Kuva: Olli Urpela

Ville Hytönen.

Ville Hytönen: Karsikkopuu.
69 sivua. Tammi 2011.Karsikkopuu on Ville Hytösen uusin runokokoelma, joka ammentaa myyttisestä kansanperinteestä.

Karsikkopuun alimmat oksat riisuttiin osoittamaan vainajalle hänen kuuluvan kuolleiden joukkoon. Kokoelmassa käsitelläänkin muun muassa rajanvetoja kuoleman ja elämän välillä, joita myös karsikkopuun voi nähdä symboloivan.

Teos alkaa voimakastunnelmaisella Vainajan laulu -runolla. Runossa vainaja muistaa, ettei paluuta elävien joukkoon enää ole.

”muistaa luussaan saaton / ristin raudan alla haudan / lapsen kallon lapsen laulun / kalman maan hallan hapsen / mustan haan mustan vaunun / ja huurrekukan suussaan.”

Runojen tyyli mukailee kansanrunoutta ja niiden kielessä esiintyy vanhoja sanoja, jotka on jo lähes unohdettu.

Kalevalasta tutut myytit kuten myytti suuresta tammesta, maailmanpuusta, vilahtelevat kokoelman runoissa. Kalevalasta on tuttu myös kuvaus karhunpeijaisista, jossa karhulle lauletaan ja osoitetaan kunnioitusta.

”Toiset lauloivat karhunlauluja toisten / nylkiessä karhua, ja miehet ja naiset sitä suutelivat / ja kaunihisti puhuivat, ja karhunnahka tuohikorissa / paikalle kannettiin. // Oksista sana, ohtosta virsi. Kuunsirppi leikkaa karhun / taljan, sillä kuu on valo ja talja tämä maa.”

Muinaisen kautta voidaan myös lukea jotakin nykyisyydestä. Runot on jaoteltu osioihin, joiden nimet ohjaavat tulkintaa. Muun muassa lainaukset antropologi Claude Lévi-Straussilta ja sosiologi Zygmunt Baumanilta osien nimien alaotsikoissa saavat peilaamaan runoja suhteessa moderniin ja postmoderniin aikaan.

Kokoelma kuljettaa lukijan aina alkuhämärästä eli maailmankaikkeuden alkuhetkistä loppulauseisiin saakka. Se minne kaikki lopulta johtaa, on selvää.

”Kaikki alkoi taivaalta kaatuneesta puusta ja kaikki loppui karsikkoon.”

Elina Syrjänen