Jumala on rakkaus – siitä on lähdettävä

”Ajattelen taas yksinäisyyttä, jota kannat mukanasi viidennen kerroksen parvekkeelle Harjukadulla. Se on valtavan painava, etkä kyennyt antamaan taakastasi yhtään mitään muitten kannettavaksi.

Ja juuri sen minä olisin halunnut sinun kanssasi jakaa, sen yksinäisyyden, epätoivon kuilun, johon putosit, ennen kuin putosit oikeasti parvekkeelta. Mutta yksinäisyyttä ei voi jakaa. Jos voisi, sinä eläisit yhä.”

Marraskuussa 2003 poliisit tulevat Anna-Leena Härkösen ovelle ja kertoivat, että hänen siskonsa Kirsti on tehnyt itsemurhan.

Samana iltana, puoliksi shokkitilassa Anna-Leena menee tietokoneelleen ja avaa uuden tiedoton nimellä Killi. ”Jos en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun.”

Vuoden ajan hän päivittäin kirjoittaa siskolleen kaikesta, mitä tämän kuolema hänessä herättää, kertoo ajatuksistaan ja tunteistaan, joihin mahtuu niin ahdistusta, syyllisyyttä, rakkautta, kaipuuta kuin vihaakin.

– Killi oli minulle läheinen, kuten myös kaksi muuta sisartani. Menetin sekä siskon että ystävän, Anna-Leena Härkönen sanoo.

Surupäiväkirjan pohjalta syntyi äskettäin julkaistu kirja Loppuunkäsitelty. ”Paitsi ettei tämä asia ole koskaan loppuunkäsitelty”, Härkönen toteaa loppusivuilla.

”Tuskan puukotuksia” tulee yhä, kuten muutama päivä sitten Helsingin Sokoksella, jossa hän viimeisen kerran näki Killin yhteisellä shoppausreissulla pari viikkoa ennen tämän kuolemaa.

Killi salasi asioita

Kolmekymppinen Kirsti oli ollut koko syksyn sairauslomalla diagnoosinaan keskivaikea masennus. Viimeisellä tapaamisella hän kuitenkin vaikutti iloiselta ja valoisalta, ja Anna-Leena uskoi pahimman olevan takana. Olihan sisko selvinnyt edellisestäkin masennuskaudestaan.

Kuoleman jälkeen selvisi, että Kirsti salasi läheisiltään, miten sairas oikeasti oli. Jo syyskuussa hän oli yrittänyt hypätä parvekkeelta, mutta kerrostalonaapuri oli ehtinyt väliin.

Päiväkirjamerkinnöistä selvisi, että Kirsti oli hautonut jo vuosia itsemurhaa. Hän ei nähnyt ulospääsyä masennuksestaan ja pelkäsi sekoavansa.

Siskonsa asuntoa tyhjentäessään Anna-Leena Härkönen löysi kahdensuuntaista mielialahäiriötä käsittelevän vihkosen, jota oli alleviivattu. Oliko Kirstillä tunnistamatta jäänyt maanisdepressiivinen sairaus ja sen myötä väärät lääkkeet?

Järkyttävin oli kuitenkin tieto, että ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen sisko oli yrittänyt päästä hoitoon suljetulle osastolle, muttei saanut lähetettä, koska lääkärin mielestä hän ei ollut ”tarpeeksi huonokuntoinen” – olihan hän ”kävellyt sisään omin jaloin” ja ”vaikuttanut tolkulliselta”.

Asiasta puhuessaan Anna-Leena Härkönen tuntee yhä raivoa. Hän toivoo kirjansa nostavan esiin mielenterveyspotilaiden huonon kohtelun.

– On epäinhimillistä, jos vaikeasti masentunut joutuu odottamaan hoitoon pääsyä vuoden, kun pari päivääkin saattaa olla mielenterveyspotilaalle liikaa. Tai että terapiaa tai sairaalapaikkaa ei myönnetä, jos ei anna itsestään tarpeeksi hullun kuvaa.

– Suomi ei enää moneen vuoteen ole ollut hyvinvointivaltio.

Lyhytterapioiden suosio kuvaa Härkösen mielestä tehokkuutta palvovaa aikaamme. Pitkää potemista ei sallita, vaan pitää päästä nopeasti kuntoon. Ihmisarvo on sidottu suorittamiseen ja tuotteliaisuuteen.

Kirsti Härkösellä oli virka Turun yliopiston filosofian laitoksella. Anna-Leena kuvaa siskoaan ”perfektionistiksi, ahkeruuden ja luotettavuuden perikuvaksi”, jolle sairausloma oli varmasti häpeän paikka.

– Hän koki pettäneensä työpaikkansa jäämällä sairauslomalle, ikään kuin se olisi jotakin ihan kauheaa.

”Rakkaat, antakaa anteeksi jos ikinä voitte. Olen pahasti sairas enkä enää kykene tekemään työtä. En tahdo puolittaista elämää”, Kirsti kirjoitti jäähyväiskirjeessään.

– Kun nähtiin viimeisen kerran Killi sanoi: ’Minusta ei ole kenellekään enää mitään iloa.’ On surullista ja huolestuttavaa, jos ihminen ei anna itselleen lupaa olla välillä sairas ja voimaton.

Samanlaisen sisäisen piiskurin Anna-Leena Härkönen tunnistaa myös itsessään.

”Mikä arvo mun elämälläni on, ellei työputkeani katkaise muu kuin siskon itsemurha.”

”Minun on ilmeisesti syytä tutustua paremmin sanaan ’armo’. Minä armahdan itseäni. Minä en tee itselleni sitä mitä sinä teit. Minä en enää jaksa huolehtia kaikista asioista… Kieltäydyn olemasta moottori, suorittaja, viihdyttäjä, lennokas, reipas, tuottelias, sosiaalisesti lahjakas…Olen ollut liian kiltti, niin kuin sinäkin. Se loppuu nyt.”

Onko muutoksesta tullut totta?

Anna-Leena Härkönen nyökkää.

– Pidin aika paljon vapaata viime keväänä. En ole yrittänyt väkisin kirjoittaa kesken olevaa romaaniani, koska koen etten halua, en ole vielä valmis siihen.

Missä sinä nyt olet?

Saatuaan tiedon siskon kuolemasta Anna-Leena Härkösen ensimmäisiä ajatuksia on: lähisuvulle on ilmoitettava

”Sitten iskee kauhea huoli siitä, missä sinä olet nyt, taivaassako vai helvetissä. Taivaassa, taivaassa sinä olet, siihen haluan uskoa.”

Härkönen tunnustaa kärsineensä ikänsä helvetinpelosta

– Olen kotoisin lestadiolaisalueelta ja ukkini kuului liikkeen saarnaajin. Kotini ei kuitenkaan ollut lestadiolainen vaan tavallinen perusluterilainen. Koulussa lestadiolaiset kaverit sanoivat, että kuoltuasi joudut helvettiin, päällesi kaadetaan kiehuvaa pikeä. Muistan sitä vielä yläasteeltakin. Kun tarpeeksi monta kertaa joutuu tuollaisen uhkailun kohteeksi, se jää päähän, vaikka järki sanoisi mitä.

Ahdistaviin nuoruusmuistoihin kuuluvat myös muutamat tiukat papit, jotka väittivät itsemurhan tehneen päätyvän kadotukseen.

– Myöhemmin he ovat myöntäneet olleensa liian jyrkkiä.

– Puhuttuani ensi kerran julkisuudessa Killin itsemurhasta ajattelin, että saan primitiivireaktion, jos joku tulee sanomaan siskon joutuvan helvettiin.

Sellaista ei tapahtunut. Lohdutusta ja tukea sen sijaan on tullut monilta.

– Olen puhunut tästä hirveän paljon ihmisten kanssa. Serkun vaimo sanoi, että hän ainakin lähtee siitä, että Jumala on rakkaus. Jos Jumala on rakkaus, miksi hän hylkäisi masentuneen ja sairaan, joka ei jaksanut elää?

Siskon asunnon seinällä oli kuva Jeesuksesta.

”Kirjahyllysi on täynnä uskonnollista kirjallisuutta; monia erilaisia uskontoja. Hyvä. Olen helpottunut. Pisteesi Jumalan silmissä nousevat varmasti. Sinä ainakin etsit. Ansaitsit taivaan.

Eikö riitä, että ihminen etsii Jumalaa? Pitääkö hänet vielä löytääkin?”

Ensimmäisinä kuukausina hän kärtti kaikilta uskovilta ystäviltään ja tielleen osuneilta papeilta

vakuutusta siitä, että sisko on varmasti taivaassa.

– Nyt olen sopeutunut siihen, etten voi saada asiasta varmuutta. Totuus on, että kukaan ei tiedä. Vaikka saisin itse paavilta punaisella musteella kirjoitetun vakuutuksen, en lopulta uskoisi.

”Miltä heistä tuntuu, jotka eivät usko että mikään jatkuu tämän jälkeen? En osaa edes kuvitella Minulla on helpompaa, sillä minä uskon toiseen todellisuuteen, joka on läsnä koko ajan. Minä uskon kuolemanjälkeiseen elämään.

Minun uskoni Jumalaan on jostain perverssistä syystä vain vahvistunut.”

Kirstin kuollessa Anna-Leena menetti jo toisen sisaruksensa. Hänen pikkuveljensä, joka oli mongolodi, menehtyi keuhkokuumeeseen vuoden vanhana, kun Anna-Leena oli teini-iässä.

– Vanhemmilleni tämä on ollut erittäin raskas paikka. Isäni sanoo olevansa tätä nykyä agnostikko.

Anna-Leena Härkönen sanoo alistuvansa siihen, että Jumalaan liittyy salattu, pimeä puoli.

– Elämässä tapahtuu asioita, joista tulee sellainen olo, että tässä ei ole mitään järkeä. Lopulta palaan aina siihen, että nyt en ymmärrä, mutta ehkä vielä joskus ymmärrän.

Teksti: Kristiina Miettinen

Kuva: Jani Laukkanen