Impressionismi – Debussy

Claude Debussy (1862–1918) oli yksi 20. vuosisadan musiikin suurista vaikuttajista. Yhtä hänen tyylinsä ulottuvuuksista, jota usein korostetaan liikaakin, kuvataan määritelmällä "impressionismi". Debussyn tyylin muotoutumiseen vaikuttivat monet asiat: hänen edeltäjänsä Franck ja Saint-Saëns, mutta myös hänen aikalaisensa runoilijat ja maalarit. Debussy ihaili Wagneria, mutta ei tämän mahtipontista asennoitumista eikä filosofian tuomista musiikkiin. Sen sijaan hän oli Chabrier'n ja Ravelin teosten ansiosta kiinnostunut mm. venäläisestä ja varsinkin espanjalaisesta musiikista.

Impressionistinen musiikki on usein ohjelmamusiikkia, mutta se ei kerro tarinaa eikä herätä voimakkaita tunteita romantiikan tavoin. Säveltäjät pyrkivät päämääräänsä, tunnelman ja ilmapiirin luomiseen, harmonian ja soinnin keinoin. Tyyliin kuuluvat arvoitukselliset otsikot ("Mitä länsituuli näki..., Ääniä ja tuoksuja leijuu..."), luonnon äänien muistumat ja tanssirytmit.

Impressionismin teknisiä keinoja olivat käyttäneet jo Chopin ja etenkin Liszt. Ranskalaisesta traditiosta Debussy otti hienostuneisuutensa ja antiromanttisen asenteensa. Viimeisissä teoksissaan hän palasi vielä Couperinin ja Rameaun ranskalaiseen galanttiin (myöhäisbarokin ja varhaisklassismin) perinteeseen.

Debussyn tunnetuimpia teoksia ovat Mallarmén runoon perustuva varhaisteos Prélude à l'aprés-midi d'un faune, Faunin iltapäivä (1894), Nocturnes (1899) ja La Mer (1905).

Ensimmäinen orkesterinokturno, Nuages (pilviä), alkaa laskevalla sointusarjalla, joka on lainaus Musorgskilta. Siinä on kuultavissa liike, mutta ei harmonista suuntaa sointufunktioiden – niiden puutteen – tuloksena, kuten oikeissakin pilvissä. Debussy käytti usein sointusarjoja, joissa ei ollut jännitteitä ja niiden purkauksia, vaan esim. vain saman kolmisoinnun, septimi- tai noonisoinnun liike alas tai ylös, myös hyppäyksin (esim. preludi pianolle: Uponnut katedraali). Nuages on keskijaksoonsa saanut vaikutteita myös jaavalaisesta gamelan-musiikista, jota Debussy kuuli Pariisin maailmannäyttelyssä v. 1889.

Debussyn soitinnuksessa kuuluvat hänen musiikilliset ajatuksensa. Hän käyttää suurta orkesteria, mutta harvoin suuren äänen tuottamiseen. Jouset on usein jaettu ja sordinoitu, samoin vasket. Tärkeä värityskeino on lyömäsoittimien hienovarainen käyttö.

Pianomusiikin alueella Debussyn ja Ravelin teokset ovat vuosisadan alun huomattavimmat. Ne vaativat mm. herkkää pedaalin käyttöä. Tärkeimmät Debussyn "impressionistiset" pianosävellykset ovat Estampes, Images (kaksi kirjaa) ja Préludes (samoin kaksi kirjaa). Ne julkaistiin vv. 1903 – 13. Muita ovat mm. Suite Bergamasque (1893) ja Lasten nurkkaus (1908).

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Debussy: La Mer, Preludeja

Jousikvartetto (1893) yhdistää Debussyn harmonian ja sointivärin klassiseen muotoon ja teemojen käsittelyyn. Hän sävelsi myös oopperan Pelléas ja Mélisande (1902) Maeterlinckin symbolistiseen näytelmään. Modaalinen soinnutus, himmeät värit ja hillitty musiikki kuvittavat tekstin piilomerkityksiä.

Debussy oli kehittämänsä uudenlaisen soinnutuksen ja soitinnuksen ansiosta musiikinhistorian luovimpia hahmoja. Hän vaikutti miltei kaikkien 1900-luvun säveltäjien tuotantoon. Musiikin impressionismin yleisiä tyylipiirteitä ovat sointivärin keskeinen asema, kiinteiden rakenteiden puuttuminen, passiivinen melodia, uudet asteikot (pentatoninen ja kokosävelasteikko), häilyvä rytmi, äänenkuljetuksen vapaus ja sointujen vapaa yhdisteleminen.

Lisää impressionismista ja Debussysta (peruskurssi)

Soitinnus

Soitinnus on tapa kirjoittaa orkesterille. Se edellyttää tietoa mm. soittimien teknisistä ja soinnillisista ominaisuuksista. Soitinnukseen kuuluvat eri soitinryhmien yhteissoiton erityispiirteet, esim. tasapaino-ongelmat dynamiikan eri tasoilla.

Vanhempina aikoina teokset esitettiin usein tyytymällä vain tarjolla oleviin soittimiin. Jo 1400-luvulta on kuitenkin löydetty joitain yhtyetyyppejä, jotka tavallaan muodostivat soitinnustekniikan ytimen 1700-luvulle saakka. "Äänekäs soitto", musica alta, käsitti trumpetit, pasuunat, patarummut ja lehdykkäsoittimet ja "hiljainen soitto", musica bassa, huilut, luutut ja jousisoittimet. Edellinen yhtyetyyppi esiintyi pääasiassa suuremmissa juhlissa, usein ulkona. Jälkimmäiseen kuuluu mm. tyypillinen brittiläinen consort.

Vasta varhaisbarokin aikana tavataan ensimmäiset esimerkit säveltäjien teoksiinsa liittämistä soitinnusohjeista. Gabrielin Sacrae symphoniae (1597) on esimerkki siitä, kuinka voimakkaampien ja hiljaisempien osien erot sekä suurin piirtein samankaltaisten soitinryhmien väliset vastakohdat ovat osa sävellyksen olennaista sisältöä.

Eri soitin- ja solistiryhmien tai tutti- ja soolo-osien vastakohtaisuus oli barokin concerto grosson tyypillinen piirre. Tälle ajalle luonteenomaista oli myös puhallin- ja jousisoitinten välinen tasapaino. Silloiset puhaltimet soivat toisin kuin nykyiset. Puhaltimia oli yhtä paljon kuin jousisoittimiakin, joten yhteissointi oli myös aivan erilainen kuin modernilla orkesterilla. 1700-luvun tärkeimpiä muutoksia oli kenraalibasson väistyminen: Mannheimista sai alkunsa uudenaikainen sinfoniaorkesteri, johon ei enää kuulu cembalo, mutta jossa jousia on huomattavasti enemmän kuin barokkiorkesterissa.

Orkestrointi romantiikan aikana ja jälkeen

Beethoven aloitti uransa klassisten säveltäjien, varsinkin Haydnin, vaikutuksen alla. Elinaikanaan hän muutti perintönsä kuitenkin uuden musiikillisen käytännön, romantiikan, perustaksi. Klassiset säveltäjät pyrkivät enimmäkseen orkestroimaan tyylikkäästi ja kauniisti. Beethoven käytti tahallaan joskus kovia ja raakojakin sointeja. Hän lisäsi orkesteriin piccolohuilun, kontrafagotin sekä kolmannen ja neljännen käyrätorven. Yhdeksännessä sinfoniassa tarvitaan triangeli, lautaset ja isorumpu, "turkkilainen" janitsaarikomppi.

Romantiikan aikana sointiväristä tuli yksi tärkeimmistä musiikin ominaisuuksista. Vanhoja soittimia kehitettiin edelleen. Puhallinsoitinten kehitys, venttiilien keksiminen 1800-luvun jälkipuoliskolla ja uusien soittimien mukaan otto (englannintorvi, bassoklarinetti jne.) sekä soittotekniikan kehitys laajensivat soitinnusmahdollisuuksia. Piano kehittyi valmiiksi, orkesteri laajeni sekä kooltaan että soitinvalikoimaltaan.

Samaan aikaan syntyi myös soitinnusoppi: Hector Berlioz kokosi siihenastisen tietämyksen kirjaansa Grand traité d'instrumentation et d'orchestration moderne (1844). Myöhemmät oppikirjat (mm. Strauss 1905 ja Rimski-Korsakov 1913) täydensivät tätä ja hahmottelivat soitinten ja yhteissoinnin lainalaisuuksia.

Berlioz oli yksi musiikinhistorian huomattavimmista orkestroijista, jonka arsenaalissa oli parhaimmillaan (Requiem, 1837) – tai pahimmillaan – neljä huilua, kaksi oboeta ja englannintorvea, neljä klarinettia, 12 käyrätorvea, kahdeksan fagottia, 25 ykkösviulua, 25 kakkosviulua, 20 alttoa, 20 selloa, 18 kontrabassoa, kahdeksan paria patarumpuja, neljä tam-tamia, isorumpu ja 10 paria lautasia, neljä vaskiryhmää salin eri puolilla, jokaisessa neljä trumpettia, neljä pasuunaa, kaksi tuubaa ja neljä ofikleidia, sekä kaiken lisäksi lähes 300 hengen kuoro. Venäjällä orkestroinnin taito huipentui Nikolai Rimski-Korsakovin (1844–1908) teoksissa. Täällä ei kokoonpanoissa menty kuitenkaan äärimmäisyyksiin. Berlioz'n ajatuksia soinnista jatkoivat ja huipensivat Richard Strauss ja Gustav Mahler.

Perustavia muutoksia tapahtui siinä tavassa, jolla mm. Debussy ja Mahler tarkastelivat orkesterikokonaisuutta: suurta orkesteria ei välttämättä käytetty sellaisenaan koko teoksen ajan, vaan se saattoi jakaantua erilaisiksi pienemmiksi ryhmiksi. Vuosisadan lopun impressionismin säveltäjät pyrkivät kuvailemaan näkyjä ja tunnelmia rikkaalla soinnutuksella ja laajalla sointiasteikolla. Orkestrointi liittyy tietysti myös soinnutukseen, melodiaan ja rytmiin, mutta Debussy keskittyi teoksissaan hienovaraiseen soitinnukseen ja sillä saavutettavaan tehoon (esim. La Mer, 1905). Nocturnes (1899) käyttää soittimien lisäksi naiskuoroa, joka tuottaa uuden sointivärin, ei tekstiä. Myös Ravelin orkesterisointi oli rikas.

Monet Debussyn ja Mahlerin seuraajat muuttivat orkesterin käyttöä. Näistä hyvä esimerkki on Stravinskin Kevätuhri (1913). Nyt jouset eivät enää hallitse, vaan toimivat pikemminkin puhaltajien tukena. Kehittyneitä puhaltimia alettiin käyttää lähes kaiken musiikillisen materiaalin esittämiseen. Lyömäsoitinten merkitys lisääntyi ja soitinryhmä kasvoi. Sillä ei enää vahvistettu ainoastaan tuttikohtia, vaan korostettiin myös erillisiä sointuja, jopa ääniä. Tyypillisiksi tulivat pedaali- ja taustatehtävät. Edgard Varèse sävelsi teoksen Ionisation (1931) 13 lyömäsoittajalle.

Maailmansotien välistä aikaa hallitsi kaksi koulukuntaa. Toinen oli uusklassinen tyyli, jonka säveltäjät (Les Six) hakeutuivat eroon impressionismista, pyrkivät klassisen ajan selkeyteen ja kiinnittivät huomiota varsinkin kamarimusiikkiin. Orkestroinnin alalla lähennyttiin vanhaa soitinryhmäinstrumentaatiota. Wienin koulukunnan musiikki, ekspressionismi, painotti puolestaan sisäistä kokemusta ja ilmaisua. Se tuotti musiikkia, joka oli soinniltaan usein paksua, tummaa ja intensiivistä. Jokaisella motiivilla saattoi olla oma sointivärinsä. Tästä soitinnustekniikasta tuli keskeinen modernissa musiikissa.

Soitinnuksen kehitystä 1900-luvun alkupuoliskolla voi seurata tutkimalla vaikkapa Stravinskin sävellyksiä: suurista orkestereista (Tulilintu, Kevätuhri) pienempiin kamarimusiikillisiin kokoonpanoihin (Häät, Sotilaan tarina), ja mm. jazzin vaikutusta (Ebony concerto). Stravinskin soitinnustekniikka kuvastaa monia pyrkimyksiä, jotka ovat tyypillisiä useille aikamme säveltäjille.

1900-luvulla suuntaus oli suurista orkestereista kohti kamarimusiikkiyhtyeitä. Usein kysymykseen tulivat epäperinteiset kokoonpanot. Uusia soittotekniikkoja kehitettiin. Soitinnusta mullistivat 1920-luvulla käyttöön otetut sähkösoittimet sekä nauhoitustekniikka. Elektroninen musiikki syntyi 1900-luvun puolivälissä, ja nykyään sitä käytetään yleensä perinteisten soittimien lisänä. Sähköisesti tuotetut äänet pystyvät äärimmäisen pieniinkin soinnin ja virityksen muutoksiin ja tehoihin, jotka ovat usein mahdottomia akustisille instrumenteille. Näihin liitettynä elektroniikka kuitenkin laajentaa ilmaisuasteikkoa.

Musorgski – Ravel: Näyttelykuvia

Modest Musorgski (1839–81) sävelsi ensimmäisen suuren venäläisen oopperan. Boris Godunov syntyi Puškinin draaman ja Venäjän historian pohjalta. Sen orkestroivat itseoppineen säveltäjän lisäksi sekä Šostakovitš että Rimski-Korsakov. Musorgski tunnetaan kuitenkin ehkä parhaiten pianosarjastaan Näyttelykuvia (1874), joka syntyi hänen ystävänsä, maalari Viktor Hartmannin muistonäyttelyn taulujen innoittamana. Romanttisen pianokirjallisuuden tärkeimpiin teoksiin kuuluvan sarjan orkestroivat mm. Maurice Ravel ja suomalainen Leo Funtek (molemmat 1922). Ravelin versiona se on maailmankuulu.

Kuunneltavaa ja nuottiesimerkki | Musorgski: Näyttelykuvia, sekä alkuperäinen (piano) että Ravelin orkestroima

Teos sisältää kymmenen sävellystä sekä viisi Kävely -osaa, joiden aikana voidaan kuvitella näyttelyn katsojan siirtyvän taululta toiselle. Säveltäjä on muunnellut teemaa siten, että se johdattaa kulkijan ja kuulijan aina seuraavan osan tunnelmaan.

1. Maahinen juoksee kömpelösti koukkujaloillaan
2. Trubaduuri laulaa keskiaikaisen linnan edessä
3. Lapset leikkivät Tuileries-puistossa Pariisissa
4. Suuripyöräiset vankkurit liikkuvat raskaasti härkien vetämänä
5. Kananpoikien tanssi munankuorissa
6. Juutalaiset: rikas ja itsevarma Samuel Goldenberg sekä köyhä ja ruikuttava Schmuyle
7. Markkinat Limogesissa: ranskalaiset naiset kinastelevat
8. Katakombit: kävely hautakammioissa lyhdyn valossa
9. Baba-Jaga, noita
10. Kiovan suuri portti, Hartmannin luonnos kupoleineen (kuva vieressä)

jatkuu

Opistotason kurssin alkuun

Musiikkitiedon etusivulle