Voit hakea tarvittavan laajennuksen ilmaiseksi täältä
Kirjaudu ulos
Kirjaudu
Radio Rock - Musiikki - 500 kovinta - 50 - 26
Te valitsitte - me listaamme
Maailmassa on miljoonia ja taas miljoonia musiikkikappaleita. Vain osa niistä kasvaa niin valtaviksi, että kestävät aikaa graniittisen peruskallion lailla.
Radio Rock halusi löytää ne sammaloitumattomimmat klassikot ja tulevaisuuden järkäleet, ja siksi pyysimme sinun apuasi.
Ääniä annettiin 62 470, joista 500 parasta pääsi listalle.
Tästä eteenpäin, päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen, kuulet Radio Rockin taajuudella toinen toistaan suurempia kappaleita, kunnes vuoden lopussa kuulet biisin, joka pöllyttää hilsettä tämän maan rokkareiden tukista enemmän kuin mikään muu maailmassa.
Lopputuloksesta voi aina valittaa, kitistä ja mussuttaa. Mut onhan se kieltämättä aika lapsellista puuhaa, eikä siitä ole mitään hyötyä. Tulee kaikille vaan paha mieli sellaisesta.
Kovimmat biisit soitetaan taajuudella arkipäivisin klo 13 ja 17.
Lista on myös nähtävillä biisien historiikkeineen tällä sivustolla, jonne se päivittyy luku luvulta.
Tämä on 500 rockhistorian kovinta biisiä -listaus!
Seuraa 500 kovinta -listaa Spotifyssa!
500 kovinta -listaus päivittyy myös Spotifyhin. Tilaa lista täältä >>
500 kovinta On the Rocksissa joka lauantai
Stadin kivijalka, On the Rocks, juhlii 10-vuotista rock-taivaltaan koko vuoden, viikon jokaisena päivänä. Lauantaisin baarissa tosin juhlitaan hieman erityisemmällä tavalla…
Joka lauantai On the Rockissa kuunnellaan viikon kooste rockhistorian kovimmista biiseistä. Ja luonnollisesti samaan aikaan kuin Radio Rockillakin, eli klo 18-19.
On the Rocks, Mikonkatu 15, Hellsinki. Tutustu On the Rocksiin täällä >>
26: Guns N' Roses - November Rain
Syyskuussa 1991 julkistuivat Guns N' Rosesin odotetut "Use Your Illusion"-albumit herättäen luonnollisesti kysymyksen siitä, miksi samanaikaisesti piti julkaista lähes kaksi ja puoli tuntia musiikkia, olletikin, että samoissa sessioissa olivat tallennetut. Eräänlaisen vastauksen löytää ajatusmallista, jos olisikin julkaistu vain yksi albumi, vaikkapa se ykkönen, moni olisi todennäköisesti ajatellut, että jopa on sekavaksi mennyt. Kahdella erillisellä albumilla - ja materiaalin määrällä - kyettiin tunnelmia tasoittamaan. Puhumattakaan siitä, ettei yhtyeen sisällä tarvinnut kiistellä siitä, mitä pitäisi ajanpuutteen takia jättää pois.
Slash, Izzy Stradlin ja Duff McKagan eivät nimittäin alkuunkaan olleet innostuneet Axl Rosen visioista esimerkiksi "November Rain"-kappaleeseen. Eikös tämän pitänyt olla rock'n'roll-yhtye, eikä mikään mahtipontisin jousitaustoin operoiva viihdeorkesteri? Vaikka "November Rain"ista tuli, ei vain Guns N' Rosesin uran yksi kohokohdista, vaan ylipäätään yksi mahtavimmista levytetyistä balladeista, eivät mainitut muut jäsenet ole teosta luonnehtineet kuin "ihan hyväksi biisiksi". Slashia saattoi närästää myös kappaleesta tehty video, tuotantokustannuksiltaan puolitoista miljoonaa dollaria. Kitaristilla oli vielä hyvässä muistissa se, kuinka viittä vuotta aiemmin bändin ruokavalio oli koostunut dollarin hodareista. Eikä edes päivittäin nautittuna. Kiitellyistä kitarasooloistaankin Slash on vain kuivasti todennut, että ne ovat täsmälleen samat kuin ne, mitkä mieleen tulivat spontaanisti silloin, kun Rose ensi kertaa biisinsä esitteli.
Tekstissä Rose julkituo tuntemuksia siitä, kun rakkaus on yksipuolista, ajatellen, että kaikki kääntyy kannaltaan parhain päin, jos toinen osapuoli vain saa miettimisaikaa. Marraskuisessa sateessa on tietysti kylmä yksin kävellä, eikä kynttiläkään tahdo moisessa lepattaa, mutta kuten tosielämässäkin, tunteet vain joko ovat tai eivät ole.
Monille "November Rain" on kuitenkin Guns N' Rosesin Se Kappale, ja se sijoittui sijalle 26.
28: AC/DC - Back In Black
Vuoden 1980 alussa Brian Johnson elätti itsensä Englannissa Newcastlen kaupungissa lähinnä moottoripyöriä korjaten. Laulaja oli vaikuttanut lupaavassa hardrock-yhtyeessä Geordie lähes koko 70-luvun, mutta lupaukseksi jäätyään sekin oli ehtinyt jo hajota. Johnson oli kuitenkin elvyttänyt bändin uudelleen heti vuosikymmenen vaihduttua ja saanut neuvotelluksi levytyssopimuksenkin. Maaliskuussa -80 mies sai kuitenkin puhelun Lontoosta. Voisiko Johnson tulla koelauluun? Kyseleepi sellainen yhtye kuin AC/DC. Sopihan tämä Johnsonille.
AC/DC:n laulaja Bon Scott oli tunnetusti menehtynyt hieman tätä aiemmin, mutta oli joskus ehtinyt kehaista Johnsonin ääntä muille AC/DC:n jäsenille. Ja nyt äänelle olisi tosiaan tarvetta. Koelaulutilaisuudessa tiedusteltiin, tunsiko Johnson yhtään AC/DC:n biisiä entuudestaan? - Jo vain, Geordie oli keikoillaan jopa soittanut "Whole Lotta Rosie"ta livenä. Lähdettiin siis siitä.
Parin muun testikappaleen jälkeen asia rupesi vaikuttamaan selvältä - vain Johnsonia hieman askarrutti. Hän kun oli juuri koonnut uuden Geordien, ja nyt pitäisi hypätä kelkasta samantien pois. Kyllä hänen täytyy kysyä näiltä soittajilta, voisiko hän liittyä AC/DC:hen. Vastaukseksi Johnson sai, että totta kai, tämähän olisi hänen elämänsä tilaisuus. No hyvä, nyt hän uskaltaa vastata AC/DC-miehille kutsuun myöntävästi.
Liittymisen jälkeen ei montaakaan kuukautta kulunut, kun jo ensimmäinen Johnsonin laulama AC/DC-albumi ilmestyi, tarkalleen heinäkuussa -80. "Back In Black"ista tuli sittemmin maailman toiseksi myydyin albumi liki 50 miljoonan kappaleen myynnillään, edellään vain Michael Jacksonin "Thriller".
Syitä onnistumiseen voi yrittää keksiä pidemmänkin luettelon, mutta riittänee, kun toteaa bändin ylittäneen soitannollisesti itsensä. Voisi ajatella, että viimeisen päälle vedettiin vähintäinkin Bon Scottin muistolle, josta syystä levyn kannet olivat kokonaan mustat. Johnson puolestaan tuntui tahtovan ottaa laulajan paikan suvereenisti haltuunsa saman tien ilman vertailuja edeltäjäänsä - ikäänkuin hieman näytön paikkana.
Nimikappaleen "Back In Black" kitarakuviot olivat sanalla sanoen nerokkaat - yksinkertaisen kuuloiset, silti täynnä koukkuja ja yllättäviä ratkaisuja, edelleenkin, ties kuinka monen kuuntelukerran jälkeen. Johnsonin suoltaessa tekstiä kaikki tavut eivät tule aivan virheettömällä kieliopilla, tehden kokonaisuudesta kuitenkin saumattomasti etenevän. Teksti itsessään ei juuri muuta ole kuin kahlitsematonta uhoa ja riemua siitä, ettei mitään pidäkkeitä tunneta. Ei taida taivaskaan riittää tässä rajaksi.
AC/DC:n "Back In Black" sijoittui sijalle 28.
27: Metallica - For Whom The Bell Tolls
Vuoden 1983 loppupuolella Metallica rupesi säveltämään kappaleita toista albumiaan varten, samalla kun kierteli USA:ta ensialbuminsa "Kill 'em All"-julkaisukiertueella. Tammikuussa -84 Bostonissa, turneen kolmanneksi viimeisen keikan jälkeen, bändin kaikki kamat varastettiin keikkabussista. Vain kitarat säilyivät, kun roudarinsa John Marshall oli katsonut hotellihuoneen lämpimämmäksi tilaksi, arvellen, että ulkona paukkunut pakkanen ei tekisi soittimille järin hyvää. Viimeisten keikkojen ajaksi Metallica sai lainata mukana kiertäneen Anthraxin kamoja, mutta omia laitteita ei koskaan saatu takaisin.
Tämä hankaloitti helmi-maaliskuuksi -84 sovittuja äänityssessioita Kööpenhaminassa, Hetfieldin halutessa käyttää täsmälleen samanlaista Marshall-vahvistinta, joka Bostonissa oli vohkittu, eikä sellaista tuntunut löytyvän koko Euroopasta. Pienestä tanskalaisesta musiikkipuodista mitat täyttävä nuppi viimein löytyi ja äänitykset saatettiin aloittaa.
"Ride The Lightning"-albumi ilmestyi heinäkuussa -84 ja osoitti Metallican kovasti kehittyneen etenkin biisintekijöinä sitten ensialbuminsa. Bändin soitossa oli enemmän sävyjä, eikä kaikkien kappaleidenkaan tarvinnut enää edetä tuhatta ja sataa. "For Whom The Bell Tolls" oli siihenastisella Metallica-asteikolla jopa hitaaksi luokiteltava. Raskaudesta ei kuitenkaan oltu tingitty grammaakaan, päinvastoin.
Biisin kahden ensimmäisen minuutin aikana Metallica tarjoaa tukevan riffikavalkadin kirkonkellon säestyksellä, ennen Hetfieldin hyökkäävää tarinointia 1930-luvun loppupuolella Espanjassa käydystä sisällissodasta, pohjautuen Ernest Hemingwayn kirjaan "Kenelle kellot soivat".
Sen verran luottavainen Metallica riffiensä kanssa oli, ettei "For Whom The Bell Tolls"ille katsottu tarpeelliseksi metallimusiikissa yleensä lähes pakollista kitarasooloa, mutta kuten jäljestä kuuluu, ei sitä varsinaisesti kaipaamaankaan ole jäänyt.
Metallican "For Whom The Bell Tolls" sijoittui sijalle 27.
30: Black Sabbath - Heaven And Hell
Alkuvuodesta 1979 tiedotettiin virallisesti Ronnie James Dion jäsenyyden Rainbow'ssa lakanneen olemasta ja laulaja suuntasi Yhdysvaltoihin miettimään uusia kuvioita. Pieniä yhteistyön elvytyksiä ehtikin jo olla entisen Elf-yhtyeensä jäsenten kanssa, kun yht'äkkiä Englannista otettiin yhteyttä. Black Sabbath-kitaristi Tony Iommi oli perin pohjin tympääntynyt koko yhtyeeseensä ja kysäisi Diolta, kiinnostaisiko tätä perustaa aivan uusi yhtye aivan uudelta pohjalta. Kyseessä ei olisi siis Black Sabbath, vaan yhtä lailla aloitettaisiin uudella, myöhemmin keksittävällä nimellä. Dio ilmaisi periaatteellisen kiinnostuksensa, ja Iommi lupasi palata asiaan.
Levy-yhtiölle ja managementille ei kuitenkaan sopinut Black Sabbathin hautaaminen, vaikka viimeisimmät levyt olivat olleet mitä olivat. Bändi oli kuitenkin konserttirintamalla vetonaula ja tässähän olisi sopivasti kohta myös kulunut 10 vuotta yhtyeen ensialbumista, näinpä helppoakos se olisi järjestää kiertue sitä juhlistamaan. Vaivannäkö huomoituisi myös jäsenistön pankkitileillä, joten ei tästä aivan uudesta bändistä nyt kuitenkaan tainnut mitään tulla. Iommi pyyteli Diolta anteeksi ja toivotti onnea tulevaisuudelleen.
Ozzy Osbourne oli tässä vaiheessa kuitenkin jo niin heitteillä, ettei mitään kymmenvuotisjuhlia tarvinnut suunnitella. Sattumoisin Iommi ja Dio tapasivat myöhemmin Los Angelesissa, ja kuviota ryhdyttiin tarkastelemaan uudelleen.
Rumpuihin Iommi haluaisi Bill Wardin, koskapa tämän kanssa oli kuitenkin vuosikausia soittanut ja mies olisi käytettävissä. Kuten tietenkin myös basisti Geezer Butler, vaikka olikin jo hetkeksi ehtinyt lopettaa Black Sabbathissa. Eipä siinä sitten kummempaa päättelykykyä tarvittu, kuin että bändi jatkaisi Black Sabbathin nimellä, joka Diollekin sopi. Käytännössähän yhtye olisi kuitenkin sama, vain lauluäänen vaihtuessa.
Samalla vaihtuivat myös työskentelytavat, Iommin lämpimästi muistellessa, kuinka hienoa oli taas keskittyä musiikin tekemiseen, sen sijaan, että tapellaan siitä, mitä seuraavaksi tehdään. Lopputuloksena syntyi albumi "Heaven And Hell", joka julkistui juuri ennen huhtikuussa 1980 alkanutta kuukauden mittaista Englannin kiertuetta.
Odotettavissa oli, että keikoilla kuuluisi välihuutoja Dion soveltuvuudesta Black Sabbathiin, ja kuka siihen oikeasti kuuluisi. Dio totesi tällaisiin ystävällisesti, että hän ei ole Ozzy Osbourne, eikä hänestä sellaista voisi tullakaan. Ei hän ole tässä kuitenkaan vienyt kenenkään paikkaa, Ozzy olisi hänen puolestaan voinut jatkaa tässä vaikka kuinka pitkään. Mutta näin kun Ronnie James Dio on nyt tässä bändissä, hän tulee tekemään kaikkensa tämän yhtyeen eteen. Sille ei voi mitään, jollei se ole tarpeeksi.
Heaven And Hell-albumin nimikappaleesta tuli ryhmän uusi paraatinumero, ja keskeinen osa livesettiä pidennettynä versiona. Laulun tekstissä annettiin ymmärtää, että jokaisessa ihmisessä asuu taivas ja helvetti, ja että on itse kunkin asia, kumpaa puolta haluaa elämässään esille tuoda.
Black Sabbathin "Heaven And hell" sijoittui sijalle 30.
29: Avenged Sevenfold - Nightmare
Vuoden 2009 viimeisinä päivinä Avenged Sevenfoldin esituotantovaihe seuraavaa albumia varten keskeytyi traagisesti, kun rumpali Jimmy "The Rev" Sullivan löytyi kuolleena kotoaan, Kuolinsyyksi ilmoitettiin aluksi "luonnolliset syyt", mutta eihän se oikein luonnolliselta vaikuttanut, jos mies noin vain 28-vuotiaana menehtyy. Tarkempien tutkimusten jälkeen alkoholin ja reseptilääkkeiden yhteisvaikutus oli osoittautunut kohtalokkaaksi, aiheuttaen mahdollisesti sydämen laajentumisen, ja että kyseessä oli puhdas vahinko.
Sessiorumpaliksi tulevalle albumille Avenged Sevenfold sai parasta mahdollista apua, kun tuolloin vielä Dream Theaterissa vaikuttanut Mike Portnoy ehti niin levylle kuin tulevalle kiertueellekin pääbändinsä pidettyä taukoa. Albumin otsikoksi tuli "Nightmare", levy luonnollisesti The Revin muistolle omistettu, kappaleiden sisällönkin ollessa helposti yhdistettävissä tapahtuneeseen.
Nimibiisin "painajainen" muuttuu todeksi sairaalassa, johon kappaleesta tehty video on sijoitettu. Siinä vokalisti M. Shadowsia ollaan valmistamassa leikkaukseen, kun miestä ruvetaankin kärräämään vuoteellaan ympäri hoitolaitosta. Kuvissa näkyvät The Revin käyttämä rumpusetti kuin myös bändikaverit enempi vähempi järkensä menettäneinä.
Ostava yleisö käyttäytyi kuitenkin loogisemmin, joten julkaisuviikollaan "Nightmare"- albumi nousi niin USA:n kuin Suomen listojen ykköseksi. Viimeksimainitun osalta kiinnostuksen kohoaminen on ollut varsin huimaa, koskapa mikään bändin neljästä edellisestä albumista ei ollut yltänyt Suomen virallisen listan Top neljäänkymppiin.
Avenged Sevenfoldin "Nightmare" sijoittui sijalle 29.
32: Helloween - I Want Out
80-luvun jälkipuoliskolla eri levy-yhtiöiden toimistoilla tiedettiin, että se seuraava iso juttu ei ainakaan tule olemaan perinteinen, melodinen metalli. Vuosikymmenen alkupuolella Rainbow'lla, Judas Priestillä ja Iron Maidenilla oli sentään ollut eräänlaisia "yleishittejä", mutta näistä rupesi jo olemaan aikaa. Metallin julkaisu - lajista riippumatta - jäi lähinnä pienyhtiöiden harteille. Olivat trendit ja näkymät mitkä hyvänsä, saksalaisessa Noise-yhtiössä uskottiin kuitenkin Hampurista kotoisin olleeseen Helloweeniin, ja bändin läpilyöntiin satsattiin koko lailla riihikuivaa.
Vuoden 1987 albumille "Keeper Of The Seven Keys part 1" bändiin oli pestattu uusi laulaja Michael Kiske ja biisipuolellakin oli tapahtunut selkeätä kohennusta sitten edellisen ensialbumin. Helloween ei ollut aivan tyylipuhdas melodinen metallibändi, koskapa jotkut kappaleet kaahattiin läpi speed metallista tutuin nopeuskäsittein ja jälkeenpäin on voitu arvioida, että yhtye oli käynnistämässä myöhempää power metalliksi kutsuttua alalajia.
"Keeper Of The Seven Keys part 2"-albumilla tyyppiesimerkkinä tästä voi pitää avauskappaletta "Eagle Fly Free", ja levyltä löytyi myös ikuiseksi osoittautunut hitti "I Want Out". Sen tekijän, Kai Hansenin ura yhtyeessä ei kuitenkaan enää pitkään jatkunut. Vain paria kuukautta myöhemmin Hansen ilmoitti jättävänsä yhtyeen, joka "ei enää tuntunut hänen omaltaan", ja "I Want Out" oli eräänlainen piilotunnustus tästä. Bändissä oli kaksi hieman liian voimakastahtoista biisintekijää, joilta materiaalia syntyi yli tarpeen, ja levyille päätyneet kappaleet kummankin mielestä jonkinasteisia kompromisseja. Kuten toinen osapuoli, Michael Weikath on todennut: "Minusta "I Want Out" ei ole mitenkään erikoinen, saati ihmeellinen kappale. Mutta kyllä me silti sitä tulemme keikoillamme soittamaan hamaan tappiin saakka, koska yleisö siitä niin kovasti pitää".
Helloweenin "I Want Out" sijoittui sijalle 32.
31: Pantera - Cemetery Gates
Syyskuussa 1989 Hugo-hurrikaani pyyhälsi Yhdysvaltain itärannikon yli, seurannaisvaikutuksenaan lukuisten lentojen peruuttaminen. Atco-levy-yhtiön edustaja Mark Ross oli näin ollen jäänyt jumiin Texasiin, eikä täsmällistä tietoa paluulennosta ollut antaa. Kaupungissa sattui esiintymään illemmalla Pantera-niminen yhtye, ja oikeastaan pääkonttorista olikin annettu ohjeistusta, että joutessaanhan Ross voisi käydä tsekkaamassa bändin keikan.
Ross innostui kovasti näkemästään ja soitti heti seuraavana päivänä New Yorkiin kantanaan, että tämä yhtye kannattaisi kiinnittää talliin. Näin tapahtui, ja Pantera pääsi äänittämään esikoisalbumiaan vielä saman vuoden loppupuolella.
Debyytillä tarkoitetaan tässä Atco-yhtiöllä tapahtunutta ensiesiintymistä, koskapa Pantera oli ehtinyt julkaista jo neljä albumia omakustanteisesti. Niiden sisältämällä glam rockilla ei kuitenkaan oltu päästy sen pidemmälle ja bändi mieluusti halusikin unohtaa nuo varhaistekeleensä "Cowboys From Hell"-albumin julkaisun jälkeen kesällä 1990.
Levytysbudjetissa oli raamia palkata alalla kunnostautunut tuottaja valvomaan Pantera-soundien oikeaoppista tallennusta ja yhtye olisi tähän tehtävään halunnut monet Ozzy Osbournen albumit tuottaneen Max Normanin. Mies valitsi tarjouksista kuitenkin Lynch Mobin tuottamisen ja näin Pantera-levyä tuli tekemään Terry Date, joka aiemmin oli kunnostautunut Metal Churchin, Dream Theaterin ja Soundgardenin levytyksillä. Yhteistyö tulikin jatkumaan tästä vielä pitkään, joten Daten panos Pantera-soundiin on ollut varsin oleellinen.
"Cowboys From Hell" niputettiin ilmestyessään melko suruttomasti thrash metal-nimikkeen alle, mutta bändin rytmillisissä ratkaisuissa oli huomattavasti enemmän vaihtelua peruskaahaukseen verraten, joten jossain joku keksi Panteraa varsin hyvin kuvanneen termin "groove metal". Löytyipä albumilta bändin itsensä "balladiksi" nimeämä kelmeähkö "Cemetery Gates", josta tuli bändin yksi tavaramerkkikappaleista.
Balladia biisissä oli lähinnä sen alkuosa, jossa Phil Anselmo laulaa puhtaalla äänellä paljastaen, etteivät äänivaransa olleet pelkästään karjumisen varassa. Tavallaan Pantera halusi sisällyttää esitykseen myös pienimuotoista kunnianosoitusta toiselle teksasilaisbändille King's X:lle, jonka faneja yhtyeen jäsenet olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan Panteran ominta osaamisaluetta, joten "Cemetery Gates"ista tuli kuitenkin hyvin oman näköinen kappaleensa.
Biisin tekstissä naispuolinen hän kuolee, ja jättää surijan yksin. Suosittuja vaihtoehtoja edesmenneen henkilöydelle ovat olleet Phil Anselmon äidin tai itsemurhan tehnyt tyttöystävänsä, mutta yleiselläkin tasolla anti on väkevää luokkaa. Menneessä ei voi elää, hautausmaan porttien kuitenkin muistuttaessa tapahtuneista.
Panteran "Cemetery Gates" sijoittui sijalle 31.
34: Dio - Rainbow In The Dark
Vuonna 1982 Ronnie James Dio katsoi ajan ja itsensäkin kypsäksi oman yhtyeensä perustamiseen. Nimeksi tuli ytimekkäästi Dio, lähinnä tien tasoittamisen kannalta. Laulaja kun oli jo tuttu Rainbow'sta ja Black Sabbathista, niin miksikäs ei hyödyntää jo tätä olemassa ollutta tunnettavuutta.
Bassoon tuli vanha Rainbow-kumppani Jimmy Bain ja kitaraan tuolloin vasta 19-vuotias Vivian Campbell, jonka meriitit koostuivat lähinnä brittimetallin uuden aallon yhtyeestä Sweet Savage. Bain hallitsi hyvin myös kosketinsoittimet, joten tämäkin puoli antoi lisää liikkumavaraa studiotyöskentelyssä.
Muuan kosketinsoitinkuvio vain otti Ronnie James Dioa hermoon sen verran pahasti, että oli valmis hyllyttämään jo viimeistellyn kappaleen: "Rainbow In The Dark... Tuo melodia on kuin jostain popkappaleesta jollei peräti lastenlaulusta. Eihän niissä sinänsä mitään pahaa, mutta ei Dio-nimen alla tuollaista voi julkaista. Sen pitäisi toimia luotettavana takuuna laadusta, eikä "Rainbow In The Dark" kohtaa mielestäni niitä vaatimuksia", perusteli Dio,
Muu jäsenistö puhui miehen kuitenkin ympäri, vakuutellen, että kyllä tämä tonttinsa täyttää ihan kelvollisella tavalla, ja kuinka ollakaan, biisistä tuli yksi "Holy Diver"-albumin kohokohdista ja live-suosikeista. Kappaleen tekstin on käsitetty viittaavan Ronnie James Dion laulajauran päättymisiin edellisissä yhtyeissään Rainbow ja Black Sabbath, mies itse asiasta kysyttäessä tyytyi kuitenkin vain vinkkaamaan silmää todeten "ei välttämättä ihan väärin analysoitu ajatuskuvio".
Dion "Rainbow In The Dark" sijoittui sijalle 34.
33: Guns N' Roses - Sweet Child O' Mine
Helmikuun 1. päivänä 1988 Helsingin Jäähallissa piti esiintymän kaksi USA:laisyhtyettä, Mötley Crue lämppärinään mielenkiintoisen kuuloinen uusi tulokas Guns N' Roses. Tuo konsertti, kuten koko lyhyehkö Skandinavian kiertue kuitenkin peruttiin Nikki Sixxin lähes kuolemaan johtaneen yliannostelun johdosta edellisvuoden jouluaatonaattona.
Guns N' Rosesia tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt, vaan bändi kierteli vuonna -88 USA:ta lämmitellen David Lee Rothia, Iron Maidenia ja Aerosmithia. Näiltä ajoilta on jäänyt runsaasti Axl Rosen verbaalisia heittoja historiaan, tokihan laulaja oivalsi, että tämän kokoluokan yleisöjä kannattaa haastaa ja rämäpääjulkisuushan se tietysti Guns N' Rosesille oli sitä parasta mahdollista. Rose saattoi keskeyttää keikan omalta osaltaan, jos tekniikka ei toiminut haluamallaan tavalla, ja jätti bändin viimeistelemään loppuosan setistä. Tai toisinaan kesken keikan Rose saattoi haastaa yleisöstä jonkun häirikön lavalle tappeluun kanssaan, ja jos pelkuri ei ottanut kutsua vastaan, kehotti Rose asianosaista imemään elintä, ja voisi vielä valitakin mieleisensä, koskapa tämä bändi koostui vain ja ainoastaan homoista. Iron Maiden-lämppäyskiertue keskeytyi Rosen menetettyä äänensä, mutta oli ehtinyt Duff McKaganin kotiinpaluukeikalla Seattlessa julistaa "Sweet Child O' Mine"n olevan seuraava videonsa, kuvausten tultua jo suoritetuiksi. Samalla siitä tuli myös bändin seuraava single, joka ostettiin USA:n listaykköseksi. Loppuvuodesta -88 Guns N' Roses tuntui myös olevan puheenaihe numero yksi luokassa rockbändit.
"Sweet Child O' Mine" oli käynnistynyt Slashin hupimielessä kitarastaan loihtimasta kuviosta, joka oli tarkoitettu lähinnä ilveilyksi. Rose kehotti kuitenkin jatkamaan, ja loppujen lopuksi käsissä oli kolmesta osasta koostunut kokonaisuus. Yksi näistä ei ollut tuottaja Mike Clinkin mieleen, joten biisi lyhentyi siltä osin. Sen jälkeen siitä tuntui taas puuttuvan jotain, joten studiossa kehiteltiin biisin päättänyt "where do we go now"-osuus.
Kuusiminuuttisen albumiversion laskettiin taas kerran olevan liian pitkä radioasemille, joten perinteiseen tapaan tiivistäminen toteutettiin leikkaamalla kitarasoolo pois singleversiolta. Rosen kuultua tämän "pahoinpitelyn", mies julkitoi kummastuksensa, "kuinka toisten sydänverellä aikaansaamia biisejä silvotaan näin vain siksi, että saataisiin myytyä enemmän mainoksia kanavalle". Kun vastineeksi todettiin, olisiko parempi, ettei soitettaisi sitten ollenkaan, Rose totesi että siitä vaan. Jollette te soita, niin kilpaileva kanavanne soittaa, ja sitähän te ette taas voi sietää.
"Sweet Child O' Mine" oli tunnetusti omistettu Rosen silloiselle tyttöystävälle, Erin Everlylle. Biisistä tehdyllä videolla nähdään myös muiden bändin jäsenten ystävättäriä, joten Rosen muinainen toteamus bändin seksuaalisesta suuntautumisesta ei ollut täysin paikkansa pitävä.
Guns N' Rosesin "Sweet Child O' Mine" sijoittui sijalle 33.
36: Alice Cooper - Poison
Jos 80-luvun puolivälissä jostakusta rock-artistista olisi pitänyt käyttää määritelmää "has-been", sellaisella listalla Alice Cooper olisi ollut varsin korkealla. Varsinaisista menestyksen päivistä oli kulunut jo vuosikymmen, ja uudet tulokkaat ajaneet vasemmalta, keskeltä ja oikealta ohi. Jokunen kulta-ajan biisinsä saattoi radiossa vielä soida, etenkin koulujen päättymisen aikaan.
Cooperin 80-luvun alkupuolella julkaisemat neljä albumia ilmestyivät lähinnä sen takia, että hyvien vuosien aikana oli allekirjoitettu kahdeksan lp:tä kattanut sopimus. Levyiltä ei kuulunut juurikaan mitään mielenkiintoista eikä Cooper itse edes muistanut tehneensä niitä kaikkia. Mies oli vuosikausia ehtinyt liuottaa aivojaan alkoholilla, saavuttaen lakipisteen sen suhteen vuonna -83. Tuolloin 35-vuotiaalla Cooperilla oli jäljellä enää ne kaksi vaihtoehtoa, jotka alkoholiriippuvaisella lopuksi on. Cooper valitsi pitkällisen kuntoutusjakson, ja palasi musiikkikuviohin vasta kolmea vuotta myöhemmin.
Vuonna -86 Cooper saikin näkyvyyttä Perjantai 13. päivä- elokuvasarjan kuudennessa osassa laulullaan "He's Back (The Man Behind The Mask)", mutta mistään 70-luvun alkuisesta massasuosiosta ei voitu puhua, kuten ei seuraavan albumin "Raise Your Fist And Yell" kohdalla. Näihin aikoihin tehty "The Nightmare Returns"-kiertue osoittautui menestyksekkäämmäksi, mutta kuten nimikin jo kertoi, kyse oli lähinnä nostalgia-arvoista. Melko nopeasti tämäkin olisi koettu, jollei uusia, tasokkaita biisejä saataisi aikaiseksi. Tietotaitoaan tuli tässä vaiheessa tarjoamaan Kissin, Bon Jovin ja Aerosmithin kanssa yhteistyötä tehnyt Desmond Child, jolla tuntui olevan hyppysissään se kosketus, millä kappaleista rakennettiin kerralla mieleenpainuvia, ja joita silti jaksaisi kuulla useammankin kerran.
Näitä hedelmiä julkistui kesällä -89 albumilla "Trash", jonka avasi singleksikin lohkottu "Poison". Tämä oli se biisi, jota Cooper oli kaivannut noin suunnilleen viimeiset viisitoista vuotta. Enää mies ei ollut mikään kehäraakki menneisyydestä, vaan jälleen tiukasti hardrock-maailman ytimessä, kyeten osoittamaan, että pohjaltakin on mahdollisuus nousta uudemman kerran.
"Poison"issa Childin kädenjälki kuuluu tunnistettavasti, ja mielenkiintoisena yksityiskohtana biisin kitaraintro oli tässä vaiheessa jo kierrätyksessä. Child ja luottoäänittäjänsä Arthur Payson olivat kahta vuotta aiemmin olleet työryhmässä, joka oli viimeistellyt John Waiten albumin "Rovers Return". Sillä olleesta kappaleesta "Encircled" ei tullut albumiraitaa kummempaa, mutta biisin johdanto poimittiin ja suoristettiin sellaisenaan "Poison"in alkuun, tästä hyvästä kitaristi John McCurry sai nimensä myös tämän laulun krediitteihin. Oletettavasti myös jonkinlaisen rahallisen korvauksen.
Alice Cooperin "Poison" sijoittui sijalle 36.
35: Metallica - Battery
Heinäkuun 27. päivänä vuonna 1984 julkaistiin Metallican toinen albumi "Ride The Lightning". Viikkoa myöhemmin bändi oli keikalla New Jerseyssä, ja sen päätyttyä takahuoneeseen asteli mies esittäytyen:
"Hei, minä olen Michael Alago, ja olen Elekra-yhtiön kykyjenetsijä. Tulkaa huomenna päivällä toimistooni, minulla olisi teille asiaa". Cliff Burton totesi, että käyhän se, mutta onko siellä sitten riittävästi olutta? - Hoidetaan niin, että on.
Ehkä Metallican kiinnitys isolle merkille ei mennyt loppujen lopuksi ihan näin sutjakasti, koska tarjouksia oli tullut muualtakin, eikä Elektran ollut sieltä rahakkaimmasta päästä. Vastineeksi luvattiin kuitenkin täydellinen taiteellinen vapaus, eikä tätä reunaehtoa välttämättä muista papereista löytynyt. Samalla toisaalta huomioitiin, ettei Metallica ollut vielä lähelläkään mitään massasuosiota, ja koko musiikkilajinsa varsin marginaalissa. Eräänlaisena esimerkkinä tästä, kun Metallica oli elokuun puolivälissä 1985 Englannissa esiintymässä Doningtonin Monsters Of Rock-festivaaleilla yhdessä ZZ Topin, Bon Jovin ja Rattin kanssa, sai alkupäässä soittanut Metallica osakseen perinteisen tavaranheittosateen yleisön joukosta lavalle. Muuan katsojista oli varustautunut erityisesti Metallicaa varten kärräämällä paikalle laatikollisen sian ruhon osia, joita nakkeli kohti soittajia sopivalta etäisyydeltä hajuefektin ollessa luonnollisesti omaa luokkaansa.
Hieman tuon jälkeen Metallica lähti jälleen Kööpenhaminaan äänittämään uutta albumia, joka ilmestyi maaliskuussa -86 otsikolla "Master Of Puppets". Avauskappale "Battery" käynnistyi pahaenteisen levollisella akustisella osuudella, josta lähdettiin sahaamaan yhtä murhaavimmista siihenastisista Metallica-riffeistä. Biisi tarjosi nimellään lukuisia eri tulkintavaihtoehtoja pahoinpitelystä pariston kautta San Franciscon Battery Streetille, jolla sijaitsevalla Old Waldorf Clubilla Metallica oli ehtinyt muutamankin keikan soittaa. Levynjulkaisua seuranneella Damage Inc. - kiertueella ei siellä kuitenkaan enää soitettu, ja Yhdysvaltain osalta tämä turnee meni vielä Ozzy Osbournea lämmitellen. Sen jälkeisillä kiertueilla Metallica onkin toiminut vain pääesiintyjän asemassa.
Metallican "Battery" sijoittui sijalle 35.
38: Hurriganes - Get On
Vuonna 1973 julkaistun Hurriganesin debyyttialbumin kansiin oli painettu bändin jäsenten näkemyksiä rockin silloisesta tilasta Suomessa. Cisse Häkkisen lausunto kuului: "Kun jengi menee bailaa illalla duunin tai skolen jälkeen, niin ne haluaa kuulla jotain, jota ne diggaa. Rokki rentouttaa kaikista eniten". Mies oli harvinaisen oikeassa.
Omaehtoista suomalaista rockia oli tähän mennessä jo enenevässä määrin ehditty levyttää, mutta suurimmaksi osaksi tämä oli tarkoittanut keskittynyttä kuuntelemista vaativaa materiaalia. Taidokkaat soolot vaikeiden soinnutusten pohjalla eivät välttämättä uponneet kaikille, kuten eivät toisinaan astraalitasoilla liikkuneet tekstitkään. Ei näiden sisäistämiseen monella tosiaan ollut enää työ- tai koulupäivän jälkeen energiaa eikä välttämättä mielenkiintoakaan. Helppotajuisempaa musiikkia esittäneet ulkomaiset "purkka- tai jytäbändit" leimattiin "integroidussa sävelradiossa" kaupalliseksi roskamusiikiksi, jonka levittämiseen ei ainakaan lupamaksuvaroja tulisi käyttää, vaan tuoda esille tietoa rockissakin tapahtuneesta uudesta kehityksestä, joka oli työntävä menneisyyteen vähemmän ajattelua vaativan soitannan. Näin ainakin asia haluttiin päättävissä elimissä nähdä.
Vuosi 1973 oli tavallaan kuitenkin se suomirockin nollavuosi, jolloin Hurriganesin ensi-lp:n ohella Rauli "Badding" Somerjoki levitti rockin ilosanomaa "Fiilaten ja höyläten", ja hieman myöhemmin todeten "Ja rokki soi". Samana vuonna jo kokeneempi "rokkivaari" Jussi Raittinenkin sai uutta tuulta taakseen Boys-yhtyeensä levyttämän lp:n "Mä tahdon rokata" myötä. Mutta se varsinainen pommi jysähti joulukuussa 1974.
Hurriganesin "Roadrunner"-lp:n julkaisun jälkeen rock oli tullut Suomeenkin jäädäkseen, eikä kansalaisten valistamistoimenpiteillä ollut sen jälkeen enää suurtakaan kysyntää. "Get On"-kappaleesta tuli Se Hurriganes-biisi, joka oli tukholmalaisessa studiossa syntynyt viime hetkellä täytekappaleeksi, kun lp olisi muutoin jäänyt hieman liian lyhyeksi. Näin laajimmin levinneen tarinan mukaan.
Tosiasiassa "Get On"ista oli jo ennen levyttämistä ollut olemassa kertosäe, joka puolestaan oli ollut pidentämässä live-esityksiä. Noihin aikoihin bändin keikkasetti jakaantui yleensä ainakin kahteen osaan, joka merkitsi esimerkiksi kahta 45-minuuttista vetoa väliajan katkaisemana, ja tällöin saatettiin joissain kohdin joutua jonkin verran biisien sisällä improvisoimaan, jos esitettäviä biisejä ei ollut riittävästi. "Roadrunner"-sessioissa nauhalle tarttui myös kolme kappaletta, joita lp:llä ei julkaistu.
"Get On"in julkaisua vastaan oli puolestaan laulaja itse, koska biisin vokaaliosuus oli tarkoitettu vain demotyyppiseksi osviitaksi muille soittajille, eikä siihen oltu kirjoitettu varsinaista tekstiä. Muiden mielestä tämä myöhemmin Englannissa Nick Lowen "rock-esperantoksi" nimeämä esitys kelpasi kuitenkin sellaisenaan, ja tuskin siitä varsinaisesti tekemälläkään olisi parempaa aikaan saatu. Tai sitten korva on vain 37:ssä vuodessa niin ehtinyt tottua tähän.
Hurriganesin "Get On" sijoittui sijalle 38.
37: Deep Purple - Smoke On The Water
Vuonna 1971 Deep Purplella rupesi olemaan sen verran tuloja, että niiden kotiuttaminen Englantiin olisi merkinnyt varsin kireätä veroprosenttia. Asteikko lähti tällaisissa tapauksissa 80:stä, joten kovinkaan järkevältä ei tuntunut lapioida kovalla työllä ja kiertämisellä ansaittuja rahoja valtion kirstuun. Suosittuna kiertotienä vastaavissa tapauksissa oli levyjen äänittäminen saarivaltakunnan ulkopuolella, jolloin kustannukset voitiin maksaa suoraan ulkomailta ansaituista tuloista. Tämän oli jo aiemmin oivaltanut The Rolling Stones, joka oli rakennuttanut pyörillä liikkuvan studion omiin tarkoituksiinsa ja vuokrasi kalustoa mieluusti myös "kohtalotovereilleen".
Deep Purple oli varannut äänittämön joulukuuksi 1971 ja äänityspaikaksi oli valittu Sveitsin Montreux'ssa sijaitseva kasinorakennus, jossa bändi oli ollut keikalla saman vuoden huhtikuussa ja fasiliteetit hyviksi havainnut. Jahka bändi olisi viimeistellyt USA:n kiertueensa marraskuun lopussa, voitaisiin siirtyä lennosta suoraan äänityspuuhiin.
Paitsi, että Purple joutui mainitun turneen keskeyttämään Ian Gillanin sairastuttua hepatiittiin ja tohtorin suositeltua useamman kuukauden sairaslomaa. Se ei nyt vain mahtunut aikatauluun, koska keikkoja oli myyty seuraavan vuoden kesään saakka. Ja sitä ennen oli saatava albumillinen uutta materiaalia talteen. Näinpä bändi majoittui Montreux'n kasinolle 3. joulukuuta 1971. Seuraavana päivänä huvihuoneistossa olisi vielä yksi konsertti ennen talviteloille sulkeutumista ja Purple voisi rauhassa keskittyä omiin äänityksiinsä.
Frank Zappan ja Mothersin keikka keskeytyi kuitenkin siihen, että joku yleisön edustajista ampui valoraketin kohti kasinon kattoa, joka syttyi räjähdysmäisesti tuleen. Koko kiinteistöhän siinä lopuksi roihusi, jättäen jälkeensä vain savun Geneve-järven ylle.
Tapahtumat tulivat dokumentoiduksi tekstiin "Smoke On The Water", jonka raakaversio kirjoitettiin lautasliinalle. Alun kitarariffi oli hieman muistelijasta riippuen joko jo valmiina Ritchie Blackmoren päässä, tai kehiteltiin paikan päällä. Joka tapauksessa ensi kerran se kuultiin äänityssessioissa, ja nauhalle niissä myös tartutettiin.
"Smoke On The Water"ia ei kuitenkaan katsottu potentiaaliseksi singlelohkaisuksi, vaan bändi arvosti paljon korkeammalle kappaleen "Never Before". Ostava yleisö ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, ja epäonni vainosi yhtyettä muutenkin. Huhtikuun -72 alussa kesken USA:n kiertueen sairaslomalle joutui Blackmore ja kokeiltuaan yhdellä keikalla tuuraajana Randy Californiaa, ei järjestely tuntunut toimivalta.
Singleksi "Smoke On The Water" lohkottiin USA:ssa kirjaimellisesti vasta toukokuussa 1973, kun viisi- ja puoliminuuttinen albumiversio katsottiin sikäläisiin olosuhteisiin liian pitkäksi. Kitarasoolon kylmästi poistamalla mitta lyheni alle neljän minuutin, ja sinkku nousikin USA:ssa aina sijalle 4 saakka, vetäen "Machine Head"-albumin omalle listalleen perässään. Jotta biisin kirous sen kuin jatkuisi, oli Purplella kesällä -73 niin albumi kuin single Yhdysvaltain Top Tenissä, mutta bändi oli ehtinyt jo hajota, eikä listamenestystä kyetty kiertuemielessä hyödyntämään. Kesäkuun 29:nä Ian Gillan ja Roger Glover olivat tällä erää esiintyneet viimeistä kertaa yhtyeen riveissä Japanin Osakassa.
Deep Purplen "Smoke On The Water" sijoittui sijalle 37.
40: Slipknot - Psychosocial
Danten Jumalaisessa näytelmässä luki jo 1300-luvulla helvetin portin yläpuolella teksti: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää". Sen perusteella Slipknot olisi kaiketi vuonna 2008 ottanut ratkaisevat askeleet mainittuun suuntaan julkaistessaan neljännen albuminsa "All Hope Is Gone". Nimi ei kuitenkaan ollut tässä tapauksessa enne, vaan bändin palattua pieneltä tauolta peliin oli heittää historiansa moni-ilmeisin albumi.
Tauko tarkoitti tässä tapauksessa Corey Taylorin ja Jim Rootin oman projektin Stone Sourin väliaikaista aktivoitumista, mutta tavallaan Slipknot-akut latautuivat tälläkin tavoin. Bändi päätti tällä kertaa äänittää albumin kotipuolessaan Iowassa järjestelyn mahdollistaessa pidemmät biisi- ja soundikokeilut, eikä haitaksi ollut varmaan sekään, että jo päälle kolmikymppiset perheenisät pääsivät säännöllisemmin näkemään jälkikasvuaan.
Kovin paljoa perheidyllistä ei kuitenkaan ollut jäljellä singleksikin lohkotussa kappaleessa "Psychosocial", joka lähtee murjomaan Ministryn tai Rammsteinin malliin päätyen kuitenkin lopuksi selkeästi tunnistettavaksi Slipknot-biisiksi. Kappaleen "psykososiaalista" tyyppiä ei välttämättä ole helppoa yksiselitteisesti hahmottaa, mutta ehkäpä kyseessä voisi olla kaikkia ja kaikkea epäilevän psykopaatin vastakohta. Tavallaan bändi on varmasti lukuisia sellaisia urallaan ehtinyt tavatakin, kuten Corey Taylor on antanut lausunnoissaan ymmärtää:
"Alkuvaiheissa Slipknotille tunnuttiin lähes aina toitotettavan, että ne ovat vain ne maskit, joilla nuorisoa sumutamme. Kun vastineeksi tiedustelin, miksikäs kaikki uudet bändit eivät sitten naamioituisi, jos suosion saavuttaminen noin yksiselitteisen helppoa on? Tähän ei sitten vastausta tullutkaan. Eli psykososiaalinen tapaus voisi tosiaan olla tällainen mielistelijä, joka on sinusta jo valmiiksi kielteistä mieltä, mutta myötäilee aina niissä tilanteissa, joissa se on tarpeen. Ja kuten biisistä saattaa vaistota, en kaipaa tällaisten tyyppien seuraa. Toki sen voi käsittää sitenkin, ettei Slipknotinkaan tarkoitus ole miellyttää kaikkia".
Slipknotin "Psychosocial" sijoittui sijalle 40.
39: Guns N' Roses: Welcome To The Jungle
Heinäkuussa 1987 julkaistiin albumi, joka ainakin toistaiseksi on Yhdysvalloissa eniten myynyt yhtyeen debyyttialbumi kautta aikojen. Mitä ilmeisimmin se myös sellaiseksi jääkin, jos lukemaan lasketaan vain fyysisesti kaupatut äänitteet.
Guns N' Rosesin "Appetite For Destruction" ei kuitenkaan lähtenyt aivan suoralta kädeltä myymään niitä nyt yli 18:aa miljoonaa kopiota, vaan albumin eteen julkaistu single "It's So Easy" sivuutettiin täysin ja vasta toinen "Welcome To The Jungle" noteerattiin isommalla huomiolla, johon vaikutti varmasti myös MTV-kanavan tehomyllytys biisistä tehdylle videolle, tosin vasta sen jälkeen, kun yleisön lukuisista pyynnöistä johtuen kaapelikanavalla suostuttiin näyttämään biisiä muulloinkin kuin keskellä yötä.
Biisin "viidakkona" oli luonnollisesti suurkaupunki, johon mahtui jos jonkinlaista kulkijaa. "Welcome To The Jungle"n kohottua klassikoksi huomattiin aikanaan, että sama tervetulotoivotus oli sisältynyt kolmea vuotta aiemmin Hanoi Rocksin lauluun "Underwater World", ja ehkäpä Axl Rose Hanoi-diggarina olisi innostunut aiheesta juuri tämän biisin pohjalta? Melkeinpä tuskinpa, ja näinköhän tuolla enää sen suurempaa väliäkään.
Kuten ehkei silläkään, että MTV-ketjuun kuuluvan VH1-kanavan listatessa toissa vuonna 100 kaikkien aikojen hard rock-biisiä, ykkösenä komeili tämä kappale, vaikka alkuun siihen nihkeästi suhtauduttiinkin.
Tässä äänestyksessä Guns N' Rosesin "Welcome To The Jungle" sijoittui sijalle 39.
42: Iron Maiden - Run To The Hills
Syyskuussa 1981 Kööpenhaminassa koettiin erään aikakauden päätös, kun Iron Maiden soitti viimeisen keikkansa Paul Di'Annon laulamana. Muu yhtye oli tympääntynyt miehen jatkuvaan päihteiden- ja huumeidenkäyttöön, joka oli muodostunut rasitteeksi uusille haasteille. Di'Anno puolestaan ilmoitti potkujensa jälkeen olleensa tyytymätön suuntaan, johon yhtye olisi menossa, joten eipä tässä silleen mitään hävitty. Myöhemmin mies kuitenkin tunnusti, että aineet olivat vieneet jo kummatkin lapaset, eikä asiassa näin ollen ollut mitään selittämistä.
Jo saman kuukauden aikana Maiden oli koelaulattanut Samson-yhtyeen Bruce Brucea, joka ilmoitti ehdoksi liittymiselleen, ettei aio ruveta vain Di'Annon seuraajaksi, vaan tulee tekemään omaa juttuaan, jos tulee. Kun yhtyeen puolelta ilmoitettiin, että tämä oli tarkoituskin, hölmöhkö taiteilijanimi sai unohtua ja jatkossa mies tulisi esiintymään omalla nimellään Bruce Dickinson.
Lokakuussa -81 Iron Maiden suoritti lyhyehkön sisäänajokiertueen Italiassa ja jouluaatonaattona bändi soitti myös "kotikentällään" The Ruskin Arms-pubissa. Ohjelmistoon kuului pari uuttakin kappaletta, "The Prisoner" ja "Run To The Hills" näytiksi siitä, mihin yhtye oli suuntaamassa.
Viimemainittu biisi julkaistiin myös singlenä helmikuussa -82 ennen albumia "The Number Of The Beast". "Run To The Hills" oli viimeistelty julkaisukuntoon pikavauhtia, koskapa bändillä oli käynnistymässä vajaan kuukauden mittainen Englannin kiertue, ja kun albumi ei ehtisi ilmestyä sen alkuun mennessä, oli näin sentään jotain uutta tarjota. Tilannehan oli muutoinkin ongelmallinen, kun settilistalle oli materiaalia voittopuolisesti vain kahdelta ensimmäiseltä albumilta ja joka keikkapaikalle varmasti omat huutelijansa, jotka kaipailisivat Di'Annoa takaisin mikin varteen tehden sen myös äänekkäästi tiettäväksi.
Iron Maiden pääsi kuitenkin juhlimaan ensimmäistä brittilistan Top Ten-singleään, kun laukkakompilla kuljetettu "Run To The Hills" ostettiin sijalle 7. Steve Harrisin kynäilemä kappale tarjosi lauluäänen vaihtumisen lisäksi muutenkin uusia oivalluksia, osoittaen, että oli lukenut historian kirjansa muistakin kohdista kuin vain niistä, joiden sivuilla esiteltiin kiduttajia, vaanijoita ja tappajia. "Run To The Hills" sijoittui tunnetusti Amerikan Yhdysvaltoihin ja siellä käytyihin intiaanisotiin.
Iron Maidenin "Run To The Hills" sijoittui sijalle 42.
41: Judas Priest - Breaking The Law
Vuoteen 1980 mennessä Judas Priest oli ehtinyt julkaista viisi studioalbumia, joista yksikään ei ollut mikään varsinainen myyntimenestys. Pienellä Gull-merkillä ilmestyneitä kahta ensimmäistä albumia ei markkinoitu juuri lainkaan, ja 70-luvun loppupuolella metallimusiikki oli muuten vain suosionsa aallonpohjassa. Vuoden -78 albumillaan "Killing Machine" Judas Priest selkiytti linjansa pelkästään iskeväksi heavy metalliksi, joka vuonna -80 jalostui läpimurtoalbumilla "British Steel" siten, että levy nousi brittilistalla sijalle 4 kuuluen yhtyeen keskeisimpään tuotantoon ylipäätään.
Tuotanto oli avainsanana myös äänipöydän takana, kun soundeja sääti jo edeltäneellä livealbumilla "Unleashed In The East" tuotannosta vastannut Tom Allom. Miehen aiempia meriittejä olivat olleet Strawbsin ja Touristsin kaltaiset popimmat yhtyeet, ja mies ensimmäisen kerran Priest-jäsenet tavatessaan hieman kummastelikin, mihin sitä oli tullutkaan ryhtyneeksi. Allomin ansioksi voidaan kuitenkin laskea, että ensi kertaa Judas Priest kuulosti levyllä selkeältä ja silti raskaalta.
Olihan materiaalikin levyllä toki huikeata luokkaa. Jo äänitysvaiheessa ilmeni, että "Breaking The Law"-kappale voisi toimia myös singlenä ja näinpä lohkaisu tehtiin, kuten myös jo klassikoksi kohonnut video, jossa yhtyeen jäsenet käyvät ryöstämässä pankin kitaralaukkujensa kanssa, ottaen holvista mukaansa ainoastaan Judas Priest-kultalevyn. Tämän Rob Halford nostaa suorille käsille laulaessaan kohtaa "You don't know what it's like". Kysyessäni asiasta lähes kahta vuosikymmentä myöhemmin Halford muisti kohtauksen hyvinkin:
"Kyllä, siinä oli tarkoitus lähettää "terveisiä" kriitikoille, joista suurin osa ei ollut koskaan nähnyt Judas Priestin toiminnassa mitään järkevää, siinä missä itse olimme aina ylpeitä siitä, että olimme heavy metal-bändi. "Breaking The Law"-videolla näyttäisi, että kyseessä olisi "British Steel"-kultalevy, mutta näin asia ei ihan oikeasti ollut. Se oli Japanista saatu kultalevy "Unleashed In The East"ista, sen kulmaan oli vain liimattu teksti "British Steel".
Ja kun biisiin päästiin, Halford vielä jatkoi: "Moni kuvitteli, että "Breaking The Law"lla yritimme hypätä punk-junaan, mutta asia ei taaskaan ollut näin. 70-luvun lopussa Englannissa toki oli paljon työttömyyttä ja pitkäksi venyneitä lakkoja. Kirjoitin tekstin näiden asianosaisten näkökulmasta, kuinka kaikki on turhauttavaa, elämä on jämähtänyt paikalleen, eikä tulevaisuudessa näy minkäänlaista kohennusta elinolosuhteisiin. Jotta elämässä olisi vähän vipinää, ryhdytäänpä rikkomaan lakia. Se ei ollut mikään suoranainen kehotus, vaikka sellaisena sen jotkut halusivatkin nähdä. Ei meitä tosin haitannut se, että näin teksti haluttiin käsittää. Lisää julkisuuttahan se vain toi", virnisti Halford lausuntonsa päätteeksi.
Judas Priestin "Breaking The Law" sijoittui sijalle 41.
44: Metallica - Seek & Destroy
Vuonna 1982 Metallica oli keikoilla sopinut työnjaosta, jossa Dave Mustaine hoitelisi välispiikit tuolloin vielä hyvin ujon James Hetfieldin asemesta ja muutoinkin kitarasoolopuoli olisi tyystin Daven harteilla. Heinäkuun 1982 alussa bändi nauhoitti myös seitsemän kappalettaan demolle "No Life 'Til Leather". Kaikki biisit päätyivät myös debyyttialbumille "Kill 'em All", mutta kaikki soittajat eivät. Dave Mustainelle ojennettiin USA:n itärannikolla matkalippu takaisin kotiin, kun soittokunta oli toiselta puolen USA:ta matkaa pintateitse taittanut ja Mustainen todellinen luonne pulpahtanut esiin. Kuten tunnettua, Mustaine ei potkujaan sulattanut alkuunkaan eikä pitkään aikaan vielä niiden jälkeenkään.
"Kill 'em All"- sessioihin lennätettiin kitaroimaan Exodus-yhtyeen Kirk Hammett, johon bändi oli tutustunut yhteiskeikalla vuoden -82 marraskuusa. Järjestely oli siis vähintäänkin mielenkiintoinen; Hammett ei ollut koskaan soittanut Metallicassa, vaan kopioi soolot edellämainitulta demolta. Myöhemmin Hetfield totesikin, että aivan yhden kortin varassa oltiin oltu. Jos Hammett ei olisikaan osoittautunut sopivaksi tyypiksi, ei paljoa olisi ollut tehtävissä. Ei olisi ollut rahaa maksaa hänen paluulippuaan.
"Kill 'em All" ilmestyi heinäkuussa -83 ja paljasti Metallican esittävän asiansa paremminkin punkmaisella innostuksella kuin tarkkaan kokonaisuutta harkiten. Debyyttialbumi sisälsi kuitenkin jo yhden tavaramerkkibiisiksi muodostuvan kappaleen "Seek & Destroy", joka on tavattu kuulla jokaisella Metallican keikalla viimeisten biisien joukossa, useimmiten nimenomaan viimeisenä.
The Stooges oli vuosikymmentä aiemmin käsitellyt "etsi ja tuhoa"-aihetta rock-klassikon arvoisesti biisillään "Search and Destroy", viitaten Vietnamin sodassa käytettyyn strategiaan vihollisen etsintä, tuhoaminen ja paluu tukikohtaan. "Seek & Destroy" ei suoranaisesti käsittele samanlaisia militaristisia offensiiveja, vaan lähinnä siinä yhtye pyrkii etsimään kannattajansa ja tuhoamaan - ei heitä, vaan muut ajatukset mielistään.
Metallican "Seek & Destroy" sijoittui sijalle 44.
43: AC/DC - T.N.T.
Vuonna 1974 AC/DC kysyi ensisinglellään, voisiko sitä mahdollisesti hivuttautua istumaan tytön viereen. Jatkossa bändi ei kuitenkaan niinkään pyrkinyt enää vetoamaan vastakkaiseen sukupuoleen "Can I Sit Next To You, Girl"in tapaisilla lauluilla. Tietenkään vastaanotto ei ollut myöskään poissuljettua, mutta tämä tulisi tapahtumaan yksinomaan AC/DC:n ehdoilla. Ja ne eivät olleet anelua, vaan toisinaan vain sanelua.
Ennen tätä laulupuolelle tarvittiin kohennusta, kun Dave Evansin lauluääni kuulosti turhan popmaiselta Youngin veljesten musiikillisiin skenaarioihin eikä Evans puolestaan katsonut paikkansa olevan tämänkaltaisessa rasavilliyhtyeessä. Tilalle saatiin Fraternity-yhtyeessä laulanut Bon Scott, jolloin maailmanvalloitus saattoi alkaa.
Paitsi, että AC/DC oli vuonna -75 vielä varsin tuntematon kotimaassaan Australiassakin. Bändi pääsi kuitenkin sopivasti hyötymään Australian yleisradioyhtiön ABC:n tuolloisesta päätöksestä, jonka mukaan televisiossa tuli ruveta korostetusti tuomaan esille uusia australialaisia kevyen musiikin akteja sen sijaan, että amerikkalaiset ja brittiläiset levy-yhtiöt määrittelisivät, mitä maassa tulisi kuunnella. Vuonna -74 alalle vihitty pop-ohjelma "Countdown" rupesi hoitamaan annettua tehtävää, ja kiinnostuksen lisäämiseksi se kuvattiin kokonaan värillisenä. Australiassakin kun tv oli noihin aikoihin saakka näyttänyt vain mustavalkoista kuvaa. "Countdown" osoittautui huikeaksi katsojamagneetiksi, ja samaa "isänmaallista" linjaa ruvettiin noudattelemaan radionkin puolella. Pallo oli AC/DC:n osalta siis jo vinhasti pyörimässä - mutta vain Australiassa.
AC/DC:n ensivierailu "Countdown"issa oli huhtikuussa 1975, jolloin bändi esitti yhden harvoista koskaan levyttämistään lainakappaleista, Big Joe Williamsin "Baby, Please Don't Go"n Bon Scottin oltua puettuna koulutytön näköiseksi meikkeineen ja peruukkihiuspalmikkoineen ikäänkuin vastakappaleeksi Angus Youngin koulupuvulle. Näkymä ei vaikuttanut aivan siltä, että tästä yhtyeestä tulisi vielä yksi maailman kuuluisimmista.
Seuraavan kerran AC/DC pääsi alkuvuodesta -76 "Countdown"iin esittämään tuolloin tuoreen lp:nsä nimikappaleen, "T.N.T.":n. Tällä kertaa Scott saikin olla jo oma itsensä liian kireissä farkuissa, liian pienessä t-paidassa paljastaen tuolloin ylipäätään vielä tuiki harvinaiset tatuoinnit ihmisiholla, jollei kyseessä ollut merimies tai vapausrangaistusta suorittamassa ollut henkilö.
"T.N.T." edustikin jo sitä pilke silmäkulmassa-uhoa, jolla AC/DC myöhemmin otti maailman haltuunsa. Scotthan ei sinänsä ollut varreltaan kuin 168-senttinen, joten kehotukset juosta karkuun henkensä edestä miehen tieltä tuli ottaa tietyn huumorinäkökulman kannalta. Kappale itse kuuluu luonnollisesti AC/DC:n tunnistettavimpiin ja räjähdysvoimaa siinä on edelleen yhtä paljon kuin vuonna 1975.
AC/DC:n "T.N.T." sijoittui sijalle 43.
46: Black Sabbath - Iron Man
Helmikuussa 1970 ensialbuminsa julkaisseella Black Sabbathilla vapaapäivien määrä väheni huomattavasti levyn noustua Britannian albumilistan kahdeksanneksi, ja kun levy julkaistiin USA:ssa myöhemmin keväällä, kirjattiin sielläkin ensilevyttäjälle mainio 23:s sija. Kesäkuussa -70 Black Sabbath komennettiin studioon äänittämään uutta materiaalia, ja vaikka bändillä oli sinne mennessään vain joitain kappaleaihioita valmiina, saatiin nopeassakin aikataulussa valmiiksi nippu Black Sabbath-klassikoita.
"Paranoid"-albumilla julkaistun "Iron Man"in alkuperäinen työnimi oli "Iron Bloke", Ozzy Osbournen mielestä biisin raskaus kun viittasi kuin painavan hahmon tallusteluun maan pinnalla. Geezer Butler sovelsi tekstin tästä päinvastaiseksi ja lähetti "Iron Man"in avaruuteen, koskapa 60-70-lukujen taitteessa lehdet olivat täynnä seikkaperäisiä kertomuksia silloisista avaruuslennoista ja pohdiskeluista, mihin kaikkeen ihminen vielä ehtiikään maailmankaikkeudessa tällä kehitystahdilla.
"Iron Man" kävi aikamatkalla tulevaisuudessa, ja näki maapallon täystuhon. Palattuaan takaisin reaaliaikaan mies muuttui ilmakehän magneettikentässä raudaksi, eikä kyennyt ilmaisemaan varoituksen sanoja siitä, mihin maailma oli menossa. Näinpä häntä ei otettu tosissaan, ja "rautamies"hän se sitten kosti kohtelunsa biisin loppua kohden...
Butlerin kirjoittama teksti oli siis kohtuupuhdasta scifiä, mutta kenpäties muistettavimmiksi suorituksiksi biisistä jäivät Tony Iommin kehittelemät lyömättömät kitarariffit, joita kappaleeseen mahtui useita. Onkin sanottu, että "Iron Man"issa niitä on yhdellä kertaa enemmän, kuin moni saa aikaiseksi koko uransa aikana.
Black Sabbathin "Iron Man" sijoittui sijalle 46.
45: Mötley Crüe - Kickstart My Heart
Jouluaaton aattona 1987 Mötley Crüen Nikki Sixxiä kiidätettiin kohti sairaalaa, eikä tilanne näyttänyt kovin hyvältä. Heroiinia oli sisuksissa yli sietokyvyn, ja miestä oltiin jo julistamassa kuolleeksi. Periaatteessa näin oltiin jo tehtykin, eikä tilanne olisi enää välttämättä muuttunut, jollei ammatistaan ylpeä sairaanhoitajakuljettaja olisi päättänyt, että hänen ambulanssiinsa ei muuten kukaan tule kuolemaan.
Kaksi adrenaliinipistosta sydämeen palauttikin paria viikkoa aiemmin 29-vuotispäiviään viettäneen Sixxin jatkamaan vanhenemista ja koettu episodi päätyi myös vuonna -89 julkaistulle albumille "Dr. Feelgood" kappaleen "Kickstart My Heart" muodossa. Sävelmä oli kyllä hiemankin velkaa The Sweetin vuoden 1973 hitille "Hell Raiser", mutta teksti perustui taatusti tositapahtumiin.
"Dr. Feelgood"-albumi nousi USA:n listaykköseksi, merkiten tavallaan erään aikakauden päättymistä. 80-luvun vaihduttua yhdeksällä alkavaksi musiikillinen hauskanpito ainakin näissä merkeissä laantui vähitellen ja bändi kerrallaan rupesi hajoilemaan liitoksistaan, näin myös Mötley Crüe, kun Vince Neil poistui riveistä, ja muutoinkin, toisenlaiset tuulet rupesivat puhaltelemaan synkemmissä merkeissä. Mutta vuonna -89 tämänkaltainen riemukkuus ei ollut mitenkään vielä mustalla listalla.
Mötley Crüen "Kickstart My Heart" sijoittui sijalle 45.
48: Deep Purple - Perfect Strangers
Huhtikuussa 1984 rock-maailmassa jysähti melkoinen pommi, kun Deep Purple virallisti jo jonkin aikaa huhutut paluuaikeensa. Kyseessä tulisi olemaan legendaarisin ns. "Mk2" - kokoonpano, jonka aikaansaannoksia olivat olleet mm. albumit "In Rock" ja "Machine Head". Ja soittanut yhdessä viimeksi lähes 11 vuotta aiemmin, kesäkuun -73 lopussa Japanin Osakassa, joten tiedonannon aikaansaamat tunnelmat olivat aluksi varsin ristiriitaisia. Hätäisimmät mutalinkojournalistit kerkesivät julistamaan jälleenyhdistymisilmoituksen "päiväksi, jolloin Deep Purple päätti lakata olemasta legenda", kun taas fanipuolella odotusarvo nousi korkealle. Purplen perintöä jatkanut Ritchie Blackmoren Rainbow oli ehtinyt vajota jo jokseenkin keskinkertaiseksi hard rock-yhtyeeksi, ja ainakin miehen oma innostus Deep Purplen elvyttämisestä lupasi vähintäinkin mielenkiintoisempaa jälkeä kuultavaksi.
Eikä tässä tarvinnutkaan pettyä. Blackmoren pöytälaatikkoon oli ehtinyt kertyä kosolti Rainbow-käyttöön soveltumattomia sävellyksiä, ja muu jäsenistö kykeni puhaltamaan materiaaliin vanhaa Purple-henkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se levy, joka kokoonpanolta jäi vuonna -74 tekemättä, vaan vuosikymmenen lisäkokemuksella valmistettu albumi, jonka nimeksi tuli hirtehisesti "Perfect Strangers", ventovieraat. Loistokkaaseen nimikappaleeseen oli upotettu hieman lyriikkaakin vastaavalta pohjalta, kaiku menneisyydestä oli palaamassa takaisin, kasvot loistavat keskenään, ja henkien läsnäolo luo hyviä tuntemuksia. Mutta; niiden säilyttämiseksi oli edelleen pidettävä etäisyyttä, näennäisestä riemusta huolimatta.
Kappaleesta kuvattu "video" koostui lähinnä manageri Bruce Paynen käsikameralla tallentamista harjoitussessioista, silmiinpistävimpinä yksityiskohtina jäsenten iloiset ilmeet, ja lisää messinkiä suupieliin tuotti tammikuussa -85 aloitettu vajaan kolmen kuukauden mittainen Pohjois-Amerikan kiertue, joka taloudellisesti tuotti vuoden toiseksi suurimmat tulot Yhdysvalloista Bruce Springsteenin dollarinoteerauksen jälkeen.
Eurooppa jäi paluusta huomattavasti vähemmälle osalle livemielessä. Ainoa Englannin keikka oli buukattu Knebworthin festivaaleille kesäkuun -85 loppupuolelle ja ulkoilmaesiintymisissä Britannian olosuhteissa on aina omat riskinsä. Ne myös täysimääräisinä toteutuivat 70.000:n ihmisen teutaroidessa rankkasateen pehmittämällä festivaalialueella kuraisissa olosuhteissa. Heinäkuun alkupuolella Pariisissa kuvattiin yhtyeen konsertti näytettäväksi varsinkin niihin maihin, joihin kiertue ei ulottunut. Suomen tv:kin tuon keikan näytti yhteislähetyksenä radion kanssa, mutta juuri tuona iltana Ian Gillanin äänestä ei ollut kuin rippeet jäljellä ja sinänsä urhea yrittäminen oli kutakuinkin kaameata katsottavaa. Vasta elokuussa -87 Deep Purplen toinen tuleminen Suomessa toteutui livenä Helsingin Jäähallissa, mutta tuolloin jäljellä ei ollut enää vastaavankaltaista iloista jälleennäkemisen meininkiä.
Deep Purplen "Perfect Strangers" sijoittui sijalle 48.
47: Sentenced - Noose
Suomalaisen metallimusiikkiviennin käsitetään yleisemmin alkaneen vasta vuosituhannen vaihteen tienoilta, vaikka menekkiä ehti jo aiemminkin olla. Vuonna 1993 saksalainen Century Media-yhtiö julkaisi omalla markkina-alueellaan Sentencedin toisen albumin ”North From Here” ja jo seuraavana vuonna luottoa löytyi siten, että sopimuspaperit allekirjoitettiin useiksi vuosiksi eteenpäin. Suurempia otsikoita tästä ei Suomessa kuitenkaan revitty, järjestelyn katsottiin kenties olevan vain metallikentän sisäistä pientä näpertelyä ja sitä se luonnollisesti olikin, jos mittapuuksi otettiin suuret kansainväliset yhtiöt. Eikä täälläpäin välttämättä osattu vielä iloita ”omien” menestyksestä. Päinvastoin, underground-piireissä saatettiin paremminkin ajatella, että niinpä se Sentencedkin vaan meni ja möi itsensä!
Vuoden -95 alussa julkaistu ”Amok”-albumi merkitsikin huomattavaa kohennusta myyntilukuihin, jos sitä nyt syntinä saatettiin pitää. Century Media hoiti Sentencedille Euroopan kiertueet talliyhtyeidensä Tiamatin ja Samaelin kanssa ja päätti tosissaan panostaa seuraavaan albumijulkaisuun äänityttämällä levyn Saksassa luottotuottajansa Waldemar Sorychtan johdolla. Muutamia viikkoja ennen äänitysten alkua basistilaulaja Taneli Jarva päätti kuitenkin jättää yhtyeen, jolloin pakka jouduttiin melkoisella kiireellä rakentamaan uusiksi. Lauluhaluja ei muilla Sentenced-jäsenillä ollut, joten sitä puolta tuli hoitamaan ”baarin jonosta” pestattu Ville Laihiala, siinä missä basso-osuudet soitti toinen kitaristi Miika Tenkula.
Ymmärrettävistä syistä seuraava albumijulkaisu ”Down” ei ollut soitannollisesti tiukinta mahdollista, mutta samalla Sentencedillä oli sopiva tilaisuus häivyttää kaikki aiemmat death metal-elementit ilmaisustaan ja keskittyä melodioihin. Tenkulan riffitehtaasta tuntui löytyvän tasokasta materiaalia vaikka kuinka, ja tyylikkäin onnistuminen koettiin kappaleella ”Noose”.
Sentencedin suosimaa itsemurha-aihetta laajennettiin ehkäpä sen kunniaksi puoleentoista suoritukseen yhdessä ja samassa laulussa. Ensimmäisen ratkaisun tultua viimeistellyksi jäljellejäänyt hahmo ei saa rauhaa, ennen kuin on seurannut perässä. Hieman rohkaisua tekoon kuitenkin tarvittiin yhdessä Sami Lopakan oivaltavimmissa tekstiosuuksissa ikinä: ”Juon viinaa masentuakseni. Sitten otan köyden ja ilmaisen itseäni. Jätän tämän maailman ilman kyyneliä, toivoa tai pelkoa. Loppu jää kuitenkin sen verran avoimeksi, että tämä saattoi jäädä vain aikomukseksi.
Sentencedin ”Noose” sijoittui sijalle 47.
50: Metallica - Welcome Home (Sanitarium)
80-luvulla käynnistyi metallimusiikin uusjako Yhdysvalloista käsin, kun speed- ja thrash metal-tyylit rupesivat saamaan jalansijaa kuuntelevan nuorison keskuudessa. Vanhemman ikäpolven - ja tyylin - ystävät eivät juurikaan vaivautuneet korvaansa lotkauttamaan uusien soittajien innostukselle.
Se, mikä mainituissa tyyleissä oli uutta, korostui biisien rakenteissa. Jopa brittimetallin uusi aalto oli hyvinkin vanhakantaista sen suhteen - kappaleet oli koottu totutun kaavan mukaan, eli kertosäkeissä löytyi, laulumelodiat olivat helposti seurattavia ja niin edelleen. Thrashmetallin yhdeksi - välillä jopa tunnusmerkiksi - muodostui minuutin-puolentoista mittainen kitarariffeistä koostunut johdanto, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä biisin muun sisällön kanssa. Mikään ehdoton sääntö se ei kuitenkaan ollut, ja vuoden -86 albumillaan "Master Of Puppets" Metallica osoitti, ettei kaikkien kappaleiden tarvitse olla hillitöntä kaahausta alusta loppuun.
Itse asiassa "Welcome Home (Sanitarium)" käynnistyi kuin mikä tahansa hard rock-balladi, jota pikku hiljaa kasvatettiin biisin edetessä, ja kappale sisälsi myös selkeästi koukuttavan kertosäkeen. Vajaan neljän minuutin kohdalla tempo kuitenkin tuplataan hieman samaan malliin kuin Black Sabbathin "Heaven and Hell"issä, ottaen kuitenkin etäisyyttä biisin alkuosaan.
Tekstiin James Hetfield kertoi saaneensa idean elokuvasta "Yksi lensi yli käenpesän", ja näinhän tapahtumat toki mielenterveydelliseen hoitolaitokseen sijoittuivatkin, sinne toimitettujen potilaiden näkökulmasta. Heidät oli saatu uskomaan, että tänne he kuuluvatkin, mutta kaikki asianosaiset eivät tätä välttämättä allekirjoittaneet...
Metallican "Welcome Home (Sanitarium)" sijoittui sijalle 50.
49: W.A.S.P. - I Wanna Be Somebody
Maailman tunnetuin unelma on kirjattu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen. Amerikkalaisessa unelmassa jokaisella on oikeus menestyksen tavoitteluun. 50-luvun puolivälin jälkeen voitiin ruveta puhumaan myös rock'n'roll-unelmasta, kun muuan memphisläinen kuorma-autonkuljettaja kohosi lauluäänellään maailmanmaineeseen ilman, että olisi kovasti äänenmuodostusta opiskellut. Eikä se yksi liverpoolilainen moppitukkayhtyekään ollut perinteisiä musiikkiopintoja harjoittanut, vaan päinvastoin ilmoitti, ettei kukaan heistä osannut lukea nuotteja. Ja silti heistäkin tuli maailmankuuluja.
Oma unelmansa oli myös New Yorkista kotoisin olleella Steven Durenilla, joka 70-luvun puolivälissä oli muuttanut Kaliforniaan ja perustanut Los Angelesissa yhtyeen Sister. Mukaan tuli kitaristi Randy Piper, jonka kanssa jatkettiin vielä yhdistelmässä Circus Circus, Durenin otettua tässä vaiheessa käyttöön taiteilijanimen Blackie Lawless. Kuten tunnettua, kumpikaan bändeistä ei ollut lähelläkään rock'n'roll-unelman toteutumista. Mutta vuonna -82 rupesi tapahtumaan.
Lawless oli säveltänyt uutta materiaalia jo Circus Circus-aikaisten biisien lisäksi ja otti yhteyttä Piperiin. Lähtisikö tämä perusteilla olevaan bändiin, jonka nimi olisi W.A.S.P.? Tarkoituksena oli hoitaa tällä kertaa homma melko lailla teatraalisemmin erilaisine lavajippoineen. Piper vastasi myöntävästi ja W.A.S.P.:in maine kasvoi live-esiintymistensä myötä. Aikakin oli otollinen, kun melkeinpä yhdellä kertaa isot yhtiöt kiinnittivät merkeilleen samankaltaisia hard rock-yhtyeitä, kuten Mötley Cruen, Rattin, Great Whiten ja Dokkenin varsin maukkain sopimuksin. W.A.S.P. sai Capitol-yhtiöltä diilin mallilla kaksi varmasti julkaistavaa albumia ynnä optio neljästä seuraavasta. Käyttövaroja sopimukseen sisältyi kolme miljoonaa dollaria.
Ensisingleksi kaavailtua "Animal (F**k Like A Beast)"ia ei Capitol kuitenkaan sulattanut ja biisi päätettiin julkaista riippumattomalla brittiläisellä Music For Nations-merkillä. Hankaluuksia koitui tästäkin järjestelystä, kun mikään englantilainen prässäämö ei suostunut tämännimisen biisin painamiseen vailla pelkoa siveettömyyssyytteistä. Asia ratkaistiin siirtämällä tämä tuotantovaihe Belgiaan, jossa ei oltu niin tarkkoja f-sanasta. Ja kauppa kävi kuuman arveluttavana tuontitavarana niin USA:han kuin Englantiin, vaikka kyse oli tavallaan vain yksittäisestä rock-kappaleesta tässä vaiheessa täysin tuntemattoman yhtyeen levyttämänä!
USA:ssa bändillä ei kuitenkaan ollut singlejulkaisua, joten siksi lohkottiin ensialbumin avauskappale "I Wanna Be Somebody". Sähäkästi rullaava kappale kertoi juuri siitä, millä tämä esittely aloitettiin. Minäkin haluan tulla joksikin, ja mieluiten pian. Eivät minua kiinnosta arkirutiinit, koska minulla on uskallusta olla jotain. Haluan autoja, rahaa ja rock and rollia, mutta vanheta, sitä en halua koskaan.
Tiedossa ei ole, lisääntyikö rock-instrumenttien myynti vasta-alkajille kuinka ratkaisevasti tämän julkaisun jälkeen, mutta olettaa voisi, että aika moni innostui biisin kuultuaan haluamaan myös joksikin. Halutessaan on voinut myös tyytyä vain kuulemaan biisin joka ikisellä W.A.S.P:in keikalla esikoisalbuminsa ilmestyttyä vuonna -84.
W.A.S.P.:in "I Wanna Be Somebody" sijoittui sijalle 49.
Comments
helvetin hyvää musiikkia!
prkle mä oon 14-v. tyttö ja tää on yks parhaimpii biisei mitä tiiän!! et se joka sanoo et 14-v. "lissut" ei kuuntele tällästä musaa ni mieti vähä aikaa tota mitä sanoit :DD mä en kuuntele mitään justin bieberii joka on paska vaan tälläst hyvää musaa!! :))
öö, 14v lissut ei kuuntele 90-luvun alussa tehtyä musiikkia. Todella eeppinen kappale, jonka kyllä luokittelisin rock-historian hienoimmaksi ballaadiksi, pianoineen, viuluineen ja eeppisine kitarasooloineen.
Mitä kauheinta paskaa,kaatopaikalle!!!
"Mä ainaski äänestin november rainia rock-historian KOVIMMAKSI kappaleeksi ku se on nii ihq harmi ku ei voittanu" - Lissu 14v
Hyvä biisi, mutta tämä sija tällä listalla? Miettikää ny saatana. Ei tosin yllättänyt yhtään.
Paras koskaan tehty ballaadi!!!!!
yksi parhaista rock-biiseistä ikinä, sijotus aika kohdillaan, korkeampikin olis ollu paikallaan
tämä kappale on ihan parhautta! top 10:ssä ois saanu olla ;)
Kommentoi