Sen jälkeen, kun Ferdinandista tuli Böömin kuningas, se turva, jonka Böömi ja Määri olivat tarjonneet niin monille veljille loppui eikä heille nyt ollut minkäänlaIsta pakotietä. Yhä suurempia palkkioita luvattiin niille, jotka kavaltaisivat "anabaptistin" hallintoviranomaisten käsiin. Teloitettujen omaisuus takavarikoitiin ja käytettiin osaksi kattamaan vainoista aiheutuvia kuluja. Naiset, jotka olivat synnyttämäisillään, määrättiin takaisin vankilaan, kunnes olivat synnyttäneet lapsensa ja teloitettiin vasta sen jälkeen. Erästä oikeusviranomaista Sillianissa nimeltään Jörg Scharlinger vaivasi siinä määrin se, että hänen oli pakko määrät kuolemanrangaistus kahdelle pojalle, jotka olivat iältään 16- ja 17-vuotiaita, että hän sai aikaan viivytyksen lisätutkimuksia varten ja sovittiin, että sellaisissa tapauksissa syytetyt annettaisiin roomalaisktaolisten kasvatettaviksi ja että siitä aiheutuneet kulut korvattaisiin "anabaptisteilta" takavarikoidusta omaisuudesta aina 18 vuoden ikään asti, jolloin, jos he eivät peruneet uskoaan, heidät sitten teloitettaisiin. Kuvittele nuorta ihmistä, joka rakasti Herraa ja joutui odottamaan 18. syntymäpäiväänsä sellaisissa olosuhteissa!

Tilanne kehittyi pahemmaksi ja pahemmkais, mutta Jakob Huter ei koskaan lakannut pitämästä kokouksia metsisssä tai yksinäisissä taloissa, ja veljet ja sisaret ottivat hänet vastaan yhtälailla henkensä uhalla. Erään kerran sotilasjoukkue yllätti hänet ja hänen 40 toveriaan, jotka olivat kokoontuneet murtamaan leipää erääseen taloon St. Georgessa ja seitsemän heistä vangittiin. Loput pakenivat sillä kertaa ja Huter heidän joukossaan, mutta lopulta hänetkin saatiin kiinni kavallettuna palkkion toivosta.Sotilaat ympäröivät yöllä talon, jossa hän oli piileskellyt ja hän ja hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä heidän iäkäs emäntänsä otettiin kiinni. Suussaan kapula "ettei hän puhuisi totuuksiaan" hänet vietiin Innsbruckiin, jossa iloittiin hänen pidätyksestään, sillä kuningas ei ollut antanut viranomaisille mitään lepoa vaatiessaan, että Huter oli löydettävä.
Niin pian kuin hän vastaanotti uutiset, hän lähetti sanan, että vangin oli kuoltava, perui hän sitten uskonsa tai ei. Huter ei ollut mies, joka luopuisi uskostaan; itse asiassa hän käytti mitä voimallisinta kieltä kuningasta, paavia ja pappeja ja kaikkia heidän tapojaan vastaan. Ferdinand ei myöntynyt viranomaisten pyyntöön, että hänet mestattaisiin poissa julkisuudesta, jotta vältyttäisiin häntä kannattavien mahdolliselta kansannousulta. Ferdinand vaati, että hänet oli poltettava julkisesti roviolla. Huter poltettiin siis roviolla Innsbruckissa (1536).
Hänen vaarallisen paikkansa veljien seurakuntien tunnustettuna johtajana täytti Hans Mändl, joka oli hengeltään lempeämpi, mutta yhtä rohkea ja joka oli voittanut kaikkien luottamuksen ja rakkauden armollisuudellaan ja lahjoillaan ja epäitsekkäällä antautuneisuudellaan. Tyrolissa hän kastoi yli 400 henkeä. Hänet vanittiin useaan otteeseen, mutta papit, jotka oli lähetetty käännyttämään häntä, valittivat, miten ystävällisesti oikeudenpalvelijat häntä kohtelivat ja hänen lukuisat pakonsa vankilasta näyttävät todistavan niiden ystävällisyydestä, joiden valvontaan hänet oli uskottu. Pian tällaisen paon jälkeen hän puhui eräässä metsässä pidetyssä kokouksessa, jossa oli mukana yli tuhat veljeä ja sisarta, mutta hänet otettiin jälleen kiinni samana vuonna (1560). Tällä kertaa hänet heitettiin eräässä Innsbruckin tornissa olevaan syvään vankityrmään, jonne oli suljettu myös kaksi muuta veljeä. Hän kirjoitti vankityrmästään:

Minut on pantu torniin, jossa rakas veljeni Jörg Liebich on jo kaunan joutunut lojumaan...hän makaa syvällä, mutta ylhäällä on pieni ikkuna, niin että hän saa hiukan valoa, kun aurinko paistaa... Menin kidutettavaksi pelottomasti niinkuin se ei olisi ollut mitään. Kun he olivat kuulustelleet minua kolmen päivän ajan, he laittoivat minut takaisin torniin. Kuulen toisinaan tornin seinien madot, lepakkojen lentelevän ympärilläni öisin, ja hiiret rapistelevat ympäriinsä, mutta Jumala tekee tästä kaikesta helppoa minulle. Hän on mitä totisemmin kanssani; jopa haamuista, joita Hän lähettää öisin pelottelemaan ihmisiä, Hän tekee minulle ystävällisiä ja hyödyllisiä.

Kun hänen toveriaan Jörg Meyeria kuulusteltiin, häneltä kysyttiin, mikä oli saanut hänet ottamaan kasteen. Hän vastasi, että ennen tähän uskoon tuloaan hän oli kuullut, miten eräs Jakob Huter -niminen oli poltettu roviolla Innsbruckissa. Sanottiin, että hänen suuhunsa oli laitettu kapula, kun hänet vietiin Innsbruckiin, ettei hän julistaisi totuutta. Sen lisäksi hän oli kuullut, miten Ulrich Müller oli tapettu Klausenissa. Hän oli ollut niiden ihmisten hyväksymä, joita pidettiin uskollisina, joilla oli tämä sama usko. Kolmannen kerran hän oli nähnyt omin silmin, miten Steinachissa oli poltettu roviolla mies, jolla oli tämä sama usko. Hän otti tämän kaiken vakavasti sydämelleen ja tuli siihen tulokseen, että täytyi olla valtava Jumalan armo, että Hän oli tehnyt heistä niin vahvoja uskossaan, että he kestivät loppuun saakka ja se oli syy, miksi hän alkoi kysellä näistä ihmisistä.
Nuo kolme vankia vastasivat kaikkiin kysymyksiin, joita heille esitettiin rauhallisesti ja suoraan Raamatusta; he sanoivat, että vaikka heillä ei nyt ollut mitään varmaa asuinpaikkaa, vaan heitä vainottiin kaikkialla, kuitenkin tulisi aika, jolloin heidät palkittaisiin satakertaisesti. He vakuuttivat, ettei heidän uskonsa ollut mikään "kirottu lahko" niinkuin jotkut sanoivat heistä ja että heillä ei ollut ketään "johtomiehiä". Mändl selitti, että veljet ja seurakunta, johon hän kuului, olivat valinneet hänet opettajakseen ja oppaakseen.
Innsbruckista ja sen alueelta valittiin kaksitoista miestä tuomareiksi. Vannottuaan tavanomaiseen tapaan valansa, että he tekisivät päätöksensä tuomionsa perusteella, heitä vaadittiin vannomaan toinenkin vala, nimittäin että he hyväksyisivät keisarin määräyksen koskien näitä vankeja, mikä langetti tuomion jo ennen oikeudenkäyntiä. Mändl tuomittiin poltettavaksi roviolla, muut kaksi mestattaviksi. He olivat kirjoittaneet vähän ennen tuomiotaan veljille vankilasta: "Me lähetämme teille sanan, että Corpus Christin jälkeen he tulevat tuomitsemaan meidät ja me rukoilemme Jumalaa. Me teemme sen ilolla emmekä ole pahoillamme, sillä se päivä on Jumalalle pyhä". Niiden ihmisten joukossa, jotka tulivat todistamaan heidän kuolemaansa oli Leonhard Dax, joka oli aikaisemmin ollut pappi, mutta kuului nyt veljiin, joka tervehti pelottomasti vankeja, kun he kulkivat ohi ja kannusti heitä kovasti. He puhuivat ihmisjoukoille ja kehottivat heitä tekemään parannuksen ja todistamaan totuudesta. Kun heidän tuomionsa luettiin, he nuhtelivat oikeudenpalvelijoita ja tuomareita viattoman veren vuodattamisesta ja nämä selittivät tekonsa sanomalla, että he toimivat keisarin pakottamina.
"Oi sokea maailma", huudahti Mändl, "jokaisen ihmisen tulisi toimia oman sydämensä ja omantuntonsa mukaan, mutta te tuomitsette meidät keisarin käskystä!" He saarnasivat edelleen kansalle ja Mändl jatkoi, kunnes hänen äänensä oli käheä. "Lopeta, hyvä Hans!", huusi oikeudenpalvelija, mutta Mändl jatkoi: "Se,mitä olen opettanut ja todistanut, on Jumalan totuutta".
He puhuivat aina kuolemansa hetkeen saakka, sillä kukaan ei halunnut estää heitä. Yksi heistä oli niin sairas, että hänen pelättiin kuolevan jo ennen teloitustaan, niin että hänet teloitettiin ensimmäisenä. Silloin toinen kääntyi teloittajan puoleen ja huusi riemullisella rohkeudella: "Tässä minä luovun vaimostani ja lapsestani, talostani ja maatilastani, ruumiistani ja elämästäni uskon ja totuuden puolesta", sitten hän polvistui maahan ja tarjosi päänsä kuolettavalle iskulle. Hans Mändl sidottiin kiinni tikkaisiin ja heitettiin elävänä liekkeihin, jonne hänen marttyyritovereidensa ruumiit jo oli heitetty. Eräs tapauksen todistajista nimeltään Paul Lenz pani kaiken tämän niin sydämelleen, että hänkin sen jälkeen liittyi halveksittujen opetuslasten joukkoon päästen siten osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä.

Joillakin seuduilla ja varsinkin Määrissä muodostui yhteisöjä, joissa monet uskovat asuivat yhdessä yhtenä suurena perhekuntana saaden yhteistä opetusta ja pitäen kaiken omaisuuden yhteisenä. Näin tehtiin osittain siksi, että heillä olisi turvapaikkoja suosituilla alueilla, joissa ne, jotka oli karkotettu muualta vainoissa, saisivat kodin; osaksi myös Jerusalemin alkuseurakunnan mallin mukaisesti.
Vaikka sellainen yhteisomistus olikin Jerusalemin seurakunnan erityinen armoitus, kun kaikki uskovat asuivat samassa paikassa ja voivat kaikki kokoontua temppelissä, se ei kuitenkaan ollut seurakunnalle annettu käsky. Se olikin mahdotonta silloin, kun seurakunnat olivat hajallaan kaikkialla eikä tällaista harjoitettukaan Jerusalemin ulkopuolella. Nämä Määrin ja muidenkin seutujen yhteisöt tarjosivat monille turvapaikan; niissä koettiin paljon hengellisiä siunauksia niiden parhaina päivinä ja niissä tehtiin erinomaista työtä, maataloudessa ja erilaista käsiteollisuutta harjoitettassa, niin että he saivat varallisuutta. Mutta aikaa myöten tuli esille vakavia puutteita. Lasten koulutus kärsi sellaisissa yhteisöissä verrattuna kristittyjen perheiden opetukseen. Tietynlainen synkkä jurous tuli näkyväksi piirteeksi. Monet niistä jakautumisista, jotka heikensivät seurakuntia, olivat saaneet alkunsa näistä yhteisöistä. Kun sota levisi näille seuduille, joissa he olivat, heidän suhteellisen hyvä varallisuutensa ja runsaat tilansa ja tarvikkeensa houkuttelivat sotilaita ja se oli eräs niistä syistä, jonka vuoksi ne hylättiin.

Tänä aikana tapahtui Münsterissä asioita, jotka aiheuttivat seurakunnille Saksassa enemmän harmia kuin aikaisemmin, vaikka ne eivät liittyneetkään suoranaisesti seurakuntiin. Sellaisina jännittävinä aikoina täytyy selityksen olla se, että tasapainottomat mielet menevät äärimmäisyyksiin. Se julmuus, jolla viattomia ihmisiä kohdeltiin heidän uskonsa takia herätti voimakasta suuttumusta monissa, jotka eivät vielä olleet heidän uskossaan ja kaikkein viisaimpien ja parhaiden systemaattinen teurastus, jotka olivat seurakuntien vanhimpia ja johtajia poisti juuri ne miehet, jotka olisivat parhaiten kyenneet hillitsemään äärimmäisyyksiä ja fanaattisuutta ja niin jäi tilaisuus vähäpätöisemmille miehille vaikuttaa asioihin. Julman vainon ja murhien näkeminen sai monet ajattelemaan, että loppu oli tullut ja Pelastuksen päivä oli lähellä, joka oli myös painostajille koston päivä. Esiintyi miehiä, jotka teeskentelivät olevansa profeettoja ja ennustivat Kristuksen valtakunnan pian tapahtuvasta pystyttämisestä.
Münster⁹ oli sen piirikunnan pääkaupunki, jota hallitsi piispa, joka oli sekä sen maallinen että kirkollinen hallitsija. Hän kantoi verot ja täytti kaikki tärkeät virat papiston jäsenillä. Tämä piti asukkaat jatkuvasti tyytymättöminä. Bernard Rothmann, joka oli nuori ja tiedonhaluinen teologi, matkusti tapaamaan Lutheria, mutta sai enemmän vaikutteita Capitolta ja Schwenckfeldiltä, jotka hän tapasi Strassburgissa. Hän oli hyvä saarnaaja ja tunsi voimakasta myötätuntoa kaikkia painostettuja kohtaan. Hän oli henkilökohtaisessa elämässän askeettinen. Kun hän tuli Münsteriin, hänen saarnansa vetivät puoleensa joukoittain kuulijoita ja se sai aikaan sellaisen kiihkon, että monet kaupunkilaiset osallistuivat hyökkäykseen St.Manricen kirkon pyhäinkuvia vastaan, jotka he tuhosivat.
Sammuttaakseen nousevan epäjärjestyksen piispa käytti sotavoimiaan, mutta Hessenin maakreivi Filip puuttui asioiden kulkuun ja sen seurauksena Münster julistettiin evankeliseksi kaupungiksi ja se liitettiin protestanttisten ruhtinaiden muodostamaan Schmalkaldenin liittoon. Tämä muutos houkutteli joukoittain vainottuja ympäröivistä katolisista maista Münsteriin, jota he nyt pitivät turvapaikkanaan. Heitä oli kaikenlaisia, jotkut olivat pyhiä, joita oli vainottu Kristuksen takia, jotka oli kunnia ottaa vastaan, toiset taas olivat levottomia tai fanaattisia ihmisiä, joiden läsnäolo vaaransi kaupungin rauhan. Useimmat saapuivat kurjassa tilassa ja heidät otettiin vastaan Rothmannin opetuksen ja esimerkin johdosta mitä ystävällisimmin ja vieraanvaraisimmin. Eräs maahanmuuttajista sai Rothmannin vakuuttuneeksi siitä, että lapsikaste oli raamatunvastainen, niin että hänen oli kieltäydyttävä toteuttamasta sitä omantunnon syistä. Tällä perusteella kaupungin oikeusviranomaiset erottivat hänet saarnaajan virastaan, mutta hänen suosionsa kaupunkilaisten keskuudessa oli niin suuri, että he eivät suostuneet hyväksymään hänen erottamistaan ja niin pidettiin julkinen väittely kasteesta, jossa tultiin siihen tulokseen, että Rothmann oli osoittanut olevansa oikeassa. Eräs anabaptistipuhuja, joka oli muuttanut kaupunkiin muiden vieraiden muassa, joita kaupunkiin oli tullut, oli puheissaan hurja ja kiihotti kansannousuun, niin että viranomiaset vangitsivat hänet, mutta killat pelastivat hänet ja kiista saavutti sellaiset mittasuhteet, että oikeudenpalvleijat erotettiin virastaan ja heidän tilalleen valittiin anabaptisineuvosto.
Sillävälin oli piispa koonnut joukkojaan ja piiritti nyt kaupungin ja katkaisi tavarankuljetusreitit, mikä oli sitäkin vakavampaa, kun kaupunkiin oli saapunut sellaiset määrät kurjia vieraita, joita ruokittiin. Maahanmuuttajien joukossa oli kaksi hollantilaista, joilla tuli vuorostaan olemaan valtava vaikutus Münsteriin. He olivat Jan Matthys ja Jan Bockelson.

Jälkimmäinen oli räätäli ja tunnettiin tavallisesti nimellä Juhana Leydeniläinen. Matthys oli pitkä, voimakas mies, jonka olemus oli käskevä ja hän kykeni saamaan kansanjoukot valtaansa sulavasanaisuudellaan, esiintyi profeettana ja häneen uskottiin. Hän oli eräs noista faanaatikoista, jotka kykenevät menemään äärimmäisyyksiin ja ovat sitäkin vaarallisempia, koska he ovat niin tosissaan. Hän sai neuvoston täysin hallintaansa ja hänen käsityksensä maailmasta erottautumisesta johtivat määräykseen, jonka mukaan kaupungissa ei siedettäisi ketään kastamatonta henkilöä; seuraavien päivien kuluessa oli kaikki sellaiset kastettava tai heidän oli lähdettävä Münsteristä tai kuoltava. Monet kastetttiin, mutta monet lähtivät mieluummin kuin suostuivat. Se oli ilkeätä ja fanaattista, mutta ei niin pahaa eikä fanaattista kuin niiden kirkkojen ja valtioiden toiminta, jotka jo vuosisatojenajan olivat kautta suurimman osan Eurooppaa tuominneet ne kuolemaan, jotka eivät uskoneet lapsikasteeseen. Kun kaupunki nyt oli puhdistettu "ei-uskovista", tapahtui nopeaan tahtiin muutoksia, otettiin käyttöön yhteisomistus, jota kiirehti piiritystila; sunnuntain viettäminen poistettiin, koska se oli lakia ja kaikkia päiviä alettiin pitää samanarvoisina; joskus vietettiin Herran ehtoollista julkisesti saarnan lisäksi.
Matthysin vastuulla oli ruoan ja muiden tarvikkeiden jakaminen yhdessä seitsemän diakonin kanssa, jotka hän oli valinnut apulaisikseen ja tästä sai alkunsa toinen kiista. Eräs Hubert Rüscher -niminen suutari asettui itse alkuperäisten kaupunkilaisten ryhmän johtoon kapinoimaan sitä vastaan, että muualta tulleet olivat ottaneet omiin käsiinsä kaupngin hallinnon, osoittaen suuttumustaan tästä ja pelkoaan siitä, mitätästä kaikesta seuraisi ellei tilanteeseen puututtaisi. Kansankokous pidettiin katedraaliaukiolla, jossa Matthys heti tuomitsi Rüscherin kuolemaan ja Bockelson väitti saaneensa ilmestyksen, jonka mukaan hän toteuttaisi tuomion, ja haavoitti suutaria vakavasti pertuskallaan. Kolmella miehellä oli rohekutta protestoida tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan, mutta heidät itsensä vangittiin ja selvisivät hädin tuskin hengissä. Muutamaa päivää myöhemmin haavoitettu mies tuotiin jälleen tuomittavaksi ja Matthys teloitti hänet ja niin neuvosto saatiin pidettyä asemassaan.
Koko tämän ajan taistelut piispan joukkojen kanssa olivat jatkuneet ja kaupungin elintarvikkeet olivat vähenemässä. Eräänä iltana, kun Jan Matthys oli syömässä päivällistä muiden kanssa erään ystävänsä kotona, hänen huomattiin vajonneen syviin mietteisiin. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja sanoi: "Rakastettu Isä, ei minun tahtoni, vaan Sinun tahtosi tapahtukoon", sitten hän suuteli ystäviään ja lähtivaimonsa kanssa. Seuraavana päivän' hän l'hti kaupungista mukanaan kaksikymmentä toveriaan, marssi piirittävien joukkojen vartiopaikalle ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Lisää vihollisen joukkoja tuli paikalle ja syntyi hurja taistelu. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat pienen joukon taistelijat ja viimeisenä heistä Jan Matthys, joka taisteli epätoivoisesti loppuun saakka.
Münsterissä oltiin tyrmistyneitä, mutta Jan Bockelson otti johon nopeasti käsiinsä ja teeskennellen saaneensa ilmestyksen siitä, että neuvosto oli tuhottava, koska se oli vain ihmisten pystyttämä järjestelmä, hän lopetti sen ja johti yksinvaltaaisesti valiten kaksitoista "vanhinta", jotka hallitsisivat yhdessä hänen kanssaan. Hänessä yhdistyivät voimallisen puhujan ja käytännön järjestelykyvyn lahjat. Uusia lakeja säädettiin, jotka sopisivat "Uuteen Israeliin" ja ihmiset uskoivat mielellään, että he olivat Jumalan rakkauden ja armon erityiskohteita ja muodostivat todellisen apostolisen seurakunnan ja että se, mitä he tekivät Münsterissä, oli malli, jota aikaa myöten toistettaisiin kaikkialla maailmassa, jota he tulisivat hallitsemaan.
Münstrin miesten luku oli väh'inen, naisia oli moninkertaisesti enemmän ja lapsia oli paljon. Heinäkuussa 1534 Bockelson kutsui Rothmannin ja muut saarnaajat ja kaksitoista vanhinta kaupungintalolleja hämmästytti heitä ehdottamalla, että otettaisiin käyttöön moniavioisuus. Tämä oli ennenkuulumaton ehdotus sellaisessa paikassa, sillä ihmiset olivat siellä enimmäkseen uskonnollisia ja tottuneet itsekieltäymykseen ja kaupungin moraalinen taso oli epätavallisen korkea. Vain muutamaa viikkoa aikaisemmin oli kaupungissa julkaistu traktaatti, joka käsitteli avioliittoa muiden aiheiden ohella, jossa osoitettiin, että avioliitto on pyhä yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto, jota ei voida purkaa. Saarnaajat ja vanhimmat torjuivat Bockelsonin ehdotuksen, jota he inhosivat, mutta hän ei aikonut luopua ehdotuksestaan ja kahdeksan päivän ajan hän väitteli ja puolusti sitä kaikella kaunopuheisuudellaan ja vaikutusvallallaan. Hän käytti hyväkseen joidenkin hyvien Vanhan Testamentin miesten epäonnistumisia väittäessään valheellisesti, että Raamattu pyhittää moniavioisuuden. Samanlaisilla perusteleuilla hän olisi voinut puolustella mitä tahansa syntiä. Hänen pääargumenttinaan oli välttämättömyys, koska Münsterissä oli niin moninkertaisesti enemmän naqisia kuin miehiä ja lopulta hän sai tahtonsa läpi ja viiden päivän ajan saarnaajat saarnasivat moniavioisuutta kaikille ihmisille katedraaliaukiolla.

Tämän ajan lopulla Bernard Rothmann julkaisi lain, jonka mukaan kaikkien nuorten naisten oli mentävä naimisiin ja vanhempien naimattomien naisten oli kuuluttava jonkun miehen talouteen saadakseen turvan. Bockelson (ehkä auttaakseen selittämään intoaan uuden lain puolustajana) meni heti naimisiin Divaran kanssa, joka oli Jan Matthysin leski ja kuuluisa kauneudestaan ja lahjakkuudestaan. Oppositio oli kuitenkin niin vahva, että piiritetty kaupunki joutui sisällissotaan. Mestariseppä Heinrich Möllenbecker johti kapinoivaa puoluetta; he saivat haltuunsa kaupungintalon ja vangitsivat joitakin saarnaajia, jotka uhkasivat avata kaupungin portit piirittäjille, ellei Münsterin entistä hallintoa palautettaisi asemaansa. Ei näyttänyt todennäköiseltä, että Bockelsonin hallinto kaatuisi, vaan saarnaajat seisoivat hänen rinnallaan ja suurin osa naisista tuki häntä, opposition kannattajien määrä oli vähäisempi ja kaupungintalo vallattiin takaisin ja kaikki vastustus tukahdutettiin. Uuden lain vaikutukset olivat kaikenkaikkiaan vahingolliset ja ennen vuoden loppua se peruutettiin.
Kaikista näistä sisäisistä levottomuuksista huolimatta kaupungin puolustusta jatkettiin voimallisesti ja tärkeitä voittoja saatiin vihollisen kanssa käydyissä taisteluissa. Oli sittenkin vielä toivoa, että saataisiin ulkopuolista apua. Seuraava vaihe oli se, että Bockelson julistettiin kuninkaaksi. Hänellä oli profeettansa, joka oli aikaisemmin ollut kultaseppä ja joka nyt julisti torilla Juhana Leydeniläisen koko maailman kuninkaaksi ja julisti Uuden Siionin kuningaskunnan syntyneen. Juhlallinen kruunajaisseremonia tapahtui torilla; kansalta otetusta kullasta oli taottu kruunu ja muita kuninkaallisia vallanmerkkejä. Hänen monista vaimoistaan kuningattareksi valittiin Divara. Kuninkaan ja hänen henkivartijoidensa, hovinsa ja kuningattaren palvelijoiden kulut olivat huomattavat ja joka suhteessa täydelliset yksityiskohtia myöten, mutta äärimmäisestä piiritystilasta kärsivää kansaa ei paljon lohduttanut lupaus kuningaskunnan pian tulevasta voitosta. He jatkoivat kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin eikä kaupunkia saatu valloitettua ennenkuin se lopulta kavallettiin piispan joukoille. Silloin alkoi sen asukkaiden teurastus, joista ketään ei säästetty.
300:n itseään epätoivoisesti torilla puolustavan joukolle annettiin lupa lähteä turvallisesti kaupungista, jos he luopuisivat aseistaan. He hyväksyivät nämä ehdot, mutta lupausta ei pidetty ja he saivat surmansa muiden mukana. Tuomioistuin perustettiin niitä anabaptisteja varten, joita ei ollut surmattu. Divaralle luvattiin, että hän saisi pitää henkensä, jos hän peruuttaisi uskonsa, mutta hän valitsi mieluummin kuoleman. Juhana Leydeniläistä ja muita johtajia kidutettiin julkisesti ja heidät teloitettiin sillä paikalla, jossa hänet oli kruunattu kuninkaaksi ja heidän ruumiinsa pidettiin näytteillä rautakehikoissa St.Lambertin kirkon tornissa (1535).
Näitä tapahtumia käytettiin hyväksi käyttämällä anabaptistien vihattua nimeä kaikista, jotka poikkesivat kolmesta suuresta kirkkojärjestelmästä sillä valheellisella perusteella, että hurskaiden, hiljaisten ja kärsivällisten kristittyjen seurakunnat olivat samanmielisiä niiden kanssa, jotka pystyttivät kuningaskunnan ja harjoittivat moniavioisuutta Münsterissä, oikeuttaakseen sen, että niitä kohdeltiin vaarallisina ja kumouksellisina lahkoina. Kirjallisuuden kontrolloiminen vielä pitkään tämän jälkeen teki voittajapuolueelle mahdolliseksi sekoittaa täysin erilaiset lahkot münsteriläisiin ja johtaa siten seuraavat sukupolvet harhaan tässä asiassa. Vaikka Luther ja Melanchton joissakin tapauksissa suvaitsivatkin moniavioisuutta, ei kukaan silti yritä todistaa sen perusteella, että koko luterilainen järjestelmä harrastaisi sitä, ja kuitenkin se olisi yhtä puolustettavaa kuin edellinenkin vääryys.
Monia seurakuntia ja kristittyjä on syytetty niin väsymättömästi ja väkivaltaisesti äärimmäisestä pahuudesta ja harhaopeista, että noihin herjauksiin on uskottu yleisesti ja ne on hyväksytty kyselemättä. Tämän ei pitäisi hämmästyttää meitä, sillä Herra itse lisäsi heti ilmoitettuaan tulevasta häpeästään, kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, että Hänen opetuslastensa on seurattava Häntä. Hänestä esitettiin vääriä syytöksiä ja Hänet esitettiin väärässä valossa; rosvo asetettiin Hänen edelleen; hallitusmiehet ja kansanjoukot vaativat villisti huutaen Hänen ristiinnaulitsemistaan. Hän kuoli pahantekijöiden keskellä eikä maailma uskonut Hänen ylösnousemukseensa, tuskin Hänen opetuslapsensakaan.
Siksi ei ole ihme, että Hänen seuraajansa ovat joutuneet kestämään samaa. Kaifas ja Pilatus, jotka edustivat uskonnollisia ja maallisia voimia, liittyivät yhteen tuomitakseen heidät syljettäviksi, pahoinpideltäviksi ja julmaan kuolemaan. Kansanjoukot, joihin kuului niin oppineita kuin tietämättömiäkin, huusivat heitä vastaan. Heidät ristiinnaulittiin kahden pahantekijän väliin, jotka ovat Väärä oppi ja Paha elämä, joiden kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä, paitsi että heidät ristiinaulittiin heidän keskelleen. Heidän omat kirjansa poltettiin, ja heitä varten keksittiin oppeja, jotka varmistaisivat heidän tuomitsemisensa. Vaikka he olivat hurskaita ja ystävällisiä elämässään, heidän kuvailtiin syyllistyvän sellaiseen käytökseen, joka oli heidän syyttäjiensä pahan mielikuvituksen tuotetta, jotta heidän murhaajiensa julmuus olisi puolustettavissa. Heitä kutsuttiin paulikiaaneiksi, albigensseiksi, valdolaisiksi, lollardeiksi, anabaptisteiksi ja monilla muilla nimityksillä, joiden pelkkä mainitseminenkin toi ihmisten mieleen harhaopit, skismat, sekasorron ja he astuivat saman tuomarin eteen, joka otti vastaan Stefanuksen, jonka hänen oman aikansa tohtorit olivat kivittäneet; ja heidän opetuksestaan suvaitsevaisuudesta, rakkaudesta ja myötätunnosta sorrettuja kohtaan on tullut heidän jättämänsä perintö lukemattomille ihmisille, joille heidän nimensä ovat tuntemattomia.

Menno Simons, joka eli näinä aikoina ja oli lahjakas puhuja ja eräs tärkeimmistä opettajista niiden keskuudessa, jotka harjoittivat uskovien kastetta, kirjoitti:

"Kukaan ei voi todellakaan syyttää minua siitä, että olisin samaa mieltä Münsterin opetusten kanssa; päinvastoin, jo seitsemäntoista vuoden ajan, aina tähän päivään saakka olen vastustanut sitä ja taistellut sitä vastaan niin yksityisesti kuin julkisestikin, niin omalla äänelläni kuin kynällänikin. Sellaisia, jotka münsteriläisten tapaan kieltäytyvät kantamasta Kristuksen ristiä vastoin Herran Sanaa ja elävät maallisten himojensa mukaan teeskennellen tekevänsä oikein, me emme koskaan tunnusta veljiksemme ja sisariksimme." "Tarkoittavatko meidän syyttäjämme sanoa, että koska meidät on ulkonaisesti kastettu samanlaisella kasteella kuin heidät, että meitä pitäisi sen perusteella pitää samaan seurakuntaan ja yhteyteen kuuluvina kuin he? Silloin me vastaamme: Jos ulkonaisella kasteella kerran on niin suuri merkitys, he voivat päätellä itse, minkälaiseen seurakuntaan he itse kuuluvat, koska on selvää ja ilmeistä, että avionrikkojat ja murhaajat ja muut sellaiset on kastettu samanlaisella kasteella kuin heidät itsensäkin!"

Münsterin tapausten jälkeen vainottiin uskovien seurakuntia väärien syytösten perusteella, niinkuin ne olisivat syyllistyneet noihin äärimmäisyyksiin, entistä suuremmalla väkivallalla ja kaikki toivo siitä, että he saattaisivat saavuttaa omantunnon ja uskonnonvapauden ja tulla Saksan kansalle yleiseen hyvään vaikuttavaksi voimaksi, sammui. Menno Simons vieraili tuon hajallaan olevan ja ahdistetun jäännöksen luona ravitsemassa heitä mitä suurimpia vaaroja uhmaten, jonka nimen mukaan joitakin noista uudelleen järjestäytyneistä ryhmistä alettiin kutsua mennoniiteiksi, vaikka se ei tapahtunutkaan heidän omasta aloitteestaan.
Hän kertoo omaelämäkerrassaan ¹⁰, joka on kirjoitettu, kun hän oli tehnyt tätä työtä kahdeksantoista vuoden ajan, miten hänestä tuli 24-vuotiaana (roomalaiskatolinen) pappi Pingjumin kylään (Friisinmaalla Pohjois-Hollannissa). Hän sanoo: "Mitä tulee Raamattuun, en ollut koskaan elämässäni koskenutkaan siihen, sillä pelkäsin, että jos lukisin sitä, saattaisin joutua harhaan...Vuotta myöhemmin päähäni pälkähti aina käsitellessäni leipää ja viiniä messussa ajatus, että ehkä se ei ollutkaan Herran lihaa ja verta...Aluksi luulin, että sellaiset ajatukset tulivat Paholaisesta, joka halusi eksyttää minut pois uskostani. Tunnustin usein tämän synnin ja rukoilin asiaa; en kuitenkaan päässyt eroon sellaisista ajatuksista."
Hän kulutti aikaansa muiden pappien seurassa juopotellen ja muuhun hyödyttömään viihteeseen ja aina kun tuli puhe Raamatusta, hän ei voinut muuta kuin pilkata sitä. Mutta sitten hän kirjoittaa:

Lopulta päätin lukea Uuden Testamentin kerran läpi kunnolla. En ollut päässyt vielä kovinkaan pitkälle siinä, ennenkuin tulin tietoiseksi siitä, että me olimme eksytettyjä...Herran armon kautta opin päivä päivältä tuntemaan Raamattua yhä paremmmin ja jotkut kutsuivat minua jopa evankeliseksi saarnaajaksi, vaikkakin väärin. Kaikki etsivät seuraani ja ylistivät minua, sillä maailma rakasti minua ja minä maailmaa. Kuitenkin sanottiin yleisesti, että minä saarnasin Jumalan Sanaa ja olin hieno ihminen.
Myöhemmin tapahtui, vaikka en ollut koskaan elämässäni kuullutkaan veljistä, että eräs jumalaapelkääväinen, hurskas sankari nimeltään Sicke Snyder mestattiin Leeuwardenissa, koska hän oli antanut kastaa itsensä uudelleen. Korvissani kuulosti erikoislaatuiselta, että puhuttaisiin toisesta kasteesta. Tutkin Raamattua ahkerasti ja mietiskelin asiaa vakavasti, mutta en löytänyt sieltä mitään uutisia lapsikasteesta. Kun käsitin tämän, puhuin siitä pastorini kanssa ja paljon keskustelun jälkeen johdin hänet niin pitkälle, että hänen oli tunnustettava, että lapsikasteelle ei ollut mitään perustetta Raamatussa.

Menno tutki sitten asiaa kirjoista ja kysyi neuvoa Lutherilta ja Bucerilta ja muilta. Kaikki he esittivät hänelle erilaisia syitä lasten kastamiselle, mutta mikään niistä ei olut Raamatun mukaista.
Tähän aikaan hän sai siirron kotikyläänsä Witmarsumiin (myös Friisinmaalla), jossa hän jatkoi Raamatun lukemista ja hän menestyi hyvin ja oli ihailtu, mutta jatkoi huoletonta, nautinnonhaluista elämäänsä. Hän jatkaa:

Jumalan suuresta armosta sain tietoa sekä kasteesta että ehtoollisesta Pyhän Hengen valaistuksesta lukiessani paljon Raamattua ja mietiskellessäni sitä eikä suinkaan eksyttävien lahkojen kautta, josta minua on syytetty. Jos kuitenkin jotkut ihmiset ovat olleet avuksi edistyksessäni, kiitän aina Jumalaa siitä. Kun olin ollut noin vuoden uudessa paikassani, tapahtui, että jotkut ottivat esille kastekysmyksen. En tiedä, mistä ne tulivat, jotka sen aloittivat tai mihin he kuuluivat enkä tiedä, koska en edes nähnyt heitä.
Sitten syntyi Münsterin lahko, jonka kautta moni harras sydän, myös meidän keskuudestamme, eksytettiin. Sieluni oli kovassa ahdistuksessa, sillä huomasin, että he olivat kyllä innokkaita, mutta heidän oppinsa oli harhaoppia. Vastustin sitä vaatimattomilla lahjoillani saarnaamalla ja kehotuksilla niin hyvin kuin pystyin...Kaikki kehotukseni olivat turhia, koska itse tein sellaista, mikä ei ollut oikein. Kuitenkin minutsa levitettiin ulkomaille tietoa, että olin hyvä näiden ihmisten suiden tukkimisessa ja kaikki arvostivat minua suuresti. Niin huomasin, että puolustin katumattomia, jotka kaikki vetosivat minuun.
Tämä sai aikaan minun sydämessäni jonkinlaista ahdistusta ja huokailin tämän asian takia Herran puoleen ja rukoilin: Auta, Herra minua, etteivät minua raskauttaisi muiden ihmisten synnit! Sieluni oli huolestunut ja ajattelin loppua, että vaikka voittaisin itselleni koko maailman ja eläisin tuhat vuotta ja sitten joutuisin kestämään Jumalan raskasta kättä ja vihaa, mitä se olisi lopulta hyödyttänyt?
Tämän jälkeen nämä harhaanjohdetut lammasraukat, joilla ei ollut ketään tosi paimenia, monien julmien ediktien jälkeen, kestettyään paljon murhaamista ja teurastusta, kokoontuivat yhteen paikkaan nimelät Oude Kloster, ja voi! seuratessaan jumalatonta Münsterin oppia, joka on vastoin Henkeä, Sanaa ja Kristuksen esimerkkiä, tarttuivat miekkaan itseään puolustaakseen, jonka Herra oli käskenyt Pietarin työntää tuppeen. Kun tämä tapahtui, näiden ihmisten veri painoi niin raskaana sydäntäni, etten voinut sitä kestää enkä löytää mitään lepoa sielulleni. Punnitsin omaa epäpuhdasta, lihallista elämääni, tekopyhää opetustani ja epäjumalanpalvelustani, jota osoitin päivittäin, vaikken siitä mitenkään pitänyt ja taistelin omaa sieluani vastaan. Olin nähnyt omin silmin, miten nämä kiihkoilijat, vaikka terve oppi ei heitä johdattanutkaan, luopuivat halukkaasti lapsistaan, tavaroistaan ja verestään vakaumuksensa ja uskonsa takia ja itsekin olin yksi niistä, joka oli auttanut osoittamaan heille paavinvallan pahuuksia; siitä huolimatta olin jatkanut syntistä elämääni ja tehnyt pahaa, eikä mistään muusta syystä kuin että minä pidin lihan mukavuuksista ja toivoin voivani välttää Kristuksen ristin.
Nämä ajatukset kalvoivat sydäntäni siinä määrin, etten kestänyt sitä enempää. Ajattelin itsekseni: Minä kurja raukka, mitä minun on tehtävä? Jos jatkan tällä tavalla tietäen sen kaiken, mitä minun on annettu tietää, enkä antaudu kokonaan Herrani Sanalle enkä tuomitse Herran Sanalla teologien lihallista elämää ja tekopyhyyttä ja heidän turmeltunutta kastettaan, ehtoollistaan ja vääriä jumalanpalvelusmenojaan siinä määrin kuin vähäiset lahjani tekevät mahdolliseksi; jos omaa lihaani varjellakseni en avaa totuuden todellista perustaa enkä ohjaa viattomia harhailevia lampaita Kristuksen todellisille laitumille sikäli kuin pystyn, jotka niin mielellään tekevät oikein, jos vain tietävät miten, niin kuinka tuleekaan tämä vuodatettu veri, vaikkakin se kuuluu eksyneille, puhumaan minua vastaan suuren, kaikkivaltiaan Jumalan tuomiossa ja lausumaaan tuomion minun kurjan sieluni yli! Sydämeni värisi ruumiissani. Rukoilin Jumalaani huokauksin ja kyynelin, että Hän soisi minulle, ahdistuneelle syntiselle Hänen armolahjansa, loisi minuun puhtaan sydämen; ja Kristuksen vuodatetun veren voimasta antaisi minulle anteeksi epäpuhtaan vaellukseni ja turhan, syntisen elämäni ja antaisi minulle viisautta, henkeä, rohkeutta ja inhimillistä sankaruutta, niin että pystyisin saarnaamaan aidosti Hänen palvottavaa korkeaa Nimeään ja Hänen pyhää Sanaansa ja tuomaan valoon Hänen totuutensa Hänen ylistyksekseen.
Nyt aloin Herran nimessä opettaa julkisesti saarnastuolista parannuksen sanaa, ohjaamaan ihmisiä kaidalle polulle, tuomitsemaan kaikki synnit ja jumalattomat tavat, samoin kuin kaiken epäjumalanpalveluksen ja vääränlaisen jumalanpalveluksen ja todistaa avoimesti, mitä kaste ja Herran ehtoollinen Kristuksen mielen ja periaatteen mukaisesti tarkoittivat niinkuin olin siinä vaiheessa saanut armon Jumalaltani ymmärtää. Varoitin myös kaikkia Münsterin pahuudesta, sen kuninkaasta, moniavioisuudesta ja miekkaan turvautumisesta sen hallinnossa; tein sen tosissani uskollisesti, kunnes yhdeksän kuukauden kuluttua Herra antoi minulle Isällisen Pyhän Henkensä, apunsa ja ojensi mahtavan kätensä, niin että yhtäkkiä ilman pakkoa annoin mennä kunniani, hyvän nimeni ja maineeni, jotka minulla oli ihmisten ksekuudessa, samoinkuin kaiken antikristillisen pahuuteni ja syntisen, ylimielisen elämäni.
Nyt antauduin halukkaasti äärimmäiseen köyhyyteen ja kurjuuteen Herrani Kristuksen raskaan ristin alle, pelkäsin Jumalaa heikkoudessani, hakeuduin jumalaapelkääväisten ihmisten seuraan, joista havaitsin joidenkin, vaikkakaan en kovin monien, olevan todella innokkaita ja oikeaoppisia; väittelin joidenkin kanssa, jotka olivat menneet harhaan, voitin joitakin heistä Jumalan avulla ja voimalla ja johdin heidät Jumalan Sanan avulla Herran Kristuksen luo. Ne, jotka olivat kovia ja itsepäisiä, jätin Herran haltuun. Katsopas, rakas lukijani, tällä tavoin armollinen Herra ensin vaikutti minun, kurjan syntisen sydämeen, antoi minulle uuden mielen, nöyryytti minua Hänen pelkoonsa, ja antoi minulle jonkin verran oman itseni tuntemusta, johti minut kuoleman teiltä elämän kapealle polulle ja kutsui minut puhtaaseen armoon ja pyhien yhteyteen. Hänelle olkoon ylistys iankaikkisesti! Aamen.
Noin vuotta myöhemmin, kun olin hiljaa lukemassa ja kirjoittamassa ja tutkiskelemassa Herran Sanaa, tapahtui, että kuusi, seitsemän tai kahdeksan henkilöä tuli luokseni. He olivat sydämeltään ja sielultaan yhtä. He olivat yleisesti arvioiden nuhteettomia uskossaan ja elämässään, erottautuneet maailmasta Raamatun todistuksen mukaisesti, ristin alla ja pitivät Münsteriä kauhuna ja samoin kaikkea sitä pahuutta ja lahkoja, jotka olivat tuomittavia kaikkialla maailmassa. Nämä olivat tulleet luokseni pyytämään niiden nimissä, jotka pelkäsivät Jumalaa, jotka vaelsivat yhdessä hengessä ja mielessä keskenään ja minunkin kanssani, että voisin ottaa sydämelleni ahdistuneiden sielujen raskaan surun ja huutavan puutteen, sillä nälkä on suuri, uskollisia huoneenhaltijoita vain vähän ja että ottaisiin käyttöön sen leiviskän, jonka olin itse sitä ansaitsematta saanut Herralta vastaanottaa...
Kun kuulin tämän, sydämeni huolestui kovin, ahdistus ja pelko valtasivat minut; toisaalta näin lahjani vähäpätöisyyden, opin puutteeni, heikon luonteeni, lihallisuuteni pelon, mittaamattoman pahuuteni, tämän maailman vastustuksen ja tyrannian, suuret, mahtavat lahkot, monien henkien oveluuden ja raskaan ristin, joka, jos aloittaisin, painaisi minua mitä melkoisemmin; toisaalta ymmärsin kuitenkin tuon säälittävän nälän, jumalaapelkääväisten hurskaiden lasten puutteen ja tarpeet, sillä näin riittävän selvästi, että he olivat kuin yksinkertaisia, hylättyjä lampaita, joilla ei ollut paimenta. Lopulta, monien pyyntöjen jälkeen, asetuin Herran ja Hänen seurakuntansa käyttöön Hänen ylistyksekseen, että Hänen Isällinen hyvyytensä antaisi minulle sellaisen sydämen ja luonnon, että voisin todistaa yhdessä Paavalin kanssa: Voi minua, ellen saarnaa evankelimuia; jos niin ei tapahtuisi, Hän voisi määrätä asiat niin, että koko hanke estyisi...
Katsopa, rakas lukijani, Münsterin ihmiset tai mitkään muut harhaoppiset lahkot eivät ole kutsuneet minua tähän palvelutyöhön, niinkuin minusta herjaavasti väitetään, vaan, vaikka olen arvoton, ovat sellaiset ihmiset minut tähän kutsuneet, jotka...olivat halukkaita seuraamaan Kristusta ja Hänen Sanaansa, jotka Jumalansa pelossa elivät katuvaista elämää, palvelivat naapureitaan rakkaudessa, kantoivat ristiään kärsivällisesti, etsivät pelastusta ja kaikkien parasta, rakastivat vanhuskautta ja totuutta ja halveksivat jumalattomuutta ja pahuutta. Nämä ovat varmasti eläviä ja voimallisia todistuksia siitä, etteivät he kuuluneet mihinkään sellaiseen turmeltuneeseen lahkoon, josta heitä syytetään, vaan olivat tosi kristittyjä, vaikkakin tuntemattomia maailmalle, jos ylipäätään uskotaan, että Kristuksen Sana on totta ja Hänen tahraton, pyhä esimerkkinsä on erehtymätön ja oikea.
Tällä tavoin on Herra valistanut minua, kurjaa, suurta syntistä ja käännyttyäni olen paennut Babylonia ja astunut sisään Jerusalemiin ja lopulta tullut tähän vaikeaan ja korkeaan palvelutehtävään. Kun yllämainitut henkilöt eivät lopettaneet pyytämistään, ja koska myös oma omantuntoni pakotti minua...koska näin sen suuren nälän ja tarpeen...minä antauduin Herralle ruumiineni ja sieluineni, annoin itseni Hänen armolliseen käteensä ja aloin tuohon aikaan (1537) opettaa ja kastaa Hänen Pyhän Sanansa mukaisesti, tehdä työtä sillä pienellä Herralta saamallani lahjalla Herran pellolla, rakentamaan Hänen pyhää kaupunkiaan ja temppeliään, tuomaan pudonneita kiviä takaisin paikalleen. Niin on suuri ja mahtava Jumala julistanut tosi parannuksen sanaa monissa kaupungeissa ja maissa ja sanaa Hänen armostaanja voimastaan yhdessä Hänen pyhien sakramenttiensa käytön kanssa, meidän vaatimattoman palvelutyömme, opetuksemme ja oppimattomien kirjoitustemme kautta seurakunnissa, joissa palvellaan Jumalaa todellisesti, uskollisten veljiemme työn ja avun kautta; Hän on tehnyt seurakuntansa niin kirkastetuksi ja antanut sille sellaisen voittamattoman voiman, että monet ylpeät, ylvästelevät sydämet ovat nöyrtyneet, epäpuhtaat ovat puhdistuneet, juopot raitistuneet, ahneet tulleet anteliaiksi, julmat lempeiksi, jumalattomat Jumalaa pelkääväisiksi; ja lisäksi heistä on se kirkastettu todistus, että he ovat uskollisesti antaneet omaisuuttaan ja verensä, ruumiinsa ja elämänsä, niinkuin joka päivä on voitu nähdä aina tähän päivään saakka.
Nämä eivät varmastikaan voi olla väärän opin hedelmiä tai merkkejä, joissa Jumala ei olisi mukana; sellaista ei voisi olla olemassa niin pitkää aikaa niin raskaan ristin alla ja sellaisessa kurjuudessa, ellei se olisi Kaikkivaltiaan Sanasta ja voimasta. Lisäksi heidät on varustettu sellaisella armolla ja viisaudella, jotka Kristus on kaikille omilleen luvannut, Jumala on lahjoittanut heille niin paljon heidän kiusauksissaan, että kaikkien niiden tämän maailman oppineiden ja kaikkein kuuluisimpien teologien samoin kuin kaikkein verenhimoisimpien tyrannienkin, jotka (Jumala heitä armahtakoon!) saattaisivsat kerskailla, että hekin ovat kristittyjä, täytyy seistä häveten ja näiden voittamattomien sankarien ja Kristuksen hurskaiden todistajien voittamina; niin ettei heillä ole mitään muuta asetta, ei mitään muuta keinoa kuin maastakarkoitus, pidätykset, kiduttaminen, polttaminen ja murha, mikä on ollut Vanhan Käärmeen tapa alusta asti, samoin kuin Alankomaissa, ikävä kyllä, voidaan päivittäin nähdä.
Katsokaapa, tämä on meidän kutsumuksemme ja oppimme, nämä ovat meidän palvelutyömme hedelmiä, joiden perusteella meitä niin hirveällä tavalla herjataan ja vainotaan sellaisella vihamielisyydellä. Ovatko kaikki profeetat, apostolit ja Jumalan uskolliset palvelijat tuottaneet samoja hedelmiä palvelutyöllään, sen me jätämme halukkaasti kaikkien hyvien ihmisten arvioitavaksi...jos paha maailma kuuntelisi opetustamme, joka ei ole meidän, vaan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen opetus ja noudattaisi sitä Herran pelossa, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö maailma olisi parempi ja kristillisempi kuin mikä se nyt, ikävä kyllä, on. Kiitän Jumalaani, joka on antanut minulle armon, että, vaikka se tapahtuisi oman vereni hinnalla, toivon, että koko maailma temmattaisiin pois sen pahoilta teiltä ja voitettaisiin Kristukselle...
Toivon myös, Herran avulla, ettei kukaan koko maailmassa voisi tosissaan syyttää minua ahneudesta tai ylellisestä elämästä. Kultaa ja rikkauksia ei minulla ole, enkä niitä edes halua, vaikka onkin niitä, jotka sydämeltään epärehellisinä sanovat, että minä syön enemmän paistia kuin he hakkelusta, ja juon enemmän viiniä kuin he olutta...Hän, joka on...ostanut minut...ja kutsunut minut palvelukseensa, tuntee minut ja tietää, etten tavoittele rahaa enkä omaisuutta, en mielihyvää enkä mukavuutta maan päällä, vaan ainoastaan Herrani ylistystä, omaa pelastustani. Miksi minun siis on ollut kärsittävä herkän vaimoni ja pienen lapseni kanssa niin äärimmäistä pelkoa, painetta, murhetta, kurjuutta ja vainoa näinä kahdeksanatoista vuoten, niin että minun ja perheeni on ollut elettävä köyhyydessä ja jatkuvassa pelossa ja hengenvaarassa. Todellakin, kun saarnaajat makaavat pehmeissä vuoteissaan ja tyynyillään, meidän on yleensä ryömittävä salaisiin nurkkiin. Kun he avoimesti iloitsevat häissä ynnä muissa, pillien, rumpujenja huilujen soidessa, meidän on katsottava ympärillemme joka kerta, kun koira haukkuu peläten, että joku olisi tullut ottamaan meitä kiinni. Siinä missä kaikki tervehtivät heitä käyttäen arvonimeä tohtori tai maisteri, meidän on annettava kutsua itseämme anabaptisteiksi, nurkissasaarnaajiksi, eksyttäjiksi ja harhaoppisiksi ja meitä tervehditään pirun nimeen. Ja lopuksi, sen sijaan, että meitä palkittaisiin niinkuin heitä heidän palveluksistaan, korkeilla palkoilla ja hyvillä päivillä, meidän palkkanamme ja osanamme on heiltä tuli, miekka ja kuolema.
Katsopa, minun rakas lukijani, sellaisessa ahdistuksessa ja köyhyydessä, murheessa ja kuolemanvaarassa minä, kurja ihminen, olen palvellut Herraani herkeämättä tähän hetkeen saakka ja toivon voivani jatkaa edelleen Hänen armostaan, Hänen kunniakseen, niin kauan kuin vaellan tässä maailmassa. Se, mitä minä ja uskolliset työtoverini olemme saaneet aikaan tässä vaikeassa ja vaarallisessa palvelutyössä, on kaikkien hyväntoivottajien helppo arvioida itse työn ja sen hedelmien perusteella, mutta vielä kerran aion kerjätä vakavaa lukijaa Jeesuksen tähden ottamaan vastaan tämä antamani tunnustus rakkaudella, jossa kerron saamastani valistuksesta, kääntymyksestäni ja kutsumuksestani ja soveltaa sitä kaikkien parhaaksi. Olen tehnyt sen välttämättömyydestä, että jumalaapelkäävä lukija tietäisi, miten kaikki on tapahtunut, sillä joka puolella ovat saarnaajat levittäneet minusta juoruja ja syyttäneet totuudenvastaisesti, että kapinallinen lahko olisi kutsunut ja asettanut minut tehtävääni. Joka pelkää Jumalaa, lukekoon ja arvioikoon!
Menno Simons¹¹ omisti elämänsä uskovien seurakunnissa vierailemiselle, niiden rakentamiselle ja yhteen kokoamiselle, kun ne olivat vainoissa joutuneet hajaantumaan. Tätä hän teki Alankomaissa vuoteen 1543 saakka, jolloin hänet julistettiin lainsuojattomaksi, hänen päästään luvattiin palkkio ja jokainen, joka tarjoaisi hänelle suojaa, tuomittaisiin kuolemaan ja armahdus luvattiin rikollisille, jotka luovuttaisivat hänet teloittajan käsiin. Kun hänen näin oli pakko lähteä Alankomaista monien vaellusten ja vaarojen jälkeen, hän löysi turvapaikan Fresenburgista, Holsteinista, jossa kreivi Alefeld kykeni suojelemaan häntä eikä ainoastaan häntä, vaan suurta määrää vainottuja veljiä. Tämä aatelismies, jota säälitti se huutava epäoikeudenmukaisuus, jonka seurauksista nämä viattomat ihmiset joutuivat kärsimään, otti heidät luokseen mitä ystävällisimmin ja he löysivät hänen luotaan sekä asuinpaikan ja työpaikan että myös vapauden palvella Jumalaa haluamallaan tavalla, niin että monilukuinen seurakunta kokoontui Wüstenfeldin kylässä ja muualla lähistöllä. Fresenburgissa Menno sai käyttöönsä kirjapainon ja voi julkaista kirjoituksiaan vapaasti. Niitä levitettiinkin laajalle ja kun ne joutuivat muilla seuduilla auktoriteettien käsiin, he saivat niistä oikean käsityksen niistä opetuksista, joita he ymmärtämättömyydessään olivat niin julmasti yrittäneet tukahduttaa. Tällä oli vaikutuksensa, niin että vainoaminen alkoi vähentyä ja saatiin enemmän vapautta Jumalan palvelemiseen. Menno kuoli rauhassa Fresenburgissa (1559).

PILGRAM MARBECKIN KIRJA

Maahanmuuttajat perustivat Holsteiniin uutta käsiteollisuutta, joka kukoisti ja toi maahan vaurautta, kunnes Kolmikymmenvuotinen sota pyyhki sen pois.
Pilgram Marbeckin vuonna 1542 julkaisema pieni kirja antaa arvokasta valaistusta veljien opetukseen ja käytänteisiin.¹² He olivat epäilemättä eri mieltä erilaisista kohdista, mutta tällainen kirja osoittaa, miten rehellistä ja aitoa heidän pyrkimyksensä oli omasta puolestaan ymmärtää Raamattua ja noudattaa sitä yksinkertaisella ja suorasukaisella tavalla. Vaikka kirjan kirjoittaja ilmaiseekin äärilaidan käsitystä siitä, miten tärkeää on ulkonaisten määräysten noudattaminen, kuitenkin siitä puuttuvat kokonaan ne pahat opetukset, jotka yleisesti liitetään heihin. Kirjan pitkässä otsikossa kirjoittaja sanoo, että kirjan on tarkoitus auttaa ja lohduttaa kaikkia tosi uskovia, hurskaita ja hyväsydämisiä ihmisiä osoittamalla heille, mitä Raamattu opettaa kasteesta, Herran ehtoollisesta jne.
Antaen lukijoilleen monia viittauksia eri raamatunkohtiin, jotka tukevat hänen sanomaansa, kirjoittaja päättää: "Sentähden, niinkuin olemme jo aikaisemmin esittäneet ajatuksemme, ymmärryksemme, mielipiteemme ja uskomme, mitä tulee kasteeseen ja ehtoolliseen, me päätämme nyt kirjoituksemme yleisellä esityksellä molemmista ja erityisesti siitä, miksi ja mitä tarkoitusta varten ne on ulkonaisesti noudatettaviksi määrätty. Niinkuin Kristus Jeesus haluaa olla tunnettu sekä seurakunnassaan että sen kautta, samoin Hän haluaa omiensa julistavan ja ylistävän Hänen pyhää nimeään maailmalle. Sentähden Kristus on evankeliuminsa ulkonaisen saarnaamisen lisäksi käskenyt noudattaa ja asettanut nämä kaksi, nimittäin ulkonaisen kasteen ja ehtoollisen viemään pyhää, puhdasta ja ulkonaista seurakuntaa eteenpäin ja säilyttämään sen. Ja jos asiaa tarkastellaan sen todellisessa valossa, meidän on sanottava, että kristillisen seurakunnan taloudenhoitoon tarvitaan kolmea asiaa, nimittäin evankeliumin tosi saarnaa, tosi kastetta ja Herran tosi ehtoollisen viettämistä. Missä näitä ei tehdä tai missä niistä joku puuttuu, siellä ei aidon, puhtaan seurakunnan ole mahdollista pysyä ulkonaisessa todistuksessaan ja säilyttää sitä.

...jotta Jumalan ulkonainen seurakunta voisi kokoontua, aloittaa toimintansa ja pysyä pystyssä, siellä pitää saarnata tervettä tosi evankeliumia. Se on se elävä kalaverkko, joka on heitettävä ihmisten keskuuteen, sillä kaikki ihmiset uivat tämän maailman suossa, ovat kuin villipetoja ja luonnoltaan vihan lapsia. Ne, jotka joutuvat tähän verkkoon tai siimaan, ts. evankeliumin Sanan kiinniottamiksi, kun he he kuulevat sen ja vakaalla uskolla pitävät siitä kiinni, vedetään pimeydestä valoon ja he saavat voiman muuttua tuomituista vihan lapsista Jumalan lapsiksi. Pietari sanoo heistä, että heistä rakennetaan Kristuksen seurakunta niinkuin elävistä kivistä. Sillä kristillinen seurakunta on niiden muodostama seurakunta, jotka ovat tosi uskovia ja Jumalan lapsia, jotka ylistävät ja julistavat Jumalan nimeä. Siinä ei ole sijaa kenellekään muulle kuin uskoville, sillä me näemme, että kaikki ihmiset ovat luonnostaan ilman hengellisten asioiden ymmärrystä, ja heidät tuodaan oikeaan Kristuksen uskoon ja ymmärrykseen ainoastaan Sanan avulla; eikä Raamattu osoita meille mitään muuta tietä. Sentähden tämä on ensimmäinen alku, miten kaikki ihmiset on koottava ja jonka kautta heidät on tuotava Jumalan tuntemiseen ja Hänen pyhään seurakuntaansa (sikäli kuin kykenemme arvioimaan) Jumalan Sanaa saarnaamalla ja kuulemalla, minkä kautta usko tulee ja sen jälkeen heidät voidaan laskea Jumalan lapsiksi ja pyhän seurakunnan jäseniksi...
Seuraava seurakuntaa rakentava asia on kaste, joka on sisäänkäynti ja ovi pyhään seurakuntaan siten, että se on Jumalan määräysten mukaista, ettei kenenkään sallita tulla seurakuntaan paitsi kasteen kautta. Sentähden jokaisen, joka on otettu pyhään seurakuntaan, ts. niiden seurakuntaan, jotka uskovat Kristukseen, on täytynyt kuolla paholaiselle, maailmalle ja sen seuraajille, loistolle ja juhlallisuuksille, ja myös kaikkien lihallisten himojen ylpeydelle ja heidän on täytynyt kieltää ne ja kieltäytyä niistä. Sitten hänen on tunnustettava suullaan se terve usko, jonka hän on sydämestään uskonut. Kun tämä on tehty, hänet täytyy kastaa Jumalan tai Jeesuksen Kristuksen nimeen, ts. kastettava sillä perusteella, että tosi parannuksenteko ja usko ovat puhdistaneet hänet synneistään, niin että hän nyt voi vaeltaa tahrattomasti, tottelevaisesti Jumalassa ja Kristuksessa...Tällaista on siis kasteen käyttö, että sen kautta uskovat voisivat ulkonaisesti liittyä pyhään seurakuntaan ja olla sen hyväksymä...
Ehtoollisen yleinen noudattaminen on kahtalainen. Ensiksikin, että pyhä kristillinen seurakunta pysyisi koossa sen kautta ja säilyttäisi uskon ykseyden ja kristillisen rakkauden. Toiseksi, että kaikki syntinen pahuus ja kaikki, mikä ei kuulu pyhään, puhtaaseen Kristuksen seurakuntaan, vaan aiheuttaaa loukkausta, lopetettaisiin ja jätettäisiin pois.

Tämän kirjan kirjoittaja Pilgram Marbeck oli huomattava insinööri. Hän oli tirolilainen ja suoritti tärkeitä tehtäviä Innin laakson alaosassa ja hallitus antoi hänelle ansiomerkkejä osoittaen sillä tavoin arvostustaan hänen palveluksistaan. Ei ole tarkasti tiedossa, milloin hän liittyi veljiin, mutta vuonna 1528 hänen uskonsa tunnustaminen sai aikaan hänen arvoasemansa menetyksen. Tähän aikaan hän kirjoitti itsestään: "Hurskaat vanhempani kasvattivat minut paavinuskoon, jätin sen ja minusta tuli Wittenbergin evankeliumin julistaja. Huomasin, että missä Jumalan sanaa saarnatttiin luterilaiseen malliin, siellä esiintyi myös lihallista vapaamielisyyttä ja niin jouduin epäilyksiin enkä saanut rauhaa luterilaisten keskuudessa ollessani. Sitten hyväksyin kasteen merkkinä tottelevaisesta uskosta ja aloin noudattaa ainoastaan Sanaa ja Jumalan käskyjä."
Hänen oli pakko jättää kaikki, mitä hänellä oli ja muuttaa ulkomaille vaimonsa ja lapsensa kanssa ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin silloin, mutta hänen kyvykkyytensä ansiosta hän pystyi elättämään perheensä missä hän sitten asuikin. Strassburgissa hän vaurastutti kaupunkia rakentamalla vesitien, jota pitkin Schwarzwaldin puutavara kuljetettiin sinne. Hänen tahraton luonteensa ja hengellinen intonsa tekivät hänestä suositun, sillä siellä oli paljon veljiä ja uskonpuhdistajia. Buceria ja Capitoa viehätti Pilgram Marbeckin vilpittömyys ja hänen hengelliset ja maalliset lahjansa. Hänen peloton uskovien kasteesta saarnaamisensa nostatti kuitenkin pian vastustajia. Bucer kääntyi häntä vastaan ja hänet vangittiin. Capito ei pelännyt vierailla hänen luonaan vankilassa, mutta pitkät keskustelut päättyivät siihen, että kaupunginneuvosto julisti, ettei se pitänyt lasten kastamista epäkristillisenä ja Pilgram Marbeckille annettiin kolme tai neljä viikkoa aikaa myydä omaisuutensa, ja hän lähti kaupungista vuonna 1532.

LAHKOLAISUUS ja TOTUUS poissa TASAPAINOSTA

Lahkolaisuus on rajoittamista. Tietty totuus, jota Raamattu opettaa, tietty osa Jumalan ilmoituksesta ymmärretään ja sydän vastaa siihen ja hyväksyy sen. Kun sitä tutkiskellaan, laajennetaan ja puolustetaan, sen voima ja kauneus vaikuttaa yhä enemmän niihin, jotka joutuvat sen vaikutuspiiriin. Totuuden toinen puoli, joku toinen näkemys ilmoituksesta, joka myös sisältyy Raamattuun, näyttää ikäänkuin heikentävän tuota totuutta ja olevan jopa vastakkainen totuudelle, jota pidettiin niin vaikuttavana ja mustasukkaisessa pelossa tuon omaksutun totuuden puolesta vähätellään ja selitetään pois sitä tasapainottava totuus ja jopa kielletään se. Tällä tavoin syntyy lahko jonkin Sanan osan perustalle, joka on hyvä ja käyttökelpoinen, koska se saarnaa ja harjoittaa Jumalan totuutta, mutta rajoitettu ja epätasapainoinen, koska se ei näe koko totuutta eikä vilpittömästi hyväksy koko Raamattua. Sen jäseniltä on riistetty koko Raamatun täysi käyttö ja lisäksi heiltä on katkaistu yhteys moniin pyhiin, jotka eivät ole yhtä rajoittuneita kuin he itse tai jotka ovat toisella tavalla rajoitettuja kuin he itse.
On syytä valitella Herran kansan jakautuneisuutta, sillä heidän pohjalla oleva, olennaisen tärkeä yhteytensä on hämärtynyt näiden ulkonaisten ja ilmeisten jakautumisten takia; kuitenkin on mitä arvokkainta, että seurakunnilla on vapaus korostaa sitä, mitä he ovat löytäneet ja kokeneet ja jopa eri seurakuntien väliset lahkolaiskiistat, johtuen innosta korostaa jotain tiettyjä totuuden puolia, ovat johtaneet paljoon Raamatun tutkimiseen ja sen aarteiden löytämiseen. Kun tällaista tapahtuu niin, että rakkaus vaarantuu, on tappio suuri; kuitenkin lahkolaiskiistojakin pahempaa on yhtenäisyys, joka on saavutettu vapauden kustannuksella tai yhdistyminen jälleen välinpitämättömyyden seurauksena.

Herttua Johann von Jülich-Kleve-Berg und Markuksen julistus kuuluu seuraavasti¹³: "Vaikka onkin tunnettua, mitä anabaptisteille on tehtävä...haluamme kuitenkin yhdessä Kölnin arkkipiispan kanssa kuuluttaa sen tällä julistuksella, ettei kukaan voisi vedota tietämättömyyteen. Tästä alkaen kaikki, jotka kastavat uudelleen tai kastetaan uudelleen samoin kuin ne, jotka uskovat tai opettavat, että lapsikaste on merkityksetön, on saatettava elämästä kuolemaan ja rangaistava...Samalla tavoin ei ole siedettävä niitä, jotka uskovat tai opettavat, että mitä korkeimmin arvostetussa alttarin sakramentissa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri eivät ole todellisesti läsnä, vaan ainoastaan kuvaannollisesti...vaan heidät on karkotettava kaikista ruhtinaskunnista, niin että jos heitä vielä kolmen päivän kuluttua on niissä, heidät rangaistakoon ruumiin ja elämän menettämiseen...ja kohdeltava sen mukaisesti kuin anabaptisteista on säädetty". Historiallisia merkintöjä on säilynyt julistusta seuraavista polttamisista, hukuttamisista ja mestauksista.
Kölnissä piti seurakunta salaisia kokouksiaan muurille rakennetussa talossa, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä, jotta olisi helpompi piiloutua ja päästä pakoon pidätyksiä. Vuonna 1556 vain 25-vuotiasta Thomas Drucker von Imbrockia, joka oli hyvin hurskas ja lahjakas opettaja, vietiin tornista toiseen ja kidutettiin moneen kertaan, mutta turhaan, ja lopulta hänet mestattiin. Jotkut hänen kauniista kirjeistään ja virsistään, jotka hän oli kirjoittanut vankilassa, samoin hänen uskontunnustuksensa, joutuivat uskovien käsiin, painettiin ja niitä levitettiin ja niiden avulla totuus levisi suuresti. Hänen vaimonsa kirjoitti hänelle vankilaan (runomuodossa): "Rakas Ystävä, pysy puhtaassa totuudessa, älä anna pelotella itseäsi siitä pois; sinä tiedät, mitä olet vannonut, hyväksy risti omalle osallesi. Kristus Itse kulki tuota tietä, samoin kaikki Hänen apostolinsa".
Kölnin seurakunta ei masentunut Druckerin kuolemasta. Vuonna 1561 hukutettiin kolme muuta veljeä ja seuraavana vuonna otettiin kaksi vangiksi, joista toinen hukutettiin ja toisen kuolemantuomio peruutettiin hänen kuoleman hetkensä ollessa käsillä ja hänet karkotettiin maasta. Kokoukset jatkuivat aina vuoteen 1566, kun yksi heistä kavalsi heidät, talo piiritettiin ja kaikki pidätettiin. Heidän nimensä merkittiin muistiin ja heidät lähetettiin eri vankiloihin. Matthias Zefass tunnusti itse, että hän oli heidän opettajansa ja pysyi vahvana ja kärsivällisenä kidutuksissa. Sitten hänet mestattiin. Hän kirjoitti vankilasta:

Tärkein tavoite meidän kiduttamisessamme on ollut se, että kertoisimme, kuinka moni meistä on toiminut opettajana ja paljastaisimme heidän nimensä ja osoitteensa...Minun olisi pitänyt tunnustaa, että auktoriteetit ovat kristittyjä ja että lapsikaste on oikein; puristin huuleni yhteen, annoin itseni Jumalalle, kärsin kärsivällisesti ja ajattelin Herran sanaa, kun Hän sanoi: "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä." Näyttää siltä, että minulla on vielä paljon kärsittävää jäljellä, mutta yksin Herran kädessä on kaikki enkä voi rukoilla mitään muuta kuin että Hänen tahtonsa tapahtuisi.

Seuraavaksi annettiin tällainen käsky: "Jotta lahkolaisten johtajat, opettajat, puskasaarnaajat ja nurkissasaarnaajat saataisiin pidätettyä...viranomaiset lähettävät vakoojia muureille, soille ja nummille, varsinkin tärkeiden juhlapäivien lähestyessä ja kun on täysikuu tai kuu loistaa jatkuvasti, niin että löydettäisiin heidän salaiset kokouspaikkansa".
Kuitenkin Münsterin piispa kirjoittaessaan paaville vuonna 1534 todisti anabaptistien erinomaisesta elämästä.

Kölnin arkkipiispa Hermann V näki katolisen kirkon uudistuksen tarpeen ja teki vakavan yrityksen sen aikaansaamiseksi. Hän oli Wiedin ja Runkelin kreivi ja keisarikunnan vaaliruhtinas ja viidentoista vuoden iässä hänestä oli tehty Kölnin tuomiorovasti ja myöhemmin arkkipiispa. Hän oli hyvä ja liberaali mies ja maanvuokraajiensa rakastama, vaikka hän olikin enemmän kiinnostunut metsästyksestä kuin kirkollisista asioista eikä ollut opiskellut teologiaa eikä latinaa. Hän vastusti Lutheria ja poltatti hänen teoksensa ja hänen hengellinen tuomioistuimensa tuomitsi kaksi Kölnin marttyyreistä. Kuitenkin hän havaitsi kansan tietämättömyyden ja taikauskoisuuden, kurinalaisuuden puutteen, miten kirkot olivat tietämättömän papiston armoilla ja tulojen kadon, kun tilanomistajat eivät asuneet omilla maillaan. Hän näki myös Herran ehtoollisen rappion ja miten turhaa oli yrittää saada papiston turmeltuneita jäseniä palautettua kanonisten säädösten alaisuuteen. Keskusteltuaan kirkon korkeimpien viranomaisten parhaimmiston kanssa, hän yritti saada aikaan uskonpuhdistusta katolisessa kirkossa Erasmuksen aatteiden mukaisesti. Kun hän epäonnistui siinä, hän yritti kirkon evankelista uskonpuhdistusta Brucerin ja Melanchtonin avulla, mutta jesuiitta Canisiuksen organisoima papiston, yliopiston ja Kölnin kaupungin vastustus tekivät hänen yrityksensä turhiksi. Koska hän ei saanut mitään tukea, hän jätti virkansa arkkipiispana ja vetäytyi maatilalleen.

KASPAR von SCHWENCKFELD

Eräs, joka pysyi erillään roomalaiskatolisesta kirkosta ja myös luterilaisesta ja reformoidusta kirkosta, mutta ei kuitenkaan liittynyt anabaptisteihin, oli sleesialainen aatelismies Kaspar von Schenckfeld (1489-1561), jolla oli tärkeä vaikutus omassa maassaan ja sen ulkopuolellakin¹⁴ Hän oli syventynyt liiketoimiin Saksan pienten hovien kanssa eikä välittänyt kovinkaan paljon Raamatusta ennenkuin vasta kolmikymmenvuotiaana, jolloin Martti Lutherin "ihana Jumalan pasuna" herätti hänet hänen välinpitämättömyydestään ja hän antautui "Jumalan armollisen ilmestymisen selkeälle valolle" ja hänestä tuli Sleesian uskonpuhdistuksen "sielu". Pian hän kuitenkin huomasi olevansa pakotettu arvostelemaan joitakin Lutherin opetuksen kohtia ja kaikkein ensimmäiseksi Herran ehtoollista. Tässä yhteydessä Luther hyökkäsi häntä vastaan raivokkaasti ja käytti auktoriteettiaan, niin että Schwenckfeldiä kohdeltiin kuin ulkopuolista ja harhaoppista.
Schwenckfeld ei kuitenkaan koskaan lakannut julistamasta suurta kiitollisuuttaan Lutherille hengellisissä asioissa ja kärsittyään monen vuoden ajan Lutherin ja hänen saarnaajiensa hyökkäyksiä, hän neuvoi kannattajiaan: "Rukoilkaamme uskollisesti Jumalaa heidän puoletsaan, sillä lopulta on tultava aika, jolloin heidän on yhdessä meidän kaikkien kanssa tunnustettava tietämättömyytemme ainoan Mestarin, Kristuksen edessä."
Hänen suurena ilonaan oli nyt Raamatun tutkiminen. Hän huomasi, että jos hän luki neljä lukua päivässä, hän saisi luettua Raamatun läpi vuodessa ja teki aluksi tästä säännön itselleen, vaikka hän myöhemmin antoi Pyhän Hengen johtaa lukemistaan eikä sitoutunut tiettyyn määrään lukuja päivässä. Hän sanoi: "Kristus on koko Raamatun summa" ja "koko Raamatun päätarkoituksena on, että me oppisimme tuntemaan Herran Kristuksen täydellisesti". Usko koko Raamatun paikkansapitävyyteen ja henkeyttämiseen ei merkinnyt hänelle vanhaan ja epäilyttävään oppiin pitäytymistä, vaan lukemattomien mahdollisuuksien uutta löytämistä; ei vanhaa taikauskoa, vaan uudenaikaista edistymistä. Hän kuvaili raamatunlukunsa olevan "mietiskelyä, etsimistä, kaivautumista; todella kaiken lukemista yhä uudelleen ja uudelleen, pureskelua, mietintää ja kaiken tutkiskelua ja ajattelua kaikilta puolilta". "Sillä sieltä paljastuu laimentamaton aarre uskovalle, puhtaita helmiä, kultaa ja jalokiviä". Raamatuntutkijalle hän esittää "varmana ohjeena", että "milloin on kiistanalainen kohta, on koko asiayhteys otettava huomioon, Raamattua selitettävä Raamatulla, yksittäiset raamatunkohdat nähtävä osana kokonaisuutta ja verrattava toinen toisiinsa ja löydettävä sovellus, ei ainoastaan sen perusteella, minkä vaikutelman yksittäinen kohta antaa, vaan koko Raamatun merkitys huomioon ottaen".
Hän opiskeli hepreaa ja kreikkaa ja käytti työssään paitsi Lutherin käännöstä myös (anabaptistien käyttämää) "vanhaa Raamattua" ja Vulgata-käännöstä. Hän löysi paljon ymmärtrystä Vanhan Testamentin sisältöön sen typologisesta käytöstä Uudessa testamentissa. Hän päätti antautua Raamatun ohjeiden noudattamiseen opissa ja käytännössä ja "ellemme ymmärrä kaikkea", hän sanoi, "älkäämme syyttäkö siitä Raamattua, vaan pikemminkin omaa tietämättömyyttämme".
Kahdeksan vuotta hänen ensimmäisen "ilmestyksensä" jälkeen hän sai vielä erään kokemuksen, joka tuntui hänestä vaikuttavan aikaisempia "ilmestyksiä" enemmän hänen elämäänsä. Tähän saakka hän oli julistanut kiihkeästi Raamattua ja luterilaisuutta; mutta nyt se, mikä siihen saakka oli ollut älyllistä uskoa, muuttui sydämen vakaumukseksi. Hän tuli tietoiseksi taivaallisesta kutsumuksestaan, sai ylitsevuotavan pelastusvarmuuden ja antautui Jumalalle "elävänä uhrina". Syvä synnintunto ja varmuus Kristuksen meille valmistaman pelastuksen riittävyydestä, jonka Hän saavutti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan valloitti hänen tahtonsa, muutti hänen mielensä, ja sai aikaan hänessä sellaisen tottelevaisuuden, jossa hän koki vapauden tehdä Jumalan tahto.
Hän teki myös sen löydön, että sen lisäksi, että Raamattu antaa varman ohjauksen henkilökohtaiseen vanhurskautukseen ja pyhitykseen, se sisältää myös ehdottomat ohjeet seurakuntaa varten. "Jos me uudistaisimme kirkon", hän sanoi, "meidän tulisi käyttää pyhää Raamattua ja varsinkin Apostolien tekoja, josta löytyy selvästi se, miten asiat olivat alussa, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on ylistettävää ja hyväksyttävää Jumalalle ja Herralle Kristukselle". Hän ymmärsi, että seurakunta oli apostolien ja heidän seuraajiensa aikana loistava kokous, ei ainoastaan yhdessä paikassa, vaan monissa paikoissa. Hän kysyy, mistä sellaisia seurakuntia voi löytää hänen aikanaan, sillä hän sanoo: "Raamattu ei tunne mitään muita seurakuntia kuin sellaisia, jotka tunnustavat Kristuksen pääkseen ja antavat halukkaasti Pyhän Hengen hallita itseään, joka varustaa heidät hengellisillä lahjoilla, joita Hän jakaa ei ainoastaan koko seurakunnalle, vaan myös eri seurakunnille. Näissä seurakunnissa ilmenevät hengen lahjat jokaisella jäsenellä. Hengellä on rajoittamaton vapaus. Jos joku Hengen johtamana nousee, toisen jo puhuvan on lopetettava. Seurakunnat eivät ole täydellisiä: on aina mahdollista, että tekopyhät luikertelevat sinne huomaamatta, mutta kun heidät tunnistetaan, on heidät erotettava.
Sentähden ei Schwenckfeld voinut tunnustaa reformoitua uskontoa seurakunnaksi, koska suuri osa kastetuista kristityistä oli ilman Kristuksen henkeä ja ottivat vastaan sakramentin ilman Jumalan armoa. Hän oli valmis ottamaan vastaan lähetysjärjestöjen avun, jos ne eivät ottaneet itselleen valheellisesti Jeesuksen Kristuksen seurakuntien asemaa. "Valtiokirkko on sellainen, joka on palannut takaisin Vanhan Testamentin tasolle", hän totesi.
"On ilmeistä ja selvää", hän jatkaa edelleen, "että kaikki kristityt on kutsuttu ja lähetetty ylistämään Herraa ja Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, julistamaan Hänen hyveitään, joka on heidät kutsunut pimeydestä ihanaan valoonsa ja tunnustamaan Hänen nimeään ihmisten edessä". Kaikki kaikkien uskovien yleisen pappeuden rajoittaminen on Pyhän Hengen rajoittamista. "Jos he olisivat toimineet Paavalin aikana näin ja ainoastaan kirkon auktoriteettien virkaan asettamien olisi sallittu puhua, miten kauas olisi kristinusko ulottunut? Miten olisi evankeliumi voinut ulottua meidän ajallemme saakka?" Jotkut uskovista on valittu erityistehtäviin ja sopivat tehtäväänsä, johon heidät on erotettu, ei opiskelun, valinnan tai virkanimityksen perusteella, vaan Hengen voimasta, ilmoittamana ja ilmentymänä, "että Kristus olisi tullut heissä esiin armossa, voimassa, elämässä ja siunauksessa": Koska heidän "kutsumisensa ja lähettämisensä on pelkästään Jumalasta, Kristuksen armossa, sielut syntyvät uudesti, sydämet uudistuvat, Kristuksen valtakunta rakentuu." Hän jatkaa:

Uskovat eivät voi koskaan kyllästyä sellaisiin apostolisiin, hengellisiin saarnamiehiin, eikä kuunnella heitä tarpeeksi, sillä he tunnistavat heissä Jumalan voiman ja saavat ravintoa sielulleen; sellaisista Herra Kristus sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, se ottaa vastaan minut" (Joh.13:20). Kukaan kääntymätön tai epäpyhästi käyttäytyvä ihminen ei voi olla palvelemassa seurakunnan kasvua, vaikka hän olisi tohtori ja professori, osaisi Raamatun ulkoa ja olisi loistava puhuja...[Kun] jotkut sanovat, että henkilö ja virka ovat erillisiä, niin että jopa sellainen piispa, pappi tai saarnaaja, joka on paha, voisi kuitenkin hoitaa virkansa hyvin, Uuden Testamentin opettajan viran, ja voi olla Pyhän Hengen palvelija, on vastoin kaikkea Raamatun sanaa ja Kristuksen määräyksiä...Mikä ihmeen virka se sellainen on, jossa opettaja on itse oppimaton sydämeltään... eikä usko sitä, mitä opettaa, ts. ei itse tee tai toimi, niinkuin opettaa, kun taas Uuden Liiton oikeanlaisessa palvelutyössä kaikkien apostolisten kirjoitusten ohjeiden mukaan ja Herran Kristuksen oman esimerkin mukaan nämä kaksi kuuluvat aina yhteen.

Mitä kasteeseen tulee, opetti Schwenckfeld, että se ei pelasta ja että ihminen voi pelastua ilman sitäkin; mutta samalla hän ymmärsi sen tärkeyden ja että ainoastaan ne, jotka tunnustautuvat uskoviksi, pitäisi kastaa ja että koska vauvat eivät kykene uskoon, ei heitä sovi kastaa.
Kuitenkaan hän ei liittynyt anabaptisteiksi kutsuttujen joukkoon. Vaikka hän kuvaakin heitä jumalaapelkääviksi ihmisiksi, jotka ovat erillään niistä suurista massoista, jotka eivät välitä uskonnosta, huomattavan hyväkäytöksisiksi ja syvästi ja vakavasti uskoviksi, hän kuitenkin syyttää heitä legalismista ja tietämättömyydestä ja niinkuin niin monet muutkin, sekoittaa hurskaat, kärsivälliset veljet talonpoikaiskapinan fanaatikkoihin, Münsterin äärimmäisyyksiin ja muuhun kapinointiin, ikäänkuin he olisivat samaa joukkoa. Hän väittää tunteneensa "ensimmäiset baptistit" ja kuvaa sitten Münsterin ja talonpoikaiskapinan tapahtumia; puhuu Balthasar Hubmaierin tyyppisistä miehistä ikäänkuin he olisivat Hans Hutin seuraajia, vaikka edellinen vastustikin kiivaasti kaikkia Hutin äärimmäisyyksiä ja tasapainottomia opetuksia; kertoo huhun, jonka mukaan Hut oli tehnyt vankilassa itsemurhan, vaikka lisääkin, että jotkut sanovat sen olleen tahattoman, ja sitten hän käyttää sanontaa "hutilaiset baptistit" yleensä niistä, joita muut kutsuivat yleensä nimityksellä "anabaptistit".
Hän kertoo lukuisia halventavia kaskuja, joita hänelle oli kerrottu eräässä kirjeessä ja erään kaskun, jonka hän oli itse kuullut eräältä henkilöltä, joka oli lähtenyt "hutilaisesta" seurakunnasta, mutta jonka kristillisyydestä hänellä itsellään on huono käsitys. Hän sanoo, ettei heillä ollut paljonkaan tietoa synnistä, pelastuksesta Jumalan armosta eikä pelastusvarmuudesta eikä varsinkaan todellisen apostolisen seurakunnan ihanteesta. Hän kirjoitti:

He uskottelevat itselleen, että...niin pian kuin heidät on otettu vastaan ulkonaisesti...omiin, keskenään kokoontuviin seurakuntiinsa, he ovat pyhiä Jumalan ihmisiä, jotka Hän on valinnut muiden ihmisten joukosta, puhdas ja moitteeton seurakunta...vaikka heidän keskuudessaan ei olekaan kovin paljon todisteita Pyhän Hengen lahjoista, jotka ovat kristillisten seurakuntien koristus ja kauneus Raamatun kuvausten mukaisesti.

Ulkonainen oikeaoppisuus on heille merkki Kristuksen tosi seurakunnasta. Sentähden heille on luonteenomaista epäraamatullinen tuomion henki ja hengellinen ylpeys.

He ovat niin tyytyväisiä itseensä kaikissa tekemisissään, että kaikki muut, jotka eivät ajattele heidän tavallaan, ts. he tuomitsevat kaikki jotka eivät ole ottaneet vastaan heidän kastettaan eivätkä halua liittyä heidän seurakuntiinsa ja pitävät heitä Jumalan pyhien yhteyden ulkopuolella olevina, minä he seurakuntaansa pitävät, ja katsovat heidän olevan sen sijaan Saatanan vallassa. Vaikka he olisivat yhtä täynnä uskoa kuin Stefanus, täynnä Pyhää Henkeä ja Jumalalta saatua viisautta, se ei merkitse mitään baptistien keskuudessa, niin innokkaita he ovat pinnallisissa tuomioissaan, itserakkaudessaan ja hengellisessä ylpeydessään, varsinkin heidän johtajansa.

He murtavat aina leipää seurakunnissaan ja se yhdessä vesikasteen kanssa on tullut sisäisen ja tärkeämmän sijaan. "Jos te näkisitte jonkun heidän seurakunnistaaan, pitäisitte heitä Jumalan kansana, sillä on selvää, että heidän ulkonainen käytöksensä on hurskasta". Hän tähdentää kuitenkin, että Jeesuksen vertauksen fariseus oli ulkonaisesti hurskaampi kuin publikaani. Hän lisää: "Emme me suinkaan halua syyttää heitä ulkonaisesta hurskaudesta, emme sen paremmin baptisteja kuin munkkejakaan", mutta " kyllä tarvitaan enemmän kuin vain 'Tulkaa tänne kastettaviksi'".
Hän valittaa myös, että jäsenten omiatuntoja tyrannisoitiin, että esiintyi legalismia tapojen, pukeutumisen ja muiden ulkonaisten seikkojen suhteen ja hän vastusti heidän suhtautumistaan valan vannomiseen, sotaan ja maallisiin hallintotehtäviin osallistumiseen. Kaikesta, mitä voidaan varmuudella ymmärtää näistä ihmisistä, niinkuin aina on asian laita, kun on kysymys suurista ihmismääristä, vaikka he olisivat kristittyjäkin, esiintyy aina epäonnistumista, heikkoutta ja erheitä, ja että ahdasmielisyys ja legalismi, joista valitettiin, olivat sellaista rajoittuneisuutta, johon "anabaptisteiksi" kutsutut olivat aina taipuvaisia ja jota vastaan parhaimmisto heidän keskuudessaan jatkuvasti protestoi. Schwenckfeld ei hyväksynyt niitä julmia vainoja, jotka heihin kohdistettiin. "Haluaisin ilomielein säästää ne jumalaapelkääväiset, yksinkertaiset ihmiset, joita heidän keskuudessaan on", hän sanoo ja muistuttaa kuulijoitaan siitä, että heidän keskuudessaan oli tosi kristittyjä, joilla huolimatta tiedon puutteesta oli Jumalalta saatu elämä sisimmässään; hän tähdentää heidän iloaan kärsimyksissään ja neuvoo, että jos, niinkuin niin usein sanottiin, he olivat kumouksellisia, oli siviilihallinnon annettava hoitaa heidät, lisäten, että hän itse piti heitä rauhallisina ihmisinä, joilla ei ollut mitään kumouksellisia suunnitelmia.
Schwenckfeldin ahkeran toiminnan ansiosta kokoontui kaikkialla Sleesiassa uskovien piirejä alkaen Liegnitzistä ja sen ympäristöstä. He olivat ympäristölleen mallina hurskaudesta. Koska Herran ehtoollisen vietossa oli niin paljon väärinkäytöksiä, Schwenckfeld luopui niistä toistaiseksi ja hänen opetuksellaan arvollisesta ja arvottomasta Herran ehtoollisen nauttimisesta oli sellainen vaikutus, että luterilainen papisto Liegnitzissä alkoi (1526) noudattaa hänen esimerkkiään. Tämä johti siihen, että monet syyttivät Schwenckfeldiä Herran ehtoollisen halveksimisesta, vaikka hänen tunteensa olivat täysin vastakkaiset.
Hänen suuri halunsa oli saada toteutumaan seurakunnan ykseys. Hän kirjoitti:

Oi miten toivoisinkaan, että me olisimme todella Kristuksen ruumis, rakkauden siteillä yhdistettynä...mutta ikävä kyllä vielä ei näy merkkiäkään mistään sellaisesta, jota voisi verrata alkuseurakuntaan, jossa uskovilla oli yksi sydän ja yksi mieli...Me haluamme kuitenkin pitää kiinni vapaudestamme, johon Kristus on meidät vapauttanut emmekä liittyä mihinkään ihmisten perustamaan lahkoon eikä kääntyä pois universaalista kristillisestä seurakunnasta; me emme halua sitoutua minkään ikeen orjuuteen, vaan pysyä ainoastaan ainoassa Jeesuksen Kristuksen jumalallisessa lahkossa...Minun sydämeni halu ja toive on, että voisin auttaa kaikkia Kristuksen ja Hänen Pyhän Henkensä totuuteen ja ykseyteen eikä se, että olisin aiheuttamassa lahkolaisuutta, jakautumista tai Kristuksesta luopumista...Koska nykyään on olemassa neljä itseään kirkoksi kutsumaa, paavin kirkko, luterilainen, zwingliläinen ja baptistinen eli pikardien kirkko ja kukin niistä tuomitsee toinen toisensa, niinkuin näemme, että luterilaiset tuomitsevat zwingliläisen kirkon ja fanaatikot, ei voi muuta kuin kysyä, ovatko ne kaikki tai mitkä niistä ovat Kristuksen todellisia seurakuntia, johon pitäisi kuulua ja jossa voisi tulla siunatuksi...Me haluamme vastata tähän Pietarin sanoin..."Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen" (Ap.t.10:34-35)...Mitä enemmän nämä kirkot tuomitsevat toinen toisiaan, sitä enemmän Jumala pitää niitä otollisina, jotka pelkäävät Jumalaa ja elävät vanhurskaasti ja kristillisesti...Vaikka en olekaan tähän mennessä vielä liittynyt mihinkään seurakuntaan...en ole kuitenkaan halveksinut mitään seurakuntaa, ihmisiä, johtajia tai opettajia. Haluan palvella jokaista, joka on Jumalassa, olla kaikkien ystävä ja veli, jolla on intoa Jumalaan ja joka rakastaa Kristusta sydämensä pohjasta...Sentähden minä rukoilen Jumalaa, että Hän johdattaisi minua oikeaan kaikessa, tekisi minut kykeneväksi apostolisen säännön mukaan tunnistamaan oikein henget, varsinkin Jeesuksen Kristuksen Hengen; opettaisi minua todistamaan kaiken ja erottamaan ja hyväksymään ja pitämään sen, mikä on hyvää, niin että tällaisena erottautumisen ja jakautumisen aikana voisin pysyä puhtaalla, varmalla omallatunnolla Kristuksessa, totuudessa ja ykseydessä...Minun vapauteni ei sovi kaikille...jotkut kutsuvat minua äärimmäisyyksiin meneväksi...ja monet pitävät minua epäilyttävänä...mutta Jumala tuntee minun sydämeni...Minä en ole...mikään lahkolainen ja Jumalan avulla en ole myöskään mikään rauhanhäiritsijä.
Mieluummin kuin tuhoaisin mitään hyvää, kuolisin. Ja sentähden en ole täysin liittynyt mihinkään puolueeseen, lahkoon tai kirkkoon, niin että voisin Jumalan tahdon mukaisesti ja Hänen armostaan palvella kaikkia osapuolia erillään mistään puolueesta.

Schwenckfeldin opetukset ja hänen perustamiensa piirien kasvu kiinnittivät kuningas Ferdinandin huomion häneen. Ferdinand piti häntä Herran ehtoollisen halveksijana ja hänen oli pakko (1529) jättää kotimaansa, jossa hänellä oli aina ollut korkea asema ja jossa häntä pidettiin suuressa arvossa. Loput kolmekymmentä vuotta elämästään hän vaelsi luterilaisen kirkon vainoamana, joka lopulta julisti hänet harhaoppiseksi, mutta hänen maanpakonsa johti siihen, että niiden ryhmien lukumäärä kasvoi, jotka olivat vastaanottaneet hänen opetustaan, varsinkin Etelä-Saksassa, jossa jotkut hallitsijat suojelivat häntä. Schwenckfeldin opetuksen mukaisesti nämä ryhmät eivät pitäneet itseään seurakuntina. Sellainen asema olisi heidän mielestään merkinnyt erottautumista olemassaolevien puolueiden uskovista, joita kaikkia he halusivat palvella. He jättivät kasteen ja Herran ehtoollisen syrjään, kunnes paremmat ajat koittaisivatja sillä välin he rukoilivat ja odottivat uutta Hengen vuodatusta ennen Herran takaisintuloa, joka yhdistäisi Hänen seurakuntansa. Heidän tehtävänään oli Raamattua lukemalla, vierailuilla ja kaikilla todistamistavoilla, jotka oli heille annettu, valmistaa pyhiä tuota aikaa varten, samoin kuin evankeliumia saarnaamalla koota kääntymättömien joukosta niin monia kuin mahdollista niiden siunausten osallisuuten, jotka paljastettaisiin.
Heidän kieltäytymisensä osallistumisesta minkään seurakunnan todistukseen vain sellaiseen liittyvien vaikeuksien takia teki heistä pikemminkin heikkouden kuin voiman lähteen niille veljille, jotka jatkoivat uskossa Raamatun opetusta seurakunnasta, niinkuin oli tehty aina apostolisista ajoista lähtien. Kun noita periaatteita oikein noudatettiin, ei oltu pystyttämässä mitään lahkoa tai erottautumassa kristikunnasta, joka ei kokoontunut yhdessä heidän kanssaan, vaan ne tarjosivet sen yhteisen maaperän, jolla kaikkien uskovien oli mahdollista nauttia yhteyttä toinen toistensa kanssa, joka oli heidän yhteinen yhteytensä Kristuksen kanssa.
Pilgrim Marbeck kirjoitti yhdessä muiden kanssa vastauksen Schwenckfeldin arvostelulle niitä uskovia kohtaan, jotka kokoontuivat seurakuntina ja harjoittivat kastamista ja leivän murtamista. Schwenckfeld oli ilmaissut, ettei hyväksynyt sellaista teoksessaan "Baptistiveljien uudesta pamfletista, joka on julkaistu vuonna 1542". Marbeckin vastauksella oli pitkä nimi (kahdeksankymmentäkolme sanaa) ja se oli rakennettu niin, että se sisälsi lainauksia Schwenckfeldiltä, joihin esitettiin 100 vastausta. Siinä hän sanoo yhdessä veljien kanssa: "Ei ole totta, että me kieltäytyisimme pitämästä niitä kristittyinä, jotka ovat kanssamme eri mieltä kasteesta ja pitäisimme heitä harhautuneina henkinä ja Kristuksen kieltäjinä. Meidän asiamme ei ole tuomita tai arvioida sellaista, joka ei ole kastettu Kristuksen käskyn mukaisesti".

LÄHDEVIITTEET

Die Reformation un d die älteren Reformaprteien, tri Luwig Keller, joka esittää
auktoriteetteja.
Die Taufe. Gedanken über die urchristliche Taufe, ihre Geschichte und ihre Bedeutung für die
Gegenwart, J. warns, joka myös esittää auktoirteetteja ja lähteitä.
Neue Studein zur Geschichte der Theologie und der Kirche, Julk. N. Bonwtsch, Göttingen und
R.Seeberg, Berlin. Zwanzigstes Stück, D. Balthasar Hubmeier als Theologe, Berlin, Trowitzch
& Sohn,1914, Carl Sachsse.
"Ein Apostel der Wiedertaufer" tri. Ludwig Keller.
"Reformations-Geschichte Augsburg" Friedrich Roth. (München 1881).
Vorträge und Aufsätze aus der Comenius Gesellschaft. 7ter Jahrgang, 1 u 2 Stück. "Georg Blaurock
und die Anfänge des Anabaptismus in Graubündten und Tirol" Aus dem Nachlasse des Hofrates tri Joseph
R. von Beck, Herausgegeben von Joh. Loserth.

Fontes Rerum Austiracarum. Osterreichische Gescichts-Quellen. Abth. 2 Bd. 43. Die
Geschichts-Bücher der Wiedertäufer in Osterreich-Ungarn, u.s.w. in der Zeit von 1526 bis 1785,
Gesammelt, Erläutert und Ergäntzt durch tri Josef Beck.
Archiv für Oesterreichische Geschichte. 78 Bd. "Der Anabaptismus in Tirol u.s.w." Aus dem Nachlasse
des Hofrates Joseph R. von Beck. Herausgegeben von Joh. Loserth.
History of the Refomation, T.M. Lindsay, maist., tri, Edinburgh, 1907. Geschichte der
Wiedertäufer und ihres Reichs zu Münster, tri Ludwig Keller, 1880.
Geschichte der Alt-Evangelischen Mennoniten Brüderschaft in Russland, P.M. Friesen.
"Fundamente der Chirstlichen Lehre u.s.w." Joh. Deknatel.
Vermanung-auch gantz klarer, gründtlicher un unwidersprechlicher bericht, zu warer Christlicher,
ewigbestendigen menschen zu hilff und torst, mit grund heyliger schrifft, durch bewerung warer Tauff
und Abentmals Christi sampt mitlauffung und erklärung jrer gegensachen und Argumenten, wider alle
vermeynte Christliche Pündtnus, so sich bissher un noch, onder dem nammen Christi zutragend.
Geschichte des Christlichen Lebens in der rheinisch-westphälischen evangelischen Kirche,
Max Goebel.
Schwenckfeld, Luther und der Gedanke einer Apostolischen Reformation, Karl Ecke.

JATKUU


Alkuperäinen artikkeli: "The Anabaptists", The Pilgrim Churchby E.H. Broadbent
Alkuun | Esipuhe | Alkuajat | Kristinusko kristikunnan sisällä | Paulikiaanit ja bogomilit | Evankeliumi saavuttaa idän | Valdolaiset ja albigenssit | Seurakunnat keskiajan lopulla | Lollardit, hussilaiset, yhdistyneet veljet | Uskonpuhdistus | Johtopäätökset
Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat