Arvostelija: Teppo Lähtinen
Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Activision
Kotisivut: http://www.castlewolfenstein.com
Laitteistovaatimukset: 400 MHz, 128 Mt RAM, 16 Mt 3D-näytönohjain, 500 Mt kiintolevytilaa
Testattu: Athlon 1,4 GHz, GeForce2 Ultra, 256 Mt RAM
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Täyttäessäni 14 vuotta runsaat yhdeksän vuotta sitten, sain siskoni mieheltä syntymäpäivälahjaksi sinisen levykkeen, jonka tarraan oli raapustettu kovalla lyijykynällä yksi hädin tuskin erottuva sana, WOLF. "Mikä hiton susisimulaattori tämäkin mahtaa olla?" mietin tunkiessani levykettä asemaan arvaamatta, että tämä kyseinen peli tulisi jäämään henkilökohtaiselle kaikkien aikojen parhaiden pelien listalle ikuisiksi ajoiksi.

Wolfenstein 3D oli ensimmäinen näkemäni teksturoitu 3D-peli, ja se todellakin tipautti silmät päästä. Tavallisiin larrylaffereihin tottuneena olin totaalisen myyty ja ihmettelin monta päivää miten joku pystyy näin hienon pelin edes tekemään. Räiskin natseja aamusta iltaan ja päivästä toiseen niin kauan, ettei "I am death incarnate!" -vaikeustasokaan tuottanut enää mitään ongelmia. Peli tuli koluttua viimeistäkin salakäytävää myöten puhki useaan otteeseen, eikä hieman myöhemmin ilmestynyttä jatko-osaa, Spear of Destinyä yksinkertaisesti voinut olla hankkimatta.

Yhdennäköisyys on ilmeinen.

Tämä kaikki siis uskomattomassa 320x200 tarkkuudessa ja huimalla 256 värin paletilla. Viholliset ja huonekalut olivat littania 2D-spritejä, kentissä ei ollut korkeuseroja saati lattia- tai kattotekstuureja, aseita oli huimat neljä ja seinätkin kääntyivät vain 90 asteen kulmissa. Pitkä matka on kuljettu tähän päivään, kun erikoisagentti B. J. Blazkowicz joutuu jälleen palaamaan Wolfensteinin linnan käytäville. Tällä kertaa id:n Quake III -tekniikalla kasatut puitteet ovat vain hieman toisen näköiset. Mutta onko peli yhtään sen kummempi?

Vuoteen 1943 sijoittuva taustatarina ainakin kuulostaa perin tutulta. Natsit turvautuvat geeniteknologiaan ja mustaan magiaan luodakseen täydellisiä biologisia sotakoneita joiden suotuisalla avustuksella toinen maailmansota kääntyisi kolmannen valtakunnan eduksi. Pelaaja lähetetään yksinäisenä sankarina pelastamaan maailmaa ja lahtaamaan siinä samassa kasakaupalla niin natseja, zombeja kuin kaikkea siltä väliltäkin.

Simppeli juoni on siis ehtaa skeidaa, mutta niinhän sen oikeastaan kuuluukin olla. Pelin seitsemän tehtävää jakautuvat kukin muutamaan kenttään siten, että niiden kokonaismäärä nousee vajaaseen kolmeenkymmeneen. Jokaisen toimeksiannon välillä olematonta juonta viedään eteenpäin pelimoottorilla toteutetuilla, haukotuksia kirvoittavilla animaationpätkillä, joiden kuivakkuus hakee vertaistaan. Paljon mieluummin olisi nähnyt hurttia, kieli poskessa toteutettua sankarihuumoria kuin tällaista kuolemanvakavaa paatosta.

Mutanttimonsterit hyppivät silmille.

Toiminta on kuitenkin Return to Castle Wolfensteinin pääasia, ja kaikessa äärimmäisessä yksinkertaisuudessaan se toimiikin melko hyvin. Kentät vaihtelevat mukavasti komeista kartanoista ja kolkoista linnoista mystisiin katakombeihin, salaisiin asetehtaisiin, sodan runtelemiin kaupunkeihin ja Norjan lumimaisemiin. Kentät ovat myös sopivan suoraviivaisia (muutamaa ärsyttävää ja turhaa hiiviskelytehtävää lukuun ottamatta) mutta ne tarjoavat silti tarpeeksi koluttavaa uteliaallekin pelaajalle, sillä alkuperäisen Wolfensteinin aarrekätköt ja salahuoneet ovat edelleen mukana. Kestoakin kerätään perinteisesti sapuskoimalla ruuantähteitä lautasilta vaikka ensiapulaukkujakin toki löytyy. Perinteitä on siis jonkin verran kunnioitettu ja siksi ihmetyttääkin, miksei esikuvan tunnusomaista avainrumbaa lukittujen ovien kera ole otettu tähän jatko-osaan mukaan. Vuorovaikutus jää aika vähäiseksi ja pelikokemus koostuukin lähinnä paikasta A paikkaan B juoksemisesta, vihollisten niittämisestä ja erinäisten nappien tai vipujen nykimisestä.

Vihollisille on onnistuttu takomaan hieman tavanomaista oivaltavampaa älyä pääkoppaan, ja natsit juoksentelevatkin ruudulla usein melko vaikuttavan näköisesti. Haavoittuessaan pakoon lähtevät, tulitukselta suojaan kirmaavat ja pelaajan heittämiä kranaatteja paniikissa kauemmas potkivat pahikset vaikuttavat välillä uskomattoman eläviltä ollakseen vain kasa polygoneja. Joskus ne jopa hyppivät esteiden yli ja kiipeilevät tikapuita pitkin parempiin asemiin. Viholliset eivät myöskään odottele Blazkowiczia jalat lattiaan liimattuna ennalta määrätyissä paikoissa, vaan ne lähtevät hälytyksen tai tulitaistelun ääniä kuullessaan aktiivisesti etsimään pelaajaa.

Karut ulkomaisemat eivät vakuuta.

Tavallisten solttujen lisäksi peliin on ympätty esikuvalleen uskollisesti zombeja, supernatseja, robotteja ja muita enemmän tai vähemmän kokeellisia monstereita. Muutaman kentän välein, sekä pelin lopun antikliimaksissa tietenkin tyhjennetään lippaita oikein urakalla astetta kovempiin ja isompiin päämonstereihin. Alkuun olin hieman skeptinen näiden epärealististen omituisuuksien suhteen, mutta huomattuani miten hyvin ne sopivat Wolfensteinin maailmaan sekä niiden piristävän vaikutuksen muuten melko tavanomaiseen peliin, ymmärsin että pelitiimi oli tehnyt oikean päätöksen vetäessään linjan realismista komeasti lööperin puolelle. Harmi vain, etteivät uudet viholliset pääse omaperäisyydessä esimerkiksi Wolfenstein 3D:n sinisten SS-sotilaiden tai valkopukuisten upseerien tasolle, vaan kaikki vastukset jättävät jotenkin hengettömän fiiliksen. Eikä niitä koiriakaan enää ole.

Pelin monipuolinen aseistus jatkaa samaa rentoa tyyliä ollen jännittävä scifin ja realismin sekoitus. Puukon, muutaman erilaisen käsiaseen ja konepistoolin lisäksi löytyy pari erilaista kiikarikivääriä, rynkky, alitehoisia keppi- ja sirpalekranaatteja, dynamiittia, panssarinyrkki, aina niin hauska minigun, upea liekinheitin sekä teslatykki. Aseet eroavat toisistaan juuri sopivasti ja balanssikin on viilattu niin hyvin kohdalleen, että kaikkia aseita tulee käytettyä tietyissä tilanteissa muutenkin kuin väkisin. Molotoveja ja kunnon konekivääriä jäin tosin kaipaamaan.

Ottaako päähän?

Ulkoasu on ensisilmäyksellä todella komeaa katseltavaa ja alun vankityrmästä pako meneekin lähinnä maisemia ihaillessa. Id:n koodivelhojen Quake III -grafiikkamoottoriin aikoinaan taikomat animoidut lightmapit, volumetrinen usva, bezierkurvit ja muut kikkaherkut tarkkojen tekstuurien ja onnistuneen kenttäsuunnittelun kanssa varmistavat sen, että Return To Castle Wolfenstein todella näyttää uuden sukupolven peliltä. Viholliset ja muut pelin hahmot ovat luonnollisen näköisiä ja joidenkin tyyppien kasvot ovat suorastaan pelottavan aidon oloisia. Myös pehmeästi toisiinsa liittyvät animaatiot ovat onnistuneita, ja yksikseen sukellusveneen kannella röökiä polttava saksalaisupseeri on jo lähestulkoon fotorealismin tasolla. Pikku yksityiskohtia on runsaasti ja esimerkiksi hyvän pääosuman seurauksena kypäränsä menettävä vihollinen on hauska detaili. Soldier of Fortunen tapaisia osumakohtaisia animaatioita olisi voinut silti olla enemmänkin. Räjähdykset ja savut ovat komeaa katsottavaa, mutta pelihistorian komein liekinheittimen efekti vetää kaikesta muusta reippaan selkävoiton. Soihtujen, takkojen ja palavien rakennusten tuliefektit taasen ovat hieman heikohkon näköisiä verrattuna esimerkiksi Max Paynen vastaaviin. Muutakin marisemisen aihetta löytyy. Ulkomaisemat ovat pääsääntöisesti melko yksinkertaisia ja kömpelösti mallinnettuja ja vihollisetkin jäykistyvät kuoleman hetkellä välittömästi jääden esimerkiksi portaissa usein levitoimaan tyhjän päälle.



Jotenkin hengettömät ja asenteettomat musiikit ovat tavanomaisen mahtipontista mukaleffatyylistä peruspelimusiikkia, eikä yhtymäkohtia alkuperäisiin adlib-piipityksiin löytynyt ainakaan ilman tarkempaa etsimistä. Mieluummin olisin kuunnellut uudistettuina versioina niitä vanhoja tuttuja Wolfenstein 3D -kipaleita, joista ainakin muutama tappelee ehdottomasti sarjassa legendaariset pelimusiikit. Lopulta päätin vetäistä musiikit kokonaan hiljaiseksi, ja äänimaailma paranikin siitä huomattavasti. Kaikin puolin hyvin tehdyt efektit nimittäin ansaitsevat tulla kuulluksi ehdottomasti enemmän kuin ne pakolliset, tekemällä tehdyt taustamusat.

Mitäs valitit että on liian kylmä.

Vaikka suurin osa ääniefekteistä onkin ihan jees kamaa, on tälläkin osa-alueella onnistuttu kämmäämään yksi tärkeä asia todella pahasti. Natsit nimittäin puhuvat englantia, ja se on sanalla sanoen anteeksiantamatonta luokkaa oleva moka. Valtava osa alkuperäisen Wolfensteinin viehätystä perustui juuri natsien karrikoituihin, mutta todella onnistuneisiin, vihollistyypin mukaan vaihtuviin heräämis- ja kuolemahuutoihin. Eihän niitä kommentteja edes silloin ymmärtänyt, mutta tunnelma oli silti aivan toista luokkaa kuin tässä uudessa versiossa. Mikseivät viholliset enää edes huuda mitään huomatessaan pelaajan satunnaisia "halt" -mutinoita lukuun ottamatta? Kuoleman kohdatessakin tokaistaan lähinnä "argg" tai "ouuhh". Surkean löysä esitys ääninäyttelijöiltä.



Ikävä sanoa, mutta upean räiskintäpelin mahdollisuudet on valutettu melko täydellisesti hukkaan, ja esikuvalleen uskollisten, tärkeiden ominaisuuksien liiallinen unohtaminen tekee Wolfensteinin linnaan paluusta "vain" tavanomaisen hyvän ammuskelupelin. Lopputulos jää komeasta ulkoisesta toteutuksesta huolimatta hajuttoman ja mauttoman sieluttomaksi ammuskeluksi, joka jättää ainakin alkuperäisen Wolfensteinin fanit kylmäksi. Huonomminkin homma olisi voitu tehdä, mutta myös niin paljon paremmin. Sääli.

Akselivaltojen ja liittoutuneiden väliseen kärhämöintiin keskittyvä moninpeli onkin sitten ihan toinen juttu. Vaikka en nettiräiskeeseen pahemmin ehtinytkään vielä paneutua, se tuntuisi olevan melko asiallista meininkiä yksinpeliä kovemmalla realismillaan, hahmoluokillaan ja tehtäväpainotteisilla, tiimityöskentelyyn kannustavilla kentillään. Servereitä oli jo reippaasti, mutta pelaajia oli monessa paikassa ainakin testiajankohtana vielä pyöreät nolla kappaletta. Räiskintäseuraa löytyi porukan vähyydestä huolimatta helpohkosti, ja jengi tuntui olevan huomattavasti asiallisempaa ja henkisesti kypsempää kuin keskiverto CS-pelissä tutuksi tulleet teinipeeloxit. Vaikka tavanomaisuuteen lipsahtava yksinpeli olikin lievä pettymys, saattaa hyvin toimiva nettipeli korvata sen moninkertaisesti kunhan pelaajia saadaan linjoille vielä hieman enemmän. Mikäli aikomuksesi on ostaa yksinpeliräiskintää vain omaksi iloksesi, eivätkä nettikekkerit kiinnosta, kannattaa Wolffi kiinnostavasta aihepiiristä huolimatta jättää kaupan hyllylle ja hommata mieluummin vaikkapa Aliens vs. Predator 2.

Return To Castle Wolfenstein - yksinpelidemo
Return To Castle Wolfenstein - moninpelidemo

Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net