Ei osumia
Hakusanalla ei löytynyt osumia. Yritä uutta hakua.
Ohjelmat
Videot
Podcastit
Uutiset
Muut

Te valitsitte - me listaamme

Maailmassa on miljoonia ja taas miljoonia musiikkikappaleita. Vain osa niistä kasvaa niin valtaviksi, että kestävät aikaa graniittisen peruskallion lailla.

Radio Rock halusi löytää ne sammaloitumattomimmat klassikot ja tulevaisuuden järkäleet, ja siksi pyysimme sinun apuasi.

Ääniä annettiin 62 470, joista 500 parasta pääsi listalle.
Tästä eteenpäin, päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen, kuulet Radio Rockin taajuudella toinen toistaan suurempia kappaleita, kunnes vuoden lopussa kuulet biisin, joka pöllyttää hilsettä tämän maan rokkareiden tukista enemmän kuin mikään muu maailmassa.

Lopputuloksesta voi aina valittaa, kitistä ja mussuttaa. Mut onhan se kieltämättä aika lapsellista puuhaa, eikä siitä ole mitään hyötyä. Tulee kaikille vaan paha mieli sellaisesta.

Kovimmat biisit soitetaan taajuudella arkipäivisin klo 13 ja 17.
Lista on myös nähtävillä biisien historiikkeineen tällä sivustolla, jonne se päivittyy luku luvulta.

Tämä on 500 rockhistorian kovinta biisiä -listaus!

 
 
Follow me on Spotify

500 kovinta On the Rocksissa joka lauantai

Stadin kivijalka, On the Rocks, juhlii 10-vuotista rock-taivaltaan koko vuoden, viikon jokaisena päivänä. Lauantaisin baarissa tosin juhlitaan hieman erityisemmällä tavalla…

Joka lauantai On the Rockissa kuunnellaan viikon kooste rockhistorian kovimmista biiseistä. Ja luonnollisesti samaan aikaan kuin Radio Rockillakin, eli klo 18-19.

On the Rocks, Mikonkatu 15, Hellsinki. Tutustu On the Rocksiin täällä >>

2: Black Sabbath - Paranoid

"Enpä muista, että meitä olisi juuri missään musiikkilehdessä kehuttu uramme alkuaikoina", tuumi Black Sabbathin Tony Iommi puhelimessa vuonna -89. "Musiikkiamme luonnehdittiin jo perustaltaan tylsäksi ja itseään toistavaksi. Jälkimmäisen voisin periaatteessa allekirjoittaakin. Sillä tavoinhan me loimme biiseihimme sen Black Sabbath-tunnelman".

"Haastatteluissakaan ei juuri vaivauduttu kysymään muusta, kuin että miksi teette tällaista musiikkia ja oletteko nyt ylpeitä itsestänne", jatkoi Iommi, ja totesi yrittäneensä diplomaattisesti vastata, että ihan oikeasti silkasta musiikin tekemisen halusta ja ilosta näin tapahtuu, ja kyllähän siinä tiettyä tyytyväisyyden tunnetta pukkaa kun porukka tykkää. "Senkin ymmärsi, että joitain piirejä tuntui harmittavan menestyksemme, joka oli ikäänkuin mennyt "väärään osoitteeseen". Ehkä siinä olisi mielellään nähty jokin toinen yhtye, mutta paljonkos me asialle mahdoimme. Ja oliko se nyt ylipäätään meidän asiamme olla moisesta huolissaan", kertasi Iommi.

"Eikä varmasti ensimmäistäkään haastattelua, jossa ei olisi kysytty suhteestamme mustaan magiaan. Kun vastasimme, ettei sellaista edes ollut, ja kun tarkemmin silmäilisi tekstejämme, niin onhan siellä monista muistakin aiheista lauluja tehty. Emme vain suostuneet olemaan jonkinlaisia kukkaisaatteen jälkihippejä, kun rakkausaihe olisi tuskin luontevasti musiikkiimme sopinut", päätti Iommi lausuntonsa.

Näitä elementtejä ei luonnollisestikaan sisältynyt Black Sabbathin läpimurtokappaleeseen "Paranoid", jota kyllä julkistuessaan kehuttiinkin brittiläisessä musiikkilehdistössä vuonna -70. Biisi oli erään kirjoituksen mukaan "napakka pop-kappale", joka tuli tunnetuksi eritoten siinä vaiheessa, kun bändi pääsi esittämään sen "Top Of The Pops"-tv-ohjelmaan singlen noustua brittilistan neloseksi. Pitkään yhtye ylläpiti myös myyttiä, että "Paranoid" olisi syntynyt kuuluisassa varttitunnissa, kun studiosessioissa huomattiin, että lp-levy oli jäämässä alimittaiseksi.

Aivan näin se ei kuitenkaan mennyt. Black Sabbath oli nauhoittanut raakaversion kappaleesta, johon Ozzy Osbourne raakkui omiansa noin sanojen puolesta. Idea ei ollut kuitenkaan kantanut sen pitemmälle, ja oli siirtynyt ikäänkuin "työstämättömien aihioiden joukkoon". Kun toiselle albumille äänitettyjen kappaleiden joukossa ei vaikuttanut olevan yhtään singlepotentiaalia omannutta biisiä, viimeisteltiin "Paranoid" tekstillisesti tähän tarkoitukseen, Iommin lisätessä alkuperäiseltä otokselta puuttuneen kitarasoolon lopulliseen versioon.

Singlen saavutettua listamenestystä Englannissa vaihdettiin vielä julkaisemattoman toisen lp:n otsikoksi lennosta "Paranoid" alunperin kaavaillun avauskappaleen "War Pigs" asemesta, mutta kansikuva jäi viittaamaan viimeksimainittuun. Mutta miksi "Paranoid"? Eihän se biisinä ole kovinkaan kummoinen, ja samaa mieltä oli Tony Iommikin vuonna -89:

"Kun biisi oli viimeistelty, emme tosiaankaan tunteneet saaneemme aikaan jotain elämää suurempaa. Jos sitä vertaa muihin silloisiin kappaleisiimme, niin aika alkeellinenhan se oli. Mutta näin vain joskus käy, ja meidän onneksemme näin kävi. Jos meillä ei olisi ollut "Paranoid"ia, olisimme saattaneet jäädä vain lyhyeksi alaviitteeksi rockhistoriankirjoituksessa 70-luvun alussa, kuten niin moni muu silloinen yhtye. Se vain tapahtui, osui ja upposi".

Black Sabbathin "Paranoid" sijoittui sijalle 2.

8 kommenttia

1: Metallica - Master Of Puppets

Rockartistien ja -yhtyeiden tie kestosuosikeiksi ja klassikoiksi tuntuu noudattaneen sinänsä yksinkertaista kaavaa. Aluksi ollaan oltu kunakin hetkenä valtavirran ulkopuolella ja jollain lailla jopa sietämättömiä. Etenkin silloin, kun suosio tuntuu perustuneen vastaanottopään "arvostelukyvyttömyyteen". Monet nykyisin itsestään selvät rockin edelläkävijät ovat osansa saaneet, niin myönteisessä kuin kielteisessä mielessä. Niinikään monissa tapauksissa ei tekijöillä ole voinut olla alkuvaiheissaan aavistustakaan siitä, millaiseksi merkityksensä tulee muodostumaan.

Kesällä 1984 julkistunut Metallican toinen albumi "Ride The Lightning" toimi monelle kuulijalle tajunnan räjäyttäjänä, vaikka se oli varsin kaukana perinteisistä metallikäsityksistä, joihin kuului instrumenttien virtuoosimainen hallinta, ja samalla kuitenkin monia vuosia noudatetut kaavat. Biiseissä ikäänkuin "tuli" olla selkeä jako eri ennalta-arvattavine osiin, eikä Metallica tuntunut noudattavan niitä. Soittopuolikin kuulosti siltä, kuin koko ajan oltaisiin kykyjen ylärajoilla. Hieman kuin brittiläisillä punk-yhtyeillä 70-luvun loppupuolella. Näistä kaikista huolimatta Metallicasta tuli yksi suunnannäyttäjistä koko lajia ajatellen.

Vuoden -85 loppupuolella bändi vetäytyi jälleen Kööpenhaminaan äänittämään uutta albumia, järjestyksessään kolmatta. Tällä kertaa budjetti olisi sallinut toisenlaisetkin ratkaisut, ja tuottajaksi kaavailtiinkin aluksi Iron Maidenin, Black Sabbathin ja Whitesnaken levyille soundeja luonutta Martin Birchiä. Aikataulut eivät kuitenkaan osuneet kohdilleen, mutta tällä kertaa Metallican ei tarvinnut yöpyä Sweet Silence-studion ylisillä, vaan varaa oli hotellimajoitukseenkin. Ynnä tanskalaiseen jouluolueeseen, josta syystä äänityssessiot pääsivät alkamaan tavanomaisimmin tasan kello seitsemältä illalla, jolloin aluksi kokoonnuttiin äänittäjä Flemming Rasmussenin kanssa illalliselle suunnittelemaan seuraavan yön äänityksellisiä toimenpiteitä.

Albumi "Master Of Puppets" julkistui maaliskuun 1986 alussa, ja ajan mittaan siitä tuli yksi metallimusiikin klassikoista. Jälkeenpäin ajatellen ajoitus oli jälleen kerran kohdallaan, koskapa Metallicalta ei vielä osattu odottaa juuri mitään, jolloin suorituspaineitakaan ei ollut, ja musiikkinsa käsitettiin kuitenkin vielä vain metallin yhdeksi alalajiksi undergroundin puolella. Albumin myöhempääkin arvostusta kuvaa se, ettei kellään tunnu olevan kokonaisuudesta mitään kielteistä sanottavaa.

Levyn kahdeksan ja puolen minuutin mittainen nimikappale kertoo huumeriippuvaisen yksilön alisteisesta suhteesta mestariinsa, eli aineeseen itseensä. Paljon myöhemmin valtaosan Metallican teksteistä kirjoittanut James Hetfield totesi, että olisihan tuo voinut viitata myös alkoholiin, samanlainen kuningas se on, joka komentaa hakeutumaan luokseen ja tottelemaan.

Metallican "Master Of Puppets" sijoittui tässä äänestyksessä sijalle 1.

Tämän koko kuluneen vuoden jatkuneen Top 500-tulostuksen päätteeksi on hyvä muistaa, että rockmusiikkia on tähän mennessä levytetty yli puolen vuosisadan ajan, ja että jokainen uusi levytys joutuu "kilpailemaan" niiden kaikkien kanssa. Yhtä lailla kukaan ei kukaan ole voinut kuulla kaikkia rockbiisejä, joten luonnotonta olisi yrittää laittaa niitä jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Rock merkitsee kuitenkin eri kuuntelijoille niin paljon eri asioita, riippuen itse kullekin sen hetkisestä aikakaudesta, elämäntilanteesta, kaikesta mahdollisesta. Näitä vain viittäsataakin kappaletta yhdistää kuitenkin yksi tekijä - tekijöilleen. Ei ole tarvinnut tulla neuvomaan, kuinka tehdä. On tehty itse, eikä jätetty tekemättä. Jälkimmäinen vaihtoehto se vasta luonnottomalta olisi tuntunutkin.

92 kommenttia

4: Dio - Holy Diver

Loppuvuodesta 1982 Ronnie James Dio sai havaita, että jo toistamiseen muutaman vuoden sisään egot kahden brittikitaristin kanssa olivat kolisseet yhteen sellaiseen malliin, jossa yhteiselon jatkuminen ei ollut enää mahdollista. Näitä mies muisteli - kaikesta huolimatta - positiivisella mielellä heinäkuussa 2004 haastattelussani Tuska-festivaalien bäkkärillä:

"Oli selvää, että Rainbow oli Ritchie Blackmoren luomus, siinä missä Black Sabbath Tony Iommin perustama. Kaikissa musiikkiin liittyvissä asioissa päätöksenteko kulki heidän kauttaan, ja tämä oli tietysti turhauttavaa. Tunsin itseni välillä vain työkaluksi, joka oli hyödyllinen silloin, kun jotain piti rakentaa. Ja hankala silloin, kun esitin joitain omia näkemyksiäni. Ei ollut kuitenkaan helppoa lähteä perustamaan ihan omaa yhtyettä. Olisiko Dio-nimellä riittävästi vetovoimaa omillaan, oli se kaikkein askarruttavin kysymys".

Rumpali Vinny Appice lähti Black Sabbathista Dion matkaan, mutta muutoin bändikuvio oli täysin avoin. Se oli kuitenkin selvää, että USA:ssa Dion materiaalille ei välttämättä olisi kysyntää:

"80-luvun alussa heavy metal oli Euroopassa paljon suositumpaa, varsinkin, kun alalle oli tuolloin ilmaantunut lukuisia uusia nimiä ja innostus suurta. USA:ssa kitaristeiksi oli tarjolla lähinnä Eddie Van Halen-klooneja. Näinpä otin yhteyttä vanhaan Rainbow-basistiin Jimmy Bainiin kysyäkseni, tietäisikö hän ketään soveliasta kitaristia. Bain vastasi, että parikin. Toinen oli Tygers Of Pan Tang-yhtyeen kitaristi John Sykes ja toinen Sweet Savagen Vivian Campbell. Viimeksimainitussa jokin tuntui viehättävän enemmän, ja kun Bain kysyi, josko hän kelpaisi basistiksi, oli yhtye kasassa. Bisnesmielessä oli järkevää nimetä yhtye Dio'ksi, mutta kyllä se hieman hirvitti, koska nyt ei ollut kenenkään selkää, jonka taakse piiloutua siinä tapauksessa, ettei homma toimisikaan".

Alkuun Diolla ei ollut kuin kaksi sävellystä, "Holy Diver" ja "Don't Talk To Strangers". Debyyttialbumia varten loput kappaleet syntyivät kuitenkin nopeasti, kun yhtye oli kasassa, ja nimikappale levylle valikoitui ikäänkuin itsestään:

"Holy Diver"issa oli jotain samanlaista tunnelmaa kuin Rainbow'n kanssa oli "Stargazer"issa tai Black Sabbathin "Heaven And Hell"issä. Eihän se tietenkään ollut samalla tavoin mikään eeppinen teos, mutta "Holy Diver" oli ikäänkuin sellainen selkänoja, jolla levyä kuvata. Nimikappaleella tuppaa tällainen asema olemaan - ainakin bändin sisäisessä ajattelumaailmassa. Että se on ikäänkuin se biisi, joka ollaan haluttu alleviivata, lähestykää tätä kautta albumia, jolloin muu anti aukeaa helpommin.

Dion tapauksessa "Holy Diver" toimi siten, että se sijoittui tässä äänestyksessä sijalle 4.

15 kommenttia

3: Led Zeppelin - Stairway To Heaven

Vuoden 1970 alkajaisiksi rockmusiikkia seurannut maailma, tai ainakin Englanti joutui hetkeksi tuuliajolle, kun suurista suurin, The Beatles ilmoitti toimintansa lopettamisesta. Monarkiasta tutuin periaattein, jostain bändistä piti ainakin sikäläisen musiikkilehdistön mukaan löytää manttelinperijä, Se Yhtye, johon muita voitaisiin verrata.

Vaikka The Beatles oli jo omalla esimerkillään ehtinyt osoittaa, että alunperin melodisiin lauluharmonioihin perustuneista sävelmistä voitiin ottaa huomattavastikin etäisyyttä monipuolisempaan ilmaisuun, haluttiin toisaalta tuotteistustyylistä ajattelutapaa, että tietyllä tavalla tutuksi tullut yhtye säilyisi myös tyylinsä edustajana. Led Zeppelin ei vuonna -70 julkistuneella kolmannella albumilla vastannut tähän huutoon, jonka se oli kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan itselleen rakentanut raskaalla kädellä soitetun bluesperinteen modernina ilmentymänä. Ja jollei "kolmosella" olisi tätä irtiottoa tehty, olisi yksi kaikkien aikojen suurimmista rock-kappaleista saattanut jäädä syntymättä.

"Stairway To Heaven" ei noudattanut minkäänlaista kaavamaista rakennetta, vaan koottiin teoksen ehdoilla. Kitaristi Jimmy Page oli herkän johdattelevaan introon kaavaillut aluksi jopa jousitaustoja, mutta basisti John Paul Jones arveli, että avauksesta saattaisi näin tulla turhan erikoinen Led Zeppelin-asteikollakin. Jospa se toteutettaisiin kevyemmin, käyttämällä vaikkapa vain nokkahuiluja tukemassa melodiaa? Tähän ratkaisuun tunnetusti myös päädyttiin.

Kappaletta rakennetaan rauhallisesti ensin parin minuutin ajan, jonka jälkeen yhtye suorittaa sisääntulon säestykseen, tunnelmaa nostattaen. Varsinaiseen riemukulkuun päästään vasta viiden minuutin jälkeen, jolloin "Stairway To Heaven"ista on kasvatettu loppuun saakka kestävä huipentumaosuus, jolla ei sitten enää volyymia säästellä. Laulun tekstin kirjoittanut vokalisti Robert Plant on myöhemin todennut, että olisihan se voinut vähän syvällisempikin olla, kun kappaleesta moinen klassikko muodostui. Sillä hetkellä vain tuntui tarpeelliselta jotenkin tökkiä sitä turhamaisuutta, ja minäkeskmeisyyttä, jota maailmassa tuolloin ilmeni, ja pukea se kertomukseksi naishenkilöstä, joka uskoo voivansa saada rahalla kaiken, ja joka lopuksi saa huomata olevansa vain minimaalisen vähäpätöinen eläjä koko maailman mittakaavassa.

"Stairway To Heaven" oli ilmestyessään vain A-vinyylipuolen päättänyt teos, mutta nousi sittemmin koko albumin ja rockhistorian keskeiseksi teokseksi, joka toimi kekseliäisyyden, kaavoista piittaamattomuuden ja luovuuden riemuvoittona. Tämän jälkeen oli melko turhaa ruveta kummeksumaan, että eikös tämän Led Zeppelinin pitänyt soittaa sitä voimabluesia eikä mitään muuta.

Led Zeppelinin "Stairway To Heaven" sijoittui sijalle 3.

29 kommenttia

6: Iron Maiden - Fear Of The Dark

80-luvun loppupuolella Iron Maiden oli ilmoittanut hyvissä ajoin jäävänsä vuoden mittaiselle tauolle lukeman näyttäessä 1989:ää. Bändiä oli vähintään vuosikymmenen ajan kasvatettu vaivoja säästämättä ja ajassa pihistelemättä. Oli siis kuuluisien akkujen lataamisen aika.

Vuonna -90 bändi palasi sovitusti kehiin ja aluksi Maidenin siihenastinen singletuotanto julkaistiin uusiksi ikään kuin muistutuksena ja ilmoitusluontoisena asiana, että albumiakin on tulossa. "No Prayer For The Dying" oli kuitenkin jonkinasteinen pettymys ja merkitsi myös pitkäaikaisen kitaristin Adrian Smithin vaihtumista Janick Gersiin.

Samalla kokoonpanolla toteutettiin toukokuussa 1992 julkistunut albumi "Fear Of The Dark", jolle mittaa kertyi lähes tunti. Kahdentoista kappaleen sekaan mahtui yllättävän paljon materiaalia, joka ei suoranaisesti kuulunut Iron Maidenin keskeisimpään tuotantoon. Albumin päättäneestä nimikappaleesta tuli kuitenkin kestosuosikki, jota yhtye itsekin on ilmoittanut mieluusti soittavansa.

"Fear Of The Dark"-biisillä bändi onnistui siinä, minkä parhaiten halutessaan hallitsee, eli liian kiemuraisten kuvioiden karsimisella saadaan lopputulokseksi toimivan kompakti teos mahtumaan seitsemään ja puoleen minuuttiin. Pimeän pelkoa ei tarvitse kuitenkaan livenä tuntea, kun yleisökuoro pääsee biisin mukana vauhtiin. 5.6.1992 suomalaisyleisökin tuli ikuistetuksi Iron Maiden-levylle, kun "Fear Of The Dark" taltioitiin Helsingin Jäähallissa livealbumille "A Real Live One", kuin myös singleksi. Itse kappale oli ehdolla myös Grammy-palkinnon saajaksi vuonna -94, mutta tuolla kertaa vuoden parhaasta metalliesityksestä vastasi Ozzy Osbourne kappaleellaan "I Don't Want To Change The World".

Tässä äänestyksessä Iron Maidenin "Fear Of The Dark" sijoittui kuitenkin sijalle 6.

12 kommenttia

5: Metallica - One

Kun Metallican konsertissa valot himmenevät, spotit rupeavat välkkymään, pommit paukkumaan ja konekivääri papattamaan, on tasan tarkkaan tiedossa, mikä kappale on tulossa seuraavaksi. Tietenkin se yksi ja ainoa One.

Kappale ilmestyi bändin neljännellä albumilla "...And Justice For All", jolla oli mittaa yli 65 minuuttia, ja vinyyliversio julkaistiinkin tupla-lp:nä kannessaan tarra "tämä piti painattaa kahdelle lp:lle, koska muutoin soundit olisivat olleet v*tun huonot". Eivät ne välttämättä huonoja olleetkaan, mutta lievän omituiset kylläkin. Ja kun ne olivat kautta levyn liki samankaltaiset, eivät yksittäiset kappaleetkaan tahtoneet heti aueta. Singlenä eteen julkaistu "Harvester Of Sorrow" ja "One" ovat kuitenkin säilyttäneet paikkansa liveohjelmistossa, ja "One"sta tehtiin myös Metallican kautta aikain ensimmäinen biisivideo.

"One"n teksti pohjautui toisen maailmansodan alla julkaistuun Dalton Trumbon sodanvastaiseen kirjaan "Johnny Got His Gun", jossa nuori sotilas joutuu ensimmäisen maailmansodan aikana tykistökeskityksen uhriksi menettäen kaikki raajansa ja aistinsa, vain aivotoiminnan jäädessä jäljelle. Kirjasta ei toisen maailmansodan aikana otettu uusia painoksia, koska sodankäynnin tätä puolta ei tuolloin haluttu tuoda esiin. Vielä vuonna -88 puolestaan jotkut ihmettelivät sitä, voiko tällaisilla pitkätukkaisilla metallihanttapuleilla ylipäätään edes olla lukutaitoa, Metallican selvitellessä haastatteluissa kirjallista lähdettään, ollessaan fiksumpia kuin ehkä kuvitella saatettiin. Mutta eiköhän tähän mennessä asia ole jo selväksi tehty.

Metallican "One" sijoittui sijalle 5.

15 kommenttia

8: AC/DC - Thunderstruck

Vuonna 1990 AC/DC palasi jälleen hittikantaan, kun albumi "The Razors Edge" poiki useamman sellaisen. Avauskappaleeksi sijoitettu "Thunderstruck" tuskin oli siinä sattumalta, olihan biisin rullaava avausriffi "thunder"-huutoineen samantien päällekäyvä ja mieleenjäävä. Tuotantopuoli albumilla oli jälleen huippuluokkaa, kun Aerosmithin ja Bon Jovin kanssa työskennellyt Bruce Fairbairn loihti AC/DC:llekin kirkkaat ja selkeästi erottuvat soundit. 80-luvulla bändiä oli aika ajoin patisteltu palaamaan juurilleen ja yhtye luvannut näin tehdäkin, mutta kauppa tuntui kuitenkin käyvän paremmin, mitä puhtaammin AC/DC soi. "The Razors Edge" nousi USA:n listan kakkoseksi ja Englannissa neloseksi. Suomessa albumi on bändin myydyin tultuaan palkituksi platinalla yli 60.000 kappaleen myynnillään.

Idean "Thunderstruck"iin Angus Young kertoi saaneensa lentokoneen matkustamossa, kun reitillä oltiin osuttu yllättävään ukkosmyrskyyn, joka aiheutti ylimääräistä tärinää kovasta ääntelystä puhumattakaan. Myöhemmin Young on korjannut lausuntoaan yksinkertaisemmaksi selvitykseksi, jonka mukaan "thunder"sana vain kuulosti hyvältä biisin introssa. Muutoinhan kitaristille voisi suositella useampiakin lentomatkoja hankalissa olosuhteissa, jos jälki olisi aina tällaista.

AC/DC:n "Thunderstruck" sijoittui sijalle 8.

9 kommenttia

7: Slayer - Raining Blood

Metalliväki on tunnetusti kohtalaisen tarkka musiikkimaustaan, ja leimakirves heilahtaa toisinaan pienimmästäkin huomauttamisen aiheesta. Harvinaisen yksimielisiä alalla ollaan kuitenkin oltu siitä, että Slayerin lokakuussa 1986 julkistunut albumi "Reign In Blood" kuuluu äärimetallin kiistatta kivuliaimpiin saavutuksiin ikinä.

Slayer oli eritellyt metallista ainoastaan sen rankkuuden ja voiman, jalostaen siitä hieman alle puolituntisen kokonaisuuden. Enempää ei tosin levyltä kaipaisikaan, koska tässäkin ajassa ehditään jo tainnoksiin jyrätä. Monen korviin Slayer kuulosti tietenkin aivan liian rajulta, eikä välttämättä aloitteellisesti hakeutunut tämäntyyppisen musiikin pariin. Mutta he, joille Slayerin lähes nihilistisen brutaali ote oli taivaasta seuraavana, saivat ansaitun palkintonsa.

Taivaalta ripotteli verta albumin "lähes" nimikappaleessa "Raining Blood". Täsmennettynä kyse oli enkelten verestä, jota satoi karkotetun sielun ryhtyessä kostotoimenpiteisiin taivaaseen pääsyn tultua estetyksi. Rankemman puoleinen musiikki vaati tietysti rankemman puoleiset sanat, eikä koko esityksen jykevyydestä ole kadonnut piiruakaan kuluneen neljännesvuosisadan aikana.

Slayerin "Raining Blood" sijoittui sijalle 7.

11 kommenttia

10: Iron Maiden - The Trooper

oulukuussa 1982 Clive Burr soitti rumpujaan viimeisen kerran Iron Maidenin riveissä. Steve Harrisia, kuten koko muutakin ryhmää oli ruvennut tympimään lyömäsoittajan välinpitämättömyys live-esiintymisiä kohtaan, tarkoittaen lähinnä sitä, että mies oli ikäänkuin jäänyt vielä siihen maailmaan, jossa kiertueilla olo tarkoittaa pääasiassa juhlimista, ja keikat hoidetaan siinä ohessa. Työkunto osoittautui usein häilyväksi, ja kuten tavallisemmissakin työpaikoissa, viimeisen varoituksen ja retkahduksen jälkeen työsuhteen päättyminen oli tosiasia.

Näinpä Iron Maiden ei ollut levyttänyt vielä kahta peräkkäistä albumia täsmälleen samassa kokoonpanossa, kun neljäs kokopitkä "Piece Of Mind" ilmestyi toukokuussa 1983. Levyn otsikko oli väännös tunnetummasta käsitteestä "mielenrauha", jonka Steve Harris tavallaan yhtyeelleen sai, kun rumpujen taakse istahti Nicko McBrain. Tällä kokoonpanolla Maiden olikin jatkava vuosikausia eteenpäin, synnyttäen lukuisia ikimuistettavia metalliklassikoita.

Jo "Piece Of Mind"ilta sellaiseksi kohosi "The Trooper", jonka tekstissä kuvattiin 1850-luvulla käytyä Krimin sotaa ja siinä tarkemmin Balaklavan taistelua senaikaisen brittiläisen hovirunoilijan Alfred Tennysonin kertomukseen "The Charge Of The Light Brigade" pohjautuen. Siinä ylistettiin brittiläis-ranskalaisten joukkojen "kevyen prikaatin rynnäkköä", joka raskaista tappioista huolimatta päättyi torjuntavoittoon.

"The Trooper"issa miestä lahdataan puolin ja toisin, ja laulun minähahmo saa lopuksi surmansa hänkin saatettuaan maailmalle viimeisen voihkaisunsa, nähtyään sitä ennen läheltä monen taistelutoverinsa kaatumisen. Jollei tarina sinänsä kiinnosta, löytyy biisistä kuitenkin sekin osuus, jossa omat äänijänteensä voi virittää yhteislauluun ilman sanoja.

Soitannollisesti ja rakenteellisesti "The Trooper" kuuluu Maidenin kekseliäimpiin aikaansaannoksiin, sisältäen täsmälliset tuplakitarat hersyvine sooloineen, oikea-aikaiset tauotukset ja Bruce Dickinsonin hurmoksellisen tulkinnan.

Iron Maidenin "The Trooper" sijoittui sijalle 10.

13 kommenttia

9: Motörhead - Ace Of Spades

Toukokuussa 1975 Lemmy oli lennolla kohti Englantia Hawkwind-yhtyeestä juuri potkut saaneena, syynä USA:n ja Kanadan rajalla tapahtunut tarkastus. Lemmyn hallusta oli löytynyt gramma "spiidiä", amfetamiinia, joka oli kuitenkin virallisiin papereihin kirjattu virheellisesti kokaiiniksi. Koska syytteen sanamuoto oli tämä, eikä Lemmyllä ollut kokaiinia hallussaan, ei mies ollut syyllistynyt mihinkään, eikä samasta rikkeestä voinut nostaa juttua toistamiseen. Näinpä Lemmy oli päästetty lähtemään kotimaahansa.

Siellä perustui uusi yhtye varsin vauhdikkaasti, koskapa Motörhead heitti ensimmäisen keikkansa jo heinäkuussa -75. Vaikka yhtye oli keväällä -77 lopettaa toimintansa kokonaan levytyssopimuksen ja vähän kaiken puuttumiseen, pala palalta Motörheadin maine kasvoi äänekkäänä ja periaatteessa mistään piittaamattomana yhtyeenä. Aivan kuin bändi olisi jälleensyntynyt reinkarnaatio rock'n'rollin syvimmästä olemuksesta, jossa ei mietitä onko tukka hyvin tai vaatetus trendien mukainen. Annetaan vain palaa, ja annetaan palaa täysillä.

Marraskuussa 1980 Motörheadiltä ilmestyi pankin ja kaikenlaista muutakin räjäyttänyt neljäs albuminsa "Ace Of Spades", jonka nimikappaleesta muotoutui bändille Se Biisi. Omaelämäkertakirjassaan Lemmy muistelikin bändin tuolloin olleen kovimmassa tikissä, ja levy oli kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Jos kohta ymmärrettävistä syistä mies on tähän mennessä ehtinyt lopen kyllästymään nimibiisin esittämiseen, muttei sitä tohdi keikoilla soittamattakaan jättää.

"Ace Of Spades"in tekstissä rinnastetaan uhkapeli ja koko elämä ylipäätään, ajatuksella "millään ei ole mitään väliä", kun ei tässä muutenkaan ikuisesti olla pyörimässä. Kaikkein tärkein hetki on juuri tämä hetki, ja edelleen se tästä esityksestä kuuluu vielä runsaan kolmen vuosikymmenen jälkeenkin.

Motörheadin "Ace Of Spades" sijoittui sijalle 9.

8 kommenttia

12: AC/DC - Hells Bells

Kesällä 1979 julkaistu AC/DC-albumi "Highway To Hell" käynnistyi nimikappaleella. Kesällä 1980 ilmestynyt albumi "Back In Black" puolestaan "Hells Bells"illä. Vaikka alakerta oli molemmissa sama, varsin paljon oli ehtinyt vuodessa tapahtua. Bon Scott oli menehtynyt helmikuussa 1980, ja uutena laulajana AC/DC:ssä debytoi Brian Johnson osoittamassa aluksi kunniaa edeltäjälleen.

Tuskin sattumalta kolmentoista kelmeän kirkonkellon lyönnin johdattamana lähdetään lauluun, jossa viikatemies on saalistamassa uhrejaan, tässä tapauksessa vaikkakin nuorta, silti kuolevaista. Vankeja ei oteta, eikä elämää säästetä. Viittaukset Scottin poismenoon olivat ilmeiset, kuten siinäkin, että kappale oli yksi harvoista AC/DC:n siihenastisista mollivoittoisista sävelmistä. Tosin tämän surumielisemmäksi ei bändi ilmeisesti melodiaa saanut, koska mistään varsinaisesta nyyhkyballadista ei tämän kohdalla voi puhua.

"Back In Black"-albumista tuli yllättäen huikea myyntimenestys, ja "Hells Bells"istä yksi AC/DC:n tunnuskappaleista, jota ei keikoillaan ole levyn julkaisun jälkeen soittamatta jätetty. Onhan siihen arvatenkin ladattu melkoinen määrä tunnelatausta edesmenneelle laulajalleen, joka näin aina on saava kunnianosoituksensa, vielä runsasta kolmea vuosikymmentä myöhemmin.

AC/DC:n "Hells Bells" sijoittui sijalle 12.

10 kommenttia

11: Metallica - Enter Sandman

Elokuun 12. päivä vuonna 1991 käynnistyi monella äänilevynostajalla heti ensiminuuteista lähtien, kun eri puolilla maailmaa levykaupat avasivat ovensa tasan keskiyöllä. Tällöin oli lupa ruveta myymään Metallican uutta albumia "Metallica" tai tavanomaisemmin "mustana albumina" tunnettua kokonaisuutta. Paria viikkoa aiemmin malliksi oli julkaistu single "Enter Sandman", joka albumin avasi. Eikä varmasti ollut Metallica aiemmin kuulostanut levyltä yhtä selkeänä kuin nyt, arvatenkin yhtenä merkittävänä syynä sekin, että tällä kertaa moni sovitti uutta Metallica-levyä soittimeen cd-formaatissa, jota oli tällä kertaa myös täysimääräisesti hyödynnetty koko tunnin mitalta. 80-lukuisella vinyyliajalla masteroinnissa jouduttiin huomioimaan se, ettei yhdelle puoliskolle sopinut musiikkia juuri pariakymmentä minuuttia enempää matalampien taajuuksien kärsimättä. Näsäleukaisimmat voisivat tässä tapauksessa tietysti todeta, että eihän niitä bassoja kuulunut Metallican edellisellä "...And Justice For All"-albumilla muutenkaan, vaikka tuplavinyylinä julkaistiinkin.

"Enter Sandman" oli ollut myös ensimmäinen sävelmä, joka studiossa oli viimeistelty miksausta myöten, ikäänkuin malliksi koko albumin soundia ajatellen. Paksun kitaravallin komppien osalta James Hetfield toteutti kolmella eri kitararaidalla kaikki mahdolliset jykevyystekijät huomioiden. Biisin pohjien valmistuttua bändi arveli, että kappale uutena käyntikorttina kuulostaa ehkä hieman kevyeltä aikaisempaan tuotantoonsa verraten, joten Hetfield päätti rustata lauluun ankaramman puoleisen tekstin, käsitellen pienokaisen näkemiä painajaisia silloin, kun nukkumatti ei tulekaan totutusti vaivuttamaan rauhallisten unien pariin.

Metallican konserteissa "Enter Sandman" on pitkään ollut merkkinä siitä, että setin varsinainen osuus olisi tässä ja seuraavaksi olisi jäätävä taputtamaan ja odottamaan ylimääräisiä. Eräänlaisia ylimääräisiä mietintöjä on aikaansaanut myös kappaleen intro, joka kieltämättä jonkin verran muistuttaa Excel-yhtyeen paria vuotta aiemmin levytettyä kappaletta "Tapping Into The Emotional Void". Parranpärinää on ollut myös Stonen "Get Stoned"-biisin alkuun verratessa, koskapa Helsingissä lokakuussa -88 Metallicalle ojennettiin Stonen debyyttialbumit kotiin vietäviksi. Jälkimmäisessä tapauksessa haku tuntuu kuitenkin kaukaisemmalta.

Metallican "Enter Sandman" sijoittui sijalle 11.

28 kommenttia

14: Pantera - Cowboys From Hell

Vuonna 1990 julkaistulla albumillaan "Cowboys From Hell" Pantera oli pessyt kasvonsa ja vaihtanut vaatteensa, puhumattakaan musiikista. 80-luvulla työstetty glamrock oli muisto vain ja tilalle tullut raskaampi ote ynnä soitanta. Lokakuussa -92 Helsingissä Vinnie Paul muisteli nimikappaletta tähän tapaan:

"Cowboys From Hell" syntyi aluksi vain biisiksi muiden joukossa, mutta ajattelimme, että se sopii myös hyvin albumin otsikoksi. Mehän olemme Teksasista kotoisin ja se osavaltiohan on nimenomaan karjapaimenistaan tunnettu. Kun lisäsimme siihen helvetin, tuntui siltä, että se on omiaan kuvaamaan Panteraa vuosimallia 1990"

- Ette kuitenkaan pohtineet, josko imagoon sopisi perinteinen cowboy-asustus stetsoneineen, liiveineen, bootseineen ja niin edelleen?

"No emme toki", naureskeli Paul. "Kyllähän sinä varmaan tiedät minkälaiseen musiikkiin meidät siinä tapauksessa olisi assosioitu"? - Aivan, kantriin.

- "Cowboys From Hell"-biisi on varsin mielenkiintoisen kuuloinen, kun nakuttelet periaatteessa aika suoraa komppia, siinä missä velimies Darrell tikkaa välillä niin käsittämättömiä kuvioita, melkein kuin epätahtiin, mutta silti linjassa pysyen?

"Hienoa että huomasit", kiitteli Vinnie Paul. "Me tosiaan lähdimme hakemaan uutta kulmaa tekemisiimme. 80-luvullahan me yritimme kovasti jäljitellä silloisia glamrock-bändejä, emmekä päässeet sillä mihinkään. Otimme siitä opiksemme, emmekä lähteneet nyt toista kertaa jäljittelemään jotain jo olemassa olevaa, vaikka toki ammensimme inspiraatioita Slayerin "Reign In Blood"-albumista. Kokeilimme ennemmin omia juttujamme, ja tulokset ovat näin kuultavissa".

- "Cowboys From Hell"in tekstissä annetaan kyllä ymmärtää, että siellä kuljettaisiin revolverit vyöllä ja toiselta henki lähtee pienimmästäkin erimielisyyden aiheuttajasta...

"Ääh...", toppuutteli Paul. "Me vain kirjoitimme paperille kaikenlaisia kliseitä villi länsi-aiheesta, ei niillä ole enää mitään tekemistä tämän päivän meiningin kanssa. Teksti kuitenkin palvelee musiikillista elämystä. Että turha tulla soittelemaan poskea, silleen kuvaannollisesti".

Panteran "Cowboys From Hell" sijoittui sijalle 14.

4 kommenttia

13: Queen - Bohemian Rhapsody

Onko tämä todellista, vaiko vain mielikuvitusta, kas siinäpä kysymys, jonka Queen esitti moniäänisesti teoksensa "Bohemian Rhapsody" alkajaisiksi. Kuutta minuuttia myöhemmin oli saattanut kokea elämyksen, jonka melkein täytyi olla jotain elämää suurempaa.

Freddie Mercuryn mukaan kappale oli aluksi vain nippu ideoita, jotka ikäänkuin rupesivat kasvamaan keskenään. Ennen studioon menoa teos oli jo täysin valmiina, enää puuttui vain sen toteutusvaihe. Johon studiotunteja käytettiin kelloa katsomatta. Pelkästään lauluosuuksia saatettiin äänittää kymmenen tuntia päivässä, ja raitoja vain lauluja varten kerrostettiin 180 - ei kovin helppoa vuonna 1975, jolloin koneistettua hiiri/näyttöpääte-pohjaista tallentamista ei edes osattu kuvitella.

"Bohemian Rhapsody" jakautui kuuteen eri osaan, jotka poikkesivat suuresti keskenään, introa seuranneen balladiosuuden purkauduttua kitarasooloon jatkossa kuuluu teoksen keskeisin oopperakohtaus, jollaista ei rocklevyiltä oltu siihen saakka juurikaan kuultu. Queenmäisen hardrock-rypistyksen jälkeen rauhallinen loppuhäivytys päättyy toteamukseen "joka tapauksessa tuuli puhaltaa", jonka voi käsittää vaikkapa siten, että kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Mercury itse ei juurikaan kommentoinut kirjoittamaansa tekstiä, vaan antoi ymmärtää kyseessä olevan vain nipun yksittäisten sanojen yhdistelmiä, joiden katsoi kuulostavan hyvältä.

"Bohemian Rhapsody" ja "A Night At The Opera"-albumi, jolle teos sisältyi, sijoittuvat poikkeuksetta korkealle kaikkien aikojen "kaikkien aikojen" rocklevyjen listoilla, näin myös tässä tapauksessa. Yleensä ei koskaan kuitenkaan aivan kärkeen, mutta ehkä tämä kuuluisikin aivan omaan sarjaansa, jossa ei puolestaan kilpailua pahemmin esiinny.

Queenin "Bohemian Rhapsody" sijoittui sijalle 13.

14 kommenttia

16: Iron Maiden - Aces High

Syyskuussa 1984 ilmestyneellä Iron Maiden-albumilla "Powerslave" avauskappaleena oli edeltäneen "Piece Of Mind"in tapaan laulu, jonka tapahtumat oli sijoitettu toiseen maailmansotaan. Siinä missä "Where Eagles Dare" pohjautui Alistair MacLeanin myöhemmin myös filmatisoituun kirjaan "Kotkat kuuntelevat", oli "Aces High" kertomus ilmassa käydystä taistelusta Britanniasta, ässien viitatessa viholliskoneiden pudottamisessa kunnostautuneisiin lentäjä-ässiin.

Melkoista ilotulitusta oli itse biisikin vauhtiin päästyään temponsa puolesta, ja näinhän sen tuli ollakin, kun haluttiin aikaansaada tunnelma ahtaassa ohjaamossa lentävästä pilotista, jonka lento saattaisi katketa hetkenä minä hyvänsä vihollisen luotisuihkusta. Biisistä tehdylle videolle oli ympätty autenttista arkistofilmimateriaalia ja itse Yhdistyneen Kuningaskunnan pääministeri Winston Churchill piti puheen ennen kappaleen alkua, päättäen julistuksensa sanoihin: "Me emme koskaan tule antautumaan". Puhe kuultiin myös konserteissa ennen "Aces High"in alkua.

Usein biisi oli aikoinaan sijoitettu myös koko keikan alkuun. Mikäpä sen kirjaimellisesti "nostattavampi" elämys olisi ollutkaan, kun musiikillinen riemujuhla saatiin samantien vauhtiin. Melko lailla muissa maailmoissa oli oltava, jollei tämä puhutellut ja potkinut ensitahdeista lähtien.

Iron Maidenin "Aces High" sijoittui sijalle 16.

6 kommenttia

15: Metallica - Fade To Black

Helmikuun 1984 alussa Metallica lensi Eurooppaan tarkoituksenaan äänittää uusi albumi Kööpenhaminassa. Sinne siirryttiinkin kuukauden loppupuolella, mutta sitä ennen oli tilaisuus toimia Venomin lämppärinä "Seven Dates of Hell"-kiertueella, jonka nimestä voi päätellä keikkojen lukumääräm.

Turnee alkoi Sveitsin Zürichista, ja ensimmäisen keikan jälkeen vuorossa olivat luonnollisesti ensimmäiset juhlat. Niiden aikana James Hetfield kaatui lattialle olutlasi kädessään, ja piti astiaa tietenkin loppuun saakka hyppysissään kallisarvoista juomaa suojellakseen. Seurauksena oli melkoisen pahaa jälkeä, kun lasinsirpaleet tunkeutuivat kämmeneen kummaltakin puolen. Pahemmilta vammoilta kuitenkin vältyttiin, joten sessiot Sweet Silence-studiossa pääsivät alkamaan sovitun aikataulun puitteissa.

Varsin usein on käsitetty Lars Ulrichin tanskalaistaustan vaikuttaneen äänittämön ja tuottaja Flemming Rasmussenin valintaan, mutta näin asian laita ei ollut - kumpikaan ei tuntenut toistaan aikaisemmin, jos kohta kommunikaatio rumpalin ja äänittäjän kesken toimi sujuvasti tanskaksi. Metallica oli mieltynyt Rainbow'n 80-lukuisten albumien soundeihin, ja arveli Rasmussenin kykenevän vastaaviin suorituksiin heidänkin kanssaan.

Rasmussen puolestaan muisteli jälkeenpäin, ettei juuri kukaan olisi halunnut ottaa toimeksiantoa vastaan Metallicalta vuonna -84. Bändin musiikki kun oli melko primitiivistä ja soittajisto kohtalaisen viinaanmenevää. Äänityksiin paneuduttiin kuitenkin asiaankuuluvalla tarmolla jo yksin senkin takia, että levytysbudjetti "Ride The Lightning"ia varten ei suoranaisesti ollut mitään tähtitieteellistä luokkaa, majoituskustannuksissakin säästettiin siten, että bändi yöpyi studiorakennuksen yläkerran lattialla.

Albumilta löytyvä "Fade To Black" oli Metallican ensimmäinen hitaampi levylle päätynyt kappale ja tekstiltään hyvinkin todennäköisesti synkin. Kovin helpponakaan Hetfield ei pitänyt sen intron soittamista, kun herkemmän akustisen kitaran kanssa tuppasivat kaikki virheet kostautumaan heti ylimääräisinä napsauksina ja rusahteluina.

"Fade To Black"-tarina ei sisällä minkäänlaista valonpilkahdusta, ja Hetfield myöhemmin kertoikin sen heijastaneen senhetkisiä tuntemuksia: "Niin.. Meiltä oli hieman aiemmin pöllitty kaikki soittokamat ja sen lisäksi olimme lentäneet ulos managerimme meille osoittamasta kämpästä, kun olimme tyhjentäneet hänen viinavarastonsa. Mistäs me olisimme voineet tietää, että yksi pulloista oli jotain erityisen kallista samppanjaa, jonka oli saanut häälahjaksi ja säilyttänyt siitä lähtien, mehän vain korkkasimme sen ja kuilimme tyhjäksi yhdellä bändin sisäisellä kierroksella".

"Olihan tuo vuosi 1984 muutenkin vielä melko epävarmaa aikaa. Mehän elimme suoranaisesti kädestä suuhun, eli olimme ihan sen varassa, miten levyt myyvät ja kuinka manageritoimisto saa meille keikkoja myydyksi. Olihan tuo "Fade To Black" kieltämättä hyvin kelmeä kokonaisuus, mutta melko moni fani tuli myös tunnustamaan, että on yksi hienoimmista biiseistämme. Heilläkin oli ollut samansuuntaisia kokemuksia, kun elämässä ei mikään tunnu onnistuvan, mutta olivat saaneet tästä biisistä voimaa kohdata vastoinkäymisiä, koska ymmärsivät siitä, etteivät he ole ainoita, joilla on välillä vähän vaikeata.

Metallican "Fade To Black" sijoittui sijalle 15.

4 kommenttia

18: Metallica - Nothing Else Matters

Elokuussa 1991 ilmestyi varsin suurilla odotuksilla lastattu Metallican viides albumi, ja kun noihin aikoihin ei tunnetusti ollut vielä internetiä, oltiin ennen julkaisua bändin jäsenten lausuntojen varassa siitä, mitä tuleman pitää. Yleisimmin niissä ilmoitettiin, että tällä kertaa on tulossa hieman erilainen Metallica-albumi. Sellainen se myös olikin.

Monimutkaisempien kuvioiden määrä oli huomattavasti vähäisempi, ja äänituotanto vihdoin viimeisen päälle onnistunut, kiitos tuottaja Bob Rockin. Hänen ideansa oli myös ehdottaa jotain sellaista, mitä vielä edellisellä vuosikymmenellä ei kuuna päivänä olisi voinut Metallica-levyiltä odottaa kuulevansa, tarkemmin sanoen jousitaustoja.

Eipä Metallica tosin "Nothing Else Matters"in kaltaista kappalettakaan ollut aiemmin levyttänyt - tai jos olikin, ei ainakaan näin henkilökohtaisella tekstillä, jossa James Hetfield julkituo tuntemaansa ikävää tyttöystäväänsä kohtaan raskaiden kiertueiden aikana.

"Nothing Else Matters"in kaltainen balladi oli tietenkin melkoista etikkaa Metallican siihenastisille kovaydin-faneille, mutta vastaavasti sellainen yleisö, joka 80-luvulla koki Metallica-rymistelyn lähinnä vastenmielisenä, saattoi hyvinkin todeta sävelmän olevan kaunis, lähes klassista musiikkia, kuten myöhemmästä Apocalyptican versiosta voi vaistota.

Biisi on lunastanut kiintiöpaikan Metallican livesetissä, ja useimmiten se on omistettu paikalle olevalle yleisölle, joka 90-luvulla tavallisimmin kaivoi taskustaan sytyttimen luodakseen tunnelmavalaistusta. Nykyisin sama asia hoituu terveellisemmin kännykän taustavalolla, semminkin, kun samalla voi vaivihkaa käyttää puhelimen videotallennustoimintoa.

Metallican "Nothing Else Matters" sijoittui sijalle 18.

2 kommenttia

17: Guns N' Roses - Paradise City

Kun Guns N' Roses aloitti livesetissään erään tietyn kappaleen, se oli äärimmäisen usein merkkinä siitä, että konsertti rupeaa olemaan vihkossa. Laulettiinhan siinä hyvin selkein sanoin kotiinpaluusta paratiisimaisiin olosuhteisiin.

"Paradise City"-kappale syntyikin aikoinaan keikkamatkalla paluusuunnassa. Slash syötti akustisesta kitarastaan kuviota, joka myöhemmin päätyi kappaleen alkuun, ja "take me home"-osuus löytyi hyvinkin spontaanisti, kun väsymys ja itseaiheutetun euforian jälkitila jyskytti päässä.

Biisi päätyi "Appetite For Destruction"-debyyttialbumille, ja viipaloitiin myös singleksi musiikkivideon höystämänä. Siinä Guns N' Roses on kuvattuna esittämässä "Paradise City"ä valtavalla, alkuun tyhjällä, mutta sitten täpötäydellä stadionilla, jonne biisi luonnollisesti kuuluukin.

Guns N' Rosesin "Paradise City" sijoittui sijalle 17.

6 kommenttia

20: Lynyrd Skynyrd - Free Bird

Yhdysvalloista on pitkä matka Suomeen, ja 70-luvun alussa sikäläisten lista-artistien ulkopuolelta ei täällä juuri muita nimiä tunnettu. Näinpä vuonna -73 julkaistu Lynyrd Skynyrdin debyyttialbumi "Pronounced leh-nerd skeh-nerd" jäi julkistuessaan Suomessa lähes huomiotta, vaikka sisälsi bändin yhdeksi tavaramerkkikappaleeksi kohonneista biiseistä.

Tiedonpuutetta korjasi vuonna -74 Musa-lehdessä julkaistu artikkeli "Sounds From The South" esitellen kuusi USA:n etelävaltioissa operoivaa yhtyettä, joukossa mm. Black Oak Arkansas ja mainittu Lynyrd Skynyrd. Juttu lisäsi ostohalukkuutta kyseisten bändien levyille, joilta kuului letkeän rytmikästä rockia kutakuinkin vain ja ainoastaan miesnäkökulmasta. Kuitenkin silleen, että oltiin ikäänkuin yhtä perhettä, jotka voivat ilot ja surut jakaa keskenään.

Yhteisiä tunnelmia syntyi varmasti siitä, että etelävaltioissa tietyt normit olivat kyseenalaistamattomia, kuten vaikkapa Lynyrd Skynyrdin tapauksessa tunnetusti miesten hiusten pituus ynnä sekin, että hengellisillä tienoilla rockmusiikki katsottiin yksinomaan Saatanasta lähtöisin olevaksi. Mutta etelävaltioissahan oltiin osattu kapinoida jo aiemminkin, edellisellä vuosisadalla. Ei tarvinnut tulla määräilemään, miten tehdä ja kuinka olla.

Lynyrd Skynyrdin debyyttialbumi päättyi yhdeksänminuuttiseen kappaleeseen "Free Bird", joka jakautui suunnilleen kahtia, alkuosan ollessa hidas balladi, jonka jälkeen kitaristikaksikko Gary Rossington/Allen Collins päästetään vauhtiin.

Viimeksimainitun tyttöystävän esittämä kysymys erään kahdenvälisen riidan aikana päätyi sellaisenaan tekstin alkuun, jos lähden täältä huomenna, muistaisitko silti vielä minut? Jatkossa tarina kuitenkin etenee vapauden kaipuuseen, siihen tunteeseen, että elämällä on niin paljon muuta annettavaa kuin paikalleen jääminen. Eikä sitä tunnetta pysty muuttamaan, aivan kuin ei lintuakaan pysty sijallensa kahlitsemaan.

Mielenkiintoista sinänsä, että levy-yhtiössä vastustettiin aluksi näin pitkän kappaleen sisällyttämistä levylle, eikä bändi itsekään pitänyt biisiä mitenkään erityisenä, mutta tällaisista kappaleistahan klassikot ovat toisinaan syntyneet. "Free Bird" sopii soittoon ihmissuhteen tai koko elämän päättyessä, ja erityinen asema sillä on tietenkin vankilaolosuhteissa tuomion täyttymistä odottaessa.

Lynyrd Skynyrdin "Free Bird" sijoittui sijalle 20.

4 kommenttia

19: AC/DC: Highway To Hell

Vuonna 1978 AC/DC julkaisi viidennen albuminsa "Powerage" ja kiersi ahkerasti maailmaa. Runsaat 130 keikkaa käsittänyt kiertue päättyi marraskuussa -78 Tukholman Göta Lejon-teatteriin ja Suomeenkin olisi tuolloin arvatenkin ehditty, mutta täällä ei ehkä ollut innostusta tuoda esiintymään bändiä, joka edellisvuonna oli kerännyt Helsingin Kulttuuritalolle vaatimattomat pari-kolmesataa katsojaa. Toisaalta, eihän AC/DC:stä tuolloin täällä juuri mitään tiedettykään, kuten ei välttämättä aina muuallakaan. Jotkut pitivät bändin rankkaa ja äänekästä soitantaa hevinä, ja toisaalta monet brittiläiset punkkarit olivat ottaneet bändin lemmikikseen yksinkertaisehkolta kuulostavien biisiensä johdosta. Kun Angus Youngilta kysyttiin, millaista musiikkia AC/DC hänen mielestään soittaa, Youngin vastaus oli lakoninen "Ei aavistustakaan".

Alkuvuodesta -79 bändi ryhtyi äänittämään uutta albumia Floridassa muunmuassa Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin äänittäjänä toimineen Eddie Kramerin johdolla. USA:lainen levy-yhtiö halusi levylle radioystävällisemmät soundit aiemman tuottajaparivaljakko Vanda/Youngin rosoisen kupruilevien ratkaisujen sijaan. Uudesta yhteistyöstä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään, joten AC/DC suuntasi Lontooseen jatkamaan äänityksiä, tällä kertaa siihen saakka lähinnä uuden aallon levyjä tuottaneen Robert John "Mutt" Langen työstämänä. Valmista syntyi siten, että albumi "Highway To Hell" saatiin julki heinäkuussa -79.

Radiosoittominuutit lisääntyivät ja kauppakin kävi. Tähän astiset AC/DC-albumit eivät olleet Yhdysvalloissa nousseet edes sadan myydyimmän joukkoon, mutta "Highway To Hell"illä kuitattiin komeasti 17. sija, vaikka levyn kansikuva herättikin hieman hämmennystä Angus Youngin pirunsarvien ja -hännän johdosta. Satanismisyytöksiin velimies Malcolm Young totesi, ettei missään tapauksessa. Äitihän suuttuisi sydänjuuriaan myöten moisesta.

AC/DC:hen ei siis kannattanut suhtautua kirjaimellisen tosissaan, vaan paremminkin hyvän tuulen rock'n'roll-perinteistä ammentavaksi yhtyeeksi, vaikka "Highway To Hell" käsitteenä tietenkin jokseenkin kelmeältä kuulostikin. Sen merkityksestä on tarjottu pariakin versiota, yhtenä Angus Youngin toteamus keikkaelämän loputtomalta tuntuvasta matkustamisesta karuissa, haisevissa bussiolosuhteissa, tai Bon Scottin tarkoitettua kotikulmillaan Australiassa Perthissä sijaitsevaa mutkaista Canning Highway'tä, joka johti rockhenkiseen Raffles-pubiin. Kotiinpaluu tai jo meno sinne saattoi koitua kohtalokkaaksi, jollei ratin takana ollut ns. juoppokuskia, vaan ohjaimiin tartuttiin itse havaintokykyjen ollessa huomattavasti heikentyneitä.

AC/DC:n "Highway To Hell" sijoittui sijalle 19.

2 kommenttia

22: Iron Maiden - The Number Of The Beast

Kesällä 1981 Steve Harrisilla oli melkoisesti pohdittavaa. Päänvaivaa aiheutti vokalisti Paul Di'Anno, kahdessakin mielessä. Mies käytti varsin runsaasti alkoholia, muista substansseista puhumattakaan, ja tuntui myös keskirekisteripainotteisen lauluäänensä osalta jonkinlaiselta esteeltä Iron Maidenin pyrkimykselle siirtyä ikäänkuin seuraavalle tasolle. Alla oli toki jo kaksi mainiota albumia, mutta materiaali niillä oli rahtusen verran yksioikoista, ja brittimetallin uusi aalto-ilmiö ennemmin tai myöhemmin hiipumassa, samaan tapaan kuin punkille kävi parissa-kolmessa vuodessa. Merkkejä tästä oli jo hyvinkin ilmassa.

Vaikkeivät Iron Maidenin muutkaan jäsenet olleet mitään lasiinsylkijöitä, saatiin Di'Anno poistettua yhtyeestä päihteidenkäytön ylenpalttisuuteen vedoten, eikä mies ollut myöskään järin innostunut bändin uudesta suuntauksesta. Tosin se ei ollut Harrisillekaan täysin selkeä, mutta pöytälaatikko oli tyhjennetty kahdelle ensimmäiselle albumille ja kolmannen rakentelu täytyisi aloittaa aivan tyhjästä. Suunnilleen vain sillä tiedolla, ettei se voi enää olla kahden edeltäjänsä kaltainen.

Uudeksi laulajaksi pestattu Bruce Dickinsonkin vaikutti alkuun hieman leukavalta, mutta ehkäpä mies vain peitteli epävarmuuttaan siitä, mihin oli lähtenyt. Eiköhän hänkin ymmärtänyt, että edellisessä Samson-yhtyeessään tie olisi noussut pystyyn varsin pian, kun bändillä ei ollut ensimmäistäkään tavaramerkkikappaletta, jollei sellaiseksi voinut laskea biisiä "Riding With The Angels". Eikä sekään ollut edes yhtyeen omaa tuotantoa, vaan Russ Ballardin, jonka sävelkynää 70-80-lukujen taitteessa hyödynsi erityisesti Rainbow.

Uutta Maiden-albumia pyrittiin työstämään julkaisukuntoon ennen helmikuun lopussa -82 alkanutta Englannin kiertuetta, mutta siihen mennessä saatiin julki vain single "Run To The Hills". Sen verran kiire lopullisten miksausten kanssa tuli, että jälkeenpäin Harris oli niiden suhteen tyytyväinen vain nimikappaleeseen "The Number Of The Beast", johon idea oli saatu runsasta kolmea vuotta aiemmin ensi-iltansa saaneesta kauhuelokuvasta "Damien: Omen II".

Pedon luku 666 oli luonnollisesti suoraan Raamatun ilmestyskirjasta, kuten myös biisin eteen luettu johdanto. Sen lukijaksi haluttiin kauhuelokuvien näyttelijänä tunnettu Vincent Price, mutta mies hinnoitteli tämän pienimuotoisen työn 25.000 punnan arvoiseksi. Olisipa koko intro saattanut tästä syystä jäädä kokonaan poiskin, jollei Maiden-manageri Rod Smallwoodin käyttämässä mainostoimistossa olisi ollut muuan työntekijä, joka vinkkasi, että kaverinsa Barry Clayton on varsin taitava imitaattori ja voisi mahdollisesti hoitaa homman halvemmalla, jopa maksutta. Itse Claytonilla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mikä bändi tällainen Iron Maiden ylipäätään oli, mutta kyllähän tuossa muutama raamatullinen sana taittuisi palveluksena kaverilleen.

Iron Maidenin "The Number Of The Beast" sijoittui sijalle 22.

4 kommenttia

21: Megadeth - Symphony Of Destruction

Vuonna 1989 Dave Mustaine määrättiin oikeuden päätöksellä vieroitushoitoon kärähdettyään ratista, verikokeen osoitettua alkoholin lisäksi sisuksissa kiertäneen seitsemää eri huumelaatua. Vaihtoehtona olisi määrämittaisen vapausrangaistuksen suorittaminen perinteisemmällä mallilla. Mustaine valitsi hoitomuodon ja tämä voidaan laskea alkusysäykseksi 90-luvun alkupuolen kultaisille ja platinaisillekin Megadeth-albumeille.

Bändikin uudistui siten, että toiseen kitaraan tuli lähinnä instrumentaalimusiikkia levyttänyt perfektionisti Marty Friedman, joka kertoi suhteesta instrumenttiaan kohtaan haastattelussani vuonna -91:

"Vartuin aikuiseksi Havaijilla, joka, kuten ehkä tietänet, on yksi maanpäällisistä paratiiseista. Siinä missä muut 16-vuotiaat kaverini hippasivat rannalla frisbeineen ja lainelautoineen, meikä sen kun vain harjoitteli kitaransoittoa sisätiloissa - ei varmaan kuulosta kovin fiksulta noissa puitteissa, mutta halusin vain palavasti oppia soittamaan kitaraa ja saamaan siitä kaiken irti. Näinpä viikonloppuisin teini-Martya oli turha huudella rannalle loikoilemaan, kun kitaransoitossa saattoi mennä 12 tuntiakin putkeen ilman, että huomasi ajan kulumista. Eikä tässä ollut kyse siitä, että olisin yrittänyt tehdä tyttöihin vaikutusta tai jotain sen tapaista", tosiaan hieman ujonoloisella ja hiljaisella äänellä puhuva Friedman jatkoi: "Minä vain yksinkertaisesti rakastin kitaransoittoa niin paljon, etten hereilläoloaikoinani oikein muuta halunnut ajatellakaan".

Friedmanin soiton jälki kuului jo vuoden -90 mainiolla albumilla "Rust In Peace", mutta paremmaksi pistettiin edelleen kahta vuotta myöhemmin julkistuneella "Countdown To Extinction"illa. Ainakin se ostettiin USA:ssa sijalle 2., josta juttua tuli Dave Mustainen kanssa Helsingissä myöhemmin:

"Niin... se tosiaan nousi kakkoseksi, ja vaikka se oli tietenkin loistelias saavutus metallibändille, sillä hetkellä jotenkin silti tunsi, miltä tuntuu hävitä vaikkapa sadan metrin juoksun olympiakulta sadasosasekunnilla. Silloin ei vain voinut mitään näille kantritähdille", viitaten Billy Ray Cyrusin debyyttialbumiin "Some Gave All", joka piti Megadethin loitolla kärjestä. Rohkaistuin vielä kysäisemään, vaikka reaktio olisi voinut olla mitä vain, aiheuttiko lisäsapetusta se, että vuosikaudet oli tuulettanut visiolla jonain päivänä oleva suurempi kuin Metallica, josta aikanaan oli saanut potkut. Mustaine totesi vain rauhallisesti:

"Niin. Heidän "musta" albuminsahan oli edellisvuonna noussut USA:n listaykköseksi, ja tämä kakkostila tuntui siinä mielessä juuri sen olympiakullan häviämiseltä", näyttäen tämän todettuaan siltä surullisen hahmon ritarilta, jolle hyvistä tarkoituksista huolimatta ei vain päämäärän saavuttaminen onnistu. Eikä sitä ykkösalbumia ole Megadethille sen jälkeenkään suotu.

"Countdown To Extinction"in paraatikappaleeksi osoittautui rullaavasti etenevä "Symphony Of Destruction", joka käynnistyy Mozartin "Requiem"ista lainatulla pätkällä ennen siirtymistä synkempään tarinankerrontaan. Otetaan yksi kappale kuolevaista ihmistä, asetetaan hänet johtoon, miehen noustua mielessään jumalan asemaa ja vastustajat eliminoituaan, voi pillipiiparin lailla johtaa perässäseuraajat kohti tuhoa.

Megadethin "Symphony Of Destruction" sijoittui sijalle 21.

8 kommenttia

24: Nirvana - Smells Like Teen Spirit

Vuonna 1969 hollantilainen Shocking Blue-yhtye julkaisi toisen albuminsa "At Home", joka sisälsi sittemmin muuallakin Euroopassa ja USA:ssa suureksi hitiksi nousseen kappaleen "Venus", Yhdysvalloissa aina singletilaston ykköseksi saakka. Liekö tämä LP-levy kulkeutunut jossain vaiheessa Kurt Cobaininkin kuunteluun, varsin todennäköisesti, koskapa Nirvanan ensisingleksi levyttämä kappale "Love Buzz" löytyi nimenomaan tuolta Shocking Bluen albumilta.

Biisi päätyi uudelleenäänitettynä myös Nirvanan ensialbumille "Bleach", joka ilmestyessään sai huomiota lähinnä paikallisen väestön keskuudessa. Yhdysvaltain luoteiskulmassa sijaitseva Seattlen kaupunki oli tähän saakka ollut kuuluisa lähinnä lentokoneteollisuudestaan ynnä paikan päällä perustetusta maanlaajuiseksi levinneestä Starbucks-kahvilaketjusta. Kaupungin suurin musiikillinen hahmo oli luonnollisesti ollut Seattlessa syntynyt ja varttunut Jimi Hendrix.

Seattlessa toimi myös pieni riippumaton levy-yhtiö Sub Pop, jonka kautta Nirvanan esikoisalbumi julkaistiin. Markkinointimahdollisuudet levylle olivat vain varsin olemattomat, lähinnä Nirvana-musiikkia saatiin tiettäväksi bändin keikoilla ja pienten college-radioiden välityksellä. "Bleach" möi kuitenkin mukavat 40.000 kopiota, joka bändin kannalta merkitsi sitä, että levytyssopimuksen ulosmittaamiseen tarvittaisin ison levy-yhtiön mukaantuloa tai piensuosio jatkuisi ties kuinka pitkään. Vetoapua tuli Sonic Youth basisti/kitaristi Kim Gordonin muodossa, suorittaessaan ahkeraa lobbausta Nirvanan puolesta. Kolmikko saikin sopimuksen isolle DGC-yhtiölle vuonna -90, ja toista albumia ryhdyttiin valmistelemaan.

"Nevermind"-albumi julkistui syyskuun -91 loppupuolella, ja jo kuukautta aiemmin radioasemille oli lähetetty promosingle kappaleesta "Smells Like Teen Spirit", joka myös kaupallisena versiona julkaistiin paria viikkoa ennen albumia. Biisi sai soittoa lähinnä pienillä vaihtoehtorock-asemilla, eikä levyjäkään suoranaisesti käsistä viety. MTV-musiikkikanava sijoitti biisin videon myöhään illalla lähetettyyn ohjelmaan "120 Minutes", josta "Smells Like Teen Spirit" siirtyi säännöllisemmin näytettäväksi.

Ennen vuoden -91 loppua "Nevermind" olikin myynyt jo platinaa USA:ssa ja Kurt Cobainista leivottu uuden "X-sukupolven" näkyvin sankari, vaikkei miestä itseään moinen asema pahemmin miellyttänyt. Kuten ei sekään, että Nirvana-keikat rupesivat muistuttamaan enempi massahysteriakokouksia kuin konsertteja, joissa olisi tarkoitus kuulla musiikkiakin, ja muitakin biisejä kuin vain "Smells Like Teen Spirit"iä. Hitin suosiosta pääsi hyötymään myös deodoranttifirma, jolla sattumoisin oli myynnissään teinitytöille kohdennettu "Teen Spirit"-hajuste, eikä Cobain ollut tällaisesta alkuunkaan tietoinen. Hän kun oli tarkoittanut laulun tekstin kuvaamaan angstiseen teinimaailmaan jääneen 24-vuotiaan ajatuksia, henkilöiden tekstin omaan itseensä.

Vaikka Nirvana ehti sittemminkin julkaisemaan vielä tukun kelpo kappaleita, tuskin on epäilystä siitä, että tämä sävelmä jäi ikiajoiksi bändin Siksi Kappaleeksi.

Nirvanan "Smells Like Teen Spirit" sijoittui sijalle 24.

6 kommenttia

23: Judas Priest - Painkiller

80-luvun alussa metalliväen keskuudessa massasuosioon kohonneen Judas Priestin tähti rupesi mainitun vuosikymmenen jälkipuoliskolla himmenemään, kun vuonna -86 julkaistun "Turbo"-albumin kohdalla myyntikäyrät rupesivat taittumaan ja perinteisen metallin kysyntä hiipumaan niin glam rockin kuin äreämmän metallin esilletulon myötä, ja kun vuoden -88 albumi "Ram It Down" oli enempi vähempi elokuvaan "Johnny Be Good" tehdyn Chuck Berry-lainan "Johnny B. Goode"n ympärille kasattu kokonaisuus, rupesi mietintämyssyille löytymään käyttöä.

Syyskuussa -90 julkistuneella albumilla "Painkiller" näkyvimpänä muutoksena oli rumpalin vaihtuminen Dave Hollandista tanakammaksi ja nopeammaksi Scott Travisiksi, ja musiikkipuolellakin oli suoritettu päivitystä rankemman metallin suuntaan tuolloisen ajan hengessä. Miksipä päästää nuorempia tulokkaita kiilaamaan ohi, jos vanhoissakin värkeissä vielä virtaa riitti!

Lopputuloksena "Painkiller" sisälsi hyvinkin modernisoitua Judas Priestiä, ja Rob Halfordin ääni kuulosti kirkkaammalta ja kireämmältä kuin koskaan. Tämä tosin kirvoitti lukuisia vastalauseitakin pohjalta "ennen mies sentään lauloi, nyt vain huutaa ja karjuu", todistaen todeksi vanhan viisauden, jonka mukaan kaikkia ei voi miellyttää, eikä varsinkaan samanaikaisesti.

Siitähän ei pääse kuitenkaan mihinkään, etteikö levyn nimikappale ollut varsin huikaiseva suoritus, vaikkei sillä varsinaisesti millään koukkumelodioilla juhlittu, vaan perille jyrättiin melko yksioikoisin, silti hyvin aggressiivisin menetelmin lähes kaikki metallisymbolit tekstiin sijoitettuina. Eikä kannata unohtaa sitäkään, että kitaristikaksikko Tipton/Downing loihti tähän yhdet kaikkien aikojen sooloistaan.

Judas Priestin "Painkiller" sijoittui sijalle 23.

1 kommentti

25: Pantera - Walk

Vuonna 1990 julkaistun "Cowboys From Hell"-albumin saama lämmin vastaanotto tuntui rohkaisseen yhtyettä jalostamaan linjaansa entistä raskaammaksi seuraavalle albumilleen, siinä myös täydellisesti onnistuen. Tuntui siltä, kuin mikään ei olisi rajoittanut bändiä helmikuussa 1992 julkaistun albumin "Vulgar Display Of Power" perusteella. Tämä oli sitä siekailematonta aggressioiden purkua ja vaarallisuutta, jota metallimusiikissa oltiin pitkään kaivattu, tai paremminkin, juuri tällaisella antaumuksella sitä ei koskaan vielä oltu edes tehtykään.

Kappaleessa "Walk" on nimensä mukaisesti tavallaan "askeltava" rytmitys, tukien saumattomasti tekstisisältöä, kääntyen suomeksikin "lähdepä siitä kävelemään, ja poispäin". Sen on usein käsitetty merkitsevän parisuhteen päättymisen jälkeistä kehotusta ottaa pysyvästi etäisyyttä, mutta totuus lienee yksinkertaisesti niinsanottujen hännystelijöiden häivyttämisestä. Siis näiden, jotka Panteran ollessa vielä "nobody", kohtelivat bändiä myös hymyssä suin siten, mutta menestyksen myötä tällä osastolla oltiinkin yhtäkkiä aina tiedetty, että tästä bändistä varmasti tulee vielä jotain. Ja juuri tällaista seuraa ei kaivattu, ei nyt, eikä myöhemminkään.

"Walk" ei periaatteessa ollut muuta kuin viisi minuuttia musiikillista turpaanvetoa, niin vakuuttavaan malliin, ettei lähistölle tosiaankaan varmasti tehnyt mieli jäädä vakuuttelemaan yhtään mitään, jollei sillä todellisuuspohjaa ollut.

Panteran "Walk" sijoittui sijalle 25.

4 kommenttia

 
08:0008:3009:0009:3010:0010:3011:0011:3012:0012:3013:0013:3014:0014:3015:0015:3016:0016:3017:0017:3018:0018:3019:0019:3020:0020:3021:0021:3022:00
Ohjelmaopas