Kasvimuseon historia
Turku paloi 4.–5. syyskuuta 1827, ja suuri osa yliopistoa tuhoutui,
sen mukana merkittävät luonnontieteelliset kokoelmat. Turun
Akatemian herbaarioissa mainitaan 1811 olleen näytteitä
noin 10 000:sta kasvilajista. Palo vauhditti tsaari Nikolai ensimmäisen
suunnitelmaa siirtää yliopisto Helsinkiin, josta oli tehty
Suomen pääkaupunki 1812. Niinpä vain neljä kuukautta
palon jälkeen uudelle kasvitieteelliselle puutarhalle oli jo
osoitettu paikka Helsingin pohjoislaidalta Kaisaniemestä.
Ensimmäinen vuosisata
Talousopin ja luonnonhistorian professori Carl Reinhold Sahlberg
(*1779 †1860) siirtyi puutarhan mukana Helsinkiin, ja hänen
virkansa muutettiin eläin- ja kasvitieteen professuuriksi. Sahlberg
ryhtyi ponnekkaasti luomaan uutta puutarhaa ja uusia kasvikokoelmia.
Ensimmäiset kasvit puutarhaan haettiin Turusta Akatemian kasvitieteellisestä
puutarhasta. Pietarin kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Franz
Faldermann suunnitteli Kaisaniemen puutarhan pohjakaavan ja luonnosteli
kasvihuonerakennuksen piirustukset. Pietarista myös annettiin
runsaasti kasveja uuteen puutarhaan. Puurakenteinen kasvihuone valmistui
1832, ja se avattiin yleisölle jo seuraavana vuonna. Puinen päärakennus
valmistui 1831 mäelle alueen keskelle. Lähinnä puutarhurien
asuinrakennukseksi suunniteltuun päärakennukseen sijoittuivat
asuntojen lisäksi esimiehen työhuone, herbaario, kirjasto
ja luentosali. Erityisjärjestelyin Sahlberg sai rakennuksesta
itselleen myös asunnon.
Uuden herbaarion perustaksi ostettiin heti 1828 Sahlbergin Turun
palolta säästynyt yksityiskokoelma (4336 lajia, 5132 näytettä),
ja pian sen jälkeen useita muita kokoelmia, mm. tieteellisesti
erittäin arvokas Erik Achariuksen jäkäläkokoelma
Ruotsista.
Sahlbergin jäädessä eläkkeelle 1842 päärakennusta
laajennettiin korottamalla se osin kaksikerroksiseksi, jotta uudelle
professorille Johan Magnus af Tengströmille (1842–1847; *1793
†1856) saatiin rakennukseen virka-asunto. Professori Alexander
von Nordmannin (1849–1852; *1803 †1866) aikaan Krimillä
vaikuttaneen suomalaisen Christian von Stevenin 23 000 lajia käsittävä
herbaario saatiin lahjoituksena museon kokoelmiin.
Professorinvirka jaettiin 1852 eläintieteen ja kasvitieteen
professuureiksi, ja ensimmäinen kasvitieteen professori, William
Nylander (1857–1863; *1822 †1899), oli ennen muuta jäkälätutkija.
Hän viihtyi professorina vain viisi vuotta, muuttaen sitten loppuiäkseen
Pariisiin. Eläkettä vastaan hän testamenttasi suuren
jäkäläkokoelmansa (50 000 näytettä) Helsingin
yliopistolle. Seuraava kasvitieteen professori, Sextus Otto Lindberg
(1865–1889; *1835 †1889), puolestaan oli sammaltutkija, jonka
47 000 näytteen sammalkokoelma ja laaja sammalia käsitelevä
kirjasto ovat kasvimuseon peruselementtejä.
Lindberg kehitti puutarhaa ja hyödynsi sitä opetuksessa
edeltäjiään enemmän. Puurakenteinen kasvihuonerakennus
oli rapistunut, ja Lindbergin aikaan ryhdyttiin rakentamaan uutta
rautarakenteista palmusalia, joka valmistui 1889, siipiosat valmistuivat
1896. Päärakennus kävi ahtaaksi laajenevan kasvitieteen
tarpeisiin, ja 1890 käynnistettiin uuden rakennuksen suunnittelu.
Rakennushanke toteutui professori Fredrik Elfvingin (1892–1926; *1854
†1942) aikaan. Lindbergin tavoin Elfving käytti puutarhaa
opetuksessa ja kehitti sitä. Tutkijana hän oli kasvifysiologi
ja aloitti yliopistossa laboratoriopainotteisen kasvitieteen. Taksonominen
tutkimus ja museon kokoelmien kartuttaminen kuitenkin jatkuivat, sillä
1879–1903 keltanotutkija Johan Petter Norrlin (*1842 †1917)
ja kasvimaantieteilijä Alfred Oswald Kihlman (Kairamo; *1858
†1938) toimivat laitoksessa ensimmäisinä kasvitieteen
henkilökohtaisina ylimääräisinä professoreina,
ja 1908 kasvimuseo sai ensimmäisen kustoksen viran, johon nimitettiin
putkilokasvitaksonomi Harald Lindberg (1910–1938; *1871 †1963).
Kasvitieteellinen puutarha ja vanha kasvitieteen
instituuttirakennus Pitkältäsillalta kuvattuna.
Uusi laitosrakennus
Uusi laitosrakennus valmistui vanhan päärakennuksen sijoille
1903. Puretun päärakennuksen hirsistä rakennettiin
alueen perälle kaksikerroksinen asuinrakennus, joka on paikalla
edelleen. Yliopiston arkkitehti Gustaf Nyström suunnitteli laitosrakennuksen.
Rakennus oli silloisen kasvitieteen tarpeeseen nähden ylimitoitettu;
näyttää siltä, että tuolloin varauduttiin
tilantarpeen kasvuun. Opetus-, kirjasto-, huolto- ja kokoelmatilojen
lisäksi rakennukseen mahtuivat kasvitieteen professorin, vahtimestarin
ja lämmittäjän asunnot.
Kasvimuseon rakennus täytti sata vuotta 2003.
Oheisessa kuvassa rakennuksen alkuperäinen, arkkitehti Gustaf
Nyströmin 1900 laatima julkisivupiirros. Ullakon rakennus menetti
katon etelälappeen kolmesta koristetornista kaksi reunimmaista.
Tilat riittivät vielä professori Kaarlo Linkolan (1926–1938,
1941–1942, yliopiston rehtori 1939- 1941; *1888 †1942) esimieskauden
ajan, mutta heti 1940-luvun alussa aloitettiin täydennysrakentaminen.
Jo 1941 ullakkokerroksen eteläsivulle valmistui uusi herbaariosali
ja 1950-luvulla ullakolle tehtiin kaksi työhuonetta. Suurin remontti
oli 1960, jolloin lämpö-, vesi-, kaasu- ja sähköjohdot
sekä ilmastointi uusittiin. Samalla rakennettiin kolmanteen kerrokseen
työhuoneita ja kellariin laboratoriotiloja ja puhkaistiin portaikot
kellariin ja talon itäpäätyyn. Silloin myös hävitettiin
vanhat kakluunit ja täyspuukalusteet, maalattiin umpeen monet
katonrajan koristeboordit ja muutenkin muutettiin surutta talon alkuperäistä
asua. Esimiehen asunto otettiin laitoskäyttöön 1973
professori Aarno Kalelan (1947–1973; *1908 †1977) jäädessä
eläkkeelle.
Koristemaalauksia ja -kaiverruksia sisäoven yläpuolella.
Vuokratilaralli
Talo oli täyteen rakennettu, mutta lisätilojen tarve ei
päättynyt, ja seuraavaksi alkoi toimintojen siirtäminen
vuokratiloihin. Ensimmäinen kasvitieteen laitoksen osa muutti
kiinteistöstä 1965, ja laitoksella koettiin kaikkiaan 15
muuttoa ennen sen asettumista nykyisen biologian ja ympäristötieteen
laitoksen osana paikalleen Viikin biokeskukseen keväällä
2002. Kasvimuseon siirtyminen vuokratiloihin alkoi 1971. Kaikkiaan
kasvimuseon eri osat muuttivat yhdeksän kertaa, ennen kuin kaikki
(joitain kokoelmaosia lukuun ottamatta) palasivat kiinteistöön
kesällä 2003 koko talon käsittäneen kunnostuksen
jälkeen. Tässä peruskorjauksessa muun muassa uusittiin
talon vuotava katto, sähköt, lattiapäällysteet
ja sisätilojen maalaus, parannettiin ilmastointia ja muutettiin
entiset opetussalit herbaariosaleiksi.
Uhkia
Kasvitieteen toimintojen jatkuminen rakennuksessa on ollut vaakalaudalla
kolme kertaa. Kun Suomi julistautui kuningaskunnaksi 1918, oli museorakennus
yksi valitun kuninkaan, Hessenin prinssin ja maakreivin Friedrich
Karlin eli Väinö ensimmäisen, virka-asunnoksi kaavailluista
rakennuksista. Mutta Suomesta tuli tasavalta, ja suunnitelmat raukesivat.
Sodat olivat uhka keskellä pääkaupunkia sijaitsevalle
laitosrakennukselle. Osa museon kokoelmista oli talvisodan aikana
siirretty rakennuksen kellarikerrokseen, sammalkokoelmat olivat evakossa
muualla kaupungissa ja Achariuksen jäkälät peräti
pankkiholvissa. Jatkosodan aikana museonäytteet ja osa kirjastosta
siirrettiin evakkoon Ähtäriin ja Jokioisiin. Siirto osoittautui
aiheelliseksi, sillä helmikuussa 1944 puutarhaan pudonneiden
pommien paineaallot ja sirpaleet rikkoivat kasvihuoneiden ja laitosrakennuksen
lasit. Kovissa pakkasissa kaikki kasvihuonekasvit paleltuivat, ja
laitosrakennuksen kalusteet sekä sähkö- ja vesijohdot
kärsivät pahoja vaurioita. Kokoelmat ja opetus palasivat
taloon 1945; kasvihuoneet avattiin uudelleen vasta 1948.
Kolmannen uhan muodostivat yliopiston ripeät rakennemuutokset
1990-luvun lopulla. Kasvitieteellistä puutarhaa lukuun ottamatta
kaikki Kaisaniemen kasvitieteelliset toiminnot kaavailtiin siirrettäviksi
Viikkiin perustetulle luonnontieteelliselle kampukselle, toisen suunnitelman
mukaan kasvimuseo olisi siirretty muun keskusmuseon yhteyteen Arkadiankadulle.
Kaisaniemen laitosrakennukseen kaavailtiin milloin yliopiston tutkijakollegiumia,
milloin jotain muuta.
Kasvitiede on kuitenkin edelleen Kaisaniemessä yli sata vuotta
sitten sille valmistuneessa rakennuksessa, samoilla sijoilla, mihin
se Turusta siirrettiin 177 vuotta sitten. Kasvitieteellisen puutarhan
nykyinen Palmusalikin on ollut alueen tunnusmerkkinä jo 115 vuotta,
ja alueen rajat ovat pysyneet lähes muuttumattomina vuodesta
1903, jolloin osin täyttömaalle perustettu ranta erotettiin
katualueeksi. Tulevaisuus toivottavasti tuo mukanaan kasvitieteen
vahvistumisen paikalla ja luo alueesta entistä paremman yliopiston
näyteikkunan.
Nykyinen kasvimuseon Karsten-sali oli alunperin kurssisali.
Kuvassa käynnissä mikroskopointikurssi vuonna 1928; etummainen
opiskelija on Ilmari Hidén, myöhemmin Hiitonen (* 1898
† 1986), joka oli kasvimuseon putkilokasviosaston museonhoitaja
1954–1962 ja kustos 1962–1965.
|