Helmikuun 18. päivän ilta oli musertavan hiljainen tallissa. Tuntui kuin koko talli olisi pidättänyt hengitystään. Olimme juuri palanneet Tempperamentin kanssa klinikalta mukanamme lohduttomia uutisia: Tempun huonoksi mennyt kunto johtui pahalaatuisesta kasvaimesta vatsassa. Leikkaaminen olisi toki onnistunut, mutta koska se kasvain oli suurentunut voimakkaasti, oli se vahingoittanut sisäelimiä niin, ettei mitään ollut tehtävissä. Viimeisen illan aikana tammani oli hyvin tokkurainen, kipulääkitys oli hyvin voimakas. Seisoessani sen vieressä karsinassa katsellen sen kuihtunutta olemusta, en voinut olla tuntematta ahdistusta, syyllisyyttä ja jopa raivoa: Miksi juuri minun kauniille liinaharjalleni määrättiin tälläinen loppu? Tempperamentti jos kuka olisi ansainnut kuolla kiiltäväkylkisenä ja voimakkaana, juuri sellaisena mitä se oli koko elämänsä aikana ollut lukuunottamatta viimeisiä kuukausia.
Seuraavan aamun sarastaessa taivaanrannassa harjasin Tempun viimeisen kerran. Vaikka Temppu huojui siinä vieressäni hyvin heikkona, en voinut kuvittelematta, että sen silmissä kuitenkin näkyi vielä elämä, pilkahdus lempeyttä. Ja kun rapsutin liinakkoani sen lempikohdasta ryntäistä, se töykkäsi minua turvallaan, kuin lohduttaen: Älä itke omaihmiseni, minulla on kohta hyvä olla. Auringon kivutessa hitaasti pakkashuuruisten kuusien takaa saapui eläinlääkäri, joka auttoi Tempperamentin rajan ylitse. Kyyneleisin silmin ja musertunein sydämin saatoimme Tempun laiduntamaan sateenkaaren tuolle puolen ystävänsä Anninan kanssa, paikkaan jossa ei tunneta kipua, surua ja sadetta.
Tempperamentin maallinen taival päättyi 19. helmikuutta vuonna 2004.
Tammaa jäivät kaipaamaan lukuisat ystävät ja tuttavat, joita sen charmikas luonne keräsi ympärilleen pitkän eliniän kuluessa. Oman liinakkoni verenperintöä jatkavat kuitenkin upeat jälkeläiset ja juuri niiden katseessa näen palasen Tempperamentin kultaisesta sydämestä. Nuku rauhassa, Tempperamentti...
