Kasvimuseon historia

Turku paloi 4.–5. syyskuuta 1827, ja suuri osa yliopistoa tuhoutui, sen mukana merkittävät luonnontieteelliset kokoelmat. Turun Akatemian herbaarioissa mainitaan 1811 olleen näytteitä noin 10 000:sta kasvilajista. Palo vauhditti tsaari Nikolai ensimmäisen suunnitelmaa siirtää yliopisto Helsinkiin, josta oli tehty Suomen pääkaupunki 1812. Niinpä vain neljä kuukautta palon jälkeen uudelle kasvitieteelliselle puutarhalle oli jo osoitettu paikka Helsingin pohjoislaidalta Kaisaniemestä.

Ensimmäinen vuosisata

Talousopin ja luonnonhistorian professori Carl Reinhold Sahlberg (*1779 †1860) siirtyi puutarhan mukana Helsinkiin, ja hänen virkansa muutettiin eläin- ja kasvitieteen professuuriksi. Sahlberg ryhtyi ponnekkaasti luomaan uutta puutarhaa ja uusia kasvikokoelmia. Ensimmäiset kasvit puutarhaan haettiin Turusta Akatemian kasvitieteellisestä puutarhasta. Pietarin kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Franz Faldermann suunnitteli Kaisaniemen puutarhan pohjakaavan ja luonnosteli kasvihuonerakennuksen piirustukset. Pietarista myös annettiin runsaasti kasveja uuteen puutarhaan. Puurakenteinen kasvihuone valmistui 1832, ja se avattiin yleisölle jo seuraavana vuonna. Puinen päärakennus valmistui 1831 mäelle alueen keskelle. Lähinnä puutarhurien asuinrakennukseksi suunniteltuun päärakennukseen sijoittuivat asuntojen lisäksi esimiehen työhuone, herbaario, kirjasto ja luentosali. Erityisjärjestelyin Sahlberg sai rakennuksesta itselleen myös asunnon.

Uuden herbaarion perustaksi ostettiin heti 1828 Sahlbergin Turun palolta säästynyt yksityiskokoelma (4336 lajia, 5132 näytettä), ja pian sen jälkeen useita muita kokoelmia, mm. tieteellisesti erittäin arvokas Erik Achariuksen jäkäläkokoelma Ruotsista.

Sahlbergin jäädessä eläkkeelle 1842 päärakennusta laajennettiin korottamalla se osin kaksikerroksiseksi, jotta uudelle professorille Johan Magnus af Tengströmille (1842–1847; *1793 †1856) saatiin rakennukseen virka-asunto. Professori Alexander von Nordmannin (1849–1852; *1803 †1866) aikaan Krimillä vaikuttaneen suomalaisen Christian von Stevenin 23 000 lajia käsittävä herbaario saatiin lahjoituksena museon kokoelmiin.

Professorinvirka jaettiin 1852 eläintieteen ja kasvitieteen professuureiksi, ja ensimmäinen kasvitieteen professori, William Nylander (1857–1863; *1822 †1899), oli ennen muuta jäkälätutkija. Hän viihtyi professorina vain viisi vuotta, muuttaen sitten loppuiäkseen Pariisiin. Eläkettä vastaan hän testamenttasi suuren jäkäläkokoelmansa (50 000 näytettä) Helsingin yliopistolle. Seuraava kasvitieteen professori, Sextus Otto Lindberg (1865–1889; *1835 †1889), puolestaan oli sammaltutkija, jonka 47 000 näytteen sammalkokoelma ja laaja sammalia käsitelevä kirjasto ovat kasvimuseon peruselementtejä.

Lindberg kehitti puutarhaa ja hyödynsi sitä opetuksessa edeltäjiään enemmän. Puurakenteinen kasvihuonerakennus oli rapistunut, ja Lindbergin aikaan ryhdyttiin rakentamaan uutta rautarakenteista palmusalia, joka valmistui 1889, siipiosat valmistuivat 1896. Päärakennus kävi ahtaaksi laajenevan kasvitieteen tarpeisiin, ja 1890 käynnistettiin uuden rakennuksen suunnittelu. Rakennushanke toteutui professori Fredrik Elfvingin (1892–1926; *1854 †1942) aikaan. Lindbergin tavoin Elfving käytti puutarhaa opetuksessa ja kehitti sitä. Tutkijana hän oli kasvifysiologi ja aloitti yliopistossa laboratoriopainotteisen kasvitieteen. Taksonominen tutkimus ja museon kokoelmien kartuttaminen kuitenkin jatkuivat, sillä 1879–1903 keltanotutkija Johan Petter Norrlin (*1842 †1917) ja kasvimaantieteilijä Alfred Oswald Kihlman (Kairamo; *1858 †1938) toimivat laitoksessa ensimmäisinä kasvitieteen henkilökohtaisina ylimääräisinä professoreina, ja 1908 kasvimuseo sai ensimmäisen kustoksen viran, johon nimitettiin putkilokasvitaksonomi Harald Lindberg (1910–1938; *1871 †1963).

Kasvitieteellinen puutarha ja vanha kasvitieteen instituuttirakennus Pitkältäsillalta kuvattuna.

Uusi laitosrakennus

Uusi laitosrakennus valmistui vanhan päärakennuksen sijoille 1903. Puretun päärakennuksen hirsistä rakennettiin alueen perälle kaksikerroksinen asuinrakennus, joka on paikalla edelleen. Yliopiston arkkitehti Gustaf Nyström suunnitteli laitosrakennuksen. Rakennus oli silloisen kasvitieteen tarpeeseen nähden ylimitoitettu; näyttää siltä, että tuolloin varauduttiin tilantarpeen kasvuun. Opetus-, kirjasto-, huolto- ja kokoelmatilojen lisäksi rakennukseen mahtuivat kasvitieteen professorin, vahtimestarin ja lämmittäjän asunnot.

Kasvimuseon rakennus täytti sata vuotta 2003. Oheisessa kuvassa rakennuksen alkuperäinen, arkkitehti Gustaf Nyströmin 1900 laatima julkisivupiirros. Ullakon rakennus menetti katon etelälappeen kolmesta koristetornista kaksi reunimmaista.

Tilat riittivät vielä professori Kaarlo Linkolan (1926–1938, 1941–1942, yliopiston rehtori 1939- 1941; *1888 †1942) esimieskauden ajan, mutta heti 1940-luvun alussa aloitettiin täydennysrakentaminen. Jo 1941 ullakkokerroksen eteläsivulle valmistui uusi herbaariosali ja 1950-luvulla ullakolle tehtiin kaksi työhuonetta. Suurin remontti oli 1960, jolloin lämpö-, vesi-, kaasu- ja sähköjohdot sekä ilmastointi uusittiin. Samalla rakennettiin kolmanteen kerrokseen työhuoneita ja kellariin laboratoriotiloja ja puhkaistiin portaikot kellariin ja talon itäpäätyyn. Silloin myös hävitettiin vanhat kakluunit ja täyspuukalusteet, maalattiin umpeen monet katonrajan koristeboordit ja muutenkin muutettiin surutta talon alkuperäistä asua. Esimiehen asunto otettiin laitoskäyttöön 1973 professori Aarno Kalelan (1947–1973; *1908 †1977) jäädessä eläkkeelle.

Koristemaalauksia ja -kaiverruksia sisäoven yläpuolella.

Vuokratilaralli

Talo oli täyteen rakennettu, mutta lisätilojen tarve ei päättynyt, ja seuraavaksi alkoi toimintojen siirtäminen vuokratiloihin. Ensimmäinen kasvitieteen laitoksen osa muutti kiinteistöstä 1965, ja laitoksella koettiin kaikkiaan 15 muuttoa ennen sen asettumista nykyisen biologian ja ympäristötieteen laitoksen osana paikalleen Viikin biokeskukseen keväällä 2002. Kasvimuseon siirtyminen vuokratiloihin alkoi 1971. Kaikkiaan kasvimuseon eri osat muuttivat yhdeksän kertaa, ennen kuin kaikki (joitain kokoelmaosia lukuun ottamatta) palasivat kiinteistöön kesällä 2003 koko talon käsittäneen kunnostuksen jälkeen. Tässä peruskorjauksessa muun muassa uusittiin talon vuotava katto, sähköt, lattiapäällysteet ja sisätilojen maalaus, parannettiin ilmastointia ja muutettiin entiset opetussalit herbaariosaleiksi.

Uhkia

Kasvitieteen toimintojen jatkuminen rakennuksessa on ollut vaakalaudalla kolme kertaa. Kun Suomi julistautui kuningaskunnaksi 1918, oli museorakennus yksi valitun kuninkaan, Hessenin prinssin ja maakreivin Friedrich Karlin eli Väinö ensimmäisen, virka-asunnoksi kaavailluista rakennuksista. Mutta Suomesta tuli tasavalta, ja suunnitelmat raukesivat.

Sodat olivat uhka keskellä pääkaupunkia sijaitsevalle laitosrakennukselle. Osa museon kokoelmista oli talvisodan aikana siirretty rakennuksen kellarikerrokseen, sammalkokoelmat olivat evakossa muualla kaupungissa ja Achariuksen jäkälät peräti pankkiholvissa. Jatkosodan aikana museonäytteet ja osa kirjastosta siirrettiin evakkoon Ähtäriin ja Jokioisiin. Siirto osoittautui aiheelliseksi, sillä helmikuussa 1944 puutarhaan pudonneiden pommien paineaallot ja sirpaleet rikkoivat kasvihuoneiden ja laitosrakennuksen lasit. Kovissa pakkasissa kaikki kasvihuonekasvit paleltuivat, ja laitosrakennuksen kalusteet sekä sähkö- ja vesijohdot kärsivät pahoja vaurioita. Kokoelmat ja opetus palasivat taloon 1945; kasvihuoneet avattiin uudelleen vasta 1948.

Kolmannen uhan muodostivat yliopiston ripeät rakennemuutokset 1990-luvun lopulla. Kasvitieteellistä puutarhaa lukuun ottamatta kaikki Kaisaniemen kasvitieteelliset toiminnot kaavailtiin siirrettäviksi Viikkiin perustetulle luonnontieteelliselle kampukselle, toisen suunnitelman mukaan kasvimuseo olisi siirretty muun keskusmuseon yhteyteen Arkadiankadulle. Kaisaniemen laitosrakennukseen kaavailtiin milloin yliopiston tutkijakollegiumia, milloin jotain muuta.

Kasvitiede on kuitenkin edelleen Kaisaniemessä yli sata vuotta sitten sille valmistuneessa rakennuksessa, samoilla sijoilla, mihin se Turusta siirrettiin 177 vuotta sitten. Kasvitieteellisen puutarhan nykyinen Palmusalikin on ollut alueen tunnusmerkkinä jo 115 vuotta, ja alueen rajat ovat pysyneet lähes muuttumattomina vuodesta 1903, jolloin osin täyttömaalle perustettu ranta erotettiin katualueeksi. Tulevaisuus toivottavasti tuo mukanaan kasvitieteen vahvistumisen paikalla ja luo alueesta entistä paremman yliopiston näyteikkunan.

Nykyinen kasvimuseon Karsten-sali oli alunperin kurssisali. Kuvassa käynnissä mikroskopointikurssi vuonna 1928; etummainen opiskelija on Ilmari Hidén, myöhemmin Hiitonen (* 1898 † 1986), joka oli kasvimuseon putkilokasviosaston museonhoitaja 1954–1962 ja kustos 1962–1965.