[Artikkelin loppu ]

Suurlahjoittaja Erik Johan Längman ja hänen sukunsa. [1]

Yrjö Blomstedt

Längman-suvun vanhimmat tunnetut jäsenet olivat talonpoikia Revonlahden eli Siikasuun kylässä jo 1500-luvun lopulla. Kantaisä, muuan Tapani Laurinpoika myös Märsyksi kutsuttu, otti vuoden 1592 tienoilla viljelykseensä tilan kyseessäolevassa kylässä, tilan, joka näyttää nyttemmin Ankeria-nimisen taloryhmän kantatalolta. Tapanin jälkeen mainitaan isäntänä 1640-luvulta lähtien hänen poikansa Eerikki Tapaninpoika Märsy eli Ankeria, joka luultavasti 1675 kuoli jättäen tilan leskelleen Maalin Eerikintyttärelle. Naisvaltikka oli kuitenkin lyhytaikainen: vuodesta 1677 on isäntänä jo vanhin poika Heikki.

Toinen poika Eerikki Eerikinpoika nimeltään omisti vuodesta 1677 samassa kylässä Korkalan talon, jonka hän kuitenkin jo 1680-luvulla luovutti pojalleen Antti Eerikinpojalle, mutta tuli tämän kuoltua 1695 uudelleen isännäksi. Jo seuraavana vuonna hän taas oli - nähtävästi raihnaisuuden vuoksi - luovuttanut tilan toiselle pojalleen Elias Eerikinpojalle, mutta tämän siirryttyä setänsä tilaa vanhaa Ankeriaa hoitamaan, tulikin isännäksi nuorin veli Heikki Eerikinpoika.

Elias Eerikinpoika, Ankerian isäntä, oli hyvin menestyvä, taloudessaan tarkka talonpoika. Tultuaan 1697 setänsä Heikki Eerikinpojan talon hoitajaksi, tämän pojan kykenemättömyyden vuoksi, hän muutamassa vuodessa sai ulosteot ja rästit suoritetuksi, paransi talon rakennuksia ja viljelyksiä ja sai - tosin serkkuaan Jaakko Heikinpoikaa vastaan käräjöityään - koko tilan omistukseensa. Sitä ennen hän jo oli hankkinut itselleen Nissilän tilan samassa Revonlahden kylässä ja vuonna 1705 hän lisäksi osti kaksikin Länkisen nimellä kulkevaa taloa, edelleen samassa kylässä. Elias Eerikinpoika Ankeriasta eli Nissilästä tulee Elias Eerikinpoika Länkinen, suurtalollinen Siikajokilaakson mittapuiden mukaan, joka omien kättensä työllä on luonut omaisuutensa. Tämä saavutus jo sinänsä osoittaa tavallista suurempaa taloudellista tajua, ja tajuamme hänen kykynsä oikein vasta silloin, kun asetamme hänet kato- ja sotavuosien synkkää taustaa vasten.

Isonvihan aikana Elias Eerikinpoika näyttää jättäneen talonpidon vanhimmalle pojalleen Jaakko Eliaanpojalle, mutta vasta 1726 päättyy hänen toimelias elämänsä. Jaakko jatkaa isänsä työtä, sijoittaa eräät poikansa avioliittojen kautta isänniksi vauraisiin jokilaakson taloihin ja jättää talon kahdelle pojalle perinnöksi. Mieskantainen linja katkeaa kuitenkin 1820-luvulle tultaessa ja talo siirtyy kotivävyille - erään kotivävyn poika on, se voidaan sivumennen tässä mainita, tunnettu koulumies Jaako Länkelä.

Mutta Elias Eerikinpojalla oli nuorempikin poika vuonna 1695 syntynyt Eerik Eliaanpoika Länkinen, joka lähti etsimään onneaan uudesta elämänpiiristä ja uusista oloista tervaporvarien Oulusta. Valitettavasti ei lähteistä käy ilmi, kuka oli Eerik Eliaanpojan isäntänä hänen astuessaan ensi askeleitaan kauppiaan uralla. Kauppiaaksi tulo ei ollut helppoa: raskas ruumiillinen työ kävi aloittelevalle kaupparengille täydestä kauppasivistyksestä, vasta kauppa-apulaisasteella vaadittiin kirjoitus- ja laskutaitoa. Mahdollisesti isäntänä oli eräiden tuomiokirjaosviittojen mukaan joku Nylandereista. Tätä tukee sekin, että Eerik Eliaanpoika 1727 solmi avioliiton kauppias Matts Nylanderin tyttären Marian kanssa. Samoihin aikoihin hänellä oli pääomaa ja tarmoa kerättynä itse ryhtyäkseen omaksi isännäkseen: toukokuussa 1728 hänestä tuli kauppaakäyvä porvari Oulun kaupunkiin.

Isänsä tavoin yritteliäänä, tarkkana taloudessaan ja ahkerana Eerik Länkinen vaurastui vuosi vuodelta. 1730-luvulla on Länkisen nimessä jo liikaa talonpoikaista sarkavaatteentuoksua ja niin hänestä tulee Längman. Ja kun tullaan 1740-luvulle ei häntä enää väheksyen kutsuta pelkäksi porvariksi raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa; hän on »Herr Handelsmannen Erik Laengman».

Muiden menestyvien oululaisten kauppiaskumppaniensa tavoin Längman toimi omilla aluksillaan. Hän osteli tervaa ja viljaa, voita ja turkiksia Ouluun saapuvilta Pohjanmaan ja Savon talonpojilta tai kuivattua kalaa venäjänpuoleisilta kauppamiehiltä Kajaanin markkinoilla ja kuljetti tavarat kevään tullen laivallaan Tukholmaan. Hattujen sodan aikana hän Nordstjernan-laivallaan armeijan laskuun kuljetti viljaa Tukholmasta Helsinkiin. Eräällä matkallaan hän teki haaksirikon Ahvenanmerellä itse kuitenkin pelastuen merihädästä.

Kuollessaan oli hänellä taattu asemansa kaupungin johtavien kauppiaiden joukossa. Pesän puhdas omaisuus oli yli 55.000 riikintalaria - huomattava summa siis. Pesässä oli runsaanlaisesti kultaa ja hopeaa, rahaa, laivaosuuksia sekä talo Limingankadun ja Lamminkujan kulmassa. Omaisuus jaettiin lesken ja kahden pojan Matthiaan ja Jaakopin kesken. Näistä vanhempi oli isänsä kuoleman aikoihin jo ylioppilas.

Nuorempi sensijaan edusti yhteiskunnallisesti matalampaa tasoa ollen ensiksi merimies, sittemmin kaupunginpalvelija, porvari ja lopuksi itsellinen, kunnes 1796 - nähtävästi humalapäissään - kuoli lumihankeen. Vaimonsa Magdalena Junneliuksen, Oulun kirkkoherran tyttären, kanssa hänellä oli kolme täyteen ikään varttunutta poikaa jotka kaikki katoavat minulle tuntemattomiin kohtaloihin. Ehkäpä Oulun tuomiokirjojen tarkka tutkiminen antaisi heistä tietoja.

Vanhempi pojista Matthias Laengman, pohjalainen ylioppilas vuodelta 1747, oli väiteltyään oppiarvoa varten ensin pro exercitio dosentti Benedict Krookin johdolla heprean kielestä ja pro gradu professori Mennanderin johdolla apokalyptisesta aiheesta saanut maisteriseppeleen 1751. Turhaan tavoiteltuaan tieteellistä uraa hän dosentuurihakemuksensa tultua 1752 ja toistamiseen 1754 hylätyksi rupesi papiksi ja tuli viimeksimainittuna vuonna Piikkiön kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1754 hän solmi Lohjalla avioliiton sikäläisen kirkkoherran, lääninrovasti ja maisteri Abraham Roeringin tyttären Maria Christinan kanssa, jolloin häärunoilija maisteri Matthias Rennerus katsoi, molempia osapuolia tarkoittaen, aiheelliseksi otsikoida tilapäisrunonsa »At gifta sig så höst som vår, går an, då man godt gifte får». Neljää vuotta myöhemmin 1758 Längman oli kirkkoherransijaisena Lohjalla ja vuodesta 1762 samanlaatuisessa toimessa Karjaalla, kunnes hänelle :1769 uskottiin oma seurakunta Loppi. Lopen kirkkoherrana hän toimi kuolemaansa saakka kesään 1785.

Lapsia oli hänellä avioliitossaan kaikkiaan kymmenen, mutta ajan tavan - jos sana sallitaan - mukaan vain neljä näyttää eläneen täysikasvuisiksi. Tietoa ei ole, minne 1765 syntynyt poika Carl Gustaf joutui; missään tapauksessa hän ei - yhtävähän kuin äskenmainitut kolme oululaista serkkuaan - ole jättänyt tunnettuja jälkeläisiä. Uudellamaalla ja Helsingissä 1800-luvun alusta lähtien mainitut Längmanit olivat talonpoikaista juurta Pornaisista.

Tyttäriä oli kaksi. Molemmat solmivat avioliiton aliupseerien kanssa: vanhemman puoliso oli kersantti Lovin, nuoremman majoittaja Finérus, kumpikin Hämeen-Uudenmaan rajaseutujen alempaa säätyläistöä.

Toinen pojista, Abraham Erik, palasi takaisin isoisänsä uralle, muutti isänsä kuoltua Porvooseen ja rupesi kauppias Petter Naeslindhin palvelukseen. Vuonna 1793 hänestä tuli kauppa-apulainen ja 1797 hänellä oli tarpeeksi pääomaa ja rohkeutta oman liikkeen avaamiseen. Mentyään naimisiin Lopen aikaiseen tuttavapiiriin ja myöhemmin tavallaan (sisaren avioliiton kautta) sukulaiseksikin tulleen kersantinlesken Eva Wassénin, o.s. Jusselius, kanssa, hän innolla ryhtyi hoitamaan puotiaan Porvoossa ja laajoja liiketoimiaan niin kaupungissa kuin markkinamatkoilla maaseudulla. Hänen varastoissaan oli siirtomaantavaroita, suolaa, puutavaraa, viljaa ja jonkun verran tervaakin. Markkinamatkat kulkivat Heinolaan ja Anianpeltoon päin. Eräällä tällaisella matkalla hänet kohtasi äkkikuolema Sysmässä 1810. Lapsia avioparilla oli vain kaksi, pienenä kuollut tytär Eva Kristina sekä Erik Johan s. Porvoossa 24. toukok. 1799.

Erik Johan Längman näyttää jo alunperin kuin predestinoidulta kauppiassäätyyn. Kohtalo oli ollut siinä mielessä varsin suopea hänen esi-isiään valitessaan. Se oli johdattanut Eerik Länkisen Ouluun porvariksi ja vävyksi Nylanderien nousevaan kauppiassukuun, se oli pannut Matthias Laengmanin valitsemaan puolisonsa Roeringien kokkolalaisesta kauppiassuvusta, jonka taloudelliset vaistot eivät uinuneet papinkaavunkaan alla ja vihdoin Abraham Erik Laengmanin naimaan Jusseliusten ensimmäisten, vielä pappissäädyssä pysyttelevien polvien tyttäristä nivoen näin sukulaisuussuhteen - joskin kaukaisen - Eerik Johan Längmanin ja häntä hieman myöhempien Porin mahtavien Juséliusten välille. Sille, joka tahtoo seurata »pahan veren» kulkua ja nähdä Erik Johan Längmanin mystillisissä, epämiellyttävissä ja selittämättömissä piirteissä jotakin vanhatestamentillista kostoa kolmanteen ja neljänteen polveen, on esivanhemmissa lisäksi tarjolla Lopen synkkämaineiset Lovinit - äidinäidin isoisä kersantti Carl Gustaf Lovin oli teilattu vaimonsa murhasta.

Kauppiaanuransa Erik Johan Längman aloitti Porvoossa, missä hän 14-vuotiaasta palveli puotipoikana ja kauppapalvelijana A. F. Stjernbergin luona aina vuoteen 1820 saakka, mistä hänen prinsipaalinsa todistaa, että hän »genom sin flit och idoghet varit till ett fullkomligt nöjaktigt biträde». 1820 hän siirtyi Helsinkiin S. A. Wathénin kauppakirjanpitäjäksi ja hoiti tätä tointa »troget, ärligt och beskedligt». 1823 hän pyrki kauppiaaksi, osoitti kauppiaiden Sundmanin ja Waseniuksen pitämässä kuulustelussa »behjelpeliga kunskaper» ja otettiinkin koti- ja ulkomaankauppaa harjoittavaksi kauppiaaksi 17. tammik. 1824.

Erik Johan Längman ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään vaatimaton yrittäjä, sillä jo ensimmäisenä toimintavuotenaan hänellä oli varaa pitää kahta kauppapalvelijaa ja vuonna 1827 peräti neljää ja lisäksi neljää renkiä. Hänen uskollisimpana apulaisenaan toimi kauppa-apulainen, sittemmin kirjanpitäjä Fredrik Sibelius. Mutta nuori yrittäjä kiristi jousta liian kireälle ja romahdus tapahtui. Jo vuonna 1829 oli hänen pakko tehdä vararikko, oikea »brakkonkurs». Velkoja oli lähes 70.000 ruplaa, joiden lisäksi hän oli kärsinyt merivahinkoja yli 85.000 ruplan arvosta. Näitä vastaan oli omaisuutta 94.000 ruplan arvosta. Velkojia oli Lyypekistä, Hampurista, Grünbergistä ja Tukholmasta, useimmat suuria kauppahuoneita kuten Süchting & Horning, Carl Krohn, Jacob Heymann, Hess' Witwe, M. H. Cords Söhne j.n.e. ja lopputuloksena oli, että Längman monien mutkien jälkeen asetettiin konkurssitilaan. Hänen korkealletähtäävä kauppiaanuransa Helsingissä oli päättynyt. Hän luopui suuresta liikehuoneistostaan Sederholmin talossa Senaatintorin kulmassa ja asettui asumaan muutaman leskivaimon tontille rakentamaansa pieneen mökkiin. Siellä hän eleili hiljaisuudessa, kunnes kuten maistraatinsihteerin vaalia varten 1835 tehty luettelo osoittaa hänen tiedettiin lähteneen Kuopioon.

Näinä hiljaisina vuosina Längman oli solminut vankat suhteet erääseen merkittävään kauppahuoneeseen, Viipurin Wahleihin ja yhdessä Paul Wahlin kanssa hän osti Varkauden ruukin. Nyt alkoi myötäinen tuuli puhaltaa Erik Johan Längmanin purjeisiin.

Veisi tässä liialti aikaa seikkaperäisesti ryhtyä selvittelemään Erik Johan Längmanin liiketoimia ja yrityksiä kaiken käytettävissä olevan lähdemateriaalin pohjalta. Riittänee, kun sopivasti lyhennellen siteeraamme varhemman sahateollisuutemme kronikoitsijan, Nils Meinanderin »esisahan tarinaa»:

Längman toimi samanaikaisesti eri osissa maata. Hänen liikeyhteytensä ulottuivat herkkinä pyyntilonkeroina yli metsäseutujemme. Kaikkialla hän sukelsi esiin, missä voittoja oli korjattavissa, mutta hänellä ei ollut malttia rauhassa rakentaa kivi kiveltä nähdäkseen aikaansaannoksensa kasvavan joksikin kokonaisuudeksi. Vaikka hänen nimensä usein mainitaan asiakirjoissa ja vaikka hän sekä Suomeen että Ruotsiin perustamillaan suurilla säätiöillä on liittänyt nimeensä kuolemattomuuteen tähtäävän osoitelapun, tiedetään hänestä hyvin vähän. Hänen persoonaansa liittyy jotain mystillistä ja tarunomaista. Mitään toiminimeä hän ei milloinkaan perustanut, hänellä ei ollut jälkeläisiä eikä jälkimaailmalla ole edes tietoa siitä, minkälainen hän todella oli. Hänestä ei ilmeisesti ole mitään kuvaakaan.

Koettaessamme rekonstruoida hänen yhtymänsä, konserninsa, ääriviivoja - ja konserniksi voimme todella hänen liikeluomustaan nimittää - huomaamme, että Päijänteen seudut olivat sen maantieteellisenä keskipisteenä. Siellä hänellä oli suuria osuuksia Ummeljoen sahaan (Anjalassa) ja Muuramen sahan hän omisti yksin. Immeljoen sahan toinen pääosakas oli viipurilainen toiminimi Paul Wahl & Co. Saman toiminimen kanssa yhdessä hän omisti sitä paitsi Varkauden ruukin ja sahan suurine metsineen, mikä merkitsi erittäin arvokasta pääomaa. jonkin aikaa hän omisti myös puolet Juankosken ja Metsäkylän sahoista.

1850-luvulla hän ulotti liiketoimintansa Kokemäenjoelle, missä hän joutui riitaan Gustaf Tigerstedtin kanssa Kolsinkosken sahasta. Hän tahtoi näet kilpailla Ylä-Satakunnan puista omaa sahaansa varten, minkä hän aikoi perustaa Havinkoskelle. Aikaisemmin hän oli ostanut läheisen Kuuskosken sahan etuoikeudet. Näitten molempien sahausoikeudet hän kuitenkin tahtoi lopuksi, vuonna 1857, yhdistää ja siirtää sille höyrysahalle, jota hän suunnitteli Isonkatavan saarelle Porin läheisyyteen. Kun suunnitelma ei onnistunut, hän vetäytyi suuttumuksen puuskassa pois koko yrityksestä.

Kauemmas pohjoiseenkin hän ulotti liiketoimensa. Hän oli niin ollen jonkin aikaa vanhan, Ähtävänjoessa sijaitsevan Långforsin sahan omistaja. Tietämän mukaan olisi hän myös omistanut kaukana Ylitorniossa sijaitsevan Kristineströmin sahan, joka jonkin aikaa oli hänen yhtiökumppaninsa Paul Wahlin käsissä. On myöskin mahdollista, että hänellä on ollut osuuksia moneen muuhun sahaan, vaikka siitä ei ole osunut tietoja kronikoitsijan silmiin.

Längmanin aikalaiset tunsivat hänet häikäilemättömänä ja neuvokkaana liikemiehenä. Monesti hänen katsottiin liikkuneen laillisuuden rajamailla. Sillä, joka menestyy, on aina kadehtijoita kintereillään. Varmastikaan ei Längman ollut mikään liike-elämän pyhäkoululainen, mutta toisaalta ei ole todistuksia siitäkään, että hän olisi ollut pahempi kuin useimmat muut.

Längmanin menestyksen selittää parhaiten hänen taitavuutensa tukkien hankinnassa. Hän oli todella ensiluokan metsäkeinottelija. Mutta sahaelinkeinon kehitykselle oli tärkeämpää se, että hän huokeita puita tavoitellessaan tuli avanneeksi uusia uittoväyliä. Tästä tulikin kaiketi hänen suurin osuutensa sahaelinkeinon kehittymiseen maassamme.

Hänen toimintansa teollisuusmiehenä oli häilyväistä ja suunnittelematonta, ja sille oli ominaista pikemminkin nokkela temppuilu kuin suuripiirteinen uuden luominen. Se ei merkitse sitä, etteikö hänellä olisi ollut laajempien yhteiskunnallisten yhteyksien ymmärtämystä. Olihan hän mm. Snellmanin hyväntekijä ja uskottu, jonka kanssa ja kustannuksella suuri Juhana Vilhelm 1847 teki opintomatkansa mannermaalle. Hänen lahjoituskirjoistaan huokuu lämmin sosiaalinen henki. Oliko tämä hermostuneen toimelias metsäkeinottelija ja sahanpatruuna ehkä suorastaan yksinäinen haaveksija?

Näin siis kertoo Meinander, joka ehkä liiallisesti korostaa Längmanin suunnittelemattomuutta - pikemminkin voidaan sanoa hänen edustaneen suurenmoista uusia uria aukovaa suunnitelmallisuutta.

Voisimme vielä lisätä, että Längman ihmisenä oli suuri originaali, jota - kuten August Schauman muistelmissaan kertoo - suorastaan käytiin ihmettelemässä. Käytökseltään - ja esiintymiseltään hän oli erikoisen hienostunut ja kohtelias, mutta luonteeltaan sulkeutunut ja katkera. Ei ihme, että hänen henkiystäviinsä näyttää kuuluneen toinen suuri bisarri originaali Carl Axel Gottlund.

Kuin lukki verkossaan Längman punoi herkkävainuisena yhä suurempia ja valtavampia suunnitelmia, kunnes hän 1850-luvun lopulla yhtäkkiä luopui kaikesta. Tiedämme hänen vuoden 1858 tienoilla realisoineen omaisuutensa Suomessa ja siirtyneen Englantiin. Rohkenisi miltei epäillä, että hän havaittuaan puutavaranviennin vaikeudet aikoi ryhtyä purkamaan rahakerää toisesta päästä puutavarantuottajana Englannissa. Yhtäkaikki - oleskelu saarivaltakunnassa kesti tuskin kahta vuottakaan, sillä vuoden 1860 alkupuolella tapaamme Längmanin Malmössä perustamassa shoddytehdasta - shoddy on eräs lajike lumppu- eli nypösvillaa, jota valmistetaan m.m. käytetyistä vaatteista. ja pian hänet jälleen nähdään Suomessa arvattavasti uusia suuria suunnitelmia hautoamassa, kun sahateollisuus 1861 on vapautunut pahimmista kahleistaan.

Tämän omalaatuisen poikamiehen viimeiset vuodet ovat jälleen hämärään verhotut. Me tiedämme hänen palanneen Ummeljoelle, mutta muusta ei oikeastaan olekaan tietoa. Vasta syyskuun 15 päivänä 1863 hän jälleen tarttuu - jos niin voi sanoa - tutkijan verkkoon, sillä sanomalehtien matkustavaisista pitämän luettelon mukaan hän on tuona päivänä yhdessä Viipurin pormestarin Robert Isidor Örnin kanssa saapunut Viipurista päin Helsinkiin ja asettunut asumaan Kleinehin hotelliin.

Matkaseura antaa aavistella tämän matkan tarkoituksen - tuona samana syyskuun 15 päivänä avattiin juhlallisesti kauan odotetut valtiopäivät, joilla pormestari Örn tuli toimimaan porvarissäädyn puhemiehenä. Ei liene liioiteltua otaksua, että Längman - joko pelkästä yleisestä intressistä tahi myöskin joitakin erityisiä omia suunnitelmiaan ajaakseen - oli saapunut Helsinkiin. Tällä matkalla ja äsken mainitussa Kleinehin hotellissa hän yllättäen kuolee lokakuussa 1863. Lyhyt sanomalehtiuutinen Helsingfors Tidningar -lehdessä kertoo asiasta seuraavasti:

Brukspatronen E. J. Längman, känd genom sina under en längre tid fortsatta storartade trädvaru- och jernbruksföretag i östra delarna af landet, har sistlidne fredag plötsligen befunnits död i det rum å Kleinehs hotell, han såsom resande sedan några veckor tillbaka bebodde. Hr Längman hade för några år sedan realiserat sina sågar och fasta tillhörigheter i Finland och hade sedan dess wistats i England, samt sednast i Swerige, der han i Malmö ånyo, hade inlåtit sig i industriella företag i större skala. Orsaken till hans hastiga död lär vid anställd obduktion ha wisat sig vara i lungslag. Den aflidne, som hade uppnått en ålder af 64 år och var ogift, har efterlemnat ett testamente, hvaruti hans betydliga förmögenhet blifvit disponerad till en mängd olika ändamål.

Erik Johan Längmanin testamentti oli merkillinen asiakirja, joka erinäisten vähennysten jälkeen, jakoi hänen omaisuutensa kahteen osaan Suomen ja Ruotsin kesken siten, että Suomelle tulisi 31/90 ja Ruotsille 59/90. Itse Längman oli arvioinut omaisuutensa 320.000 ruplaan eli 4 mkn kurssin mukaan lähes 1.300.000 markaksi. Perunkirjoituksessa todettiin pesän varojen epävarmoine saatavineen olevan 1.400.000 markkaa, mutta kun lopulta pitkien riitojen jälkeen päästiin jakamaan varat, niitä olikin vain noin 560.000 markkaa - kaunis summa sekin niihin aikoihin.

Ruotsin osuutta on taitavalla taloudenpidolla kartutettu niin, että rahaston pääomat 1934 olivat 9 milj.kruunua ja viimeisimmän tiedon mukaan (1950) yli 15 milj. kruunua. Suomen osuus on alkuperäisen pienemmyyden lisäksi suuresti kärsinyt inflatioista. Vuonna 1934 pääoma oli lähes 11 miljoonaa markkaa, viimeinen Pieni Tietosanakirja tietää varoja 1948 olleen noin 24 milj. markkaa.

[1]   Esitelmä Suomen Sukututkimusseuran kokouksessa 10.3.1953.

Genos 24(1953), s. 1-8

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1953 hakemisto | Vuosikertahakemisto