttään ja että hänen kykyjään voitiin elvyttää lempeillä ja hyväntahtoisilla menetelmillä. Hoidon antajalta edellytettiin auktoriteettia ja yksilöllistä suhtautumista hoidettavaan.

Yhteiskunnallinen kiinnostus mielisairauksia kohtaan lisääntyi. Useissa valtioissa luotiin niiden hoitoa koskevaa lainsäädäntöä. Sen ja syyntakeisuutta koskevan keskustelun seurauksena syntyi oikeuspsykiatria 1800-luvun alkutaitteessa.

Hoidon kannalta ratkaisevaa oli parantuvien sairaiden siirtäminen heille soveltuviin laitoksiin. Uuden tyylisiä hoitolaitoksia olivat Wienissä Narrenturm 1700-luvun lopulla, Saksassa Sonnenstein 1810-luvulla ja Siegburg 1820-luvulla, Pietarissa ”Kaikkien kärsivien sairaala” 1820-luvulla. Useissa maissa kehitettiin alueellisesti kattavia laitoshoidon järjestelmiä. Sellijärjestelmästä luopuminen vaati myös valvontamenetelmien kohdalla henkilökunnan hoidollisen otteen kehittämistä. Vanhat somaattiset hoidot olivat edelleen vallalla. Uusia hoitomuotoja olivat makuuhoito ja kylvyt. Psyykkisistä hoidoista kokeiltiin satunnaisesti suggestiota ja hypnoosia.

Suomessa annettiin 1840-luvun alkaessa ”asetus heikkomielisten hoidosta” ja avattiin ”houruhuone Helsingin kaupungin tykönä” eli Lapinlahden keskuslaitos. Suomessa virkalääkäriksi aikovien oli palveltava vuodesta 1841 määräaika Lapinlahden keskuslaitoksessa. Seilin leprahospitaalista tuli parantumattomien mielisairaiden turvalaitos.

Lääketieteen murros (1850–1900)

Psykiatriasta tuli akateeminen oppiaine, jonka ensimmäinen professori oli saksalainen Wilhelm Griesinger (1817–1868) vuodesta 1865. Suomessa lääketieteen opiskelijoille annettiin luento-opetusta vuodesta 1893. Christian Sibelius (1869–1922) nimitettiin psykiatrian dosentiksi vuonna 1900 ja ylimääräiseksi professoriksi vasta vuonna 1909.

Saksalainen Emil Kraepelin (1856–1926) oli aikansa tunnetuin systemaatikko. Psyykkisten häiriöiden aiheuttajina pidettiin sekä ulkoisia että sisäisiä tekijöitä, joista edellisiin voitiin vaikuttaa, mutta ei jälkimmäisiin. Psykoosit jaettiin kahteen pääryhmään, paranevaan maanis-depressiiviseen ja parantumattomaan dementia praecoxiin eli skitsofreniaan, joka johti tylsistymiseen. Ajalle ominaista oli pelko ihmiskunnan ja -rodun degeneraatiosta perimän heikkenemisen johdosta. Syinä pidettiin heikkomielisyyttä, epilepsiaa, sukupuolitauteja, alkoholismia, huonoa elämäntapaa, sosiaalisia vaikeuksia ym.

Hoidot olivat enimmäkseen somaattisia, makuuhoitoa, kylpyjä, työterapiaa. Pakkokeinoihin jouduttiin yhä turvautumaan usein. Rauhoittavina lääkkeinä käytettiin bromisuoloja, kloraalia, paraldehydiä, amyleenihydraattia, sulfonaalia ja trionaalia, tarvittaessa myös oopiumia, morfiinia ja skopolamiinia. Kirurgisia hoitoja olivat munasarjojen ja kivesten poistot sekä nenän limakalvojen leikkaukset ym.

Suomessa asetettiin mielisairaaloiden ja vankiloiden papeille 1840-luvun lopulla velvollisuus yksityisiin keskusteluihin laitoksissa olevien kanssa. Tavoitteena oli hengellisen elämän tasapaino ja parannukseen pyrkiminen. Psyykkisten hoitojen kehitys oli hidasta. Hypnoosia käytettiin hysterian hoidossa 1800-luvun lopulla (Charcot ym.). Sigmund Freudin (1856–1939) kehittämä psykoanalyysi loi pohjaa psykoterapian kehitykselle.

Psykiatristen hoitolaitosten epäkohtiin ja niiden korjaamiseen tarttuivat 1800-luvun puolivälin aikoihin mm. Englannissa psykiatri John Conolly sekä entinen psykiatrinen potilas John Perceval (1803–1876), joka perusti yhdistyksen Alleged Lunatics’ Friend Society. Yhdysvalloissa opettajatar Dorothea Lynde Dix’in (1802–1887) toiminta johti noin 30 uudenaikaisen valtiollisen hoitolaitoksen perustamiseen. Myös yksityisiä hoitolaitoksia perustettiin lisää.

Saksalainen lääkäri ja kirjailija Heinrich Hoffmann (1809–1894), kuuluisan Jörö-Jukka -lastenkirjan tekijä, oli kiinnostunut erityisesti lasten sairauksista ja psykiatriasta. Hän perustikin vuonna 1864 Frankfurtissa (am Main) kaupungin mielitauti- ja epilepsiasairaalan yhteyteen ensimmäisenä erityisen osaston psyykkisesti poikkeavia lapsia varten.

Suomessa liitettiin viiteen lääninsairaalaan pienehköt psykiatrian osastot vuonna 1882. Niuvanniemen keskuslaitos avattiin vuonna 1882 ja Pitkäniemen keskuslaitos vuonna 1899. Kunnalliskoteihin oli rakennettava vuodesta 1889 alkaen houruinosastot. Käkisalmen entisen vankilan tiloihin perustettiin turvalaitos, jossa hoidettiin myös kriminaalipotilaita.

1900-luvun alkupuoli (1900–1950)

Psyykkisten häiriöiden diagnostiikassa tapahtui edistymistä. Psyykkisten häiriöiden aiheuttajina pidettiin perinnöllisiä, orgaanisia, psyykkisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Neuroosien merkitys korostui. Psykologinen tutkimus ja psykoanalyysi kehittyivät. Psykoterapian käyttö oli vähäistä.

Psykiatrisissa sairaaloissa oli jopa 1/3 osa aivokuppaa sairastavia. 1910-luvun alkutaitteessa kehitetyt arsfenamiini (1909) ja neoarsfenamiini (1911) eivät tehonneet siihen. Saksalainen Julius Wagner von Jauregg (1857–1940) otti vuonna 1918 aivokupan hoidossa käyttöön keinotekoisesti istutetun malarian, josta ehkä kolmannes potilaista hyötyi ainakin osittain. Vasta penisilliini ratkaisi kuppataudin ongelman 1940-luvun lopulta alkaen.

Suomessa rakennettiin 1910-luvulla ja 1930-luvun alkutaitteessa kunnallisten piirimielisairaaloiden verkosto. Lisäksi perustettiin kaupunkien mielisairaaloita, kunnalliskotien mielisairasosastoja ja yksityisiä hermoparantoloita. Sairaansijat täyttyivät kuitenkin pian, sillä suuri osa potilaista oli pysyvän hoidon tarpeessa. Psykiatriseen hoitoon alettiin myös kouluttaa hoitohenkilökuntaa. Levottomien potilaiden vuoksi oli yhä turvauduttava usein tahdonvastaiseen hoitoon ja pakkokeinoihin.

1900-luvun alkupuolella kehitettiin rauhoittaviksi lääkkeiksi barbituurihapon johdannaisia, mutta niihin liittyi paljon haittoja. Lyhytvaikutteisia valmisteita voitiin käyttää ns. kestounihoitoon, jonka sveitsiläinen J. Klaesi kehitti 1920-luvun alussa. Myönteisinä pidettyjen tulosten vuoksi se oli paikoin käytössä aina 1950-luvulle saakka vakavistakin haitoista huolimatta.

1930-luku oli shokkihoitojen kehittämisen kautta. Wieniläinen Manfred Sakel (1900–1957) havaitsi eräissä psyykkisissä häiriöissä insuliinisokin seurauksena paranemista, jonka arveltiin johtuvan insuliinin aiheuttamista kouristuksista. Unkarilainen Joseph von Meduna alkoi käyttää Budapestissa kouristusten aikaan saamiseen keskushermostoa kiihottavaa kardiatsolia. Italialaiset Ugo Cerletti (1877–1963) ja Lucio Bini (1908–1964) ottivat vuonna 1937 käyttöön sähköshokin. Insuliini- ja sähkösokkeja on annettu valikoiduissa tapauksissa viime aikoihin saakka.

Ensimmäiset psykokirurgiset aivoleikkaukset tehtiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa (Gottlieb Burckhard ja Ludwig Puusepp), mutta ne yleistyivät vasta 1930-luvun lopulla Egas Monizin (1874–1955) saatua Nobelin palkinnon. Eräiden hermoratojen katkaiseminen vaikutti hillitsevästi mielisairauksiin liittyvien levottomuus- ja harhaisuusoireisiin. Sen haittapuolena oli usein tylsistymistä ja halvausoireita. Suomessa hoito yleistyi vasta 1940-luvun loppupuolella ja siitä luovuttiin 1960-luvulla.

Rotukysymykset ja perimän degeneroitumisen uhka tulivat ajankohtaisiksi 1930-luvulla. Silloin Suomessakin säädettiin vuonna 1935 steriloimislaki, jolla myös psyykkisesti sairaita voitiin steriloida tahdonvastaisesti sairauden perinnöllisyyteen vedoten. Tämä toiminta päättyi meillä vasta 1950-luvulla. Pisimmälle mentiin natsi-Saksassa, jossa mielisairaita ja muita perimältään ala-arvoisina pidettyjä ihmisiä surmattiin suunnattomia määriä toisen maailmansodan vuosina.

Vaikeissa sosiaalisissa oloissa ja muissa psyykeä kuormittavissa tilanteissa elämisen on selvästi havaittu lisäävän psyykkisten häiriöiden syntyä. Ongelmia on pyritty lievittämään tai ehkäisemään mm. hyväntekeväisyyden, kansansivistyksen kohottamisen, lastenhoidon kehittämisen, köyhyyden lievittämisen, alkoholismin vastustamisen ja työttömyyden poistamisen avulla. Mielenterveyden edistäminen sai kiinteämpiä muotoja jo 1800-luvun lopulla. Suomessa Lapinlahden keskuslaitoksen ylilääkärin A. Thiodolf Saelanin (1834–1921) aloitteesta vuonna 1897 perustettu Sielunterveysseura lienee ollut ensimmäinen laatuaan koko maailmassa. Seuran nimeksi tuli vuodesta 1952 Suomen Mielenterveysseura.

Yhdysvaltalaiset Clifford Wittingham Beers (1876–1943) ja A. Meyer määrittivät vuonna 1907 mentaalihygienian eli mielenterveystyön sielullisten sairauksien vastustamiseksi ja niiden hoitomenetelmien kehittämiseksi. Beers, entinen mielisairaalan potilas, ryhtyi koko tarmollaan hoitamaan mielenterveysliikettä ja julkaisi vuonna 1908 teoksen “A Mind That Found Itself”. Useille kielille käännettynä se innosti mielenterveysalalla työskenteleviä, opiskelijoita ja maallikkoja kehittämään psykiatrista huoltoa kunnissa, kouluissa ja hoitolaitoksissa. Beers perusti vuonna 1908 yhdistyksen ”Conneticut Society for Mental Hygiene”, jonka tarkoituksena oli edistää psyykkisesti häiriintyneiden hoidon tasoa, ehkäistä mielenhäiriöiden ja heikkomielisyyden syntyä, suojella mielenterveyttä sekä levittää asiallista informaatiota. Beersin aloitteesta perustettiin myös kansallinen yhdistys vuonna 1909 ja kansainvälinen yhdistys vuonna 1919.

1900-luvun loppupuoli (1950–2000)

Psyykkisten häiriöiden monisyntyisyys tunnustetaan. Lääkkeiden vaikutus molekyylitasolla kemiallisiin ja entsymaattisiin tapahtumiin on vahvistanut käsitystä psyykkisten oireiden somaattisesta perustasta. Toisaalta tutkimukset ovat osoittaneet, että myös psyykkiset kokemukset vaikuttavat solujen aineenvaihduntaan, joka puolestaan ohjaa aivokudoksen kehitystä ainakin lapsilla. Toistaiseksi on tuntematonta, voivatko psyykkiset tapahtumat aiheuttaa pitkäaikaisia tai pysyviä muutoksia jo kehittyneen hermokudoksen toiminnassa ja reseptoreissa tai muissa rakenteissa.

1900-luvun puolivälistä lähtien on ollut käytössä uusia, psykooseja paremmin rauhoittavia lääkkeitä, joiden pääryhmät ovat: manialääkkeet (litiumyhdisteet), antidepressiivit, antipsykootit (neuroleptit) ja anksiolyytit. Täsmähoitojen tavoittelusta huolimatta nykyistenkin lääkkeiden hoitotulokset osoittavat, että ne ovat teholtaan riittämättömiä, ja haitat osoittavat, että ne eivät osu pelkästään tarkoitettuun kohteeseen. Tai ehkä nykyisillä hoidoilla ei ole ylipäätään mahdollista vaikuttaa sairauden syynä olevaan perustapahtumaan.

Antipsykootit ovat rauhoittaneet psykiatriset hoitolaitokset muihin sairaanhoitolaitoksiin verrattaviksi ja myös psykiatrisia akuuttiosastoja on voitu sijoittaa muiden erikoisalojen kanssa yhteisiin laitoksiin. Tahdonvastainen hoito on vähentynyt voimakkaasti. Lääkehoito on tehnyt mahdolliseksi potilaiden hoitamisen varsin laajasti laitosten ulkopuolella, usein kyllä mittavien tukihoitojen turvin. Psykoterapia on lisännyt suosiotaan, mutta sen tulokset ovat vaikeasti arvioitavissa ja kentällä vallitsevat osittain ”villit markkinat”. Käytännössä tarvitaan erityyppisten hoitojen yhdistelmiä, moniammatillista yhteistyötä ja kokonaisvaltaista kuntoutusta.

Uudet lääkkeet ja voimavarojen karsiminen ovat johtaneet laitospaikkojen vähentämiseen ja mm. 1950-luvulla rakennetun B-sairaalaverkoston purkamiseen. Avohoidon kehitys ei ole eri syistä lisääntynyttä tarvetta vastaava ja psykiatriassa hoitotilanne on monin paikoin hyvin vaikea. Psyykkistä ympäristöä kuormittavat ja hoidon tarvetta lisäävät mm. sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat, elämäntapojen ja perhekokonaisuuksien hajoaminen, alkoholin, huumeiden ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö, lasten ja nuorten vaikeudet sekä vanhusten määrän kasvu.

Mielenterveystoiminta tuli Suomessa mukaan lainsäädäntöön vasta vuoden 1990 mielenterveyslaissa. Sen kehittäminen on entistä tärkeämpää kaikilla osa-alueilla. Potilaan oikeusturvasta ja hoitoon pääsystä on säädetty lailla.

Lisätty helmikuussa 2006 Heinrich Hoffmannia ja lasten psykiatrista hoitoa koskeva kohta. Lisätty toukokuussa 2006 Vincenzo Chiarugi'a koskeva maininta ja kirjallisuuteen Edward Shorterin teos Psykiatrian historia.

Kirjallisuutta:

Achté, K.: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaala 1841–1971. Otava, Helsinki. Keuruu 1974.

Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

Achté, K., Alanen, Y. O. ja Tienari, P.: Psykiatria. Toinen, uudistettu painos. WS Oy, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1971.

Goshen, C. E.: Documentary History of Psychiatry. A Source Book on Historical Principles. Vision, London. Printed in USA 1967.

Haring, C. und Leickert, K. H.: Wörterbuch der Psychiatrie und ihrer Grenzgebiete. F. K. Schattauer Verlag, Stuttgart – New York. Miesbach 1968.

Hoff, H. (Herausg.): Therapeutische Fortschritte in der Neurologie und Psychiatrie. Urban & Schwarzenberg, Wien – Innsbruck. Wien 1960.

Kaila, M.: Psykiatrian historia lääketieteen yleiskehityksen ja kulttuurihistorian valossa. WS Oy, Porvoo 1966.

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3 uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856).

Panse, F. (und Mitarbeiter): Das psychiatrische Krankenhauswesen. Entwicklung, Stand, Reichwelte und Zukunft. Georg Thieme Verlag, Stuttgart. Unterjesingen – Tübingen 1964.

Pelkonen, O. ja Ruskoaho, H. (toim.): Lääketieteellinen farmakologia ja toksikologia. Toinen, uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki. Vammala 1998.

Psykofarmaka. Teoretisk bakgrund och praktisk användning. (Ed. B. Gerle). AB LEO, Hälsingborg 1968.

Pöldinger, W.: Yleiskatsaus psykofarmakoterapiaan. F. Hoffmann – La Roche & Co. A.G., Basel, Sveitsi, Basel 1967.

Railo, J. E.: Psykiatrian opetuksen alku Suomessa. Teoksessa: Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.

Szasz, T. S.: The Myth of Mental Illness. Foundations of a Theory of Personal Conduct. Secker & Warburg. Printed in England 1962.

Lisäys toukokuussa 2006:
Shorter, E.: Psykiatrian historia. Mielenterveyden keskusliitto (ja Psykiatrian yhteistyö ry), Helsinki. Helsinki 2005.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON