Sari Ollin esikoiskokoelma kertoo heikoimmista ja herkimmistä, (liian) kilteistä ja (liian) julmista marginaali-ihmisistä. Heistä, jotka elävät keskellämme piilossa ja sitten kenties järkyttävissä uutisissa.
Kokoon kursittujen novellien raottaman verhon takana on väkivaltaa, kipeää seksuaalisuutta, ihmissuhteiden väärentymiä, rasismia, poikkeavuutta – yhtä kaikki: katsetta pakoon piiloutuvia ilmiöitä, ahdistusta.
Arkirealismi ja psykologinen näkemys yhtyvät Ollin kirjalliseen valmiuteen. Tiiviissä tarinoissa ja nopeissa muutoksissa on kysymys syrjässä elävien eri-ikäisten ja enimmäkseen onnettomien ihmisten realismista.
Novellissa Kädet päähenkilö, inhimillisen hoitovirheensä takia työn, identiteetin ja miltei elämänarvontunnon menettänyt kätilö Maire puhuu ajatuksistaan Tuskalle. Tuska on kissa. Yksinäisyyden asetelmasta tulee kirjalle ominainen ja kuvaava.
”Voi Maire. Ei se ollut sinun syysi, kissa sanoi ja Maire huokasi helpottuneena. Tuska ymmärsi.”
Mairen tuska ei lopu. Seuraa vielä yksi odottamattomuus, yksi onnettomuus, mikä osaltaan heijastaa Ollin kerronnan ketjuuntuvaa sanomaa. Henkilöt ovat traagisesti yksin. Heidän kaltaisiaan on kuitenkin yllättävän lähellä, näkymättömissä ja välistä äkkiarvaamatta kohdattavissa.
Kokoelmassa liikutaan lapsiprostituutiosta perhehelvettiin, sairauksiin, maahanmuuttaja-asenteisiin. Yhteistä on, että pahoinvointi kasaantuu ja pyrkii purkauksiin.
Sukupolvikuilun tai parisuhteen tarkastelijana Sari Olli muistuttaa hieman Ingmar Bergmanin filmien synkkää peilaajaa. Kun mukana on värähdys onnea tai huumoria, se tätä taustaa vasten erottuu liikuttavana läheisyyden kosketuksena, välähdyksenä maisemassa tai tragikoomisena vivahduksena. Se on valo, jonka on taipumus sammua, mutta myönteisemmässä tapauksessa säteillä vähän muutoksen mahdollisuutta.
Novellit rakentuvat yleensä tilannekatkelmiksi, joihin Olli ihmistuntemuksella ja koruttomasti sovittaa riittävän palan henkilöiden menneisyyttä, luonnetta ja yhteentörmäysten syitä. Nämä ovat elämään kuuluvan monimutkaisia mutta johdonmukaisia seurauksia varhaisvuosista, sairaudesta tai sattuneista onnettomuuksista ja vääristä valinnoista. Traumojen patoutuneisuus selittää väkivaltaisia, kipeitä ja absurdeja tapauksia.
Näin nykyuutisten tragediatkin kirjoitetaan ikään kuin sisäisestä, ei ulkoisesta näkökohdasta.
