Arno Forsius
Esitelmä, joka on pidetty 217. reservin
lääkintäupseerikurssin kurssijuhlassa 8.12.2000.Sodankäynti ja epidemiat
Sotien poikkeuksellisissa oloissa yleensä kaikki tartuntataudit lisääntyvät. Erityisesti epidemioina esiintyvät tartuntataudit ovat usein heikentäneet sotaakäyvien joukkojen toimintakykyä, mikä on toisaalta koitunut vastapuolen hyödyksi. Lisäksi epidemiat ovat sotien aikana myös siviiliväestön uhkana ja usein ne ovatkin päässeet leviämään myös sen keskuuteen.
Sotatoimien aikana asuminen ja oleskelu ahtaissa tiloissa luo edellytykset etenkin pisaratartuntana leviävien epidemioiden laajenemiselle. Lisäksi suolistoteitse leviävät epidemiat lisääntyvät erityisesti oloissa, joissa ravinnon käsittely ja säilytys ovat puutteellisia, juomavesi puhdistamatonta, käymälähygienia heikkoa ja jätteet pääsevät saastuttamaan pohjavesiä, vedenottamoita sekä vesijohtoja.
Sotien aiheuttamia miehistötappioita tarkasteltaessa voidaan käytettävissä olevien tilastojen perusteella todeta, että ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan eli 1910-luvun alkupuolelle saakka nimenomaan epidemiat ovat aiheuttaneet sodissa enemmän menetyksiä kuin varsinaiset taistelut. Toisinaan epidemioihin kuolleiden määrät ovat olleet moninkertaiset taisteluissa menehtyneisiin verrattuna.
Tässä esityksessä tarkastelen vain joitakin epidemioita aiheuttavia sairauksia, niiden merkitystä ja torjuntaa sekä lopuksi lyhyesti epidemioiden käyttöä biologisen sodankäynnin välineenä. Katso myös kirjoituksia Sodankäynti ja lääketieteen historia sekä Biologinen sodankäynti.
Pilkkukuumeen taudinkuva [Pilkkukuumeesta on näillä sivuilla myös erillinen kirjoitus.]
Aloitan esitykseni pilkkukuumeesta (typhus exanthematicus), joka lienee ollut varhaisempina aikoina eniten kuolemantapauksia sotajoukoissa aiheuttanut kulkutauti. Samalla se saa olla esimerkkinä siitä, minkälaisia ongelmia epidemioihin ja niiden torjuntaan sotajoukkojen keskuudessa on liittynyt. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että taudinmääritykset olivat aikaisemmin varsin epävarmoja. Useista vakavista kulkutaudeista käytettiin yleisesti nimitystä rutto, jolla ei siis tarkoitettu pelkästään paiseruttoa.
Antiikin ajoista saakka kulkutauteja oli pidetty miasman eli ilman myrkyllisen laadun yleisesti aiheuttamana sairautena, joka ilmeni olosuhteista johtuen monina eri muotoina. Italialaiset Geronimo Cardano (1501–1576) ja Girolamo Fracastoro (1478–1553) kuvasivat pilkkukuumeen erillisenä ja itsenäisenä tautina noin vuonna 1546. Fracastoro esitti ensimmäisenä, että erilaisilla tarttuvilla taudeilla oli omat, vain kyseistä sairautta aiheuttavat siemenensä.
Fracastoron oletuksista huolimatta käsitys miasmasta pilkkukuumeen ja muiden kulkutautien aiheuttajana oli vallalla vielä kolmensadan vuoden ajan, aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Niinpä brittiläinen sotilaslääketieteen uranuurtaja John Pringle (1707–1782) oli 1750-luvulla edelleen miasman kannalla ja samaa mieltä oli mm. kuuluisa saksalainen patologi Rudolf Virchow (1821–1902) vielä 1800-luvun puolivälissä. Taudin arvoituksellisen ja tuntemattoman syntytavan vuoksi sen ehkäisyssä ei päästy eteenpäin. Ongelman ratkaisu selvisi lopullisesti vasta 1900-luvun alussa.
Pilkkukuumeen itämisaika on kymmenkunta päivää tartunnan saamisesta. Sen aikana voi olla epämääräisiä sairauden tuntemuksia. Tauti puhkeaa äkillisesti kovalla kuumeella ja vilunväristyksillä, kovalla päänsäryllä, selkä- ja lihaskivuilla, väsymyksellä sekä sekavuudella. Noin 5 vuorokautta myöhemmin eri puolille vartalon ja raajojen ihoa ilmaantuu 2–5 mm:n läpimittaisia, punoittavia läiskiä. Vaikeissa tapauksissa ihoon ja sen alle syntyy myös runsaasti sinipunaisia verenpurkaumia, yleiskunto heikkenee, tajunnan ja mielentilan häiriöt lisääntyvät, elimistö kuivuu ja verenpaine laskee. Taudissa esiintyy usein verenvuotoa oksennuksissa, virtsassa ja ulosteessa. Ulosteissa esiintyneen veren vuoksi tauti on usein luokiteltu punataudiksi. Suuri osa potilaista kuolee runsaan viikon kuluttua ja kuolinsyynä on tavallisesti keuhkokuume. Suurten valtimoiden tromboosit voivat aiheuttaa vaikeita elinvaurioita ja ihon valtimoiden tromboosit puolestaan laajoja, märkiviä ja hitaasti paranevia ihonekrooseja. Juuri märkivien ihovaurioiden vuoksi tauti on saanut nimen mätäkuume (ruots. rötfeber). Suotuisissa tapauksissa kuume laskee 12–14 vuorokauden kuluttua ja vointi alkaa parantua. Toipuminen taudista voi kestää useita viikkoja. Sairastettu tauti antaa elinikäisen suojan uutta tartuntaa vastaan.
Pilkkukuumen aiheuttajat voivat taudin parantuessa jäädä pesimään elimistöön. Taudin antaman vastustuskyvyn heikentyessä vuosikymmenien kuluessa tauti saattaa aktivoitua ja aiheuttaa ns. Brill-Zinsserin taudin, jossa oireet ovat jäljellä olevan osittaisen vastustuskyvyn seurauksena tavallista lievemmät.
Pilkkukuumeen tuhot
Pilkkukuume on aivan ilmeisesti ollut sotajoukkojen suurena rasituksena jo tuhansien vuosien ajan. Epidemioiden aiheuttajista ei ole kuitenkaan ollut aikaisemmin kovin varmoja tietoja. Ensimmäinen pilkkukuumeena lähes varmasti pidettävä sotakuume-epidemia puhkesi Espanjassa vuonna 1490, jolloin siihen kuoli Granadan edustalla 17 000 sotilasta. Kastilian kuningas Ferdinand (Fernando) V joutui epidemian vuoksi luopumaan silloin kaupungin piirityksestä. Taudista käytettiin punoittavan ihottuman vuoksi nimitystä tabardillo ("punainen viitta"), joka tarkoittaa nykyään lähinnä nokkosrokkoa.
Samalla voidaan todeta, että pilkkukuumetta ei ole tiettävästi esiintynyt Uudella mantereella eli Amerikassa ennen Columbuksen retkiä 1490-luvun alussa ainakaan Väli- ja Etelä-Amerikan alueilla. Kaikesta päätellen pilkkukuume oli eräs niistä kulkutaudeista, jotka olivat seuraavien sadan vuoden aikana syynä Amerikan alkuperäiskansojen suunnattomiin väestötappioihin ja heidän luomiensa kulttuurien häviöön.
Prahan kaupungin piirityksessä vuonna 1742 kuoli pilkkukuumeeseen 30 000 ihmistä. Sodassa Turkkia vastaan vuosina 1788–1789 tautiin kuoli Unkarissa 30 000 saksalaista sotilasta. Ranskalaisten piirittämässä Espanjan Zaragozassa (Saragossa) kuoli 40 000 henkeä vuonna 1809. Krimin sodassa kuoli vuosina 1853–1856 kuumetauteihin, lähinnä pilkkukuumeeseen, 50 000 ranskalaista, 17 000 englantilaista ja 37 000 venäläistä. Serbiassa kuoli vuonna 1914 pilkkukuumeeseen 150 000 serbialaista ja 30 000 vangittuna ollutta itävaltalaista.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Itä-Euroopassa sairastui vuosina 1914–1918 pilkkukuumeeseen noin 30 milj. ihmistä, joista noin 3 milj. kuoli. Sodan jälkeen Venäjällä on ilmoitettu vuosina 1918–1920 noin 7,5 milj. pilkkukuumeeseen sairastunutta, mutta todelliseksi määräksi on arvioitu ainakin 25 milj. Tautiin kuolleita oli samana aikana 2,5–3 milj. Joillakin seuduilla tautiin sairastui yli 40 % väestöstä.
Myös toisen maailmansodan aikana vuosina 1939–1945 esiintyi Euroopan itärintamalla pilkkukuumetta, joka aiheutti merkittäviä miehistötappioita ja myös paljon uhreja sotatoimialueiden siviiliväestön keskuudessa. Tautia oli yleisesti vanki- ja keskitysleireillä.
Suomalaisissa sotajoukoissa pilkkukuumetta on esiintynyt toistuvasti vuosisatojen aikana, mutta tilastot ovat monista syistä epäluotettavia. Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa vuosina 1555–1557 esiintyi Viipuriin koottujen joukkojen keskuudessa syksystä 1555 vaikeaa kulkutautia, ainakin pilkkukuumetta ja mahdollisesti myös punatautia. Kuningas Kustaa Vaasa pyysi silloin kirjeitse apua Tukholmasta hovilääkäriltään Johan Coppilta, joka antoikin niitä pariin eri otteeseen. Epidemian aikana Viipurissa kuoli vuosina 1555–1556 arviolta 700–800 miestä noin 7000:sta. Johan Copp (n. 1490–1559) on muuten ensimmäinen akateemisen koulutuksen saanut lääkäri, joka on toiminut Suomessa, sillä hän oli Turussa Juhana-herttuan lääkärinä vuosina 1558–1559.
Pilkkukuumeen nimiongelmat
Pilkkukuumeen historian seuraamista vaikeuttaa se, että taudista käytettiin eri maissa ja eri aikoina hyvin monenlaisia nimityksiä. Pilkkukuume-epidemiat olivat erityisen tavallisia sotavuosina ja nälänhädän aikoina, jolloin väestön liikehtiminen oli runsasta. Taudin eräänä nimenä olikin siitä syystä febris ochlotica (kreik. okhlos, kansanjoukko). Se tunnettiin myös nimillä sotakuume, leirikuume, kenttäkuume, laivakuume, vankilakuume, nälkäkuume ja sairaalakuume. Eräät taistelukentät ovat myös antaneet taudille nimensä, esim. Unkarinkuume ja Kriminkuume.
Ranskalainen François Boissier de Sauvages (1706–1767) alkoi 1760-luvulla käyttää pilkkukuumeesta nimitystä typhus, jonka hän otti silloin laatimaansa tautinimistöön. Alkujaan kreikan kielen sana typhos tarkoittaa savua ja höyryä, taudin nimen yhteydessä tajunnan samentumista ja sekavuutta. Tyyfuksen (typhus) tautinimikkeen takaa paljastui vähitellen useampia samantapaisin oirein esiintyviä tauteja.
Tyyfukseksi nimetyssä taudissa havaittiin jo varhain kaksi eri muotoa, vaikeampi ja lievempi, joita kutsuttiin Keski-Euroopassa nimillä typhus gravior ja mitior. Typhus gravior oli useimmiten pilkkukuumetta, joka sai sittemmin nimen typhus exanthematicus. Sen aiheuttama kuolleisuus oli 10–40 % sairastuneista.
Typhus mitior oli samantapaisin oirein esiintyvä, mutta lievempi tauti, jossa kuolleisuus oli vain noin 5–20 % sairastuneista. Typhus mitiorista erottui pian kaksi tautityyppiä, joille annettiin nimet typhus abdominalis ja typhus recurrens. Typhus abdominaliksen (suom. lavantauti) nimi johtui siitä, että taudissa oli vatsaoireita selvästi enemmän kuin tyyfuksen muissa muodoissa. Typhus abdominaliksessa kuolleisuus oli 5–20 % sairastuneista.
Tyfus recurrens oli typhus exanthematicuksen tavoin leviävä ja usein jopa sen kanssa samanaikaisesti esiintyvä tauti, jossa kuolleisuus oli 5–10 % sairastuneista. Siitä alettiin 1840-luvulta alkaen käyttää nimitystä febris recurrens, engl. relapsing fever, saks. Rückfallfieber, ruots. återfallsfeber ja suom. toisintokuume.
Suomessa korkeakuumeisesta tyyfuksesta käytettiin kansanomaista nimitystä polttotauti (ruots. brännfeber). Piirilääkäreiden virkakertomuksissa 1800-luvulla ei useinkaan mainittu tyyfuksen kohdalla tarkemmin sen laatua. Se saattoi käydä ilmi vain jostakin yksittäisestä lauseesta tai oireiden kuvauksesta. Jos tyyfus mainittiin ilman lisämääreitä, tarkoitti se 1800-luvun lopulle saakka yleensä pilkkukuumetta ja siitä eteenpäin lavantautia. Kirkonkirjojen kuolleiden luetteloissa typhus abdominalis oli tavallisesti ruotsiksi nervfeber, suomeksi hermokuume tai lavantauti. Pilkkukuume puolestaan oli useimmiten ruotsiksi rötfeber, suomeksi mätäkuume. Nimityksiä käytettiin kuitenkin epäjohdonmukaisesti ja väärin.
Tyyfuksen nimiongelmat ovat jatkuneet eri kulttuurien välillä nykyaikaan saakka. Pilkkukuumeesta eli typhus exanthematicuksesta tuli Ranskassa fièvre typhoïde, Espanjassa fiebre tifoidea, Italiassa febbre petecchiale, Saksassa Fläckfieber tai Hungertyphus, Ruotsissa fläcktyfus jne. Ne tarkoittavat siis sekavuutta aiheuttavaa kuumetta tai pilkkukuumetta.
Tyyfuksella alettiin Manner-Euroopassa vähitellen tarkoittaa nimenomaan typhus abdominalista eli lavantautia. Se oli Saksassa Typhus, Bauchtyphus tai Abdominaltyphus, Ranskassa typhus, Italiassa tifo, Espanjassa tifus, Ruotsissa tyfus jne. Brittein saarilla kehitys oli päinvastainen. Siellä tyyfuksella tarkoitettiin typhus exanthematicusta eli pilkkukuumetta ja lavantaudista tuli siellä typhoid fever. Sama käytäntö siirtyi myös Yhdysvaltoihin.
Tyyfuksen monista nimistä on ollut seurauksena sekaannuksia ja väärinymmärryksiä varsinkin historiallisissa esityksissä. Kun historian tutkijat ovat lukeneet 1700-ja 1800-luvun mannereurooppalaisen kulttuurin asiakirjoja, he ovat kääntäneet sanan tyyfus nykyajan sanakirjojen mukaan ilman muuta lavantaudiksi, vaikka sillä todennäköisesti onkin tarkoitettu pilkkukuumetta. Väärin ymmärryksiä on syntynyt myös mannereurooppalaisessa ja angloamerikkalaisessa käytännössä vallitsevan eron vuoksi.
Pilkkukuumeen diagnostiikka
Ranskalainen kliinikko Pierre-Charles-Alexandre Louis (1787–1872) erotti vuonna 1826 selkeästi typhus exanthematicuksen eli pilkkukuumeen ja typhus abdominaliksen eli lavantaudin taudinkuvat mm. ruumiinavauslöydösten perusteella. Jälkimmäiselle taudille olivat ominaisia ohutsuolen seinämässä olevien Peyerin imusolmukkeiden turvottumat ja verta vuotavat haavaumat. Samoin Louis'n maanmies Pierre-Fidéle Bretonneau (1778–1862) kuvasi vuonna 1850 pilkkukuumeen ja lavantaudin väliset eroavaisuudet. Sekaannuksia mainittujen "tyyfuksien" välillä esiintyikin varsin yleisesti juuri 1850-luvulle saakka.
Tyyfustautien diagnostiikka alkoi vähitellen varmistua bakteriologian kehittyessä. Saksalainen Otto Obermeier (1843–1873) löysi jo vuonna 1868 toisintokuumeen aiheuttajan, joskin hän julkaisi havaintonsa vasta vuonna 1873. Hän antoi löytämälleen bakteerille nimen Spirillum febris recurrentis. Se oli pernaruttoa aiheuttavan Bacillus anthraciksen jälkeen toisena tietyn taudin aiheuttajaksi todettu bakteeri. Toisintokuumeen aiheuttava bakteeri kuului spirokeettoihin ja se sai uuden nimen Spirocheta recurrentis, kunnes siitä tuli myöhemmin Borrelia recurrentis ranskalaisen bakteriologin Amédée Borrelin (1897–1936) mukaan. Odessassa Minch ruiskutti vuonna 1874 toisintokuumetta sairastavan verta itseensä ja sairastui tautiin tyypillisin oirein. Emile Sergent (1867–1943) ja Foley varmistivat vuonna 1908, että vaatetäi oli yleensä toisintokuumeen levittäjä Euroopassa. Sairastettu tauti antaa vastustuskyvyn vain noin vuoden ajaksi. Tehokasta rokotetta toisintokuumeeseen ei ole.
Sveitsiläinen Karl Joseph Eberth (1835–1926) löysi vuonna 1880 lavantautia aiheuttavan bakteerin, joka sai nimen Salmonella typhi yhdysvaltalaisen eläinlääkärin Daniel E. Salmon'in (K 1914) mukaan. Berliiniläinen Georg Gaffky onnistui viljelemään lavantaudin aiheuttajan jo vuonna 1884. Pariisilainen Georges-Fernand-Joseph Widal (1862–1929) keksi vuonna 1896 seerumin agglutiniinikokeen lavantaudin osoittamiseksi. Saksalainen Richard Pfeiffer (1858–1945) ja itävaltalainen Max Gruber (1853–1927) kehittivät jo samana vuonna 1896 ensimmäisen rokotteen lavantautia vastaan. Rokotetta käytettiin laajamittaisesti Etelä-Afrikassa buurisodassa vuosina 1899–1902 ja hererojen kapinassa saksalaisia vastaan vuosina 1904–1906.
Charles Achard (1860–1941) ja Raoul Bensaude (1866–1938) löysivät Pariisissa vuonna 1896 ns. pikkulavantaudin eli paratyyfuksen aiheuttajan. Strasbourgilaiset Brion ja Kayser erottivat siinä vuonna 1902 A ja B -tyypit. Niiden lisäksi on löydetty suuri määrä "muita salmonellatauteja", joiden levittäjinä ovat vesi ja ravinto. "Muiden salmonellatautien" epidemioissa voi olla tuhansia sairastuneita, mutta kuolleisuus on niissä yleensä alle 1 % sairastuneista.
Pilkkukuumeen aiheuttajan löytäminen kesti kauemmin ja siihen oli osaksi syynä sen pieni koko, jonka vuoksi se oli mikroskoopilla vaikeasti havaittavissa. Venäläinen lääkäri Motschukowsky tartutti vuonna 1901 pilkkukuumeen itseensä veriteitse. Espanjalainen Cortezo epäili jo vuonna 1903 täitä pilkkukuumeen kantajiksi. Ranskalainen Charles-Jules-Henri Nicolle (1866–1936) ratkaisi lopulta arvoituksen. Hän tartutti ensin vuonna 1909 veriteitse pilkkukuumeen apinoihin ja marsuihin, ja vuonna 1910 hänen onnistui tartuttaa tauti simpansseihin siirtämällä niihin vaatetäitä pilkkukuumetta sairastavista ihmisistä. Böömiläinen Stanislaus von Prowazek (1875–1915) löysi vihdoin vuonna 1910 taudin pilkkukuumeen aiheuttajan mikroskooppisesti täiden ruoansulatuskanavan epiteelistä. Aivan samoihin aikoihin yhdysvaltalainen Howard Taylor Ricketts (1871–1910) löysi pohjoisamerikkalaisen pilkkukuumen eli Kalliovuorten kuumeen aiheuttajan.
Näin oli viimein varmistettu, että pilkkukuume oli vaatetäiden levittämä, mikrobin aiheuttama tauti. Täi saa tartunnan imiessään verta sairaasta ihmisestä. Taudinaiheuttajat pesivät täin suolessa ja erittyvät täin ulosteiden mukana. Ihminen saa tartunnan täin ulosteista ihon kautta, raapiessaan ihoa täin puremien aiheuttaman kutinan seurauksena. Tauti voi levitä pölyssä myös hengitysteiden ja silmien sidekalvojen kautta.
Pilkkukuumeen ja Kalliovuorten kuumeen aiheuttajat olivat gramnegatiivisia minibakteereita, joille annettiin Howard Taylor Rickettsin mukaan lajinimi riketsia. Pilkkukuumeen aiheuttajasta tuli da Rocha-Liman ehdotuksesta vuonna 1916 Rickettsia prowazekii ja Kalliovuorten kuumeen aiheuttajasta Rickettsia ricketsii. Edmund Weil (1879–1922) ja Arthur Felix (1887–1956) kehittivät vuonna 1916 agglutinaatiokokeen pilkkukuumeen toteamiseksi. Rokote pilkkukuumetta vastaan kehitettiin vasta 2. maailmansodan aikana, mutta se ei ollut odotuksia vastaava. Myöhemmin on kehitetty hyvä inhaloitava rokote.
Vasta 1980-luvulla todettiin, että Rickettsia prowazekiin ylläpitäjänä luonnossa on ainakin pohjoisamerikkalainen siipiorava ja sen täi. Tästä kierrosta tauti voi siirtyä ihmiskiertoon.
Taistelu pilkkukuumetta vastaan
Käsitys miasmasta kulkutautien aiheuttajana ohjasi myös niiden ehkäisyä aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Tauteja aiheuttavaa ilman epäterveellisyyttä osoittivat yleisen käsityksen mukaan hajut ja höyryt. Sen vuoksi pyrittiin välttämään asuin- ja leiripaikkojen valitsemista mm. soiden läheltä. Tuulisia paikkoja, joissa ilma vaihtui, pidettiin terveellisinä.
Kokemukset osoittivat, että kasarmit, vankilat, laivat ja sairaalat olivat paikkoja, joissa usein esiintyi kuumetauteja. Ne olivat kaikki paikkoja, joissa tilanahtaus oli suurta ja hygienia huonoa. Yleensä niissä vallitsi kuvausten mukaan tunkkainen lian haju. Asiantuntijoiden mukaan mm. pilkkukuume aiheutui huoneissa olevan miasmaattisen ilman sisään hengittämisestä.
Miasman kannalla oli myös Britannian laivaston ylilääkäri John Pringle (1707–1782), joka kiinnitti huomiota kulkutautien suuriin tuhoihin sotajoukoissa ja varsinkin laivastossa. Hän oli kokemustensa perusteella sitä mieltä, että vankilakuume ja sairaalakuume olivat yksi ja sama tauti. Hän arveli taudin leviämisen osasyyksi sen, että sairaista ihmisistä erkani myrkyllisiä huuruja. Pringle ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin sotilaiden asuinolojen parantamiseksi. Hänen tärkein teoksensa oli "Observations on the Diseases of the Army" vuodelta 1752. Hän pyrki parantamaan sairaaloiden ilmaa tehostamalla tuuletusta, lisäämään leirien hygieniaa parantamalla likavesien johtamista ja käymälöitä sekä välttämällä soiden läheisyyttä. Tuuletuksen aate levisi myös Ruotsiin, jossa Triewald kehitti samoihin aikoihin erityisiä tuulettimia laivoihin.
Skotlantilainen laivaston lääkäri James Lind (1716–1794) oli kaikesta päätellen oikeilla jäljillä pilkkukuumeen tartunnan suhteen. Hän määräsi kuumentamaan vastapestattujen, tavallisesti vaatetäitä kuhisevista vankiloista tulleiden matruusien vaatteet leivinuunissa, ja onnistui siten estämään pilkkukuumeen leviämisen laivojen miehistöihin.
Aasialainen kolera aiheutti 1820-luvun lopulta lähtien toistuvasti maailmanlaajuisia epidemioita, joihin kuoli miljoonia ihmisiä. Se sai 1830-luvulla lääkärit ja yhteiskuntatieteilijät pohtimaan taudin leviämistapoja, sillä sairastumisia ja kuolemantapauksia esiintyi erityisesti kaupunkiyhteisöjen alemmissa sosiaaliluokissa. Tehdyistä selvityksistä ilmeni, että taudin leviäminen tapahtui tautiin sairastuneiden ihmisten ulosteiden likaamien juomavesien välityksellä. Bakteerien osuudesta tartunnan aiheuttajina ei ollut vielä tietoa, sillä Robert Koch (1843–1910) löysi koleran aiheuttajan (Vibrio cholerae) vasta vuonna 1883.
Epidemioiden analyyttistä tarkastelua alettiin soveltaa pian myös muihin kulkutauteihin. Yhdysvaltojen Philadelphiassa William Wood Gerhard (1809–1872), aikaisemmin mainitun Louis'n oppilas, päätteli jo vuonna 1837, että pilkkukuume oli selvästi ihmisestä toiseen tarttuva tauti, johon sairastui kaiken ikäisiä ihmisiä. Lavantaudissa tartunta oli selvästi toisen tyyppistä, sillä siihen sairastuneet olivat yleensä nuoria ja pari kuukautta aikaisemmin muualta kaupunkiin muuttaneita ihmisiä. Lontoossa vuosina 1847–1849 pitkään kestäviä kuumetauteja tutkinut William Jenner (1815–1898) vahvisti myös, että pilkkukuumetta sairastavat olivat yleensä olleet kosketuksessa johonkin aikaisempaan tapaukseen.
Skotlantilainen Charles Murchison (1830–1879) oli 1850-luvun loppupuolella sitä mieltä, että mätänevästä orgaanisesta aineksesta haihtuvat aineet tai orgaaniset epäpuhtaudet juomavedessä aiheuttivat lavantaudin. Tämä teoria tuki silloin vielä yleisesti vallalla ollutta käsitystä, että käymälöistä, viemäreistä ja likakaivoista kohoavat hajut voisivat aiheuttaa kuumetauteja.
Myös William Budd (1811–1880) tutki Isossa-Britanniassa pilkkukuumeen ja lavantaudin epidemioiden luonnetta 1850-luvun loppupuolella. Pilkkukuumetta esiintyi epäsäännöllisesti suurina epidemioina, useimmiten pula-aikoina ylikansoitetuissa suurissa kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa köyhien ja työttömien keskuudessa. Lavantautia puolestaan esiintyi yleensä toistuvina pieninä ja rajoitettuina epidemioina asutuskeskuksissa kaikissa sosiaaliryhmissä, enimmäkseen loppukesällä ja syksyllä. Buddin käsityksen mukaan lavantaudin syynä täytyi olla jokin spesifinen aiheuttaja. Hän osoittikin, että tartuntaa levittivät sairaiden ihmisten suoliston eritteet. Buddin käsityksiä tukivat 1860- ja 1870-luvulla useat maidon levittämät lavantautiepidemiat, joiden syynä oli likaantuneen veden käyttö maitoastioiden pesuun.
Näihin aikoihin osui myös englantilaisen sairaanhoitajan Florence Nightingalen (1820–1910) toiminta sairaaloiden hygienian kehittämiseksi. Hän teki kesän alussa 1855 tarkastusmatkan Krimin sodan eli Itämaisen sodan rintamalle. Hän sairastui siellä hengenvaarallisesti "Krimin kuumeeseen" (pilkkukuumeeseen) ja oli useita viikkoja heikkona toipilaana. Lääkärit ja muu terveydenhuollon henkilökunta olivatkin käytännön kokemusten mukaan suuressa vaarassa sairastua tautiin.
Florence Nightingale organisoi brittiläisten sotajoukkojen sairaalatoiminnan uudelleen. Hänen toimenpiteittensä ansiosta tarttuvien tautien ja sotavammojen aiheuttamat miehistötappiot vähenivät brittisotilaiden keskuudessa vuosien 1853–1856 Krimin sodan loppuaikana aivan ratkaisevasti. Nightingalen toiminta osoitti, miten suuri merkitys hygienian ylläpitämisellä ja hyvällä hoitotavalla oli sairaalahoidon tuloksille sekä haavoittuneiden että sairaiden kohdalla. Naisten tulo koulutettuina sairaanhoitajina myös sotakentille lisäsi ratkaisevasti heidän merkitystään sotilaslääketieteen kehityksessä. Nightingalen ehdotuksesta myös brittiläisten sotajoukkojen lääkintäosasto järjestettiin uudelleen.
Taistelu pilkkukuumetta vastaan voitettiin käytännössä vasta 1910-luvulla, kun vaatetäi oli todettu taudin levittäjiksi. Sama koski täiden levittämää toisintokuumetta. Täit voitiin tuhota vaatteista kuumakäsittelyllä, mihin riitti hyvin yli 70 asteiseksi lämmitetty sauna. Rintamaolosuhteissa menetelmä jäi kuitenkin usein puutteelliseksi, sillä käytettävissä ei ollut riittävän suuria ja tehokkaita kuumennuslaitoksia tuhansien miesten vaatetusta ajatellen. Saunakulttuuriin tottuneet suomalaiset selviytyivät ongelmista paremmin. Sitä paitsi sotilaslääkinnän johto oli varautunut Suomessa talvi- ja jatkosodan aikana pilkkukuumetta vastaan suunnittelemalla mm. helposti koottavia ja siirrettäviä täisaunoja tarvittavan desinfektion toteuttamista varten. Suomalaiset joukot selvisivätkin pilkkukuumeelta eräitä hyvin rajoitettuja taudinpurkauksia lukuun ottamatta.
Hyönteismyrkyt kohosivat toisen maailmansodan aikana tärkeään asemaan vaatetäiden hävittämisessä. Saksalainen Ottmar Zeidler oli keksinyt jo vuonna 1872 uuden kemiallisen aineen, di-kloori-di-fenyyli-tri-kloori-etaanin eli DDT:n. Sveitsiläinen Paul Müller totesi vuonna 1937 Baselissa, että DDT:tä voitiin käyttää kasvituholaisten hävittämiseen. Kemiantehdas Geigy valmisti sitä vuodesta 1939 nimellä Gesarol. Hermann Mooser totesi aineen tehoavan loishyönteisiin ja mm. vaatetäihin. Aine oli käytössä vuodesta 1942 nimellä Neocid. Koska DDT:llä ei silloin todettu mitään haittavaikutuksia ihmisellä, otettiin aine yleiseen käyttöön täiden hävittämiseksi mm. sotajoukkojen keskuudessa.
Vasta vuonna 1948 keksittiin ensimmäinen tetrasykliiniryhmän antibiootti, klooritetrasykliini eli Aureomycin, joka tehosi myös pilkkukuumeen aiheuttajaan. Nykyään pilkkukuumeen hoitona käytetään tavallisimmin tetrasykliiniä tai doksisykliiniä. Lääkityksen ja parantuneiden hoitomenetelmien ansiosta kuolleisuus pilkkukuumeeseen on nykyään vain noin 5 %. Osa kuolleisuudesta johtuu hoidon viivästymisestä. Toisintokuumeen hoitoon voitiin käyttää jo vuodesta 1911 kuppataudin lääkkeeksi kehitettyä Neosalvarsania. Ensisijainen lääke on nykyään tetrasykliini. Lavantaudin ennuste muuttui ratkaisevasti vuonna 1947 kloramfenikolin keksimisen jälkeen. Nykyään taudin hoidoksi suositellaan siprofloksasiinia ja muita flkuorokinoloneja, mutta siihen tehoavat myös ampisilliini, 3. polven kefalosporiinit ja sulfa-trimetopriimi.
Punatauti ja influenssa
Punatauti on Shigella -lajeihin kuuluvien bakteerien aiheuttama äkillinen suolistotulehdus. Taudin itämisaika on päivästä viikkoon, oireina ovat kuumeilu, äkillisesti alkavat, kouristavat vatsakivut sekä ripuli, jossa on yleensä verta. Tauti leviää taudinaiheuttajien saastuttaman veden ja ruoan välityksellä, mutta myös kosketustartuntana ja kärpästen mukana. Kuolleisuus tautiin vaihtelee paljon taudinaiheuttajan tyypistä riippuen, usein se on vain 1–5 %, joskus jopa 70 %. Monenlaiset komplikaatiot ovat mahdollisia, tyypillisenä Reiterin oireyhtymä (artriitti, uretriitti, konjunktiviitti). Toipuminen voi vaikeissa tapauksissa olla hidasta. Sairastettu tauti ei anna merkittävää vastustuskykyä, minkä vuoksi siihen voi sairastua toistuvasti. Tautiin ei ole myöskään rokotetta.
Sulfalääkkeiden keksiminen 1930-luvun puolivälissä muutti ratkaisevasti punataudin ennustetta. Epidemian ehkäisyn kannalta ratkaisevia kohteita ovat vedenottopaikat, juomavesi, elintarvikehygienia, henkilökohtainen hygienia, käymälät ja kärpäset. Punatauti on ollut suomalaisten sotajoukkojen harmina usein, aikaisempina aikoina suurina ja vaikeina epidemioina aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Jatkosodassa oli vuoden 1944 kesällä laaja epidemia Karjalan kannaksella. Siihen liittyi runsaasti Reiterin oireyhtymän saaneita potilaita.
Influenssa on äkillinen, ensisijaisesti hengitystieoirein esiityvä kuumetauti. Uuden tyyppiset, pandemioiksi laajenevat influenssaepidemiat aiheuttavat runsaan sairastavuuden. Taudin itämisaika on 1–3 vrk. Yhteiskunnissa sairastuminen voi olla 30 %, mutta suppeammissa yhteisöissä se voi olla paljon suurempi. Taudin ongelmana onkin suurten ihmismäärien sairastuminen lähes yhtäaikaisesti. Tauti leviää pisaratartuntana aivastamisen ja yskimisen seurauksena, mutta myös kosketustartuntana eritteiden välityksellä. Influenssaepidemioiden merkityksestä sotaoloissa ei ole selkeitä esimerkkejä. Vuosien 1918–1920 epidemia tuli 1. maailmansodan päättyessä ja 2. maailmansodan aikana tautia ei esiintynyt. Epidemioiden mahdollista laajuutta kuvaa, että vuosina 1918–1920 influenssaan kuoli koko maailmassa 20 milj. ihmistä ja sairastuneita oli arviolta 600 milj. Kuolleisuus on vakavissakin epidemioissa vain noin 3%. Taudin kesto on vain viikon, mutta toipuminen ja jälkitaudit venyttävät toimintakyvyttömyyden aikaa. Rokote on mahdollinen, mutta sen kehittäminen ja laajamittainen tuottaminen uudentyyppisen viruksen aiheuttamassa epidemiassa vaativat aikaa.
Muista klassillisista sotakenttien taudeista jätän pelkästään maininnan varaan koleran, tulirokon ja muut streptokokkisairaudet sekä kurkkumädän. Aikaisemmin merkityksellinen isorokko on nykyään hävitetty maapallolta, mutta sen uhka on vielä olemassa mikrobiaseen muodossa. Trooppisten alueiden epidemioita ovat olleet keltakuume ja malaria. Malariasta voidaan todeta, että suomalaisissa sotajoukoissa esiintyi malariaa Karjalan kannaksella vuonna 1944. Epidemia oli saanut alkunsa Euroopan eteläisillä rintamilla taistelleista venäläisistä ja saksalaisista sotilaista. Tauti oli laadultaan varsin lievää.
Biologista sodankäyntiä
Antiikin aikana 500-luvulla eKr. kreikkalaiset ja roomalaiset saastuttivat vesilähteitä eläinten raadoilla. Noin vuonna 400 eKr. skyytialaiset lisäsivät nuoltensa vaikutuksia tahrimalla niiden kärjet ulosteisiin ja ruumiiden eritteisiin. Hannibal linkosi vuonna 190 eKr. myrkkykäärmeillä täytettyjä ruukkuja vihollisen laivoihin.
Herodianos kertoi noin 200-luvulta jKr. miana-punkkien (Argas persicus) käytöstä taisteluvälineenä: "Hatran piiritetyt Arabassa (nyk. Syyriassa) täyttivät astioita syöpäläisillä, pienillä ja myrkyllisillä eläimillä, ja ravistelivat niitä kaupunginmuureja vastaan hyökkäävien päälle. Kun eläimet sitten löysivät kasvoihin tai muihin ruumiinosiin, ne söivät itsensä (ihon) sisään ja aiheuttivat vaarallisia haavaumia. Silloin Severus päätti vetää joukkonsa pois tyhjin toimin."
Biologinen sodankäynti pilkahti ajoittain esiin myöhemminkin. Ruttoepidemian alkuvaiheessa 1340-luvulla Krimin niemimaalla Kaffan (nyk. Feodosia) kaupungin piirittäjät linkosivat ruttoon sairastuneiden ruumiita muurien yli kaupunkiin tartuttaakseen taudin sen puolustajiin. Samaa menetelmää käyttivät tiettävästi venäläiset vuonna 1710 Tallinnaa piirittäessään.
Napolin piiritystaistelussa 1400-luvun lopputaitteessa kaupungin puolustajat lähettivät puolestaan kuppaa sairastavia naisia kaupungin ulkopuolelle tartuttamaan tautia piirittäjien joukkoihin kuuluviin miehiin. Pohjois-Amerikassa lahjoitettiin vuonna 1763 valloitustoiminnan edellä isorokkopotilaiden käyttämiä huopia intiaaneille. Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla eräs liittoutuneiden etelävaltioiden kirurgi yritti tartuttaa vihollisiin keltakuumetta tuottamalla maahan tautia sairastaneiden potilaiden vaatteita.
Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset tartuttivat Romaniassa räkätautia (malleus, engl. glanders) ratsujoukkojen hevosiin sekä Yhdysvalloissa pernaruttoa ja räkätautia karjaan, joka oli tarkoitettu laivattavaksi Eurooppaan liittoutuneiden joukkojen ravinnoksi.
Japanissa kokeiltiin bioaseen kehittämistä vuosina 1935–1945 monilla eri bakteereilla. Kokeita tehtiin koe-eläimillä ja sotavangeilla, mahdollisesti myös Kiinaa vastaan käydyssä sodassa. Englannissa perustettiin vuonna 1940 salainen laboratorio Portonin nummelle tutkimaan bioaseen mahdollisuuksia. Sitä perusteltiin lähinnä puolustusnäkökohdilla. Gruinardin saari Skotlannin rannikolla on ollut 50 vuotta maihinnousukiellossa pernaruttopommin koeräjäytyksistä johtuneen tartunnanvaaran vuoksi.
Sopimus bioaseen kansainvälisestä käyttökiellosta on tehty Genevessä vuonna 1972 (Biological and Toxic Weapons Convention). Se sallii kuitenkin bioaseen hyökkäyskäytön tutkimisen sikäli kuin se on tarpeen puolustuksen suunnittelemiseksi. Sopimusten ongelmana on se, että ne ovat voimassa lähinnä vain rauhan aikana. Sota merkitsee sopimuksetonta tilaa, jolloin on varauduttava kaikkiin vaihtoehtoihin.
Näyttöä bioaseen käyttökiellon rikkomisesta rauhan aikana on vain Neuvostoliitossa pernaruttoasetehtaalla tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Siellä oli nimittäin Uralin alueella Sverdlovskissa (nyk. Jekaterinburg) biologisia aseita valmistavasta tehtaasta levinnyt vuonna 1979 pernaruttoepidemia, jota väitettiin pilaantuneen lihan aiheuttamaksi. Todellinen syy ilmoitettiin vasta vuonna 1992. Bakteerit oli kiinnitetty mikrohiukkasiin ja ne aiheuttivat keuhkoanthraxin, johon menehtyi hieman yli 60 ihmistä.
Bioaseen avulla pyritään aiheuttamaan vastustajalle miehistötappioita tai tekemään sen joukot toimintakyvyttömiksi. Bioaseen on oltava hyvin kohdistettava, helposti levitettävä ja nopeasti vaikuttava. Biologiseen sodankäyntiin taudinaiheuttajia levittämällä liittyy aina mahdollisuus, että tauti leviää myös omien joukkojen keskuuteen, minkä vuoksi käytettävää mikrobitautia vastaan olisi oltava joko rokote tai tehokas lääke.
Bakteerien tuottaminen suurina määrinä on mahdollista melko helposti, kun taas viruksia on vaikeaa tuottaa suuria määriä. Taudinaiheuttajia voidaan levittää lähinnä aerosoleina ilman kautta tai käyttöveden ja elintarvikkeiden välityksellä. Yleensä mikrobiase on tarkoitettu ihmistä vastaan, mutta myös eläimet ja kasvit ovat mahdollisia kohteita.
Mikrobiaseena käytettävistä bakteereista voidaan aerosoleina levittää ruttoa, pernaruttoa, jänisruttoa, bruselloosia, pilkkukuumetta ja Q-kuumetta. Käyttöveden kautta levitettäviä bakteereita ovat lavantauti, punatauti ja kolera.
Virustautien levittäminen tapahtuu aerosoleina. Siihen soveltuvia tauteja ovat Japanin enkefaliitti, useat hevosen enkefaliitit, isorokko, keltakuume, influenssa sekä eräät verenvuotokuumeet, joita aiheuttavat mm. Marburg-, Lassa- ja Ebola-virukset.
Sienitaudeista coccidioidomykoosi on bioaseena mahdollinen. Lisäksi on syytä mainita Clostridium botulinum -bakteerin tuottama botuliini, joka on voimakkain tunnettu myrkky.
Rokotukset
Tulevaisuuden sodankäynnin menetelmät ovat arvailujen varassa. Paikallisia konflikteja ratkaistaan varmaankin lähinnä perinteisin asein. Suursodassa saattavat tulla kysymykseen myös bioaseen eri muodot, jotka käsittävät mikrobien ja niiden valmistamien toksiinien käytön.
Olipa sotilaallisen konfliktin muoto mikä tahansa, puolustusvoimien ja ehkä koko kansakunnan on syytä varautua epidemioiden ja tartuntatautien aiheuttamaan haittaan myös rokotusten avulla. On muistettava, että vastapuolen kulttuuriin saattaa sisältyä omasta poikkeavia tartuntariskejä.
Suomessa kansallinen lasten ja nuorten sekä osaksi myös aikuisten rokotusohjelma on varsin kattava, minkä vuoksi usein riittää pelkästään tehosterokotteiden käyttö. Rokotusten toteuttamiseen vaikuttaa ratkaisevasti siihen käytettävissä oleva aika.
Isorokkoa ei ole nykyään missään päin maailmaa, mutta rokotuksiin sitä vastaan olisi varauduttava. Tautiin ei ole mitään koteltua lääkettä. Influenssaa vastaan on rokotettava strategisesti tärkeissä tehtävissä oleva henkilökunta ja rintamajoukot mahdollisuuksien mukaan. Muita rokotuksella torjuttavia tauteja ovat lavantauti, kurkkumätä, A-hepatiitti ja jäykkäkouristus.
Osa edellä mainituista taudeista on mahdollisia bioaseita. Muita bioaseena käytettäviä tauteja, joita vastaan voidaan suojautua rokotuksilla hyvin tai ainakin kohtalaisesti, ovat bakteeritaudeista rutto, pernarutto, jänisrutto, lavantauti ja pilkkukuume sekä virustaudeista enkefaliitit ja keltakuume. Bakteeritaudeista bruselloosia, punatautia, koleraa ja Q-kuumetta vastaan ei ole rokotetta tai se on huono. Virustaudeista rokotetta ei ole kaikkia verenvuotokuumeita vastaan. Myöskään sienitauteja vastaan ei ole rokotteita.
Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2000. Tarkistuksia ja lisäyksiä tehty joulukuussa 2002. Tarkistettu Suomen puolustusvoimien täisaunoja koskevaa kohtaa ja eräitä henkilötietoja helmikuussa 2006.
Kirjallisuutta:
Bunym, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine 1–2. Routledge, London and New York. First published 1993. Reprinted Great Britain 1994
Klemola, Erkki: Pilkkukuume Suomessa ja Itä-Karjalassa vuosina 1942–1944. Duodecim 1948 (Vol. 64): 1: 1–23.
Lindén, A. ja Taipale, E.: Sotaväen lääkintähuolto Ruotsi-Suomessa vuosina 1500–1809 Suomen kannalta tarkasteltuna. Sotahistoriallinen Aikakauskirja no 2 1982: 2–51. (Eripainos)
Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950
Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993
Waguespack, J. W.: Infectious Diseases as Weapons. What Every Physician Should Know. LSU Medical Center, Shreveport, Louisiana. January 1999.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON